Veli

Minulla on kolme veljeä. Hyvä asetelma: kolme isoveljeä, minä nuorin ja ainoa tyttö.

Yksi veljistä on erityinen.

Koskaan en ole tavannut yhtä epäsosiaalista ihmistä. Kukaan ei ole tiettävästi käynyt tämän veljen luona kylässä koskaan – paitsi minä ja poika.

Eikä meitäkään ole kutsuttu, on vain tuppauduttu aamukahville, kun olemme yöpyneet viereisessä kylmässä myllyrakennuksessa, mihin ei tule vesi, ei sähkö.  Röyheä kaupunkilainen voi tuppautua kukonlaulun aikaan aamukahville kutsumatta. On se avannut. Oi että minä olen ärsyttävä!

Vähän töksähtelevä ja äksy veli kyllä on, mutta ei se minua hämää. Siihen on tottunut, kuuluu persoonaan. Koti on huomattavan siisti. Paljon siistimpi kuin omani.

Veli on todennäköisesti sairas, en tarkoita mentaalisesti, tarkoitan alzheimeria tai parkinsonia. Kädet vapisevat, puhe takkuaa, kaikki on vähän vaikeaa. Olen seurannut tilanteen pahenemista muutaman vuoden. Mutta hän ei halua lääkäriin, eikä halua että asiasta edes puhutaan. En voi tehdä asialle mitään. En ole lähiomainen, kukaan ei ole.  Hänellä ei ole omaa perhettä. On poikamies. Olen joskus yrittänyt ottaa asian puheeksi, meni välit melkein poikki. Omasta mielestään hän ei ole sairas.

Kerran soitin terveysasemalle, selostin tilanteen, kysyin voisiko hänet kutsua terveystarkastukseen. Ystävällinen terveydenhoitaja kertoi, että tehtävissä ei ole mitään, ellei kyseinen henkilö ole vaaraksi ympäristolle. Ketään ei voi pakottaa. Hoitoon pitää hakeutua itse.

Yritän hyväksyä tilanteen ja veljeni oikeuden olla menemättä lääkäriin. Olen tehnyt voitavani, sanonut asiasta, tarjonnut apuani. Pitää hyväksyä jokaisen oman elämänsä itsemääräämisoikeus. Joskus se voi tarkoittaa hyvinkin paljon erilaisempia ratkaisuja kuin mitä itse tekisi. Lopulta emme kuitenkaan elä täällä muiden mieliksi, elämme kukin omilla ehdoillamme. Vastaamme itse tekimisistämme ja tekemättä jättämisistä. Ja itse vastaamme myös omasta onnellisuudestamme.

Mikä minä olen muille yhtään mitään sanomaan. Ei minun mielikseni tarvitse lääkäriin mennä.

Minun pitää hyväksyä tämä tilanne ja se että en voi sille mitään.

 

Normaali

Mutta mikä on klemmari?

Minä olen unohtanut mm.

– kahden entisen poikakaverin nimet. Voi olla että useammankin, jos olen unohtanut koko persoonan, mutta näistä kahdesta on olemassa todistusaineistoa. Toiselta olen saanut kaulakorun ja toisesta on valokuva.

– mihin olen menossa ja mitä olen tekemässä. Onneksi tähän asti nämä ovat aina tapahtuneet kotona. ”Mitäs minä nyt tänne keittiöön oikein tulinkaan hakemaan?”

– kännykän housun taskuun. Housut menivät pesukoneeseen.

– mökkisaunan avaimen jonnekin. Ei ole vieläkään löytynyt. Olisiko roskiin mennyt? Soitin lukkosepälle. Oven avaaminen maksaisi 350€. Sanoin että mieluummin rakennan uuden saunan.

– lempiruokani. Tämä on uusinta uutta ja hämmentävintä. Kerroin veljelleni että olen löytänyt uuden lempiruuan, munakoiso-tomaatti-mozzarellavuuan. Veli sanoi saaneensa minulta ko reseptin jo vuosia sitten ja elämöineeni siitä jo silloin. Törmäsin respeptiin pari viikkoa sitten naistenlehdessä, kokeilin ja ihastuin ikihyvin. Yhtään en muistanut ennen tehneeni. Jotakin tuttua siinä tosin oli.

Tästä tulikin mieleeni entisen työkaverini isä, joka sairasti Alzheimeria ja oli unohtanut olevansa alkoholisti. Ei enää Alkoa muistanut. Näin oli toinen sairaus parantanut ensimmäisestä.

Äiti-vainaa oli myös huonomuistinen. Sukuvika siis. Hän kirjoitteli muistinvirkistykseksi post-it lappuja. Kerran löysin kaapin ovesta lapun, missä luki:
”Glemmari? Clemmari? Klemmari” Mutta mikä on klemmari?”

Ehkä minäkin nyt lopetan postauksen ja siirryn post-it-lappuihin.

Normaali