Kulttuuria ja pipareita

Aamut ovat olleet sen verran kiireisiä, että en ole ehtinyt kirjoittamaan. Yleisongelmani on se, että minun pitäisi tehdä ”kaikki” aamulla. Olen aamuvirkku ja silloin energisimmilläni. Ja se on myös paras hetki kirjoittamiselle. Yön jälkeen ajatus on selkeä. Nyt aamut ovat menneet monenlaisessa.

Eilen aamulla leivoin pipareita. Ystävä oli vinkannut hyvästä piparireseptistä: Paraisten piparit. En ole vuosiin tehnyt pipareita – saati sitten taikinaa itse. Paraisten pipareiden erikoisuus on runsaat mausteet.

Jälkikäteen tosin huomasin, että tästäkin reseptistä on useampi versio. Minulta jäi pois maustepippuri, koska siinä reseptissä, jonka mukaan piparit tein, ei sitä ollut, mutta ensi kerralla laitan sitäkin. Tuli kyllä hyviä ilmankin! Tästä lähtien piparitaikina täytyy tehdä aina itse.

Aamulla pipareita paistaessani keittiön televisio oli auki. Ykkösellä tuli Jälkihiki. Koska en ole YHTÄÄN kiinnostunut penkkiurheilusta, siirsin Maikkarille. Sieltä tuli Vilttiketju! Molemmilla kanavilla analysoitiin viikonlopun urheilusaavutuksia, ja pohdittiin, mikä on Suomen hiihdon tulevaisuus, kun ei ole enää edes lunta ja nuoret eivät hiihdä. EVVK.

Mietin, että eläisin mielelläni sellaisessa kuplassa, mistä penkkiurheilu olisi kokonaan eliminoitu elämästäni. Televisiosta ei näkyisi urheiluohjelmia, eikä lehdessä olisi urheilusivuja.

Mies on tietenkin tästä täysin eri mieltä. Hän katsoo urheilua – paljon! Ja minä en voi sietää urheiluselostuksen ääntä. Se on ärsyttävä äänimatto taustalla. Sellaista kiihkeää pölinää. Pitäisiköhän ostaa miehelle joululahjaksi kuulokkeet, millä televisioita voi katsoa niin että ääni ei kuulu muille?

Saman päivän, siis eilisen, Hesarissa oli arvostelu Kauppamatkustajan kuolema näytelmästä Kansallisteatterissa. Se sai kaksi tähteä. Meillä oli liput illaksi. Näkemäni perusteella olen kyllä kritiikin kanssa täysin eri mieltä.

Minusta näytelmän tarina kaikkensa työlleen antaneesta ja siltä lopulta mitään saaneelta, elämäänsä ja poikiinsa pettyneestä kauppamatkustajasta on puhutteleva.

Näyttelijätyö oli erinomaista. Hannu-Pekka Björkman on suosikkinäyttelijäni. Oli myös mielenkiintoista nähdä Aku Hirviniemi vakavassa roolissa, mistä hän selviytyi hyvin. Ja Sunnuntailounas -sarjasta tuttu Samuli Niittymäki oli aivan loistava. Kristiina Halttu on aina hyvä.

Pisteet näytelmälle myös siitä, että ei oltu innostuttu mihinkään outoon videotaltiointihässäkään. Viimeaikoina näytelmissä on ollut usein mukana kamera, joka kuvaa reaaliaikaisesti tapahtumia taustalla. En tykkää siitä yhtään. Jos menen katsomaan näytelmää, haluan katsoa näytteleviä ihmisiä teatterin lavalla, en halua seurata näytelmää skriiniltä.

Teatteriarvostelija Sanna Kangasniemi arvosteli näytelmän stereotyyppisiä naisrooleja. Muistan 70-luvun, silloin kaikkea katsottiin luokkataistelulinssien läpi, nyt tuntuu siltä että kaikkea katsotaan ja arvostellaan feminismilasien läpi.

Minä pidän siitä että klassikot esitetään klassikoina, eikä niitä yritetä muuttaa muuksi. Viisi tähteä Kauppamatkustajan kuolemalle meikämandoliinilta!

Lauantaina oltiin harrastamassa vähän toisenlaista kulttuuria eli stand up’ia. Finlandia-talolla esiintyi Ismo Leikola. Se mies on kyllä miljoonansa ja maineensa ansainnut! Nauroin vatsani kipeäksi.

Stand-up’iin oli tarkoitus mennä pojan kanssa. Liput oli ostettu jo kesällä ja keikkaa odotettu koko syksy. Mutta sitten kävikin niin, että samana iltana oli bileet. Äidin seura ja stand-up ei sitten kelvannutkaan. Mentiin miehen kanssa.

Pojalle toivotin hauskaa iltaa ja kysyin, onko isä muistanut puhua kondomeista, että niitä kannattaa käyttää tai minusta tulee mummo. Poika puisteli päätään, katsoi isäänsä ja tuumi: ”ihan sekaisin se on”. Jatkoin horinoitani: ”Tai älä sittenkään. Oikeastaan minä kyllä haluasin olla jo mummo!”

Normaali