Diipeissä moodeissa

Pari viikkoa sitten olin diipeissä moodeissa merimökillä. Hyvällä tavalla maissa. Joskus on ihan terveellistä synkistellä. Ei voi ihmisen elämä olla ainaista bumtsibum-iloittelua, välillä pitää saada herkutella harmailla sävyillä, se tekee hyvää.

Mitään varsinaista synkistelyaihetta minulla ei ollut. Olosuhteet ja tilanne loivat otolliset mahdollisuudet; olin viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä, tekemässä lopputyöt, katsomassa että kaikki on valmista talven tulla.

Yksin syksyisellä mökillä, jostakin kauempaa vesi kantoi juhlien ääniä. Nuorilla oli bileet. Minä keski-ikäinen yksin omassa valtakunnassani. Puhdistin rännit. Toisella puolen mökkiä rännien kaato on huono. Vesi jää lillumaan kouruun. Pitkään vedessä olleet havunneulaset haisevat vanhusvaipoilta. Niissä on vanhan virtsan haju. Vai onko se niin kuin entinen kalakauppias sanoi asiakkaan ihmeteltyä kalan hajua, että ”ei se, rouva hyvä, ole kala, mikä haisee, se on rouva itse”. Jospa se olin minä itse, joka löyhkäsi. Päälle olin vetänyt vaatearkusta, mitä löysin: ikivanhat verkkarit ja hupparin.

Illalla nautiskelin pullonpohjia, minimoin poisroudattavan tavaran määrää. Maustepusseja en sentään syönyt.

Yöllä satoi. Mikä siinä on, että silloin kun ei ole sisävessaa käytössä, yöllä tulee vähän väliä vessahätä, vaikka normaalisti ei koskaan, ja pitää mennä ulos pimeään? Vai olisiko johtunut niistä pullonpohjista. Minulla on sellainen oma vakituinen pissapuu, pieni pihlaja sopivalla etäisyydellä. Siitä pidän kiinni toisella kädellä ja katselen tähtiä. Pelkäsin että ovi menee lukkoon ja jään yöhön. Sillä tavoin olen ikääntynyt, että enää en nuku ovi lukitsematta niin kuin ennen. Nähtävästi vanhemmiten ihmiseen tulee pelko. Se on jännä ilmiö, siitä täytyy kirjoittaa joskus myös.

Aamu valkeni harmaana ja kosteana. Lähdin hyvissä ajoin ajatuksena juoda aamukahvit huoltamolla. Reitti kulkee kirkkomaan ohi, ja hetken mielijohteesta päätin poiketa.

Oi, se oli tunnelmallista! Naakkaparvi rääkkyi. Mustat naakat + syksyinen, tyhjä hautausmaa = täydellistä. Vaahteroissa ja haavoissa upea ruska; keltaista ja punaista, oranssia. Kirkko kaiken keskellä hiljaisena ja punamultaisena, haapapaneelikatto tervattuna. Täällä olen ollut töissä kuutena kesänä. Nyt en enää. Jännä tunne kävellä kirkkomaalla ohi niiden hautojen, joihin on haudannut vainajan. Niistä tulee läheisempiä, vaikka ei enää yksityiskohtia siunaustilaisuuksista muistakaan.

Kävelin ihastelemaan omaa hautapaikkaani. Ei se oikeasti ole minun hautapaikkani, mutta mielessäni olen sen valinnut itselleni (ja miehelleni). Se sijatsee lähellä pientä valurautaporttia, joka on oikeassa tulosuunnassa mökiltä tultaessa. Ajattelen, että siitä pääsee kätevästi livahtamaan paikalle sytyttämään kynttilän. Vaikka enhän siitä itse livahtele, mutta on helpompi sitten niillä muilla.

Haudalla on pieni kaarevareunainen, jäkälöitynyt kivi. Siihen on haudattu kalastaja Taavetti ja hänen vaimonsa Olga, ovat kuolleet peräkkäsinä vuosina 1942 ja -43. Taavetin ja Olgan kivi saa jäädä paikoilleen, meidän kivi voisi olla samanlainen, siinä vieressä, mahtuisi hyvin.

Rupesi jo ihan huvittamaan. Onko ihan normaalia seisokella sunnuntaiaamuna syksyisellä hautausmaalla suunnittelemassa omaa hautapaikkaa? En tiedä, mutta ei kovin sairaalta tunnu.

Ajelin sitten lähimmälle huoltoasemalle aamukahville ja pullalle. Leipovat siellä itse pullaa, on hyvää. Ostin mukaankin kahdella eurolla pussillisen eilisiä, pistän pakkaseen. Paikalla oli kolmen ukon kööri, kuuntelin juttuja viereisestä pöydästä. Tai ehkä ne jutut oli tarkoitettukin minun kuultaviksi. Kehuskelivat metsähehtaareillaan ja hirvenkaadoillaan. Mukava maalaistunnelma. Flirttailevat papat, olisivat kovasti mielineet kylään.

Tänään lehdessä pisti silmään pieni ilmoitus ”Ekologisesti iäisyyteen”. Kävin katsomassa verkkosivuilta, mistä on kysymys. Firma myy pellavapäällysteisiä uurnia. Pellavaan on mahdollista teettää oma, henkilökohtainen kirjailu. Perusideana on että vainaja siunataan tuhkattuna. Siihen tietenkin käy mikä tahansa, minkä tahansa firman uurna tai omatekemä. Nykykäytäntö on, että ensin vainaja siunataan arkussa, sitten tuhkataan ja laitetaan uurnaan. Siinä on paljon kuljetusta ja pitää ostaa sekä arkku että uurna. Tässä ideana on, että vainaja viedään heti tuhkattavaksi (säästyy arkku- ja kuljetuskuluja), ja siunataan uurnassa vasta tuhkattuna.

Samaa asiaa olen itsekin monesti miettinyt: nykysysteemissä vainajaa siirrellään turhaan ja paljon. Sairaalassa vainaja viedään kylmäsäilytykseen. Jos kuolee palvelutalossa tai kotona, ruumis siirretään ruumishuoneelle tai tehdään ruumiinavaus – nyt en ole varma, mutta tehdäänkö se sairaalassa? Ruumishuoneella vainaja odottaa hautaansiunaamista. Siunaamista varten vainaja viedään kappeliin tai kirkkoon. Joskus vainajia kuljetetaan arkuissa ympäri Suomea, koska vainaja halutaan laskea maahan esim. synnyinpitäjän hautausmaahan. Siunaustilaisuuden jälkeen vainajaa kuljetetaan jälleen, tällä kertaa krematorioon, jos kyseessä tuhkaus, tai kirkosta hautausmaalle haudattavaksi. Siunauskappelilta on lyhyempi matka, ne sijatsevat hautausmaan yhteydessä, joten se matka kulkeutuu sitten jo jalkaisin. Mutta kaiken kaikkiaan, kuollutta kuljetetaan paljon! On saattanut olla palvelutalossa yhdessä huoneessa vuosikausia, ja sitten kun kuolee saa kyytiä kaiken edestä!

Kuolemiseen ja hautaamiseen liittyvät käytännöt muuttuvat hitaasti. Asiat halutaan tehdä niin kuin ne on tehty ennenkin, vaikka muuta syytä kuin tavat ja tottumukset ei muutokselle ole esteenä. Vainaja voidaan siunata myös tuhkattuna, näin ei vain vielä ole totuttu tekemään. Tällöin vainajan turha kuljettaminen vähenee. Vainaja voidaan siirtää suoraan tuhkattavaksi. Ei tarvitse ostaa kallista arkkua. Kyllä siihenkin joku laatikko tarvitaan, ei sitä ruumista sellaisenaan roviolla polteta, mutta joku simppeli ”pahvilaatikkomalli” varmasti riittää.

Uurnasiunaus voidaan sitten järjestää missä vain. Vaikka vainajan kotona, kotipihalla, palvelutalossa, tai siellä mihin uurna lasketaan. En usko että olisi yhtään vähemmän arvokasta tai vähemmän tunteellista, voisi olla jopa päin vastoin.

Siunaamisen käytäntöjäkin voisi mielestäni soveltaa. Nythän pappi piirtää hiekalla ristin arkulle. Minä ottaisin mieluummin tuhkalla piirretyn ristin otsaani, samaan tapaan kuin tuhkakeskiviikkona tehdään. Laskiaistiistain jälkeisenä keskiviikkona vietetään tuhkakeskiviikkoa, ja silloin kirkossa järjestetään messu, missä osana seremoniaa on tuhkaristin piirtäminen otsaan.

Sen tuhkamössön tekeminen on muuten oma shownsa. Tuhkan joukkoon sekoitetaan öljyä että saadaan sopiva mössö. Ja muistaakseni tuhkapuuksi ei käy mikä vain puu. Joten ennen tuhkakeskiviikkoa, joku virkasuntio polttaa kotitakassaan sopivaa puuainesta, että saadaa tuhkaa tuhkamessua varten. Paljonhan sitä ei suinkaan tarvita.

Eli jos sattuisin kupsahtamaan sairaalassa, paikalle voisi saman tien hälyttää sairaalapastorin, joka piirtäisi otsaani tuhkaristin ja siunaisi minut haudan lepoon, paikalla olevat voisivat veisata virren ja lausua isämeidän. Siitä voitaisiin sitten kroppa viedä tuhkattavaksi. Tuhkat uurnaan, uurnanlasku hautapaikalla ja sen jälkeen muistotilaisuus lähipubissa, niin kuin briteissä! Siinä olisi hautajaiset meikäläisen mieleen!

Tärkeintä tietenkin on, että jokainen saa sellaiset hautajaiset kuin omaan elämänkatsomukseen ja -tyylin sopii. Ja onneksi tässä ollaan menemässä monimuotoisempaan suuntaan.

Itse en ole pönötysihmisiä. Usein kaikenlainen pönötys ajatellaan olevan osoitus kunnioituksesta, mutta minun mielestäni pönötys on osoitus pelosta. Pönötetään kun pelätään – Jumalaa, ”tärkeää” tyyppiä, pomoa, muiden mielipidettä, mitä milloinkin. Minusta kunnioitus on jotakin ihan muuta kuin pönötystä ja pokkurointia, kunnioitus on kauneutta ja kohtaamista ja tunnelmaa ja huomioimista. Jumalan takia ei ainakaan kannata pönöttää. Vaikka uskon, en usko että Jumala olisi pikkusieluinen tyyppi, joka kaipaa meidän pokkurointia ja itsensä jumalointia. Pikemminkin Jumala toivoisi että hoidamme hommat asiallisesti, luonnollisesti ja muut huomioiden.

Näin minä ajattelen. Voin olla väärässä, koska olen ihminen. Ja muut voivat puolestaan ajatella omalla tavallaan.

ps. Oli vielä ajatuksia omaisten osallistumisesta hautaamiseen, siinäkin olisi mielestäni paljon kehitettävää. Minun mielestäni omaisten pitäisi saada halutessaan osallistua esim. uurnapaikan kaivamiseen hautausmaalla tai arkkuhaudan peittämiseen. Siihen pitäisi jopa kannustaa. Kun itse kaivaa hautamontun läheiselle tai peittää arkun/uurnan, on siinä paljon surua mutta myös hyvää energiaa, viimeinen palvelus.

Normaali