Ärhäkästi keski-iässä

Joku aika sitten silmiini osui pikku uutinen Hesarissa. 51-vuotias nainen oli tuomittu vahingonkorvauksiin. Hän oli ajanut korkealla vuokrapakettiautolla parkkihalliin Helsingin Jätkäsaaressa. Sekä auton että parkkihallina katto olivat vaurioituneet. Oikeus katsoi että naisen on täytynyt ymmärtää että auto ei mahdu halliin.

Jotenkin samaistuin naisparkaan. Kuvittelin hänet mielessäni kaltaisekseni, vaihdevuosiärhäkäksi naiseksi. Hermo on jostain syystä mennyt totaalisesti. Nainen on huomannut että pieleen menee, mutta painanut vain kaasun pohjaan kiukuspäissään, ajatellut että hailasenlassii, antaa mennä, peevelinsaakeli.

Se on sitten muuten osuva sana: kiukuspäissään. Oikein suuttuessaan ihminen menettää järkensä, ja on kuin päissään.

Minäkin käyttäydyn välillä itselleni oudosti. Onneksi vielä ei sentään ole tullut aiheutettua vahinkoa itselle, omaisuudelle eikä toisille. Mutta normaalia ärhäkämpi ja valmiimpi puuttumaan asioihin olen.

Viimeksi eilen. Olin kirjastossa. Hommana oli kirjoittaa kolumni. Yleensä teen sen kotona, mutta nyt sattuneista syistä se ei ollut mahdollista, niin ajattelin että kirjasto olisi kirjoittamiseen mukavan rauhallinen paikka. Vielä mitä. Juuri kun olin päässyt hyvään vauhtiin, aulassa alkoi älämölö. Kaksi kaltaistani rouvashenkilöä nauroivat ja puhuakälättivät kovaäänisesti ja pitkään. Aluksi suhisin, ”shhh”, hiljaisuuden merkiksi. Ei vaikutusta. Sitten jo kajautin kovaäänisesti ”Hiljaisuus!”.

Samassa tilassa oli myös kaksi nuorta. He katselivat vaihvihkaa toisiaan. Lopulta miesoletettu uskaltautui sanomaan: ” Täällä ei muuten enää ole voimassa se hiljaisuusvaatimus.” Mitä ihmettä! Valkovalehtelin, että ”olen käynyt edellisen kerran kirjastossa 70-luvulla ja silloin siellä piti olla hiljaa”. Se oli osatotuus. Olenhan toki käynyt kirjastossa, käyn verrattain usein lainaamassa kirjoja. Mutta sitten 70-luvun en ole siellä erityisemmin oleskellut, lapsena vietin paljonkin aikaa kirjastossa, nykyisin haen vain luettavaa.

Tavat ovat siinä mielessä päivittyneet. Hatunnosto nuorukaiselle, joka uskalsi minua ojentaa. Ärsyyntynyt keski-ikäinen nainen on varmasti pelottavampi näky kuin huumehörhöinen testosteroniteini asematunnelissa.

Elokuvissa ärsyynnyin hiljaisessa päivänäytöksessä, missä oli vain noin 10 katselijaa, mutta pahaksi onneksi nuoripari, joka supatteli koko esityksen ajan. Tyttö lähti myös välillä vessaan, eikä päässyt enää takaisin teatterisaliin, joten poika könysi siitä ylitseni päästääkseen tytön takaisin sisälle. Kun sipisipi vielä sitten jatkui, katkesi kamelin selkä ja sanoin päättäväisellä äänellä: ”Voisitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?”

Sunnuntaina poikkesin Citymarkettiin ostamaan puseroa, jonka olin nähnyt kuvastossa. Pahaksi onneksi avoimia kassoja oli kaksi, ja juuri siinä minkä valitsin tuli joku kynnysmatonvaihtoepisodi ja jonon eteneminen tyssäsi. Ei auttanut muu kuin vaihtaa toiseen jonoon. Itsepalvelukassat olivat pois käytöstä.

Jonossa numero kaksi aikani jonoteltuani ja kerättyä ärsytystä olin jo valmis jättämään paidan siihen paikkaan ja menemään kokonaan pois rauhoittumaan. Jonotin kuitenkin loppuun asti ja päästyäni kassalle aloitin ”rakentavan” keskustelun siitä, miksi ihmeessä itsepalvelukassat eivät ole auki. Eivät kuulemma ole sunnuntaisin. Miksiköhän eivät? Miksi eivät ole juuri silloin auki kun ihmisoletettukassoja on niin vähän? Älytöntä.

Ginatricosta olisin ostanut itselleni yksinkertaisen, puuvillaisen hihattoman paidan 17€, mutta juuri kun lähestyin kassaa näin kassaneitioletetun livahtavan alakertaan, yläkerran myymälätilassa olin minä ypöyksin. Ajattelin että jaahas, enpä sitten osta paitaa, ja jätin sen siihen kassakoneen viereen.

Kyllä on ostaminen tullut vaikeaksi!

Eli: Kaikki sympatiani 51-vuotiaalle pysäköintihallinaiselle. Ehkä taustalla oli ikävä ostohelvettikokemus, mikä sai pinnan kiristymään. Oli varmaankin ollut Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa tietsikkaostoksilla.

Pitäisi olla kännykässä jonkinlainen tilannerauhoitusappi. Sellaisen voisi laittaa päälle esimerkiksi kaupunkiajoa varten. Jos ajossa auton sisällä soisi kaiken aikaa hermoja lepuuttava autollajomeditaatio, ehkä tieraivoa olisi vähemmän. Ja kaupparaivoon oma rauhoittava versionsa.

Ehkä perinteinen ”laske kymmeneen” voisi myös toimia.

Tästä taidenäyttelyyn. Tuli vain laskemisesta mieleen taidenäyttelykokemus. Olimme ystävän kanssa taannoin Hämeenlinnassa taidenäyttelyssä, ja siellä oli teos, jossa maalaismaisemassa oli lammaslauma. Taulua katseli pää kallellaan tuntematon mies ja tuumi, että ihme kun tässä taulun edessä lattialla ei ole kasaa nukkuvia ihmisiä.

Sellainen rauhoittava lammaslaumataulu olisi hyvä makuuhuoneessa sänkyä vastapäätä. Voisi joka ilta laskea niitä lampaita ja nukahtaa sitten siihen.

Tämmöisiä mietin tänään. Mielenrauhaa tähän päivään meille kaikille!

Normaali

Kroonisesti huonolla tuulella

Välillä postauksissa tulee taukoja. Jos ihmettelette, mistä hiljaisuus johtuu, katoanko kenties jonnekin rillumareiosastolle? Totuus on yksinkertainen. Aina kun mitään ei kuulu, olen huonolla tuulella. Tänä vuonna olen ollut poikkeuksellisen usein huonolla tuulella. Välillä huomaan ajattelevani, että en edes itse haluaisi olla omassa seurassani. Pakenisin itseäni, jos voisin.

Kun olen huonotuulinen, vaikenen, koska en halua tartuttaa omaa huonotuulisuuttani muihin. Yritän vain rimpuilla siitä eroon. Eikä huonotuulisena ole edes yleensä mitään järkeävää sanottavaa. Ajatukset pyörivät oman navan ympärillä, omassa moodissa, omassa kuplassa. Siitä ei paljoa riitä ammenettavaa muille – sillä hetkellä. Jälkeen päin kylläkin. Kun ajatukset ovat saaneet mittasuhteensa ja tunnelma palautunut, jos ei plussalle, niin ainakin neutraaliksi.

Mitään oikeaa syytä huonotuulisuuteeni ei ole. Siispä olen syyllistänyt siitä ikävaiheeni. Olen nyt 51 vuotta. Koko 50 v -vuosi oli ihanaa. Mutta sitten tunnelma keikahti ihan toiseksi, odotan toiveikkaana, mitä 52 tuo tullessaan. Jospa tässä mentäisiin vuorovuosin, edes.

Onhan tämä myös kokonaisuutena ollut via dolorosa koko vuosi. Itse olen rimpuillut oman formaldehydiallergian kurimuksessa. No eihän se mikään kuolemantauti ole, herranjestas pitäisi olla mitään valittamista. Jokaisella on omat riesansa, tämä minun, mutta kyllä se välillä invalidisoi ihmisen, jos sillä ei ole ehjää ihoa.

Miehelläkään ei ole ollut helppoa. Alkuvuodesta leikattiin selkä, syksyllä poksahti polvi, pari hiusmurtumaa ja luutulehdus. Ja kotona vaihdevuosi-ikäinen, mököttävä vaimo.

Kotona on tänä vuonna ollut kaksi vesivahinkoa, toinen on vielä korjaamatta, odottaa taloyhtiön päätöstä etenemisestä. Pojan huoneesta puuttuu lattia ja seinä on pelkällä tiilellä. Aika kylmästi vetää sieltä päin.

Anoppi käväisi lasaretissa keväällä, onneksi voi nyt olosuhteisiin nähden hyvin. Velipoika on lähes menettänyt kävelykyvyn, pystyy kuitenkin asumaan vielä asumaan kotonaan. Mitäpä muuta? Ajoin naulaan. Siinä tiivistetysti tämän vuoden takapakkeja.

Vastoinkäymiset ja koettelemukset olisi helpompi vastaanottaa ja elää läpi, jos  henkinen olo ei olisi niin alavireinen, olisi sellainen kaijakoo-olo, supernainen selviytyy, antaa tulla vain, mitä tulee -olo. Mutta kun ei yhtään. Tekisi mieli kiskoa peittoa niskaan ja sanoa että enmäämittään, antaaolla, tulukeejoskustoiste.

Normaalivuotena olen juhlistanut naistenpäivät, vaput ja juhannukset, järjestänyt Halloweenit sukulaislapsille ja thanksgiving-juhlat ystäville. Tänä vuonna ostin kurpitsan taloyhtiön oven pieleen ja sytytin oranssin kynttilän lyhtyyn, thats it. Jotenkin kuvaavaa. Vedän tällä pohjanoteeraustyylillä vuoden loppuun asti. Ostanen jouluksi Saarioisten laatikot, jotka lämmitän omissa pakkauksissaan mikrossa. (Jos nyt ihan totta puhutaan ja tarkkoja ollaan, niin jaksoin kyllä järjestää ja kokata miehen tasavuotissyntymäpäiville kesällä, mutta se oli ainut panostukseni toisten ilon eteen) En ole siis ollut millään mittarilla oma itseni. Vai onko tämä kenties uusi minä?

En ole oikein koskaan ollut hormoniuskovainen. Minulla ei ole ollut pms-oireita tai muita. En ole kokenut hormonitoiminnan millään tavoin vaikuttaneen elämääni ennen tätä vuotta. Nyt syytän stä kaikesta. Ehkä turhaankin. Iho on rutikuiva, läskit menee vääriin paikkoihin, naama valuu, tissit kasvaa, nivelet jäykistyy, aamuyöstä ja aamupäivisin hikoilen syyttä, nukun huonosti, muisti pätkii, tekee mieli pullaa ja karkkia (Tunnustus; tänään jätin lounaan väliin, ostin sen sijaan ruokakaupasta irtokarkkeja ja vetäsin ne naamariin kertalaakista, äklöolo.) Ja ennen kaikkea: Olen Kroonisesti Huonolla Tuulella. Huonoa seuraa jopa itselleni.

Nyt keksinkin mitä ostan miehelle isänpäivälahjaksi. Ostan jonkun tosi lämpimän täkin tai pyjaman. Hän nimittäin varmasti kärsii kylmyydestä aamuöisin, kun minä avaan ikkunan hillitäkseni omaa kuumuuttani. Ei ihme että hänen luunsa tulehtuvat, ovat varmasti saaneet kylmää.

 

Normaali