Taivas ja helvetti vierekkäin

Lähikorttelissa on taivas, siinä ratikkapysäkin kohdalla. Taivas on spa, mistä saa ihania, rentouttavia hierontahoitoja. Hierojat ovat aasialaisia, todella taitavia, asiansa osaavia.

Kävin käsittelyssä, puolentoista tunnin aromaattinen hieronta. Siinä laverilla maatessani ja taivaallisia asioita miettiessäni tuli ajatus; minä olen nyt taivaassa, mutta naapurihuoneistossa on helvetti. Taivas ja helvetti ovat naapureita.

Hoitolan vieressä on pieni korttelikapakka, jonka tunnelma on surrelialistinen ja absurdi. Kapakan ovea tuskin huomaa, eikä sinne eksy sattumalta. Paikan tuntevat sen tietävät ja löytävät. Huomaamattomuudelle lienee omat syynsä, ehkä kanta-asiakkaat eivät halua sinne satunnaisia kävijöitä, tunkeilijoita.

Olemme joskus pistäytyneet tässä kapakassa miehen kanssa yksillä aistimassa tunnelmaa, ja olen ristinyt paikan maailman persläveksi. Se on aukko ”kadotukseen”. Siellä ei tiedä, mikä aika päivästä on; promillemäärä on tasaisesti kaksi.

Kerran salakuuntelimme baarimikon ja vakioasiakkaan keskustelua. Kesä oli tulossa ja baarimikolla loma edessä. Hän toivoi että viikon päästä pyydettäisiin takaisin töihin ettei jäisi putki päälle koko lomaksi.

Toisella kertaa mies oli bongannut kapakan takahuoneesta tuponeuvottelijan korkattu kokonainen konjakkipullo edessään. Eräs runoilija raapustaa täällä runojaan. Mutta pääasiassa asiakaskunta muodostuu erittäin uskollisista vakioasiakkaista. Satunnainen vierailija tunteekin nahoissaan olevansa ulkopuolinen tunkeilija, joka häirtsee autenttista ilmapiiriä.

Jotenkin kuvainnoillista, kuinka pahoinvointi ja hyvinvointi, helvetti ja taivas sijaitsevat sulassa sovussa naapureina. Miten helposti astuu väärästä ovesta sisään. Miten pienistä valinnoista elämässä voi olla isot seuraamukset.

Minkä oven avaa? Minkä jättää kiinni? Tai sulkee takanaan.

Hieronnan jälkeen istahdan hoitolan nojatuoliin ja saan kupin teetä. Ikkunan takana ratikka pysähtyy pysäkille. Ihmiset tulevat ja menevät, arkisissa askareissaan. Menossa töihin, tulossa töistä, kaupasta, hakemassa lasta päiväkodista. Heille tämä on vain tavallinen raitiovaunupysäkki. He eivät tiedä, että tämä on taivaan ja helvetin pysäkki.

Normaali

Pärstä kuntoon laserilla ja silkkityynyllä

Nyt kun on saatu koti kuntoon, on aika ehostaa emäntä.

Viime viikolla kaulalta poistettiin kaksi rasvapattia, tänään niistä otetaan tikit pois ja samalla rapsutetaan selästä rasvaluomi.

Huomenna menen kasvojen laserhoitoon. Siinä tarkoitus on polttaa pois couperosan aiheuttama tuho. Ja meinaan kyllä myös sanoa että vetele nyt samalla juonteet otsalta, kun kerran hommaan ryhdyttiin.

Ensi viikolla on vuorossa kulmien mikroblading. Se on kestovärjäystä tuhdimpi käsittely. Vähän niin kuin minitatuointi. Piirrellään uudet kulmakarvat. Jälki pitäisi kestää vuoden verran.

Ja sitten vielä perjantaina hammaslääkäri, aika poistaa hammaskivet. Koskaan en ole hampaita värjäyttänyt, mutta ehkä sitäkin pitää harkita.

Kaikki alkoi ihotautilääkäristä. Allergiat ovat olleet riesanani ja viimeisin vaiva on ollut kasvojen iho. Se on heloittanut punaisena ja paikoitellen iho on ollut jopa tunnoton. Googlasin asiasta ja vaikutti siltä että couperosasta on kehittymässä ruusufinni.

Olen kyllä ollut varsin maanläheinen naamani suhteen. En ole käyttänyt oikeastaan koskaan aurinkovoiteita. Päin vastoin, olen ajatellut että ne ovat ihan tyhmiä, ihoa pitää vahvistaa auringolla. Siis ihan väärin päin.

Olen myös tehnyt useana kesänä työtä ulkona hautausmaalla, porottavassa paahteessa, ilman hattua ja aurinkovoidetta. Tosin sanoen iho on saanut kärsiä oikein kunnolla. Nyt siitä sitten maksetaan.

Tästä edespäin naamalle käytetään kesäisin suojakerrointa 50.

Ihotautilääkäri kertoi eri hoitovaihtoehdoista. Eipä tarvinnut pitää kovin kummoista myyntipuhetta, oikeastaan ei ollenkaan. Heti kun lääkäri mainitsi laserhoidosta, sanoin että se tehdään! Itsekin ihmettelin intoani. En ole koskaan ajatellut korjata naamavärkkiäni, mutta mahdollisuus poistaa punoitus kasvoilta kyllä houkutti.

Kotona googlasin lisätietoa tästä hoidosta ja soitin varmistussoiton sukulaiselle, joka erikoistumassa plastikkakirurgiaan. Toden totta, ihmeitä saadaan aikaan ihon laserhoidolla! Se ei ole mikään kauneusleikkaus vaan laserkäsittely, joka korjaa ihoa.

Jälki ei ole ryppyjen ja juonteiden kohdalla pysyvää, couperosan kohdalla riippuu siitä, miten ihoa jatkossa altistaa auringolle. Ja tietenkin ihon vanheneminen jatkuu, ei se tähän pysähdy. Mutta jos tämä osoittautuu hyväksi, budjetoin itselleni vuosittaisen laserhoidon ja myös ne kulmakarvat.

Kyllä tämä nykyaika on mahtavaa! Kun kaikenlaista voidaan tehdä. Sitäkin ihmettelin, kun kävin tavallisella lääkärillä flunssan takia, ja lääkärillä oli vähän kynää isompi vekotin, jolla ultrakuvasi posket, näki onko niissä poskiontelontulehdus. Vähän samaan tapaan kuin tehdään ultraäänikuvaus raskaana olevalle. Poskien ultraäänikuva. Kaikenlaista.

Huomenna menen kasvojen laseroperaatioon. Käsittelyn jälkeen naama on pari päivää pahan näköinen. Täytyy ottaa itsestä ennen- jälkeen kuvat.

Kerron sitten, miten kävi.

Eikä siinä vielä kaikki, otetaan nyt kaikki keinot käyttöön. Satuin kävelemään kaupan ohi, missä myydään silkkityynyjä. Mainosplakaatti tyynyn vieressä kertoi, että silkkityynyt ovat mallien suosiossa, niiden uskotaan tekevän hyvää kasvojen iholle.

Syntymäpäivä lähestyy. Vinkkasin miehelle mieluisasta lahjasta. Silkkityyny olisi hyvä.

Ihan niin kuin kuulostaisin epätoivoiselta? Is this me? Minä joka olen aina ajatellut vanhenevani luonnollisesti, ihailevani kaikkea vanhenemisen merkkejä, ottavani ne vastaan tyynesti ja hyväksyen. Näin näppärästi takki kääntyy. Kääntötakki.

Normaali

Hopeahääpäivätaulu

Meillä on meneillään juhlavuosi. Keväällä, huhtikuun viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä kun menimme naimisiin. Hopeahääpäivä.

Joskus syksyllä tuli asia puheeksi: miten juhlistamme merkkipäivää? Ehdotin, että sen sijaan että mieheni ostaisi minulle jonkun korun, osataisimmekin yhdessä meille itsellemme taideteoksen. Taideteos muistuttaisi meitä joka päivä hopeahääpäivästä.

Näin päätettiin tehdä.

Ei ole tietenkään itsestään selvää löytää taideteos, joka puhuttelee molempia, sopii kotiin ja kukkarolle. Ajatus oli, että ostetaan jos sopiva teos tulee eteen, mutta ei oteta asiasta mitään paineita. Ei osteta, jos sopivaa ei löydy.

Heti löytyi.

Eräs sunnuntai tammikuussa lähdimme käymään taidenäyttelyssä Galleria Amassa. Mieheni oli näyttelyn bongannut lehdestä. Tykästyin heti todella paljon taiteilija Tiina Heiskan tyyliin. Surrealistista, unenomaista, vähän kuin vinksahtaneita valokuvia. Sekin miellytti että taiteilija oli nainen, ja teoksissa oli nainen.

Näyttelyssä oli paljonkin tauluja, joita olisin huolinut kotiini. Mutta hopeahääpäivätaulu pitää tietenkin olla sellainen, joka miellyttää molempia. Sellainen löytyi, varasimme taulun. Mieheni maksoi taulusta puolet, minä toisen puolen.

Eilen näyttely päättyi ja kävimme hakemassa taulun kotiin. Laitoimme nyt ensi alkuun paraatipaikalle olohuoneeseen takan päälle. Saa siinä kotiutua, kunnes nostetaan seinälle. Hyvältä näyttää.

Olen jotenkin todella iloinen taulusta! Olisi ihana jos voisi kulkea maailmalla paksu lompakko takataskussa, ja ostaa itseä ilahduttavaa taidetta aina sellaiseen törmätessään.

Ostaminen on nykyisin vähän kaksipiippuinen asia. Monesta ostoksesta tulee huono olo. Ostanko turhaan? Tarvitsenko oikeasti? Lisääkö tämä taas vain jätteen määrää maailmassa? Jos ostan kengät, ajattelen miten kauan niiden maatumiseen mullaksi menee. Maatuvatko lenkkarit koskaan?

Mutta taidetta voi ostaa hyvällä omalla tunnolla. Se ei maadu, sen ei tarvitse kulua pois ja kadota. Siinä se on ja pysyy, muistuttaa ”ikuisesti” että vuonna 2019 meillä oli hopeahääpäivä.

Normaali

Suomalainen päivä 2.2.2019

Suomalaisen kirjallisuuden seura kerää suomalaisten päiväkirjamerkintöjä. Ensi kertaa keräys tehtiin 2.2.1999, se toistettiin 2009, nyt on jälleen aika kirjoittaa.

Kirjoitin ja lähetin oman osuuteni ja julkaisen sen nyt samalla tässä. Mitä minä tein viime lauantaina 2.2.2019:

Arkku tuodaan 8.30. Erikoisleveä. Vainaja on ollut iso mies, syntynyt samana vuonna kuin minä, olisi täyttänyt tänä vuonna 52. 

Hautaustoimiston miehet sanoivat että vainaja haisee. Muistan, että olin saanut edellisenä päivänä serkultani tuoksukynttilän, ja se on yhä autossani. Käyn hakemassa kynttilän ja laitan palamaan lukupulpetille.

Työskentelen satunnaisesti Helsingin Tuomiokirkossa suntiona, olen ns. töihin tarvittaessa kutsuttava, ollut vuodesta 2011. Lauantain työvuoro alkaa seitsemältä. Tänään päivä oli hieman tavanomaisesta poikkeava, koska heti aamulla oli hautaan siunaaminen. Siunaustilaisuuksia ei ole Tuomiokirkossa usein. Yleensä lauantaisin on kasteita ja vihkimisiä. 

Minä pidän hautajaisista. Tunnelma on aito ja koskettava. Kastetilaisuudet ovat hässäkää, lapset meluavat; vihkimiset usein näytösluonteisia spektaakkeleita, joissa tärkeintä on saada hyvät kuvat sosiaaliseen mediaan. 

Saattoväkeä on vähän, alle kolmekymmentä. Leski on surun murtama. Ennen tilaisuuden alkua menee arkun äärelle sitä halaamaan. Vainaja on kuollut äkillisesti. Toimituksen aikana muistelen omaa isäni, joka kuoli juuri tänä samana päivänä kahdeksan vuotta sitten.

Kaikki menee niin kuin pitää. Paitsi juuri kun menen laittamaan kirkonkellot soimaan, kuulen että pappi puhuu sakastimessa puhelimessa langattoman mikrofoni päällä. Puhe kuuluu kirkkosaliin. Säntään sakastiin huomauttamaan asiasta. Onneksi ei puhunut mitään asiatonta, urkurin kanssa tilaisuuden musiikista vain. 

Tilaisuuden jälkeen laitamme yhdessä toisen suntion kanssa katafalkin ja siunaushiekan takaisin varastoon. Tilaisuuteen osallistuneiden määrä merkitään tilastoon. Järjestän vielä alttarialueen seuraavaa tilaisuutta, kastetta, varten.  

Ehdin syödä lounaan; mukaanottamaani itsetehdyn afrikkalaisen lihapadan quinolla sekä kaalisalaattia, ennen kello kahdentoista kastetilaisuutta.

Vauva saa nimekseen Victor Arthur. Isoisällä oli nenärengas. Muutenkin ärsyttävä, täynnä itseään, omahyväinen. Suntion työssä on mukava tarkkailla ihmisiä. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota suntioon. Se on kiehtovaa.

Työvuoro päättyi vessojen pesuun ja roskien vientiin. Sitten kaupan kautta kotiin. Ostan kaksi olutta, pizza-tarvikkeet sunnuntaiksi, pensasmustikoita, maitoa, hedelmäsmoothie-aineet.

Kotona poika, 15v. lämmittää lihapullia ja muussia. On nukkunut pitkään ja tehnyt itse itselleen aamiaisen. Nautti kun sai olla yksin kotona. Kissa vaati huomiota ja rapsutusta. 

Pojan syödessä juon oluen, jutellaan niitä näitä. Postaan Instagramiin aamulla työmatkalla ottamiani kuvia jättikokoisista lumikasoista. Laitan otsikoksi ”Helsinki, The Capital of Snow”. 

Meillä on juuri päättynyt vesivahinkoremontti. Pojan huone on ollut pois käytöstä puoli vuotta. Siirretään pojan kanssa sänky takaisin hänen omaan huoneeseensa. Sängyn pääty pitää purkaa. Onneksi poika osaa käyttää akkuporakonetta. Kehun häntä taitavaksi. Saadaan sänky purettua, siirrettyä ja taas koottua. Ensi yönä poika saa nukkua pitkästä aikaa omassa sängyssään.

Olin ajatellut ostaa remontin päättymisen kunniaksi uudet lakanat pojan huoneeseen, mutta löydänkin kaapista vanhat valkoiset. Peräisin 90-luvulta, mutta voi miten hyvää, vahvaa puuvillaa! Eihän tämmöisiä enää saa mistään! Nykypuuvilla on ihan hötöä. Onneksi en ole konmarittanut vanhoja pussilakanoita pois.

Silitän lakanat, petaan pedin, imuroin koko huushollin, pesen vessat, juon toisen oluen. Syön. 

Köllähdän sohvalle lukemaan naistenlehteä ja syömään lakuja. Aika levätä.

Yhtäkkiä muistan, että olen luvannut tehdä miehelle janssoninkiusausta. Kerran tuli puhetta lempiruuista. Olin sanonut jotakin syödessäni, että jos pitäisi päättää, mitä söisi koko loppuelämän, se olisi tätä. (Nyt en enää edes muista, mitä se oli!) Mies oli vastannut että hän söisi koko loppuelämänsä minun tekemääni janssoninkiusausta. Hah, miten ovela vastaus!

Mies on ollut parin päivän reissulla Savossa, Sonkajärvellä iäkkäiden ja sairaiden vanhempiensa luona. Eräänlaisella huoltoreissulla. Reissut menee aina saman kaavan mukaan. Toisena päivänä tulee viesti, että nyt on hermot ihan menneet. Niin kävi nytkin. 

Täytyy lähteä takaisin kauppaan, koska kiusausaineksia ei ole. Jalkakäytävillä on vaikea kulkea; lunta on paljon, sitä ei ole kolattu pois, välillä on puomeja ja kylttejä ”Varokaa katolta putoavaa lunta”.

Neitsytpolun alkupäässä on autiotalo. Tuntuu hullulta että keskellä kalleinta asuinaluetta on kokonainen kerrostalo autiona. Olen kuullut että sen omistaa Venäjän suurlähetystö. Kukaan ei tee sillä kadunpätkällä lumitöitä. Nyt jalkakäytävälle on vain laitettu puomit poikittain. Mutta missä pitäisi kävellä? Nähtävästi ajoradalla, siirryn sinne kasseineni.

Teen kiusauksen uuniin muhimaan. Saa muhia matalalla lämmöllä pitkään. Ehdin jo nukahtaa hetkeksi ennen kuin mies tulee. Juna on ollut myöhässä. Ei ihme näillä keleillä. 

Perhe on taas koossa, lauma kasassa. Kissa kehrää. Poika pelaa huoneessaan myöhään yöhön. Minäkään en saa unta. Alkuyön torkut sekoittivat unirytmin. 

Katson kännykältä Syrjäisen maan viimeisen jakson, ja pari jaksoa symboleista kertovaa dokumenttia. Mielenkiintoinen, merkkaan suosikiksi. Mies nukkuu jo.

Kun vihdoin alkaa tuntua siltä että uni saattaisi tulla, siirryn radion puolelle, laitan napit korviin ja nukahdan kuunnellessani Puisevia tarinoita -sarjaa. Puheen sorinaan on hyvä nukahtaa.

Nukun hyvin ja heräämättä. Pitkä, puuhakas päivä.

Normaali

Kaksoisriskipäivä

Nähtävästi on olemassa kahdenlaisia vuosia; niitä jolloin on flunssa ja niitä jolloin ei ole. Minulla on tuo ensimmäinen – flunssavuosi – ja järjestyksessä toinen flunssa meneillään. Maanantaina alkoi, nyt on keskiviikko ja ei tunnu käänne vielä tapahtuneen, päinvastoin, viime yö oli ehkä pahin.

Näin unia, joita yleensä en muista lainkaan. Yhdessä unessa ystävälläni oli pieni vauva, ja hetken päästä uni paljasti että vauvan lisäksi hänellä oli leikki-ikäiset kaksoset. Unessa kaikki tuntui luontevalta ja ystäväni erittäin onnelliselta. 

Toisessa unessa ylimmän kerroksen tyylikäs rouva oli tapetoinut taloyhtiön autotallin seinät ja esitelmöi minulle tapetoinnin hienouksista. Päädyin kuitenkin ostamaan ranskalaisravintolasta lasketteluhaalarit pojalleni, 295€. Ei siis mitään järkeä.

Yritin joulukuussa ostaa lentolippuja Mallorcalle, se ei millään onnistunut. Aina kun yritin, tietokone meni jumiin, maksusivut eivät auenneet. Aikani yritin, ja sitten totesin, ehkä tämä on minun ”destiny”. Antaa olla.

Muistan toisen ystäväni kertoneen pilalle menneestä asuntokaupasta. Hän oli löytänyt toiveittensa asunnon. Ostotarjous oli hyväksytty, mutta yllättäen taloyhtiössä oli lunastuslauseke, ja joku osakas halusikin ostaa asunnon. Kaupat peruuntuivat.

Asunnonostajaystävä oli tietenkin pettynyt ja turhautunut. Hanskat tiskiin. Epäreilua. Mutta loppujen lopuiksi hän löysi asunnon, joka oli vieläkin parempi kuin se, mistä hän oli jättänyt ostotarjouksen.

Oli hyvä että ensimmäinen asuntokauppa meni pieleen. Hän olisi tehnyt väärän valinnan.

Miestäni Mallorcassa kävi sama juttu. Jos joku ei ota onnistuakseen, se on kohtalon/johdatuksen/Jumalan/ tai minkä lie keijun tilalle ajattelet, tarkoitus sanoa, että olet tekemässä väärän valinnan. Hold on your horses! Peräänny. Keksi jotakin muuta. Viisas väistää.

Niinpä en nyt ole Mallorcalla, nautiskele auringossa ja valossa, paperinen auringonvarjodrinkki kädessäni. Sen sijaan olen täällä Suomessa, minulla on flunssa, kaulastani on poistettu pari pattia. Katselen televisiosta, miten muualla maailmassa ihmiset asuvat taloissa, joissa on pikkuruutuiset ikkunat, master bedroomit, uima-altaat ja keittiösaarekkeet. Ja joiden omistajat esittävät joka kerta arkkitehdille ykköstoiveena; ”more place to entertein  their guest”, enemmän tilaa viihdyttää ystäviä. 

Hmn. Kohtalo, pliis. Mieti ensi kerran vähän tarkemmin. Onko tämä nyt varmasti parasta minulle?

Ps. Ihan outo otsikko. Piti kirjoittaa ihan toisesta asiasta, mutta olkoon! Voihan se olla noinkin. Kai.

Normaali

Toksinen maskuliinisuus ja persemaha

Ajelin lauantaina yksin pitkän päivän autolla läpi Suomen ja kuuntelin radiota. En jaksa kuunnella musiikkia pitkään, joten yleensä vaihdan Yle Puheelle. Puhetta on mukava kuunnella. Tosin tietenkin riippuu puheesta.

Pahaksi onneksi sattui tulemaan Naisasiatoimisto Kaartomo & joku toinen, en muista mikä. Tunnin verran he kärvistelivät toksisen maskuliinisuuden kurimuksessa ja omissa syyllisyydentunnoissaan. Äitiys tuo naisen elämään syyllisyyden tunteita. Ei voi räplätä kännykkää samalla kun imettää. Ja miten poikalapsen kasvattaa, niin ettei siitä kumminkin jotenkin kasva patriarkaatti ja toksinen maskuliinisuus pulpahda pintaan. Ja jos lähtee tyttöjen kanssa Tallinnaan, niin syyllisyys siitäkin tulee.

Luulin että ”juurikin” on ärsyttävä sana, mutta toksinen maskuliinisuus menee kyllä rapsakasti ohi.

Vaikuttaa siltä että sukupuoliset vähemmistöt on taputeltu ja muunsukupuolisuus käsitelty, nyt päivän agenda on toksinen maskuliinisuus ja patriarkaatti. Mies saa näyttää tunteensa, mutta se tunne ei saa olla vihaa eikä tyyli maskuliininen.

Siihen perään tuli toinen naisten puheohjelma, jota vetää turkkilaisoletettu ja muslimioletettu nainen. He keskustelivat vieraidensa kanssa tunnin verran kuukautisista. Tai lähinnä valittivat kuukautisista. Kuinka kivuliaat ne ovat, kuinka kauan kestävät, yhdessä pms-oireiden kanssa siihen menee pari viikkoa kuukaudesta. Jos työparilla on eriaikainen kuukautiskierto, koko kuukausi menee ihan vain kuukautiskärsimyksessä, mistään ei tule mitään. Ja kun tamponeita ja siteitä joutuu piilottelemaan hihansuussa vessaan mennessä. Ja sitten vielä saa pelätä, että suojaus kumminkin pettää. Vara-alkkarit on oltava käsveskassa.

Kyllä tuntuu olevan nykynaisen elämä yhtä tuskaa ja kärsimystä. Voi, voi.

Lopulta luovutin ja vaihdoin kanavaa Iskelmälle. Siellä olikin enemmän minulle sopivaa ohjelmaa. Toimittaja valitti keski-ikäistymistään. Sitä kuinka takapuoli on kadonnut ja ikään kuin siirtynyt etupuolelle – persemahaksi. Miehille kasvaa ”isämaha” , naisille persemaha. Ymmärrän. Ymmärrän niin paljon paremmin tämän huolen kuin toksisen maskuliinisuuden problematiikan tai kuukautisvaivat.

Niinhän se on. Omat murheet ovat pahempia, omat ilonaiheet parempia. Ja joka ikävaiheella omansa. Siitähän Eino Leinokin runoili:

”Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Oiskohan se vähän sama asia kuin lapsuuden jyrkät mäet, aikuisena huomaa että ne oli oikeasti pieniä nyppylöitä. Samoin käy menneille murheille. Jälkeen päin katsottuna ne oli sangen pieniä.

Normaali

Vanhoilla laduilla

En tiedä, minkä näköistä on taivaassa, mutta täällä maan päällä on nyt kyllä kaunista! Kauneinta maailmassa on talvinen Suomen luonto. Puut vitivalkoisen lumen peitossa. Sitä kauneutta katsellessa tuntuu mahdottomalta käsittää että maailmassa voi olla mitään pahaa. Mutta se onkin meidän ihmisten aikaansaannosta.

Hiihtelin tiistaina aamupäivänä järvi-Suomessa. Samassa metsässä, missä kouluaikoina hiihdettiin. Enpä olisi silloin uskonut että minä voisin joskus pitää hiihtämisestä. Muistan, kuinka kiireellä sivakoitiin ja pelättiin, ehtisikö tunnissa metsästä pois takaisin seuraavalle tunnille. Sukset lipsui ja taisin usein kaatuakin. Nyt hiihtelen pertsaa mummovauhdilla ja pysähtelen vähän väliä ihailemaan puita.

Isäni oli multiyrittäjä ja 70-luvulla hänellä oli hetken aikaa jopa suksitehdas. Niinpä minullakin oli sukset, joiden nimi oli meidän sukunimi. Ehkä suksitehtailijan tyttären rooli aiheutti lisäpaineita kouluaikaiseen hiihtosuoritukseen. Minä kun en mikään minimarjaleenakirvesniemi ollut, en silloin enkä nyt.

Sinänsä omalla nimellä personoidut sukset olisivat ihan mielenkiintoinen tuote! Sellaisilla voisi olla jopa kysyntää. Jos voisi netistä tilata sukset omalla nimellä. Niitä ei kukaan varastaisi, vaikka pysähtyisi latukahvilaan munkkikahville.

Hiihtoretki päättyi järven jäälle. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni järven rannalla, aikuisuuteni meren rannalla. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka järven rannalla puut kurottautuvat kohti vettä. Reunimmaiset puut kasvavat ihan notkolla järven päälle. Ikään kuin puut ja luonto haluaisivat ”haukata” järven. Meri on päin vastoin. Se nuolee rantoja, kuluttaa niitä. Meri haluaa ”syödä” mantereen.

Hiihtoretken jälkeen menin tervehtimään kummitätiäni hoitokotiin, mihin hänet oli siirretty viime kerran jälkeen. Kodikas ja lämminhenkinen paikka. Odottelin hetken aikaa ulko-ovella, että hoitaja tuli avaamaan oven. Sinne ei pääse sisään ilman että joku tulee oven avaamaan. Siinä kesti vähän aikaa. Ihmettelin outoa tuoksua. Hoitaja pyysi olemaan varovainen ja katsomaan mihin astuu. Aulassa seisoi hämmentyneen näköinen papparainen. Papan takana oli vana kakkapökäleitä. En tiedä, miten hän oli onnistunut kakkimaan kävellessään. Ihan oli kuin hevonen olisi kävellyt käytävällä.

Tapasin myös lukion rehtorin. Olen päässyt ylioppilaaksi 1986, ja nyt koulun rehtori asui samassa hoitolaitoksessa kuin tätini. Istui televisiohuoneessa tyytyväisen oloisena. Laihtunut oli. Sanoin että hän on ollut rehtorina, kun minä olin koulussa. Kiitin hyvästä opetuksesta. En tiedä tajusiko, mutta ilme oli ilahtunut.

Vanhoja latuja kun hiihtelee niin kaikki on vähän niin kuin ennen ja kuitenkin ihan toisin. Tulee mieleen se Ovidiuksen ajatelma: ”Ei voi saada takaisin aaltoa, joka meni jo. Kun on aika, käytä se, sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.”

Lapsuuden jyrkkä pulkkamäki on nyt paljon loivempi. Rehtori hauraampi. Mutta ladun varren puut ovat korkeampia ja vankempia, metsä tiheämpi. Minä, miten aika on muuttanut minua? Sisällä sama pieni tyttö.


Normaali