Positiivista kateutta

Kumma juttu, miten muiden elämä näyttäytyy mielenkiintoisempana kuin oma. Ikään kuin muut eläisivät enemmän, kokisivat enemmän, ehtisivät enemmän, olisivat enemmän. Eikös sillä tunteella, että elämä on jossakin toisaalla, siellä missä itse ei ole, ole joku oma termikin?

Viime aikoina olen tunnistanut monenlaista kateutta itsessäni. Olin vastikään pubivisassa työtiimin kanssa. Viisihenkinen joukkueemme koostui kolmesta 20–30 -vuotiaasta, yhdestä eläkeläisestä ja minusta.

Kadehdin nuorten tietomäärää! En ole vieläkään toipunut oman tietämättömyyteni laaja-alaisuudesta. Kysymykset olivat laidasta laitaan, eläkeläinen tiesi jousiampuja Tomi Poikolaisen, minä en sitäkään, joten nuoriso hoiti homman kotiin. Keskityin tilaamaan lagereita pöytään. Terveiset vain Henrikille, Jonakselle, Veikolle ja Anulle – ja anteeksi oma surkea panokseni tietokilpailussa!

Olen myös kadehtinut eläkeläisiä, jotka viettävät talven synkimmät viikot ayurveda-kuntoutuksessa Sri Lankassa tai Etelä-Euroopan rannoilla, ja jotka ovat tehneet seitsemäntoista vuotta joka vuosi valokuvakirjat lastenlapsilleen lahjaksi, järjestävät näyttelyitä palvelutaloihin ja vaikka mitä. Terveiset Arjalle ja Pialle!

Seuraavaksi aion kadehtia ruuhkavuosiaan eläviä pienten lasten vanhempia. Olen menossa viettämään Vesimiesten syntymäpäiviä yhdessä veljentyttöjen kanssa. Terveiset Reetalla ja Riikalle (39v)! Heidän elämässään ei ole yhtään tyhjää momenttia.Toisin kuin omassani, jossa on paljonkin tyhjiä momentteja: päässä raksuttaa tyhjää, samoin itse elämä. Heillä sen sijaan on mielenkiintoiset urat, nuoren ihmisen energia, ja ihanat monilapsiset perheet.

Elän antiruuhkavuosia. Kukaan ei juurikaan tarvitse minua. Tässä iässä naisesta muutenkin tulee huomaamaton. Ellei sitten erityisesti halua huomiota, ryhdy Äkkijyrkäksi tai Lenitaksi, ala pukeutua erikoisesti, puhua kovaa ja liikehtiä isoeleisesti. Sillä tavoin ehkä voisi saada ilmatilaa huomiotaloudessa.

Vielä vuosi sitten tilanne oli täysin toinen. Oli sairas veli ja kuoleva kummitäti Keski-Suomessa. Puheluitani ja käyntejäni odotettiin. On tämä nyt merkillistä ja ihan hävettävää  – toisten sairaudet ja kuolemat voivat olla itseä energisoivia kokemuksia! Olenko ihan pipi päästäni. Mutta kyllä asian näin voi tunnustaa olevan, jos omia tuntemuksia syväanalysoi.

Viimeksi kauhistuin, kun poika sanoi täyttävänsä puolentoista vuoden kuluttua 18 vuotta. Huudahdin: ”Aivan kamalaa! Äitiys on suuri huijaus!” Poika kysyi, että miten niin. ”No kun sen lapsen menettää”, tuskailin. Poika vastasi tyynen rauhallisesti: ”Ethän sinä minua mihinkään menetä.”

En niin. Voi poika parkaa, sai hysteerikon äidikseen. Mutta minulla kävi onni, sain rauhallisen pojan.

Nykyisin poissaoloni kotona huomattaisiin lähinnä siitä, että roskakorit olisivat täynnä ja jääkaappi tyhjä. Jossain on kyllä viisaasti sanottu, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia. Silloin he ovat onnistuneet. Että ehkä tässä suunta kuitenkin on oikea.

Tarpeettomasta elämäntilanteesta pitäisi tietenkin osata nauttia, ja oma hyödyttömyytensä muiden palvelijana hyödyntää, mutta juuri nyt en siihen vielä pysty. Kehitys ei ole vielä siinä vaiheessa. En ole vielä ihmisenä kypsynyt siihen ajatukseen. Elän jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Niinpä keskityn kadehtimaan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien elämää, ja tarkkailen niitä uteliaina. Ehkä saan toisten ihmisten tavoista elää ideoita omaani.

Siinä mielessä kateudesta voi olla jopa hyötyä. Voi miettiä, voisiko itse pyrkiä samaan, ja sitä kautta saada uusia tavotteita itselleen. Tosin usein tarkemmin asiaa mietittyä tulee siihen tulokseen, että ei se ehkä minun juttuni lopulta olisikaan. Jokaisen pitää löytää oma tapa elää ja olla onnellinen. Kaiken lisäksi siihen ei ole lopullista kaavaa, päin vastoin se pitää päivittää ja määritellä uudelleen: mitä onnellinen elämä on minulle nyt tämän ikäisenä ja tässä elämäntilanteessa. Sitä päivitystä parhaillani teen.

 

Normaali

Kallis keski-ikä

Kyllä tulee kalliiksi keski-ikä. Kengät menevät vaihtoon, kun jalkapöytä laskeutuu ja kengän koko muuttuu isommaksi ja jalka leviää. Muutenkin tuntuu siltä että jalat väsyvät herkemmin, joten kenkien mukavuus ja jalkaa tukeva ominaisuus ovat uusia ostokriteereitä.

Sukatkin pitää uusia kiristämättömiin. Nilkkasukat puristavat nilkkaa ja illalla on uoma nilkassa sukan varren kohdalla.

Takapuoli laajenee kuin maailmankaikkeus, vaikka onkin littana. Eli alushousutkin pitää olla isommat.

Vyötärölle on ilmestynyt muhkuroita, joita pitää peittää uusilla väljemmän mallisilla paidoilla tai ostaa kiristävät aluspaidat.

Patjat pitää vaihtaa paremmin vartaloa myötäileviin ja tyynyt ergonomisiin.

Uusi nojatuoli, missä niska ei väsy.

Moniteholasit.

Päältäajattava ruohonleikkuri mökille. En  jaksa enää riuhtoa sitä työnnettävää ja tärisevää leikkuria.

Teatterin väliajalla törmäsin entiseen asiakkaaseen mainostoimistoajoilta. Vertailimme vaivojamme. Nainen oli jo eläkkeellä ja kertoi että heillä on miehen kanssa sijoitusasunto, jota he kutsuvat lonkkaleikkausasunnoksi. Asunto myydään kun vaivoja ja leikkaustarpeita ilmenee.

Kyllä pitäisi olla sopeuttamisrahasto viisikymppisille! Vanheneminen on kallista. Ja mitä tässä vielä onkaan edessä: hampaat? polvet? hautajaiset, kuolema se vasta kallista onkin!

Onneksi asumme ensimmäisessä kerroksessa. Ei tarvitse sentään muuttaa. Pystyn tulevaisuudessa rämpimään rollattorilla ulos, enkä jää sisätiloihin vangiksi.

Normaali

Suu kiinni

Viime aikoina huomio on ollut hampaissa.

Sen verran entistä hevostyttöä minussa on, että tiedän hevosen iän voitavan katsoa sen hampaista. Uskon että myös ihmisen iän voi katsoa hampaista. Ainakin minun hampaista voi.

Minun hampaani kertovat yksiselitteisesti että eletty on: poltettu tupakkaa, ei tosin enää 16 vuoteen paitsi kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla halusin demonstroida asiasta kiinnostuneelle lapselleni, miten tupakkaa poltetaan, sillä seurauksella että makasin sikiöasennossa ja pahoinvoivana, uikutin kuin kastroitu koira sängyn päällä ja vaadin saada happea. Lapsi ei takuulla sen nähtyään tule tupakkaan koskemaan. Ei tarvinnut yhtään filmata, se oksuolo oli ihan totta. Ehkä ne joltakin vieraalta unohtuneet nortit olivat jotenkin viallisia…

Toisella kerralla olin seurana tupakkatauolla ystävän kanssa, ja se tupakkatauolla olo huonossa säässä ilman että polttaa, tuntuu hirveän typerältä, joten ajattelin seuraksi  kokeilla. Paha olo tuli siitäkin, niin paha että tuli hiki ja oksuolo ja piti kotiin lähteä. Joten vierottunut tupakanpoltonpaheesta ainakin olen.

Mutta hampaistahan tässä piti puhua. Siitä että Satu Silvolla on älyttömän hienot hampaat. Tai sitten ne on älyttömän hienosti fotoshopattu. Katsoin nimittäin Silvon hampaita xylitol-pastilli mainoksessa ja ihmettelin niiden tasaisuutta. Onko ne jotenkin höylätty sellaiseksi tasareunaiseksi? Minäkin haluan tasareunaiset hampaat.

Selfie-sukupolvi osaa poseerata kuvissa niin kuin olisivat malleja jokainen. Itse olen polaroid-sukupolvea ja näytän kuvissa saksanseisojalta. Nuorena keksin sellaisen jipon, että näyttää hoikemmalta, kun avaa suunsa niin isolle kun ikinä pystyy. Siinä kasvot jotenkin pitenevät sillä seurauksella että hoikistuvat. Niinpä olen kaikissa alle 30v kuvissa suu sepposen selällään. Sitä kikkaa ei voi enää käyttää, hampaat ovat menneet vinksin vonksin heikun keikun. Kuvissa näyttää paremmalta suu kiinni. Vaikka sitten ei niin hoikalta näyttäisikään.

Paitsi Satu Silvo. Hän näyttää yhä edelleen oikein kauniilta (sekä hoikalta) kuvissa suu auki, vaikka on minua vanhempi.

Joten ei voi ihmisen ikää hampaista sanoa, ei ainakaan ihan täysin tarkalleen.

Normaali

Keski-ikämuotia

Muistattehan sadussa sen kohdan kun Prinsessa Ruususen on ihan pakko koskea värttinään? Hän tiesi että siitä ei seuraa mitään hyvää, mutta hänen oli vain pakko tehdä se. Olen kokenut tuon saman mystisen, pakottavan tunteen pari vuotta sitten. Se tapahtui Lindexillä. En voinut itselleni mitään. Jos ihan rehellisiä ja tarkkoja ollaan, tulin jo kaupasta kotiin, mutta sitten käännyin takaisin. Oli ostettava se leopardikuosinen tikkitakki. Holy Moses, mikä minuun meni!

Olen aina inhonnut leopardikuosia. Siitä saakka kun 90-luvun puolivälissä näin Cannesin rantabulevardilla päivystävän täysleopardiasuun pukeutuneen vanhan prostituoidun, jonka olisi jo kaiken järjen mukaan kuulunut saada olla eläkkeellä, vieläpä kun silloin ei oltu keksitty nostaa eläkkeelle jäämisen ikärajaa, ja hänen samanlaiseen asuun pukeutuneen huoratyttärensä (onhan se tutkittu tosiasia että ammatit periytyvät). Näky oli niin pysäyttävä että päätin ettei kyseinen kuosi kuulu garderobiini.

Olen sementoinut mieleeni leopardikuosin viidenkympin villityksen indikaattoriksi. ”Tässä menee villi ja vapaa Nainen!” Melkein alkaa Kaija Koo päässä soimaan. Ja näin siinä sitten kävi. Koskin värttinään, ostin elämäni ensimmäisen ja tod.näk.viimeisen leopardikuosisen vaatteen. Kop, kop, koputan puuta.

Käytän takkia joskus sauvakävellessä. Täydennän asukokonaisuuden Cheekin keikalta ostetulla ”kuka-muu-muka” pipolla. Tosin viimeksi kun sonnustauduin ko.asukokonaisuuteen sauvakävelykaverin puoliso katsoi minua pitkään ja sanoi vaimolleen: ”Uskaltaako sua ton kanssa päästää lähtemään?”
Se on relevantti kysymys.

Ps. Jos kuitenkin haluat pukeutua leopardiin, ehdotan virheviestinnän välttämiseksi, että laitat kaulaan hotellista pöllimäsi ”Do not disturb” -lapun.

Normaali

Elämä on latteaa. Tai ainakin pylly on.

Asioiden arvon ja merkityksen tajuaa vasta menetettyään ne. Näin on pyllynkin kanssa. Kun kolmiuloitteisesta pyllystä tulee kaksiuloitteinen, tajuaa että pyllyä tarvitaan pitämään housut ylhäällä. Tippumista lisää se että kolmiuloitteisuus on siirtynyt vatsapuolelle.
Onneksi moderni vaateteollisuus ja tuotekehitys ovat tulleet avuksemme ja synnyttäneet jeggingsit.

Pikku hiljaa elämän mysteerit ratkeavat. Kuten sekin, miksi iäkkäämmät naiset ottavat mukaan kesäteatteriin tai ulkoilmakonserttiin pehmustetun alustan. Olen luullut heidän pelkäävän virtsarakontulehdusta, mutta eihän siitä ole lainkaan kysymys. Kun takapuolesta katoaa luojanluomat pehmusteet, elämän kovuus paljastuu – ainakin kovalla alustalla istuttaessa. Tässä olisikin markkinarako personoiduille pefleteille.

Normaali

Murrosikä on vaihdevuosien vastaväri

Vastavärit = kaksi väriä muodostavat vastaparin, jotka kumoavat toisensa sekoittuessaan. Esimerkiksi punainen ja vihreä. (Lähde:wikipedia)

Murrosikä on vaihdevuosien vastaväri. Ne kumoavat toisensa. Murrosiässä hedelmättömästä tytöstä kasvaa nainen, vaihdevuosissa naisesta tulee jälleen tyttö. Koko prosessin lopputuloksena on siis lähtötilanne – tyttö. Tosin ei ulkoisesti (harmi!), mutta sisäisesti kyllä.

Molemmissa muutosprosesseissa on näkyviä muutoksia kehossa ja näkymättömiä mielessä. Nämä näkymättömät mielen kiemurat ovat mielenkiintoisia. Murrosiän kapinan ja ahdistuksen kohteena ovat usein omat vanhemmat, heidän elämäntyylinsä ja mielipiteensä. Keski-iässä kritiikin kohteena ja ahdistuksen aiheuttaja ei olekaan enää omat vanhemmat tai mikään muukaan ulkopuolinen taho vaan ihminen itse; oma minä ja omat elämän valinnat ja niiden seuraukset, omat pinttyneet mielipiteet, paikoille jämähtäneet tavat ja tottumukset. Ihminen tekee tiliä eletystä ja tarpeen vaatiessa ottaa kompassilla uutta suuntaa loppuelämälle.

Vihreä on kasvun ja uudistumisen väri, nuoruuden väri, murrosikäisen väri. Punainen on tulen, veren ja martyyrien väri. Sopii hyvin meille vaihdevuosia eläville!
Wikipedian mukaan vastavärien pitäisi poissulkea toistensa värisävyt eli niiden yhdistelmät näyttävät harmaalta! Siltähän tulevaisuus tässä kohtaa totisesti näyttää. Lohduttavasti wikipedia kuitenkin paljastaa että kyse on optisesta harhasta ja todellisuudessa punavihreät yhdistelmävärit ovatkin keltaisia. Keltainen symbloi valoa, se on hilpeä ajatusten ja älykkyyden väri. Pyhimykset on usein kuvattu keltaisen valon ympäröiminä. Sopii! Tulevaisuutemme koittaakin ei harmaana vaan keltaisena. Tulemme olemaan viisaita ja elämän jalostamia tyttöjä vanhan naisen ulkoisessa olemuksessa.

Normaali