Hysterian sakea sumu

Ihailen lasten tekemää taidetta Snellmannin ala-asteella, missä käyn jumpassa. Viimeksi siellä roikkui katosta outo keinujengi. Todennäköisesti paperimassasta valmistettuja hahmoja keinumassa, kukin omassa keinussaan. Jokaisesta hahmosta roikkui lappu, ja siihen oli lehdestä leikatuista sanoista kirjoitettu viesti. Eräässä lapussa luki: ”Minua pelottaa paljon. Mutta minä teen sen.”

Kyseinen keinuhahmo puhutteli minua. Vasta kotona myöhemmin illalla ymmärsin miksi. Minuakin on pelottanut viime päivinä.

Mies menee selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi, ja nyt se vihdoin tapahtuu, ihan kohta. Järjellä ymmärrän että ei sitä kannata pelätä. Vähän sama kuin pelkäisi lentämistä. Joka päivä lennetään onnistuneesti, joka päivä leikataan potilaita.  Yleensä kaikki menee hyvin. Mutta jotenkin se mutta ja jos pelottavat. Mitä jos.

Yöllä heräsin, enkä saanut unta. Hieraisin silmääni, ja minusta tuntui että en hetkeen nähnyt silmällä mitään. Piti nousta katsomaanvpeilistä, että onko silmä siinä vielä. Oli se. Olin ihan varma, että verkkokalvo on irronnut. Että kohta maataan tässä vierekkäin, mies liikuntakykynsä menettäneenä ja minä sokeana.

Siinä meni loputkin yöunet. Ehdin jo suunnitella, että nyt kyllä tarvitaan jonkinlainen kodinhoitaja ainakin aamupäiviksi. Joka voi käydä ruokakaupassa, laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Että ei voi edellyttää perheen ainutta tervettä kuusitoistavuotiasta lukiolaista tekemään sitä kaikkea.

Aamulla menin terveyskeskukseen näyttämään silmää, että onko verkkokalvo revennyt. No ei ollut.

Autossa laitoin radion päälle. Sieltä tuli aina joku kuolema-aiheinen biisi. Älä lähde vielä pois tai Oothan tässä vielä huomenna.

Pirkko pyysi mukaan meedioiltaan. Ei, en voi lähteä. Veljen kuolemasta on kohta vuosi, ei oma mielenterveys kestäisi, jos se ryhtyisi siellä kummittelemaan. Ostin liput elokuviin: ”Elämää kuoleman jälkeen”. Yhtä kuolemaa ja tuonpuoleista!

Ilma on ollut hysteriasta sakeana. Olen miettinyt, mitä minulle oikein yritetään  viestiä?

Onneksi tuli helpotus, vieläpä varsin yllättävältä taholta! Olen kävellyt jumpasta kotiin tuntemattoman mummelin kanssa, joka asuu samalla suunnalla.

Eilen hänen puhelimensa piippaili vähän väliä. Nainen kertoi että mies on ollut leikkauksessa. On juuri toennut nukutuksesta, ja lähettelee nyt viestejä, mitä kaikkea pitää tuoda sairaalaan.

Selvisi että mummelin mies on ollut täsmälleen samanlaisessa selkäleikkauksessa ja samassa paikassa! Aamuseitsemäksi oli hänet sinne vienyt, ja nyt jo soitteli ja pyyteli kännykän laturin johtoa ja muuta.

Jumppamummoakin oli pelottanut. Hekin olivat odottaneet leikkausta koko talven, lokakuusta asti.

Nyt se oli ohi, kaikki oli hyvin.

Jumppakaverimummon oma, vastaava kokemus ja koulun katossa roikkuva keinuja, joka pelkäsi, mutta päätti olla välittämättä, toivat omalla tavallaan lohtua. Hysterian sakea verho väistyi. Tuli turvallinen ja seesteinen olo. Ei kannata huolehtia asioista, joille ei voi mitään.

Nyt seuraan mummon jalanjäljissä ja ajattelen niin kuin koulun katossa keinuja: ”Pelottaa, mutta se tehdään silti”.

 

 

 

 

Normaali