Surevat sisko

Olipa terapeuttinen kokemus, kerta kaikkiaan!

Kävin katsomassa Klaus Härön ”Elämää kuoleman jälkeen” – elokuvan. Ihan sattumalta huomasin että elokuvasta oli ennakkoesitys Maximissa Helsingissä, ja itse ohjaaja paikalla. Sinne siis!

Elokuva perustuu Klaus Härön omakohtaisiin kokemuksiin. Hän oli vähän päälle parikymppinen opiskelija äidin kuollessa syöpään. Isä oli väsynyt pitkästä sairausajasta, ja hän olisi halunnut päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Elokuva kertoo kuoleman ja hautajaisten väliin jäävästä ajasta. Ajasta, jolloin pitäisi osata surra yhdessä, ja samalla hoitaa monia käytännön asioita. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsöössä.

Elokuvassa minua kosketti eniten isän ja tämän sisaren välinen suhde. Se oli aivan kuin minä ja veljeni. Veljeni oli perheetön poikamies, erakko äkäpussi, joka vältteli kaikkea ja kaikkia. Ovi oli tiukasti säpissä. Minä änkesin itseäni hänen elämäänsä, ja siitä hän ei pitänyt yhtään. Kun kysyin miksi, hän vastasi no kun sinä olet sellainen mrs Hyachinth. 

Niin olinkin. Tunnistin itseni. Osuva analyysi minusta. Hääräsin ja puutui hänen elämäänsä, koska olin huolissani, välitin ja rakastin.

Sain vuosi sitten puhelinsoiton, olin rautakaupassa ostamassa remonttitarvikkeita, kuulin että veljeni kuolisi, kyse olisi päivistä ehkä tunneista. Vasara tippui ihan konkreettisesti. Lähdin saman tien 400 kilometrin päähän hänen luokseen. En edes käynyt hakemassa hammasharjaa tai vaihtovaatteita. Matkan varrelta ostin paksut sukat, koska sää pohjoiseen päin mentäessä viileni.

Kun saavuin kuolinvuoteen ääreen, veljeni hymyili ja sanoi – ei enää äkäisenä siitä että puuttuisin hänen elämäänsä, nyt ääni oli helpottunut:  Hyasintti tuli!

Niin tuli. Ja oli.

Ne sukat on minulla vieläkin. Ei mitkään erityisen kauniit, harmaat fleece-sukat, porojen ja lumihiutaleiden kuvia. Alelaarista ensimmäiset, mitkä käteen osuivat. Paikallisesta S-marketista. Samalla ostin evääksi karjalanpiirakoita ja banaaneja. Sukista tulee mieleen ne muutamat päivät sairaalassa veljen luona. Saattohoitosukat. Käytän kotona iltaisin, miltei päivittäin, jos varpaita palelee.

Tästä kaikesta on aikaa miltei vuosi. Tapahtui huhtikuussa vuosi sitten. Löytyy blogin arkistoista, jos niihin aikoihin haluaa palata, mutta itse en. En sen kummemmin.

Hyvällä, hoitavalla tavalla Klaus Härön elokuvan Elsa ja Nisse ovat minä ja veljeni.  Sellaista se on sisaruus, välittäminen, rakkaus ja kiintymys, se ilmenee nahisteluna.

Huvittavinta oli, että elokuvan Elsalla oli virkattu myssy päässään. Minulla oli myös itse virkkaamani myssy kun menin elokuviin. Mietin vielä eteisessä, laitanko Queen-pipon vai virkatun myssyn, ja päädyin myssyyn, koska ei ollut kovin kylmä. Pipossa voi tulla kuuma.

Elokuvan jälkeen kävin kiittämässä ohjaajaa ja Elsan esittäjää. Sanoin olevani tosielämän Elsa, johan sen virkattu myssyni todistaa!

Kotimatkalla avasin kännykän. Sinne oli tullut viesti ystävältä.

Hänen veljensä oli kuollut tänään. Kuukausi sitten kuuli sairastavansa syöpää.

Mitä minä voin tehdä, millä sanoilla, teoilla lohduttaa?

Ehkä virkkaan ystävälle Elsa-myssyn. Surevat siskot käyttävät sellaisia.

Elokuvasta jäi mieleen erityisesti eräs lause. Se meni jotenkin niin että Suru on iso hiekkakasa, jota ei voi viedä pois kauhakuormaajalla. Suru on hiekkakasa, joka pitää lapioida pois käsin.

Niin se on. Suru on hidasta. Veljen kuolemasta on vuosi, sitä asiaa minä lapioin, hiekkakasa on vielä iso. Klaus Härön äidin kuolemasta on parikymmentä vuotta. Hän lapioi sen viimeisiä rippeitä pois tässä elokuvassa.

Otan osaa. Meidän kaikkien, jokaisen suruihin ja kaipauksiin, viimeisiin jäähyväisiin, niiltä ei välty kukaan.

Jatketaan lapiointia.

Ps. Jos joku jäi miettimään mieheni selkäleikkausta, se oli tänään ja meni hyvin! Kaikki hyvin!

 

 

Normaali