Keski-ikäinen, keskipaksu, Keski-Suomesta

Uusimmassa Kotiliedessä (nro 5) on artikkeli Vaateahdistus: Keski-ikäinen ja keskipaksu nainen tilittää.  Toimittaja jutussa on Riikka Lehtovaara.

Suomalaisten 50–59 -vuotiaiden naisten keskimääräinen vyötärönympärys on 92 cm ja keskipaino 76 kg.

Kaupan myyntitilastojen mukaan Suomen suosituin vaatekauppa on Prisma. Siellä suosituimmat koot ovat 40-46, ja prosentuaalisesti nopeimmin kaupasta häviävät koon 46 naistenvaatteet.

Tunnistan toimittaja Lehtovaaran ahdistuksen. Minäkin olen normaali nainen, siis keskiverto ja keskipaksu. Viime sunnuntaina olin keskiaikaisen musiikin konsertissa. Pidän kovasti keskiaikaisesta musiikista, ja luulen että se johtuu tästä keski-alusta. Kaikki keski- on niin minua. Olenhan kotoisinkin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan ahdista.

En yleensä punnitse ja mittaile itseäni. Mutta muistan sen järkytyksen päivän, kun kävin vaa’alla ehkä noin kymmenen vuotta edellisestä kerrasta, ja vaaka näytti yli 70 kiloa. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella painavani yli 70 kiloa! Näin vain on. Painan 73 kiloa.

Ilmeisesti luut isonevat keski-iässä. Hyvä on, joo-joo, olen lihonut. En enää mahdu hääpukuun vuodelta 1994. En edes mekkoon vuodelta 2003. A-linja on suosituin vaatemalli, ja a-olut parasta olutta. Olen siis vaateteollisuuden b-luokan asiakas. En enää hoikka. Minulla on liian isot rinnat, paitojen etumukset nousevat siksi liian ylös. Hartioista kiristää, koska minulla on hartiat. Pohkeetkin ovat alkaneet leventyä, ikään kuin kaksi jalkaani olisi väsynyt pitämään minua pystyssä, ja päättäneet vankistua. Toisaalta niinhän puutkin kasvavat. Ensin ne kasvavat täyteen pituuteensa, sitten alkavat paksuuntua. Ihan sama ihmisellä.

Vyötärönympärystäni en ole mitannut enkä sitä tiedä, mutta sisältöä on. Sen huomaa siitä että nettikaupasta ei voi ostaa hameita tai housuja, koska todennäköisesti ne kiristäisivät vyötäröltä.

Vyötäröltä kiristäviä vaatteita löytyy myös omasta vaatekaapista. En tiedä, mistä ja miten ne sinne ovat tulleet. Varsinkin housuja. Onneksi on olemassa mekkoja. Olenkin jo aiemmin hehkuttanut muotisuunnittelija Miia Halmesmaan vaatteita. Ne ovat mahtavia juuri sen takia, että eivät kiristä. Jos on kylmä sää, alle voi pukea vaikka miten paljon lämpimiä vaatteita, mekko mahtuu silti päälle, koska on ylisuuri one size.

Onneksi vaateteollisuuskin kehittyy. Samaisessa Kotilieden artikkelissa ennustettiin että tulevaisuudessa suuntaus on pois massamuodista. Yksilöllisyyttä aletaan arvostamaan ja vaateteollisuuden kehittyessä se voi myös vastata paremmin yksilöllisyyden vaatimuksiin. Ehkä tulevaisuuden vaatekaupassa vartalomme skannataan, ja saamme juuri meidän mitoilla tehdyn vaatteen postissa kotiin. Onhan jo nyt ainakin farkkuja saatavilla juuri omilla mitoilla, mutta tietenkin varsinkin kalliita sellaisia.

Äskettäin katselin tarjouslehden kuvastoa. Siellä mainostettiin push-up farkkuja. Olen kyllä kuullut push-up liiveistä, mutta että farkkujakin. Ilmeisesti ne nostattavat takapuolta, oletan. Nythän pitää olla iso brasilialainen takapuoli. Juuri sitä minulla ei ole. Päin vastoin, sellainen tylsä litteä, keski-ikäisen takapuoli. Kovilla penkeillä saattuu istua pitkään, kun omat pehmikkeet puuttuvat.

Ystävä vinkkasi vaihdevuosi-ikäisille suunnitelluista alusvaatteista ja yöasuista. Niiden kangas on suunniteltu erityisesti auttamaan kuumissa aalloissa. Löytyy netistä becomeclothing.com  Kuulostaa mahtavalta. Pyydän äitienpäivälahjaksi yöpaidan. Jospa helpottaisi yöunia.

Kyllä kehitys kehittyy. ja me sinä samalla. Tunika ja leggingsit eivät enää ole ainoa vaihtoehto keski-ikäiselle. Paitulikansa pääsee toteuttamaan itseään myös pukeutumisella. Rohkeutta ja persoonallisuutta pukeutumiseen.

Kurttuja saa olla naamassa, mutta ei mekossa. Paitsi pellavamekossa.

 

Normaali

Voimavaate. Vaate, missä olen enemmän minä.

Muistan kun äitivainaa ei enää muistanut, mitä hänellä oli vaatekaapissa. Eikä hän vielä silloin ollut muistisairas. Keski-ikäinen vain, niin kuin minä nyt.

Vähän samaa ongelmaa olen huomannut itsessäni. Vaatekaappia penkoessani huomaan monta kertaa ajattelevani ”ai tämäkin minulla on”.

En muistanutkaan ostaneeni pantterikuvioissa frillareunukisista hametta, joka jäi kaappiin odottamaan että vyötäröltä katoaisi sentti tai pari. Ja silkkinen bikerpusakka, sekin on unohtunut rekkiin, vaikka oli joskus lempivaate. Mutta onkos siitä jo kymmenen vuotta? Hyvänen aika.

Ehkä syy unohdukseen on yksinkertaisesti se että avaan vaatekaappia liian harvoin. Minulla on tapana säilyttää lempivaatteita henkarissa makuuhuoneen peilissä roikkumassa tai tuolilla. Siitä pistän samat vaatteet aina uudelleen päälleni. Vaatekaapin avaan vain ottaakseni puhtaat alusvaatteet ja sukat.

Faktisesti ihmisen ei kai tarvitsisi ostaa uusia vaatteita neljänkympin jälkeen. Kyllä siihen mennessä kaikki tarpeellinen luulisi jo kaapissa olevan. Jos vain itse pysyisi samassa koossa. Mutta kun muhkurat alkavat vaihtaa paikkaa, entiset eivät enää sovi.

Joillakin on oma vakiintunut tyylinsä. Eräs rakas ystäväni pukeutuu aina samoin, asukokonaisuus muodostuu mustista leggingseistä ja eripituisista paitakerroksista harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä. En voisi kuvitella häntä mekossa, en edes farkuissa, saati jakkupuvussa. Hänen olemuksensa on nuorekas ja sporttinen, kaikkea muuta kuin tätimäinen, vaikka puoliväli on ylitetty.

Omaa tyyliäni en osaa määritellä, ehkä sitä ei ole. Yhdistävin tekijä lienee vaatteiden mukavuus, jonkinlainen boheemisuus ja tykkään hauskoista elementeistä vaatteissa. Joskus vähän liiankin hauskoista. Viime kesänä ostin itselleni paidan, jossa on pieni tyllihelma ja etumuksessa teksti ”Madame Chic”. On jäänyt kaapiin, sen verran hauska on.

Haluan päivittää tyyliäni, olla pukeutunut ikääni sopivalla tavalla, mutta en tätimäisesti. Esimerkiksi vartalonmyötäisyydestä on ollut pakko luopua, muhkurat on piilotettava. Haluan löytää oman 20-luvun tyylini. Luulen että tänä viikonloppuna löysin. Minna20. The Dame olkoon tyylini nimi.

Olin elokuvan jälkeen menossa jumppaan, tunnin alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten poikkesin matkan varrella kauppaan, joka myy nuorten suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita. Vaatteet on valmistettu ekologisesti, käyttäen hyväksi vaateteollisuuden ylijäämäkankaita. Löysin aivan ihanan mekon, etumuksessa rouvarusetti, helma hulmuava, ohutta viskoosia. Ihan minun näköiseni! Miten ihanaa onkaan löytää vaatteita, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi tehty juuri minua ajatellen!

Suunnittelijan persoonallinen tyyli ihastutti. Kotona googlasin hänestä lisätietoa. Instagrammista huomasin, että suunnittelija olisi seuraavana päivänä samaisessa liikkeessä, tuotteista saisi – 20% alennusta, ja tarjolla olisi skumppaa. Täydellistä. Sinne!

Ostin vielä toisen mekon, silkkisen. Sekin on valmistettu ylijäämäkankaasta, made in Finland. Mekko päällä minusta tuntuu kuin olisin The Dame, kaikkivoipa ja kaikki hyvin. Se mekko päällä en voisi ikinä epäonnistua missään. Se mekko päällä kaikki epävarmuus katoaa. Se mekko päällä korvissani humisisi ikuisesti  Abban The winner takes it all! Se mekko päällä minusta tuntuisi siltä kuin skumppa poreilisi päässäni aina.

Vaate, missä tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Vaate, missä itsetunto kasvaa. Vaate, missä minä olen enemmän minä. Voiko vaatteelta enempää toivoa?

Ps. Näitä ihania vaatteita suunnittelee Miia Halmesmaa. Bless you! Vaatteita voi myös ostaa verkkokauppa Weecosista. Tämä ei ole mainos. Tämä on pyyteetöntä & arvostavaa, puhdasta ihailua.

 

 

 

 

 

 

Normaali