Psykoterapiaa kansakunnille

Iso-Britannian brexit-sekoiluja seuratessa olen huomannut tuntevani sääliä tuota entistä suurvaltaa kohtaan, ja alkanut pohtia muutenkin maiden identiteettejä ja historiaa, kuinka ne jättävät syvän muistijäljen kansakunnan sieluun ja vaikuttavat vielä vuosisatojen päähän.

Niin kuin meidän oma historiamme suurvaltojen alamaiskansana. Meitä on käskyttänyt vuoroin Ruotsi, vuoroin Venäjä. Kansakunnan sieluumme on kaivertunut naapureita heikompi itseluottamus ja taito pitää oma pää ja tahto, jotenkin jännästi pokkuroimalla, niin että toinen osapuoli luulee meitä käskyttävänsä, vaikka oikeasti ei sitä teekään. Olemme oikeasti ovelia veljeilijöitä. Mutta katsokaapa venäläisiä ja ruotsalaisia! Jo ryhdistä näkee, että tässä tulee isäntä. Suomalainen kulkee hartiat köyryssä, katse maassa ja mumisee perkelettä mennessään.

Iso-Britannia eli vuosisatoja mahtavana maailmanvaltiaana. Sillä oli siirtomaita kaikkialla ja se oppi olemaan muiden yläpuolella, muita parempi. Siitä roolista on ollut vaikea oppia pois. Ja ehkä erityisen vaikeaa on ollut EU:ssa, joka perustuu asioista yhdessä sopimiseen, tasa-arvoisten maiden kesken. On vaikea olla tasa-arvoinen, jos tuntee olevansa muita parempi samanaikaisesti ja haluaisi itse päättää.

Yhdysvalloilla on myös omat kansakunnalliset traumansa. Sen identiteetti perustuu yhteen asiaan: v-a-p-a-u-t-e-e-n. Sinne lähtivät muinoin Euroopasta kaikki, jotka tunsivat täällä olonsa ahdistavaksi poliittisten kantojen tai toimeentulon takia. Vapaus on pyhä asia amerikkalaisille. Yhdysvaltalaiset kammoavat kaikkea pakkoa: esimerkiksi veroja ja sosiaaliturvaa. Siksi he eivät voi myöskään mitenkään ymmärtää yhtään maita, joiden koko yhteiskuntajärjestelmä perustuu pakkoon, kuten monissa ääri-islamilaisissa valtioissa. Yhdysvaltojen on heti lähdettävä vapauttamaan heidät. Pelastajan rooli sopii muutenkin hyvin Yhdysvalloille; se oli ratkaisevassa roolissa toisessa maailmansodan päättymisessä ja sen jälkeisessä Euroopan jälleenrakentamisessa. Pelastaja-vapauttaja Yhdysvallat ei osaa ottaa mitään muuta roolia harteilleen.

Venäläisillä on jännä luonne. Vähän kaksijakoinen. Toisaalta he ovat isäntäkansa, muita parempia, mutta toisaalta omaan hallitsijaansa nähden erittäin alamaiskansa. Heidän luihin ja ytimiin on kaiverrettu tietämys siitä, että jos on kulloinkin vallitsevan hallitsijan kanssa eri mieltä, siitä ei hyvää seuraa; Siperiaan viedään tai jonnekin hirviöleirille jos ei sitten heti tapeta. Parempi keskittyä vain elämään omaa elämäänsä ja kaataa lasiin hieman vodkaa.

Entäpä Israel? Sen rooli on olla yksin maailmassa, kaikki ovat sitä vastaan ja haluavat sille pahaa. Siksi pitää olla aseet tanassa ja ladattuina koko ajan.

Italialaisille on kaikki kaikessa ruoka. He eivät ehdi mitään muuta kuin syödä. Ja kun kaikkialla on niin kaunista, jo antiikin ajoista alkaen on osattu tehdä nättiä, ei tarvitse mitään tehdäkään, sen kuin istuu nätillä muinaisrappusilla pitsanpala kourassa ja ihailee kaikkea näkemäänsä ja itseään.

Kyllä tarvittaisiin valtioiden psykoterapiaa. Sellainen psykoterapian osahaara, joka keskittyisi valtioiden traumojen purkuun. Säästyttäsiin monelta huonolta ratkaisulta, ehkä jopa sodilta, kun kansakunnat saisivat oman identiteettinsä terveelle pohjalle.

Jäi aikoinaan valtiotieteellisen luvut kesken; sata opintoviikkoa raapustin kasaan, sitten kynä tippui. Jos olisin siellä vielä, tekisin tutkimusta valtioiden psyykeongelmista. Tai no, tässähän se jo tuli tehdyksi.

Normaali