Ikäpainajainen

Luulin, että on ok täyttää 50. Uusi ikä tuntuu hyvältä. Mutta ehkä se ei sittenkään ole totta tai sitten alitajunta elää omaa elämäänsä. Näin ikäpainajaista.

Unessa huomasin olevani raskaana. Laskin, minkä ikäinen lapsi olisi, kun olen 60, 65. Kuinka vanha olisin, kun lapsi olisi täysi-ikäinen? Paniikki kasvoi. En kyllä jaksa huonosti nukuttuja öitä, uhmaikää, murrosikää, en, en, en!

Tulin siihen tulokseen, että kyllä tässä täytyy tehdä abortti. Koin tunnontuskia. Abortti tuntui itsekkäältä, mutta välttämättömältä. Tunne oli aivan kauhea.

Olin jo sairaalassa valmiina toimenpiteeseen, kun päätin että asiasta on sentään syytä kertoa miehelle. Että en nyt sentään voi sitä häneltä salata. Soitin, mutta en voinutkaan asiaa paljastaa, koska mies kertoi omat huonot uutisensa ensin: anoppi oli vakavasti sairas. Kyllä oli elämä mennyt pilalle ja kauheaksi. Itketti.

Heräsin.

Olin niin iloinen, että en ollutkaan raskaana! Että minun ei tarvitsekaan tehdä aborttia. Ja anoppikin on ihan ok.

Huh. Kaikkea se näyttää.

Normaali

Tunnelingosta tupsahtaneena

Kyllä oli ihanat syntymäpäivät! Nyt ei etukäteisstressi harmita yhtään. Kaikki kannatti. Ihan kuin olisin joutunut positiivisuuden rulettiin, joka pyöritti minua yhden illan. Kuulin ihania asioita, näin rakkaita ihmisiä, talon täydeltä puheensorinaa, naurua ja iloa. Tunsin olevani hyväksytty, rakastettu, jopa ihailtu. Ihan sama, onko kaikki kuulemani tottakaan! Jokaisen pitäisi saada kokea olevansa pidetty ja rakastettu. Se on ihanaa! Se kantaa pitkälle ja pahojen aikojen yli. Olisipa kiva piipahtaa samoissa kemuissa uudelleen joskus kun olo on alavireessä.

Seuraava päivä oli erilainen. Lähdin hautajaisiin. Kaunista, surullista ja haikeaa. Mutta minusta tuntui, että kaikki edellisenä päivänä kokemani antoi minulle lisävoimia tähän päivään.

Kun saattue kulki läpi hautausmaan kohti hautapaikkaa, kirkonkellot soivat, aurinko paistoi, kuulin -tai olin kuulevani- edesmenneen ystäväni sanovan ”Tämänkin sain!” Niin hän sanoi monta kertaa viimeisinä viikkoina, kun aikaa tuli lisää. Hän ehti viettää pronssihääpäivää, joulun ja uudenvuoden. Ja totesi aina iloisesti yllättyneenä ”tämänkin sain!” Nyt hän sai kauniin hautajaispäivän.

Kaksi vuorokautta suuria tunteita. Tuntuu kuin olisin ollut valtavassa tunnelingossa. Nyt pyöritys on pysähtynyt ja olen vähän hämmentynyt ja sekaisin ja uupunut kaikesta kokemastani.

Olen mökillä, kuusten katveessa, peltojen keskellä. Täällä voin nyt toipua ja sulatella tapahtunutta. Liikkua luonnossa, lukea, kutoa ja saunoa. Ympärillä hiljaisuus. Vain kissan kehräys.

Elämä on matka, sanottiin yhdessä syntymäpäiväkortissa. Niin on. Elämä on matka juhliin, juhlamatka.

Normaali

Burn Out Birthday

En kyllä yhtään ihmettele, että ihmiset eivät vietä 50v.syntymäpäiviään. Terve harkintakyky on sellaisella,  joka jättää juhlat pitämättä. Eikös se Harkimokin melkein kuollut sydänkohtaukseen syntymäpäivänään jossakin Etelä-Afrikan luxus-resortissa? Saati sitten minä!  Kotona! 34 vierasta, tarkoitan tuttua, ystävää, sukulaista, on se paljon pahempi!

Meinaan kuukahtaa syntymäpäivästressiin. En nuku hyvin, en syö hyvin, en ajattele hyvin, en mitään hyvin. Pahinta on, että en edes hahmota, mitä stressaan? Ajatuskulku on jotakuinkin tällainen: mitä jos saan noroviruksen, mitä jos joku perheenjäsenistäni saa noroviruksen, mitä jos kakkufirma ei ole leiponut kakkua, mitä jos ravintoloitsija ei ole tehnyt ruokia, mitä jos en osaa nauttia juhlista, vaan stressaan, niin kuin nyt teen ja mitä jos juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, niin kuin nyt teen. Eli juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, ei siksi, että jokin menisi pieleen. Miten täältä pääsee pois? Poks.

Työkaveri tulee auttamaan järjestelyissä. Hätyytin hänet tänne jo tänään, koska en usko olevani edes puhekykyinen ennen h-hetkeä. Hän katsoi hössötystäni hetken ja teki oikean diagnoosin:  ”Sinähän olet niin kuin ne morsiamet.” Töissä tapaa paljon hätääntyneitä morsiamia, joilta omat häät uhkaa mennä ohi, koska he eivät uskalla heittäytyä tilanteeseen, sanoa että ”Anna mennä, anna sen tapahtua.”

Anna mennä on minun mantarani seuraavat päivät. Anna mennä, anna mennä, annamennä, annamennäannamennaannamennä…..

 

Normaali

Juhlavuosi 2017

Nyt vuonna 2017 on uskonpuhdistuksen 500 vuotisjuhlat, Suomi täyttää 100 vuotta, minä 50. Juhlavuosi monin tavoin.  Pidän itsestäni juuri tällä hetkellä tämän ikäisenä, näillä tiedoilla ja taidoilla, tällä ymmärryksellä, vaikka peilikuva ei aina vastaa omaa mielikuvaa. Minusta tuntuu että ”minun ei tarvitse mitään, mutta saan tehdä mitä haluan”. Elän oman elämäni voimavuosia.

Voimavuotta 2017 kaikille!

 

 

Normaali