Koulukiusaajat esiin

Vaikuttaa siltä, että Suomen kouluissa ei saada koulukiusaamista kuriin. Asia vaatisi oman #metoo -kampanjan, missä koulukiusaajien nimet paljastettaisiin. Jospa julkinen häpeä saisi ilmiön loppumaan.

Tekisi mieli aloittaa.

Sanoa että se-ja-se kiusaa –   kiusasi tänäänkin 29.11.2017 – siellä-ja-siellä koulussa, siinä-ja-siinä luokassa.

Jos et lopeta, ja jos koulu ei saa tätä loppumaan, julkaisen nimesi, aloitan #bulledtoo kampanjan ja teen sinusta rikosilmoituksen poliisille.

Myös lasten tulee noudattaa lakeja. Toisia ei saa kiusata.

 

Normaali

#metoo -kampanja

Aamun aviisi kertoi jälleen seksiskandaalista. Tällä kertaa syytöksen alla on Kevin Spacy, joka lehden mukaan on vuonna 1986 ahdistellut 14-vuotiasta tyttöä. House of cardsin jatko lopetetaan.

Asia sinänsä on hyvä. Seksuaalinen ahdistelu on tuomittavaa ja tässä suhteessa miesten sovinistinen ja naista alentava käytös on kaikilta osin loputtava.

Mutta, sitten tulee iso mutta.

Ihmettelen, että miten meistä itsestämme on tullut syyttäjiä, tuomitsijoita ja rangaistuslaitos. Eikö yleensä rikoksesta tuomita rangaistus oikeuslaitoksessa? Nyt rangaistus annetaan siviilissä, työpaikoilla ja julkisuudessa. Tässä on tapahtumassa vääryys. Ei niin saa tehdä.

Veikkaanpa että monen miehen puntti tutisee tällä hetkellä. Hetkenä minä hyvänsä voi nousta esille ja julkisuuteen vuonna yksjakaks juovuspäissä pikkujouluissa tapahtunut ylilyönti. Ja niksjanaks menetät maineesi ja työsi tällä hetkellä ja jatkossa. Todellinen elinkautinen napsahtaa äkkiä.

30 vuotta sitten maailma oli aika erilainen kuin nyt. Suomi myös. Ja miesten käytös oli erityisesti erilaista kuin nyt. Muistan itsekin todistaneeni muutamia ei niin kovin mairittelevia tapauksia.

Esimerkiksi eräässä palaverissa ison makeisfirman miespomo sanoi nuorelle naiskolleegalleen, joka yritti sanoa oman mielipiteensä asiaan, että ”ole sinä kuule ihan hiljaa vain siinä ja nättinä”. Suut loksahti kaikilta auki, mutta ei meistä kukaan asiaan puuttunut. Olisi pitänyt puolustaa naista, ikäistäni, pöydän toisella puolella. Se olisi voinut olla minä, jolle niin sanottiin. Tai se tapaus, kun oli ravintolalakko ja meidät kauppaopiston tytöt ja pojat oli värvätty tuuraamaan ison hotelliketjun ravintolapalveluissa. Lakon jälkeisessä kiitosjuhlan jatkoilla eräs vanhempi miesjohtaja kippasi vuoteelle ja yritti tosissaan. Pistin hanttiin ja joku tuli avuksi. Ei siinä mitään ehtinyt käydä. Suutuin vain. Ja bileet jatkui. Tai se kun olin vielä nuorempi ja muotia oli sellaiset jumpsuitit. Minulla oli muodikas punainen kokohaalari, alla ensimmäiset rintsikat. Sukulaisia oli kylässä ja yhtäkkiä kaikkien nähden sukulaissetä kiskaisi vetoketjun alas ja nauraa hohotti. Kyllä hävetti. Vieläkin hävettää. Mutta ei siihen kukaan mitään sanonut. Ehkä se tuli niin yllättäen kaikille se tilanne. Sellaista se oli silloin. En minä näistä tapauksista kenenkään päätä vadille vaadi.

Onneksi nyt on toisenlaiset ajat, eikä tuollainen käytös enää ole mahdollista. Silti, rangaistukset antaa oikeuslaitos, ei someyleisö, ei media, eikä syytettyjen nykyiset työpaikat.

Vaikka meille ei oltu reiluja, meidän ei pidä alentua olemaan epäreiluja heille. Näytetään että me osaamme hoitaa asiat paremmin.

Normaali