Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Tunteikas uurnan lasku

Olipa taas tunteikas viikonvaihde, huhhuh.

Lauantaina huristelin Keski-Suomeen vanhaan synnyinpitäjääni – jälleen kerran – ties kuinka mones kerta tänä vuonna. Mutta nyt tähän kyllä tulee tauko, tiedossa ei ole tällä hetkellä mitään, mikä velvoittaisi menemään sinne. Matkaa yhteen suuntaan tulee neljä tuntia, ja tienvierukset tykitty peltipoliiseilla. Ne stressaavat minua. Hartolan kohdilla pysähdyn aina Jari-Pekka -asemalla, käyn vessassa ja ostan Juhlatuutin. Joskus myös muna-anjovisleivän ja kahvin. Mutta vähintäänkin Juhlatuutti on ”must” ja matkatraditio.

Olin sopinut paikallisen suntion kanssa kummitädin uurnan kaivuun lauantaille klo 16. Se ei ollutkaan mikään ihan pelkkä ilmoitusasia; lupa kuopan kaivamiseen piti anoa itseltään kirkkoherralta. Onneksi sain luvan ja asia hoitui. Minulla on suntiokoulutus ja olen kaivanut uurnapaikkoja kesätyöpaikassani Kustavin seurakunnassa. Toimin siellä kuusi vuotta kesäsuntiona. Olin luvannut tädille että hoidan tämän kaivamisasian, se on minulle kunniatehtävä.

Mukana minulla oli havunoksia, jotka olin käynyt edellisenä päivänä leikkaamassa mökin pihalta. Siellä on paljon kuusia. Kun kuoppa oli kaivettu, havutin sen seinämät ja pohjan oksilla. Siitä tuli oikein kaunis, tummanvihreä pesä.

Edellisenä syksynä olin avustanut tätiä lunastamaan hautapaikan itselleen. Hauta-aika oli siinä jo umpeutunut, eikä paikkaa ollut kukaan lunastanut itselleen. Samaan paikkaan on haudattu tädin veli, kolmivuotiaana sydänläppävikaan kuollut Urpo. Hän oli tädin leikkikaveri, ikäeroa heillä oli vain vuosi. Sydänläppävika tarkoitti 40-luvulla kuolemantuomiota. Sitä ei osattu parantaa. Urpo jaksoi vain kolme vuotta. Sinikka-täti kertoi että Urpo väsyi helposti, hänen piti aina välillä, kesken leikkien, levätä.

Serkku ja hänen miehensä olivat mukana kaivamassa uurnahautaa. Serkku huomasi että Urpo oli kuollut päivälleen 76 vuotta sitten 17.8. Olimme kaivamassa hautaa Sinikalle Urpon kuolinpäivänä. Tuntui aika merkilliseltä ja merkitykselliseltä.

Iltaa istuimme kolmistaan Sinikan kodin pihamaalla. Serkku ja hänen miehensä olivat olleet asuntoa tyhjentämässä jo useamman päivän. Serkun mies grillasi pihalla, joimme viiniä, sää oli lämmin ja kesäinen. Keräsin tädin pihamaalta oksia pensaista ja askartelin seppeleen haudalle. Siihen tuli myös mustaherukoita. Näyttivät nätiltä seppeleessä.

Tädin takapihalla on pieni puro. Hänellä oli tapana käydä vilvoittelemassa purolla. Mutta nyt puro oli kuivunut. Siinä ei ollut yhtään vettä. Ajatuksena oli ottaa puron vettä pulloon ja tehdä sillä vedellä ristinmerkki uurnapaikalle seuraavana päivänä. Olihan täti vesimies, kyllä hänen haudallaan pitäisi joku vesielementti olla! Kävin sitten täyttämässä pullon läheisessä järvessä. Sinne minne puro normaalisti virtasi, ja siellä täti kävi uimassa.

Illan jo hämärtyessä pyöräilin pienessä hiprakassa takaisin majapaikkaani. Yövyin ihanassa, keväällä avatussa aamiaismajoituspaikassa Ruustinassa. Se sijaitsee vanhassa pappilassa muutama sata metriä kirkolta. Ruustinassa on asiakkaiden käytössä polkupyöriä, mikä on aivan loistava idea.

Nukuin huoneessa, missä huonekaluina olivat minun vanhempieni makuuhuoneen kalusto. Nukuin siis äitini ja isäni sängyssä. Tunne oli yhtä aikaa outo ja ihana. Minusta on aivan mahtavaa, että osa äidin ja isän huonekaluista on päätynyt Ruustinnaan. Ja oli aika tunteikasta nukkua juuri siinä sängyssä, katsoa ikkunasta samalle järvelle, jonka rannalla oli sijainnut myös oma lapsuuskotini ja missä olin lapsena uinut monen monta kertaa.

Vähän mietitytti, minkälainen yöstä mahtaisi tulla. Olisiko unta häiritsemässä kaikki edesmenneet: Urpo, jonka kuolin päivä oli, Sinikka, joka haudattaisiin seuraavana päivän, ja vielä äiti ja isä, joiden sängyssä nukuin. Mutta ehkä he kaikki suojelivat untani, nukuin hyvin.

Olin ainut asiakas Ruustinassa. Söin aamupalaani ikkunan ääressä pöydässä, joka oli myös peräisin lapsuudenkodistani. Aamiaisen jälkeen kävelin kirkkoon. Uurnanlasku olisi vasta iltapäivällä kello yksi, minulla oli hyvin aikaa osallistua messuun kirkossa, missä minut oli kastettu ja missä olin päässyt ripille.

Liturgina oli sama pappi, joka oli siunannut tätini sairaalan kappelissa heinäkuun alussa. Ja ehtoollisavustajana oli jo eläkkeelle jäänyt pappi, isäni luottopappi, joka oli jakanut isälle ja minulle isän viimeisen ehtoollisen Jyväskylän syöpäsairaalan liinavaatekaapissa vuonna 2011, vähän ennen isän kuolemaa. Tilanne oli tunteikas, käteni tärisivät kun otin ehtoollismaljan vastaan.

Messun jälkeen oli tapulissa kahvit. Menin sinne ja juttelin pitkät pätkät sen ehtoollisviiniä jakaneen ”isän papin” kanssa. Mukava tapaaminen.

Suntion kanssa olimme sopineet, että hän laittaa saattokellot soimaan kello yksi. Laskimme Sinikan uurnan pehmeään, vihreään havupesään, päälle nurmikansi. Lausuin Herran siunauksen, tein järvivedellä ristin merkin haudalle. Laitoimme edellisenä iltana tekemäni kranssin ja serkun keräämät kukat, sytytimme kynttilän. Serkku luki runon. Minä luin myös, tädin itsensä kirjoittaman:

”Elämän estradilla olemme näyttämöllä yksin, alasti. Ei tarvita edes sanoja, mykkänäkin meidät huomataan, ajatuksemme luetaan. Jokainen ilme ja ele on näkyvillä. Tällä näyttämöllä esitämme pääosaa. Suuri ohjaaja on antanut meille sopivan, parhaan roolin. Hän seuraa, miten viemme sen loppuun.”

Täti oli kirjoittanut runon kesällä 1987. Koska emme ole oikein hyviä laulamaan, serkun mies laittoi kannettavasta soittimesta laulun, josta täti oli pitänyt. Laulu oli ruotsiksi, en sitä ihan ymmärtänyt, mutta laulu kertoi naisesta, joka vaeltaa vanhoilla kotikulmillaan ja kuinka kaikki on siellä tyhjää ja autiota. Kaunis kappale.

Uurnanlaskun jälkeen menimme yhdessä Ruustinnaan. Ihana Heta-”ruustinna” oli järjestänyt meille kolmen hengen pidot. Söimme ikkunapöydässä linssitomaattikeittioa, joka oli yksi Sinikan lempiruuista, itsetehtyä leipää ja juustoja. Tunnelma oli kevyt ja haikea ja hidas. Tuntui kuin aika olisi täysin pysähtynyt. Kuin olisimme leijuneet jossakin ajattomuuden avaruudessa.

Syönnin jälkeen istuimme hetken pappilan kuistilla ja odottelimme puusaunan lämpiämistä. Saunoimme tunnelmallisessa rantasaunassa, meille oli tehty vastat ja uimme kotijärvessä, puhuimme, olimme. Lopulta olimme hyvin väsyneitä. Kello oli vasta vähän yli kuusi illalla, mutta kömmin samoin tein yläkerran vintille, makuukamariin, äidin ja isän sänkyyn ja nukahdin.

Kaksi täydellistä, tunteikasta päivää. Taas yhden aikakauden loppu.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Normaali