Kon- or nonmari.

Joka toinen kesä ”investoin”, toinen myyn. Nyt on meneillään tavara-ahdistuskesä. Harmittaa nurkissa pölyttyvät vekottimet ja härpäkkeet, joita ei muista, miten käytetään, mitä bensaa laitetaan, laitetaanko öljyä sekaan vai erilliseen putkiloon, miten päin ryyppyvipu olikaan. Onneksi on Tori.

Myin perämoottorin. Ihan pienen, 2,5…. mitä ne on; litraa? kiloa? hevosta? Nelitahtinen ainakin, vähän niin kuin joku tanssi, nelitahtinen. Ostin vuonna 2010. Yksi tai kaksi kesää päristeltiin, poika oli seitsemän, kahdeksan; tykkäsi ajaa perämoottorilla.

Sitten se jäi – varaston seinälle. Roikkui seuraavat yhdeksän vuotta seinällä kuin hirressä. Nyt lähti, papparaiselle Askaisiin, sanoi käyvänsä kalassa. Tinkasi kympin, se vähän harmitti. Priimaa tavaraa, en ollut kalkuloinut alennusprosentteja.

Kerran järkeilin että kunto ei saa romahtaa kesän aikana talven punttitreeneistä. Ostin vatsalihaspenkin, selkäpenkin ja vielä sellaisen ihme vatsalihasvekottimen – chin pin rack – joka asennetaan seinälle. Siinä roikutaan kyynärvarsien varassa ja nostellaan jalkoja ylös. Tosi tehokas. Tai olisi. Se on yhä laatikossaan, avaamattomana. Pyöröhirteen sellainen on hankala asentaa. Ollut hankala jo noin neljä vuotta.

Nyt meinaan myydä jumppavekottimet. Jos vain joku ostaisi. Laitoin hinnaksi 80 €, laskin 60 €. Ilmoitusta on katsottu 73 kertaa. Olo on toiveikas.

Painepesurin myin myös. Ostin viime kesänä. Olin innoissani, paineistin paljon. Vanhoista terassilaudoista tuli ”camouflage”. Talveksi vein pesurin kaupunkiin ettei jäädy mökillä, ja keväällä toin takaisin. Enää en halua kevätmuuttaa painepesuria, hyvä kun itseni jaksan tuoda! ja kissan! ja pojan! ja miehen! Terassi saa olla sellainen kuin on. Niin mekin olemme: minä myös camouflage.

Aurinko on painepessyt käsivarteni läikikkäiksi. Ihotautilääkäri sanoi, että pitää käyttää aurinosuoja 50…mitä se sitten on …ei ainkaan hevosvoimaa…kiloa, litraa… UV:tä!!, pitää olla 50 UV:tä jos ei halua auringon painepesemää camouflage-terassiefektiä ihoon.

Tästedes harjaan terassilta roskat pois. Sade saa hoitaa loput. Me sentään peseydymme saunassa, emme sateessa. Ja aamulla levitän camouflage-suojavoiteen, UV50.

Tien varteen jätin kyltin: Myydään hiiligrilli + 2,5 kiloa grillihiiliä yht. 10 € (kylttiin ei mahtunut että sytytysnestettä on myös). Tien päässä on leirintäalue. Arvelin että joku saattaisi äkkiseltään keksiä haluta vanhan hiiligrillin. Mieluusti mielihalumme kohtaisivat.

PAKKO TUNNUSTAA; ON MYYTÄVÄ HIILIGRILLI, KOSKA OSTIN KAASUGRILLIN! Miksi ihmeessä ostin kaasugrillin? Tämähän oli ei-mitään-uusia-härpäkkeitä– kesä. Tämän piti olla alku ei–mitään-uusia–härpäkkeitä–enää-ikinä–loppuelämälle!!

Keväällä kaikkialla tuli vastaan GRILLI. Kaikki puhuivat siitä, kuinka nyt avataan grillikausi, meillä avattiin jo pääsiäisenä! Eikö teillä vielä grillata? Kaikki maistuu grillattuna niin paljon paremmalta! Nyt grillataan! Kaikki grillaa- la -la -laa!

Paitsi me.

Me ei koskaan grillata. Me jäädään jostain paitsi, en ole varma mistä, mutta jostain tärkeästä, mitä muut. Ne jotka grillaa.

Siis ostin grillin. Samasta syystä ostin painepesurin. Ja perämoottorin. Ja vatsapenkin. Voileipägrillin. Lepotuolin.

Kaasugrilli on kyllä osoittautunut hyväksi hankinnaksi – toistaiseksi. Ainahan aluksi siltä tuntuu. Grillaan aamulla pekonit ja illalla jättikatkaravut. Kätsyä ja hyvää. Ensi kesänä tavataan Torilla.

Minna, kiltti, muista:Et tarvitse uusia härpäkkeitä. Vekottimet helpottavat, mutta tuovat myös lisätyötä, nytkin pitäisi pestä grilliparila.

Näin kyllä paikallislehdessä loistavan teräksisen pihakeittiöpöydän –50%! Olisi hyvä kalanperkuupöytä. Entinen on pahasti ruostunut. Pöytä maksaa 260 euroa, viisi kiloa ahvenia paikalliselta 30 euroa, neljäkymmentäkolme kiloa ahvenia perkuupöydän hinnalla.

Ehkä myyn seuraavaksi veneen ja verkot.

Mitä kaikkea ilman voi olla?

Ehkä jäljelle jää hammasharja. Ainakaan sitä ei kukaan osta.

Normaali

Yövieraita

Heräsin neljä euroa tyynyn viereltä. Arvelin että hammaskeiju on käynyt yön aikana, mutta kaikki hampaat olivat tallella. Olisiko sitten etumaksua?

Käytän julkista hammashoitoa, olen ollut tyytyväinen. Keväällä vanha amalgaamipaikka vaihdettiin uudenlaiseen. Samalla hammaslääkäri kurkki suuhun ja ihmetteli yläpurentaani. Olenhan sitä itsekin ihmetellyt, ja joskus asiasta valitellut. Aina on sanottu, että ei niitä enää kannata alkaa säätämään. 70-luvulla ei oiottu, joten antaa olla, on ollut tuomio.

Nyt sitten tämä reipas hammaslääkärinainen mittaili yläpurennan laajuutta ja sanoi, että tämä kyllä kannattaisi oikoa ja leuka siirtää kirurgisena operaationa. Häh? Siis sellainen sarasvuo-operaatio.

Että nyt sitten ryhdyttäisiin siirtämään leukaa? Mihin? Hietaniemen hautuumaalle, takaisin Pohjois-Karjalaan? Nyt on konsultaatioaika odottamassa oikojalle syksyllä. Saa nähdä, siirretäänkö leuka. Ehkä kolikot tyynyn vieressä tarkoittivat tätä?

Kissa toi yhden yövieraan; saaliinsa, kuolleen hiiren. Seuraavana yönä tuli yökkien kotiin, oksensi sängylle hiirenosia. Enimmät onneksi miehen puolelle, mutta minäkin sain osani. MINÄ EN PIDÄ HIIRISTÄ, MISSÄÄN OLOMUODOSSA! EN ELÄVÄNÄ, EN KUOLLEENA, EN RAATONA, EN PUOLIKSI SULANEENA HIIRIMÖSSÖNÄ.

Kälykin kävi yökylässä. Kestin 1,5 tuntia. Korvia jomottaa vieläkin. Puhetta non-stop. Tavallaan siinä on oma helppoutensa. Ei tarvitse itse miettiä puheenaihetta, ei kertoa mitään, antaa monologin jatkua.

Kamelin selkäni taittui, kun käly teki ruokapöydässä hitler-tervehdyksen, sanoi olevansa saksalaisen koulun kasvatti ja natsi. Missasin vitsin.

Ei mennyt sekään yövierailu ihan nappiin. Uusia odottellessa.

Ps. Lainasin erinomaisen kirjan, ihan sattumalta. Ljudmila Ultskaja: Meidän tsaarimme ihmisiä. Hyvin samantapainen kuin Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja, mutta kulttuuri toinen, venäläinen. Kivoja, pieniä novelleja ihmisistä ja ihmisyydestä, pilke silmäkulmassa kirjotettu. Tuntuupa hyvältä taas lukea, pitkästä aikaa. Aion lainata lisää Ljudmilaa.

Normaali

Juhannuskokossa palaa pojan lapsuus

Hyvinhän tämä kesäloma lähti käyntiin! Etkoilin vaikeuksia, hermojen menetyksiä ja raivonpuuskia, mutta ei mitään sellaista. Stressitasoa nosti tieto siitä, että mökillä ei olla käyty sitten viime syksyn. Hommaa on valtavasti ja paineita saada kaikki kuntoon.

Mutta ehkä tässä kävi niin että erikoisen puuhakas kevät sai aikaan sen, että nämä hommat taitavat mennä siinä muiden jatkoina.

Olen myös saanut psyykattua itseni ajattelemaan niin, että tehdään vähän kerrassa, ensin tärkeimmät, sitten vähemmän tärkeät ja sääkin pitää huomioida, sateella on turha haravoida. Ja jokainen puuhatkoon omalla aikataulullaan. Itse olen aamuihminen. Herään aikaisin, viiden-kuuden maissa, napsautan kahvinkeittimen päälle ja haen postilaatikolta Hesarin.

Samalla tuon naapurinkin Hesarin. Näin ollaan sovittu; se, joka ehtii, hakee molempien lehdet tien varrelta postilaatikoista. Meillä on sitten yhteinen lähilaatikko porttien välissä, sinne laitan naapurin lehden ja oksan kannen väliin merkiksi, että haettu on.

Luen lehden ja juon aamukahviin sängyssä kaikessa rauhassa. Sitten pompsahdan hommiin. Haravointia ja pihan siistimistä piisaa. Rankat fyysiset työt olen saanut tehdyksi viimeistään klo 11. Siihen mennessä teinikin on herännyt ja voimme syödä yhdessä, hän aamiaista, minä ja mies lounasta.

Loppupäivän voi lukea kirjaa, kirjoittaa, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, saunoa, virkata, venytellä, katsoa tv-sarjoja tai tehdä vielä jotain pikkupuuhia voimien mukaan. Tuntuu hyvältä saada elää oman sisäisen kellon mukaan ja omaa tahtia, ja nähdä siinä samalla kuinka paikat tulevat pikku hiljaa kuntoon.

Tontti on kallioinen, takana on vanha niitty. Melko helppohoitoista, kunhan vanhat havunneulaset, kävyt ja lehdet on saanut haravoitua pois. Niityn taidan antaa olla sellaisenaan tänä kesänä. Usein olen sen niittänyt, etteivät punkit hypi heti jalkoihin, mutta nyt taidan jättää sen sellaiseksi. Se taitaa olla myös ekologisesti kaikiasta parhain ratkaisu. Mahdollistan kaiken maailman ökkömönkiäisten elämän. Onpahan sitten linnuilla, mitä syödä.

Teini pakkasi mökille mukaan vanhat koulukirjansa (joita ei toisin ole paljon, koska nykyisinhän kirjoja ei saa omaksi, kaikki tehdään vihkoon) ja kokeensa sekä vanhan reppunsa. Hänellä on ideana polttaa ne kaikki juhannuskokossa. Hyvä idea, kannatan!

Itse olen muistojen hamstraaja. Vasta muutama vuosi sitten poltin omat koulukirjani – ja niitä oli paljon! Siihen aikaan kaikki kirjat saatiin aina uusina ja omiksi, ja ne kaikki oli minulla tallessa. Kyllä pitäisi osata luopua joistakin muistoista, ei kaikkea voi säästää! Jotenkin minulla oli sellainen romanttinen idea, että sitten vanhana, kun on aikaa köllötellä, lueskelen ne koulukirjat läpi ja opettelen kaiken uudestaan. Höpöhöpö! Tuskinpa. Luenko myös kaikki vanhat Valitut Palat, jotka olen jemmannut?

Ihan kaikkia omia koulukirjoja en polttanut. Säästin historian ja uskonnon kirjoja. Ehkä olisi kannattanut säästää myös bilsankirjoja. Niitä olisi voinut olla mielenkiintoista kerrata ihan yleissivistyksen kannalta.

Talven aikana pojan puumaja on rojahtanut alas. Taitaa mennä sekin juhannuskokkoon. Tuleepa mielenkiintoinen kokko: poltetaan pojan lapsuus, koulukirjat, reppu ja maja.

Normaali

Koko elämä on vain yksi hetki –tämä.

Yhdeksän vuotta sitten, syksyllä 2010, poika lähti kouluun. Iso Coca-Cola reppu selässään, hymy huulilla. Otettiin kuvan lähtijästä kodin eteisessä ja kotikadulla.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin otimme samat kuvat samoilla paikoilla. Pieni poika on venähtänyt nuorukaiseksi. Mihin nämä vuodet menivät? Mielessä on monta päivää pyörinyt lause: Koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

Muistan, kuinka ala-asteella oli oppimisvaikeuksia. Teimme yhdessä läksyjä kotona monta tuntia päivittäin, aina pieni hetki kerrallan että pieni jaksoi keskittyä. Taukoja oli paljon. Siksi prosessi kesti lähes koko illan.

Pikku hiljaa koulunkäynti alkoi sujua. Yläasteella vanhempien apua ei juuri ole tarvittu, enää en osaisikaan auttaa. Joskus olen vilkaissut kokeita, ja ne ovat vaikuttaneet paljon vaikeammilta, kuin mitä omana yläasteaikana.

Koskaan ei ole tarvinnut huolehtia siitä, onko läksyt tehty tai kokeisiin valmistauduttu. Ne poika on hoitanut itsenäisesti ja olemme voineet luottaa siihen että tehtävät on tehty. Edes aamuheräämisistä ei ole tarvinnut huolehtia. Poika on pienestä pitäen laittanut itse herätyskellon soimaan ja herännyt ajallaan. Kertaakaan ei ole koulusta myöhästynyt.

Ala-asteen luokanopettaja kehui pojan asennetta. Samaa olemme mekin hänelle sanoneen. Tuolla asenteella kyllä pärjää. Enemmän olemme olleet huolissamme siitä, ottaako liiankin tosissaan koulun, kantaako liikaa huolta omasta pärjäämisestä? Koulu on elämää varten, ei elämä koulua varten. Kannattaa keskittyä niihin asioihin, missä on hyvä. Joissakin aineissa voi olla huonompi. Voimat kannattaa keskittää.

Ikävinä muistoina ovat kiusaamistilanteet ja niiden selvittelyt. Ne ovat vienet voimat ja uskon ihmisiin. Miksi joku voi haluta tehdä toiselle pahaa? Sitä on vaikea käsittää. Olemme yrittäneet selittää asiaa siten, että usein kiusaajalla on itsellään ongelmia kotona, ehkä hän ei ole saanut osakseen rakkautta ja hyväksyntää, ja sen takia pönkittää omaa egoaan kyykyttämällä muita. Toivon, että nämä negatiiviset kokemukset eivät ole jättäneet jälkiä pojan itsetuntoon. Sitä en voi tietää. Sen tietää vain hän itse, ja näyttää tulevaisuus.

Välillä miettii omaa ”suoritustaan” äitinä. Miten siinä tehtävässä on pärjännyt. Onko ollut läsnäoleva vai vain paikalla? Monta kertaa olen ollut vain paikalla. En ole jaksanut kuunnella kunnolla. En tiedä, minkälaisena äitinä poika minua pitää, ehkä joskus kuulen siitä hänen oman analyysin. Mutta ainakin hauska ja huumorintajuinen, jos ei muuta.

Usein halaan poikaani sanomalla että siinähän se minun rakkain lapseni on, pojista paras, ja sitten jatkan, ai niin mutta eihän minulla muita olekaan. Tuntuu hyvältä saada halata, että murrosikäinen ei työnnä pois, niinkin voisi olla.

Joskus kun olen pois kotoa, poika soittaa ja sanoo että on ikävä. Se sattuu sydämestä, mutta toisaalta olen iloinen että hän osaa kertoa tunteistaan ja että olen hänelle tärkeä. Toivon että en ole liian tärkeä. Vanhempien tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Kasvattaa lapsi niin että hän pärjää, uskaltaa lähteä elämään omaa elämäänsä luottaen pärjäävänsä ja osaavansa.

Irtipäästäminen. Sitä tänäkin, yläasteen viimeisenä päivänä, minä vanhempana harjoittelen, niin kuin jokaisena elämäni päivänä äitinä.

Normaali

Toimelias toukokuu

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta blogi-elämässä, mutta elämä on ollut kuin Särkänimen Tornadossa; stop, pysäyttäkää tai ainakin hiljentäkää! Ei voi sanoa, että asiat olisivat huonosti, on vain ollut niin paljon palloja ilmassa – ihan kuin kokonainen pallomeri olisi ilmoille singottu – olen yrittänyt ottaa koppeja.

Pienenä kertauksena tästä toukokuusta. Olen ollut 1 x Lontoossa ( 25-vuotishääpäivämatkalla), 2 x Saarijärvellä (veljen hautajaiset, ja talon tyhjennys + toisen veljen myllyjuhlat), 1 x Sonkajärvellä (kävin hakemassa appivanhemmat Helsinkiin). Siinä meni tämän kuun viikonloput.

Siinä välissä olen ollut töissä. Plus tehnyt remonttia. Plus normaalit kotiaskareet.

Plus lääkärihommat. Eilen olin elämäni ensimmäistä kertaa Jorvissa. Onpa hieno pytinki ja systeemi. Monta kertaa olen töissä vessanpönttöjä pestessäni miettinyt että tämä on varmasti hirveää monen mielestä, mutta ei minusta yhtään. Tänään, kun lääkäri tutki peräaukkoani erilaisin luupein, peilein ja systeemein, säälin häntä mielessäni, ja ajattelin että siitä vessanpesusta saa kyllä paljon vähemmän rahaa, mutta silti en viitsisi ruveta työkseni toisten kakkaröörejä tutkimaan. Hyvä että maksetaan siitä kunnon palkka. Ja onneksi siihenkin ammattiin joku kutsumusta kuulee!

Diagnoosi oli, että jonkinlaista yhteiskunnan tukirengasta putkistoon kaivattaisiin ellei peräti nostetta, mutta operaatio on niin suuri, että aluksi yritetään pärjäillä kevyemmillä ratkaisuilla. Sen sijaan virtsankarkailut korjataan jollakin verkkokiristyshommalla. Toinen vaihtoehto olisi että lopetan liikunnan, sekin houkuttaisi! Uhosin jo kotona, että jään eläkkeelle lenkkeilystä. Toisaalta olisihan se kätevää, jos sattuisi myös dementoitumaan, niin pissavanaa seuraten voisi minut löytää, hah. Asioilla tuppaa olemaan puolensa.

Olen myös vitsaillut kotiväelle että minusta on tulossa ihailemani Muumimamma. Hänelläkään ei persläpeä. Omaninkin on kasvamassa umpeen. Katoaakohan seuraavaksi suu? Toisaalta näissä uusimmissa Muumiversioissa muumeilla on suut. Se on kyllä luonnotonta.

Se vaivoista. Kaikki hyvin siis, about. Ai, vielä yksi juttu, pelkäsin ,että kyseessä on suolistosyöpä. Isoisäni kuoli siihen ja luulen että se olisi itsellenikin perintötekijöitä ajatellen sopiva kohtalo. Meidän suvussa ei ole rintasyöpää. Me voidaan syödä vaikka corona-pelin nappuloita ( veljeni söi pienenä, ja sitten niitä odotettiin vessassa, kaikki tuli takaisin), mutta vahvuudellakin on rajansa.

Kaikista eniten voimavarojani ehkä kuitenkin tässä kuussa on vienyt eräs tapaaminen.

Kaikki alkoi mieheni kirjan julkistamistilaisuudessa, joka oli jo helmikuussa. Siellä oli myös sen lehden päätoimittaja, johon kirjoitan kolumnia. Hän sanoi että haluaisi haastatella Kirsti Paakkasta. Oli jotenkin itsevarma olo sillä hetkellä, ja sanoin että saisinko minä tehdä sen!

Kirsti Paakkanen on minun ensimmäinen työnantajani, menin hänen mainostoimistoonsa toimistoemännäksi vuonna 1986, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi. Se kokemus oli erittäin merkitsevä koko loppuelämäni kannalta, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin saada sanoa kiitokset hänelle siitä mahdollisuudesta.

En ole monta kertaa elämässäni ollut niin peloissani, että haluaisin perääntyä. Samalla tiedän, että tie on kuljettava loppuun, ja se tulee olemaan hyvä kokemus, silti pelottaa niin paljon. Pelko johtuu asian merkittävyydestä ja tärkeydestä.

Edellinen vastaava pelkoasia tapahtui, olisiko ollut -93? Tapasin silloin ensimmäistä kertaa appivanhempani heidän mökillään. Muistan yhä sen tunteen, kun ajoimme mutkikasta Sammalperäntietä; ajattelin että jos vain voisi kääntyä, sen tekisin! Järjellä ajatellen tiesin, että mitään pelättävää ei ole. Tunne oli niin vahva. Asia itsessään oli niin merkityksellinen ja tärkeä, se pelotti.

Hyvinhän se meni. Lähdin nikkaroimaan juhannuslauttaa apen kanssa. Anoppi ei saanut minusta keittiöapulaista. Silloinkaan.

Mutta nyt. Kuinka monta vuotta on vuodesta 1986? En osaa edes laskea. Kauan.

Pelotti. Mutta kannatti mennä.

En saanut lupaa haastatteluun, mutta sain paljon enemmän – hetken elämää, muistoja, kokemuksia. Kohtaamisen, jota ei voi unohtaa.

Korvissani soi Tuure Kilpeläisen biisi Pelko pois! Taidankin kuunnella sen illan päätteeksi. Minun voimabiisi.

Normaali

Kuolinsiivous & Onpahanvaanjuhlat

Olen Keski-Suomessa tyhjentämässä veljen asuntoa. Kaksi viikkoa sitten, kun vietimme veljen hautajaisia, täällä oli lumi maassa. Nyt on kesä, miltei helle. Kyllä Suomen luonto on yllätyksellinen.

Asun Bed & Breakfast Ruustinnassa vanhassa pappilassa Saarijärven keskustassa. Kun olin pieni, tässä talossa oli kirkkoherranvirasto ja kirkkoherran koti. Muistan joskus käyneeni asioimassa virastossa äidin kanssa.

Ruustinna on vasta aloittamassa toimintaansa. Huoneiden ovia ei saa vielä edes lukkoon, mutta se ei haittaa, koska olen ainoa asukas. Kohta menen aamiaiasbuffeeseen alakerran saliin ja se on katettu vain minulle. Aikamoista luksusta. Vitsailin veljille, että nyt on Hyacinth löytänyt tasoisensa paikan.

Edellisenä yönä täällä oli toinenkin asukas, ruotsinopettaja Lahdesta. Istuimme iltaa yläkerran terassilla, josta aukeaa maisema järvelle. Meillä oli mielenkiintoiset keskustelut. Hän ”harrastaa” saattohoitoa, toimii vapaaehtoisena sairaalan saattohoito-osastolla. Juteltavaa elämästä ja kuolemasta riitti. Ja paljon naurua. Hänkin oli veljensä asialla täällä, hänen veljensä täyttää 60 vuotta ja sisko oli tullut järjestämään juhlia.

Tämän saman järven toisella rannalla oli lapsuuteni koti. Eilen illalla emäntä lämmitti rantasaunan. Olin kutsunut saunavieraaksi serkkuni, joka on täällä hoitamassa omaa äitiään, minun kummitätiä, joka sairastaa alsia. Saunoimme, kävin uimassa, istuimme laiturilla ja katsoimme kuinka yksinäinen laulujoutsen lipui ohi ja lähti sitten lentoon pitkän matkaa veden päällä juosten. Yöllä täysikuu paistoi ikkunasta sisään.

Veljen asunnon tyhjennys sujui mukavasti. Meillä on onneksi kahden elossa olevan veljeni kanssa hyvät ja toimivat välit. Mitään riitaa tavaroiden jaosta ei synny. Jokaisella on vähän oma maku, mieltymykset ja tarpeet.

Kuollut veljeni oli kyllä aikamoinen persoona, epäsosiaalinen erakko. Piirongin laatikossa oli hänelle lähetettyjä kortteja, valokuvia ja kirjeitä. Siellä oli myös meidän 25-vuotta sitten järjestettyihin häihin lähetty kutsu. Yhä avaamatta. Hän ei ollut edes avannut kutsua siskonsa häihin! Olihan kyllä paikalla häissä, ajoi hääautoa. Pakkasin avaamattoman kutsukortin mukaani. Piirongin laatikosta löytyi myös 15 vuotta vanha pipari, johon oli tomusokerilla kirjoitettu Lauri. Niitä pipareita oli tarjolla meidän pojan ristiäisissä 15 vuotta sitten. Pasi oli säästänyt piparin. Otin sen talteen, vien kotiin pojalle.

Entäpä sitten joulukoristeet. Joitakin vuosia sitten annoin veljelle lapsuudenkodista peräisin olevat jouluenkelit. Hennon pastellinsävyiset pienet enkelit, jotka olivat pöytäkoristeena lapsuuden kotona. Olin huomioinut että veljellä ei ollut koskaan mitään joulukoristeita kotona. Ajattelin että enkelit lapsuuden kotoa voisivat tuoda hänelle vähän joulutunnelmaa.

Aina kun kävin hänen luonaan joulun aikaan, huomasin että enkelit eivät olleet esillä. Nyt olin päättänyt ottaa enkelit takaisin itselleni. Niitä ei vain millään meinannut löytyä. Olin käynyt mielestäni läpi kaikki mahdolliset kaapit. Ajattelin jo hänen heittäneen enkelit roskiin. Kunnes, keittiön siivouskaapin nurkassa. Siellä oli ruskea paperikassi. Sen kylkeen olin kirjoittanut: ”Joulutunnelmaa Pasille”. Kassissa oli Marimekon joululiina ja koriste-enkelit. Hän ei ollut siis edes ottanut niitä pussista pois. Laittanut pusseineen päivineen siivouskaapin takimmaiseen nurkkaan jonakin turhakkeena. Oli se kyllä erikoinen ihminen.

Veljen karvattoman ja korvattoman nallen otin mukaani. Se saa uuden kukoistavan tulevaisuuden minun nukkieni seurassa. Niille tulee yhdessä varmasti hauska vanhuus.

Sain myös hoidettua mieltä painaneen asian. Kävin viemässä kiitokseksi sairaalan työntekijöille taukotilaan herkkuja. Kun katsoin heidän työskentelyään, miten hyvin he hoitivat veljeäni, se teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin kiittää heitä siitä.

Tänään on tiedossa iloa ja hauskanpitoa. Toiseksi vanhin veljeni järjestää myllyllä ”Onpahanvaanjuhlat” . Oikeasti ne on kälyn 65-vuotisjuhlat. Paikallinen Elvis-imitaattori esiintyy. Mylly on veljeni secret hide-away. Ihana paikka, jonka hän on laittanut hienoon kuntoon. Se on mainio paikka järjestää juhlia. Laitan uuden mekon päälle, on aika iloita ja nauraa. Yöllä kun palaan Ruustinnaan, ihailen taas täysikuuta ja aamulla herään lintujen lauluun. Kiitos tästä päivästä.

Normaali

Ihanat Cellbes-naiset

Aikakausilehdissä näkee silloin tällöin aukeaman mainoksia ruotsalaiselta postimyyntivaatemerkiltä Cellbesiltä. Mainoksissa on aina käynnissä jotkut juhlat, ja menoa ja meininkiä piisaa. Pääosassa ovat vanhat naiset.

Allit roikkuvat käsivarsissa, heltat leukojen alla, kasvojen iho on ryppyinen, dekoltee parhaat päivänsä nähnyt. Mutta hauskaa on! Samppanjalasit ovat täysiä, mansikkakakku maistuu, nyt ei otetakaan mitään pientä laihdutuspalaa, nyt otetaan reilu kimpale. Nyt ei pihtailla. Lasit täyteen! Lisää kakkua! Kukas sinä olet, minä en nyt muista, mutta väliäkös tuolla, tutustutaan.

Ja miten kauniilta he näyttävät juuri sellaisina kuin ovat ryppyineen ja vatsamakkaroineen! Kukkahatut, turbaanit ja höyhenkoristeet päässä, helmet kaulassa, isot strassikorvakorut killuvat korvilla. Kukkamekot päällä, korkkarit jalassa, tänään tueksi on valittu kukkakoristeinen kävelykeppi, huomenna ehkä pantterikuvioinen tai kultainen.

He ovat niin rohkeasti ja itsevarmasti juuri sellaisia kuin ovat, ja siksi niin kauniita. Minäkin haluan olla tuollainen. Isona minusta tulee Cellbes-vanhus. En peitä vatsamakkaraa, laitan muhkuroista huolimatta tyköistuvan kukkamekon. Laitan kaikki korut, mitä löydän ja turbaanin päähän ja helmiäismeikkiä luomiin, vaikka helmiäinen korostaakin ryppyjä, mutta minä haluan kimallusta. Reilusti meikkiä, isolla kädellä kaikkea, mitäpä sitä egoansa pienentämään. Pois nurkista. Vaatimattomuus ei kaunista. Me ei olla seinäkukkasia.

Jääkaapin oveen kehoitetaan laittamaan taivoitekuva itsestään. Minä taidan teipata Cellbes-naisen kuvan. Tärkeämpää kuin kilot, rypyt ja heltat, on asenne. Minä haluan Cellbes-asenteen! Itsevarman, iloisen, huolettoman. Vanhan Cellbes-naisen huolettomuus ei ole nuoren tytön huolettomuutta. Ne ovat kaksi täysin erilaista huolettomuuden lajia. Nuoren huolettomuus perustuu positiiviselle tietämättömyydelle, kun ei vielä ymmärrä olla huolissaan, kuvittelee että aina voi olla kaikki hyvin tai jos ei ole niin menee sitten vain pois. Vanhan naisen huolettomuus perustuu tiedolle ja elämänkokemukselle. Sille tosiasialle, että elämä tuo väistämättä eteen pahoja paikkoja. Niitä ei voi ohittaa, kiertää eikä kaartaa, Ne voi vain kohdata ja elää. Juuri siksi kannattaa iloita aina kun voi. Levittää ja lannoittaa iloa ympäristöönsä.

Päivä pitää elää kerrallansa, niin kuin vanha virsi kehottaa. Silloin kun on iloinen Cellbes-päivä, siitä pitää nauttia täysillä.

Normaali