Ikuinen harrastaja

Harrastushistoriani on monipuolinen, mutta sanoisinko, ei niin kovin menestyksekäs.

Ensimmäinen harrastukseni, ja ainoa, jonka voi sanoa onnistuneen, on seurakunnan Nappulakerho. Olin sinne alaikäinen, mutta into päästä kerhoon oli niin kova, että sain luvan osallistua. Muistan vieläkin naulakkomerkkini, se oli huopakankaasta leikattu keltainen aurinko. Kerhotädillä oli iloiset silmät ja lämmin hymy. Tapasin tädin pari vuotta sitten veljen 60-vuotispäivillä, eikä ollut kerhotädin ilme niistä ajoista muuttunut yhtään.

Nappulakerhon jälkeen alkoi mennä huonommin. Aloitin pianonsoiton. Pitäjän kanttori opetti kanttorilan salissa veljelleni flyygelillä. Minulle samaan aikaan kanttorin rouva pienessä huoneessa tavallisella pianolla. Jalat eivät ylttäneet maahan. Pyörittelin itseäni soittaessani ja samalla potkin pianoa niin että kuului saliin asti. Tunnin jälkeen veli siitä aina mainitsi ja lupasin olla potkimatta. Käytiin soittotunneilla vuosikausia. En oppinut soittamaan. En tiedä, oppiko veli.

Sitten naapuripitäjästä tuli rouva pitämään balettitunteja, kaikki pikkutytöt ilmoittautuivat mukaan, minä myös. Vieläkin on tallessa paikallislehden juttu, jossa me pienet ja pulleat ojentelemme nilkkojamme. Ostettiin vaalenpunainen tutu ja tossut. Siihen se loppui. Taisi rouva lakata pitämästä tunteja ensimmäisen kauden jälkeen, en muista. Mutta balettitanssijaa ei minusta tullut. Tutu ja tossut ovat vielä tallessa.

Kouluaikoina pelasin c-tytöissä koripalloa. Hävittiin joka ikinen ottelu. Valmentaja uhkasi, että ei ole paluukyytiä kotipitäjään, jos hävitään vierasottelu yli 40 pisteellä. Ei se meitä haitannut, meistä voittoa tärkeämpää oli yhdessä pelaaminen, mutta valmentaja tietenkin ajatteli, että häviö on hänen vikansa. Ei ollut.

Partio oli hauska harrastus. Sitä tuli harrastettua useampi vuosi. Muistan erityisesti erään suurleirin, johon osallistuin, olisiko ollut Keuruulla, nimeltään Varsta. Olin pakannut evääksi monta unelmatorttua, mutta tortut loppuivat kesken kesken leirin. Onneksi vierailupäivä oli tulossa. Soitin kotiin ja pyysin äitiä tuomaan lisää.

Myös eräs suunnistusvaellus on jäänyt mieleen. Olisiko ollut peräti sillä samalla leirillä? Meidän ryhmä eksyi metsään. Seisoimme hakkuuaukean keskellä ja huusimme apua. Ääni taisi olla kantava, koska pian näimme, kuinka järven toiselta puolelta joku maatilan isäntä lopetti hommansa ja lähti soutamaan veneellä meitä kohti. Apu oli tulossa.

Ratsastuksesta tykkäsin, mutta hevoshomma tyssäsi allergiatesteihin. Jälkikäteen olin ajatellut, että taisi olla se allergia ihan äidin järjestämä juttu, koska en muista pahemmin oireista kärsineeni. Tallitytöt eivät olleet niitä paikkakunnan kilteimpiä tyttöjä ja minä olin tulossa murrosikään. Ehkä äiti ajatteli että minut pitää saada jollakin konstilla tallilta pois. Minusta tuli kiltti tyttö, hevoset jäi.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin Helsinkiin töihin ja huomasin, että täällä järjestetään steppitunteja. Pienenä olin katsellut Shirley Templeä televisiossa ja tepsuttelu oli näyttänyt hauskalta ja helpolta. Ilmoittauduin tunneille. Siellä ei ollut kuin minä ja yksi noin kymmenvuotias tyttö, joka jo ensimmäisen tunnin jälkeen osasi homman, minä en. Toisen tunnin jälkeen luovutin.

Sittemmin on tullut harrastettua mm. japanilaista kukkien asettelua, joulukransseja, bridge-kerhoa – en oppinut sitäkään.  Jonkun aikaa käytiin ystävän kanssa jossakin jumppatunneilla, tavoitteena oli saada string-pöksyn naru näkyviin. Hän käy jumpassa edelleen, minä en. Päätin että en käytä string-pöksyjä.

Kun lapsi oli pieni, keksin että yhteinen harrastus miehen kanssa olisi hyvä. Sain innostettua meidät kansanopiston espanjan tunneille. Hommasimme lapsenvahdin, joka tulisi koko syksyn keskiviikkoiltaisin hoitamaan lasta ja me menisimme yhdessä opiskelemaan espanjaa. Ensimmäinen tunti ei ollut edes alkanut, opettaja ei ollut tullut luokkaan, kun meille selvisi, että koko muu ryhmä oli käynyt samalla alkeistunnilla vuosikausia. Kuiskasin miehelle, että mitä jos ei sittenkään tätä. Hän oli samaa mieltä. Menimme viinibaariin. Kävimme siellä koko syksyn keskiviikkoiltaisin, kun oli se lapsenvahti hommattu. Ei opittu espanjaa.

Lapsi kasvoi. Yhtenä syyslomana ilmoitin meidät surffikurssille Portugaliin. Minä en kertaakaan onnistunut pääsemään laudalle seisomaan. Könysin kontallani aallon mukana rantaan. Parasta koko kurssissa oli märkäpuku. Siinä näyttää solakalta, vähän niin kuin kokovartalokorsetti.

Viime keväänä ilmoittauduin sementtivalukurssille. Mutta siitäkään ei tullut mitään. Kolmen ylinopeussakon takia menetin ajokorttini viideksi viikoksi juuri siihen aikaan kun sementtivalukurssi olisi ollut. Kurssi järjestettiin 60 kilometrin päässä Inkoossa. Jäi menemättä. Sementtivalut tekemättä.

Tältä harrastehistoriapohjalta on hyvä ponnistaa kohti uusia haasteita. Toiveekkaasti olen jo ilmoittautunut lasihimmelikurssille ja suunnittelen mehiläisenhoitokurssille menemistä.  Mihinkähän ne harrastukset tyssäävät? Jännä nähdä.

Normaali