Painavaa unta

Näin unta viime yönä. Olin terveystarkastuksessa, mitattiin pituus ja paino. Mieslääkäri yritti lähennellä, kun kurottautui katsomaan pituuttani, mutta se ei nyt ole jutun Whopper vaan paino. Lääkäri katsoi vuoron perään minuna, vaakaa ja muistiinpanojaan ja uudelleen vaakaa, ikään kuin tulosta ihmetelläkseen ja viimeinen totesi: ”89 kiloa!”

Heräsin silkkaan järkytykseen: ei voi olla totta, kahdeksankymmentäyhdeksän kiloa! Onhan tässä tullut Fazerin Salmiakkisuklaata ja Halvan lakritsipalloja syötyä, mutta ei nyt sentään. Joku raja.

Selkeästi unimaailma refleksoi viisikymppisen minäni ulkonäkökriisiä. Peiliä on tullut katsottua sillä silmällä. Ei miellytä. Luomet roikkuu, leuassa roikkuu, niskassa on emännän kyhmy, profiili näyttää siltä kuin olisin ikäni vetänyt kivirekeä perässäni. Vaateita ostan lähinnä peittääkseni virheitä, en enää korostaakseni hyviä puolia, kun niitä ei ole tai ainakaan itsessäni näe.

Voin vielä kuulla korvissani omien sanojeni kaiun, että vanheneminen on kaunista ja rypyt sun muut saa tulla. Ei käynyt mielessä, että ei ne rypyt tule sinne minne haluaisi. Ei tullut mieleen, että ei sitä välttämättä vanhene nätisti. Voi vanheta rumasti.

Uni olikin sitten omalla tavallaan enneuni. Herättyäni lähdin Turkuun taidemuseoon, siellä oli Gallen-Kallelan taulu Akka ja kissa. Siinähän ollaan me, meidän Miiru ja minä. Tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta taulun naisen kanssa.

Paitsi että en minä kyllä ikinä olisi paljain jaloin ulkona. Aina on villasukat.

Normaali