Pieni talo Länsi-Uudellamaalla

Lukiossa paras kaverini Anne seurusteli pojan kanssa, joka ajoi turverekkaa. Sinä kesänä Anne ilahtui aina kun säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Se tarkoitti sitä, että turverekat eivät lähteneet ajoon ja poikaystävällä oli vapaata.

Turvetta ei nostettu maasta sateella. Olisiko niin, että maa-aines käy sateella raskaaksi ja kuormasta tulee liian painava, eikä silloin kannata ajaa. Anne nautti sateisesta kesästä.

Anne ja turverekkapoikaystävä tulivat mieleeni eilen, kun pitkästä aikaa satoi. Ajattelin, että voisi sataa vähän pidempäänkin. Pakottaisi minut sisälle lepäämään.

Käänsin tunkiolle rakentamani perunapenkin vielä uudelleen, ja tasoitin maan. Toivottavasti sain suurimman osan rikkaruohojen juurista kitkettyä tässä vaiheessa pois. Vai pitäisikö se vielä kertaalleen kääntää? Ehkä.

Istutin myös kirksikkapuut. Tein sen omaan vöyhkätyyliin eli ensin istutin, sitten luin netistä ohjeet. Siellä sanottiin, että ei viihdy savisessa maassa. Sellaiseen istutin. Onneksi laitoin pohjalle vähän soraa, ja turvettakin sekoitin saven sekaan. Ehkä se toimii.

Sateessa katselin lapsuuden suosikkisarjaa Pieni talo preerialla. Laura Inglallsin isä vasta varsinainan vöyhkä on, toisaalta ei, koska osaa hommansa toisin kuin minä. Lauran isä teki kahta työtä, sahalla ja jyväkauppiaalla, sen lisäksi raivasi peltoa omalla tilalla. Sitten sattuikin onnettomuus, tippui puusta. Kaksi kylkiluuta murtui. Silti lähti kantamaan jyväsäkkejä, kun oli sellainen diili. Onneksi kiltit ihmiset tulivat auttamaan. PTP:lla on aina enemmän kilttejä ihmisiä kuin pahoja. Nytkin ilkeän jyväkauppiaan takia Charlesin piti lähteä sairaana raahaamaan säkkejä, mutta onneksi kiltit kyläläiset tulivat apuun. Taas päästiin vaikeuksien kautta voittoon, ja juostiin iloisena mäkeä alas. Hupsis, pienin kaatui, mutta ei se mitään, naama hymyssä suin nousi, ja jatkoi juoksuaan. The Happy End.

Nyt vöyhkän päässä humisee cottage garden. Luin lehdestä sellaisesta ja katselin kuvia. Sellainen on tavoitteena. Kyseissä puutarhassa oli rakennettu aivan ihana hiljentymishuone puutarhaan, pyöreä tuijien ympäröimä salapaikka, joku patsas siellä oli, ja vähän sellainen alttarimainen rakennelma. Näytin miehelle, että tämmöisen meinaan tehdä, oman puutarhakappelin. Alttarin laitan itään päin niin kuin kuuluukin. Mies vastasi että joo, siellä voit sitten palvoa sitä omaa vöyhkäläisyyttäsi. Aivan!

Kappas vain, puutarhapyhättö on jo ”melkein valmis”. Meillä oli talvella kaupungissa parvekkeella viisi tuijaa. Raahasin ne tänne vöyhkätalolle mukanani, koska olisivat kuivuneet sinne ilman kastelua. Jotenkin ne eivät vain mielestäni sopineet tähän pihan tunnelmaan, ja yritin niitä myydä tori.fi ssäkin onnistumatta. Olin jo luovuttanut myyntityön, ja ehtinyt ne iskeä maahan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, kun näin lehdessä puutarhakappelin, kaivoin tuijat uudestaan ylös ja istutin uudelleen uuteen paikkaan. Ei mene enää kuin sata vuotta, niin tuijat ovat isoja – nyt ne ovat metrin mittaisia – ja puutarhakappelini on valmis! Mahdankohan elää niin kauan?

Sieltä puuttuu vielä kaikki muu eli jonkinlaisen lattia-alueen teen, että saan sinne tuolin. Ja itään tulee kaarirakennelma jostakin köynnöskasvista ja ”alttari” , ja sitten pitäisi olla joku patsas. Minulla on pieni ruostunut enkelipatsas, jolta on tippunut toinen siipi, siipi on kyllä tallessa. Se sopii hyvin vöyhkäkappelin patsaaksi. Ehkä se on vöyhkäenkeli. Liihoitellut niin paljon, että siipi on irronnut. Minultakin irtoaa kohta käsi. On niin kipeä käsivarsi.

Nyt pitää lopettaa. Lähipuutarhakauppa avautuu sunnuntaisin klo 10. Säntään sinne. Vielä yksi perennapenkki, ei sitten muuta.

Normaali

Laura Ingallsia ei saa sensuroida

Johan karahti aamupulla kitalakeen. Kuten sanottua, aloitan aina Hesarin Kulttuurisivuista, ja nyt en päässyt C10-sivua pidemmälle. Sieltä löytyi HS Analyysi otsikolla: Laura Ingalls Wilderin on aika jäädä historiaan.

Ei ole. Perustelut tässä.

Se että sensuroimme historiaa, fiktiivistä tai todellista,  on asioiden vääristelyä ja niiden lakaisemista maton alle. Pieni talo preerialla -kirjasarjan kirjoittaja on elänyt aikakautena, jolloin intiaaneja ei pidetty ihmisinä. Sama koskee Tarzan-kirjoja: mustat eivät olleet ihmisiä, eikä heillä ollut ihmisarvoa. Se näkyy, koskee ja tuntuu Tarzan-kirjoissa ja -elokuvissa.

Meidän ei tule hävittää näitä kirjoja, sensuroida tai edes muuttaa niitä. Ne ovat tärkeitä todisteita kolonialismista ja valkoisen, länsimaisen ihmisrodun hegemoniasta ja vallan väärin käytöstä. Ajattelusta, että valkoinen länsimainen ihminen on muita parempi ja oikeutettu ottamaan haluamansa. Tästä samasta ajattelusta on yhä näkyvissä piirteitä matkailussa ja politiikassa.

Mielestäni näitä kirjoja ja niistä tehtyjä elokuvia ja sarjoja pitää päin vastoin näyttää. Ne kertovat jotakin tärkeää meistä itsestämme: näin typerästi on ajateltu muista vielä vähän aikaa sitten. Niitä voi katsoa ja lukea lasten kanssa ja yhdessä ihmetellä ja kauhistella, miten asioista on voitu ajatella.

Vähän aikaa sitten valkoiset, kristityt, säännöllisesti joka sunnuntai kirkossa käyvät pitivät ihan asiallisena toimintana että Afrikassa napataan mustaihoisia kiinni, lastataan laivaan ja tuodaan heille orjiksi.

Tai toisaalla: ihan vähän aikaa sitten kristityt, eurooppalaiset ihmiset pitivät ihan asiallisena toimintana, että juutalaiset suljetaan leireihin ja tapetaan kaasukammioissa.

Tai toisaalla: ihan vasta viime viikolla kristityt, valkoiset, länsimaiset ihmiset, Laura Ingaus Widerin maanmiehet pitivät ihan asiallisena toimintana erottaa maahanmuuttajien lapset vanhemmistaan ja sulkea leireille häkkeihin.

Sensuuri ei ole vastaus. Peili on vastaus.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005735143.html

ps. Lisähuomatus & tarkennus: Olen itse valkoihoinen, kristitty, länsimaalainen. Edustamani ihmisryhmän ja rodun kulttuurihistoria hävettää minua.

Normaali