Tämän runon haluaisin kuulla

Lankalauantai klo 4.05. Iso, melkein täysi kuu möllöttää alhaalla, pilkottaa puiden takaa keskellä pimeää.

Suurin huoli korona-aikana on ollut appivanhemmista. Asuvat keskenään kotona, vaikka ei enää pitäisi, mutta kumpikaan ei suostu lähtemään, joten tilanne on jumissa. He ovat ikään kuin toinen toisensa vankeina.

Anoppi tarvitsee apua kaikessa: hygieniassa, pukeutumisessa, liikkumisessa. 86-vuotiaan apen päivät kuluvat villasukkia jalkaan laittaessa ja pois ottaessa, tyynyn asentoa korjatessa, ja muissa, loputtomissa pyynnöissä. Ruoka- ja siivousapua ei huolita. Kotipalvelu kävi, mutta se lopetettiin, koska kävi liian rankaksi: anoppi vaati että koti piti aina siivota ja hänen tukka laittaa ennen kuin kotipalvelu tulee.  Asia, mikä piti olla helpotus, tuli taakaksi.

Välillä tilanne kärjistyy, koronaeristys tuo lisähaastetta. Todennäköisesti miehen täytyy mennä sinne, vaikka siinä on riskinsä, mutta he eivät ehkä selviä kahdestaan. Käly on tähän asti hoitanut ruokien viennin, mutta hänen työpaikallaan on jo koronaa, ja kälyllä itsellään astma. Onneksi lääkäriin saatiin yhteys etänä, ja anopin  lääkkeitä hieman uusittua. Ehkä rauha palaa maahan, kun ne alkavat vaikuttaa.

Eilen, pitkänäperjantaina, soitin anopille. Anoppi on harrastanut runojen lausuntaa. Aina kun mahdollista anoppi on lausunut runon, ja hänen repertuaarinsa on loputon. Ulkomuistissa on lukuisia, pitkiäkin runoja. Eräs niistä on Oiva Paloheimon runo Jeesus äidissä itkee. Se on kuulunut anopin pitkäperjantain rituaaleihin. Kaivoin runon esiin. Ajattelin kysäistä, vieläkö runo irtoaa? Ja irtosihan se. Anoppi osasi runon miltei sanasta sanaan. Piristyi runonlausunnasta niin että pitkät pätkät juteltiin luonnon heräämisestä kevääseen, linnuista, kesäsuunnitelmista vaikka mistä. Ihan oli niin kuin entisensä. Ihmeellinen voima runolla.

Laitan runon tähän loppuun, vaikka vähän traaginen onkin, mutta sopii pitkänperjantain tunnelmaan. Tosin nyt on lankalauantai.

 

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
– tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
– tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikö se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s