Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Normaali