Takapakkia

Tuli hieman takapakkia leikkauksesta toipumiseen. Yöllä alkoi pääkipu, joka ei helpottanut edes kipulääkkeillä, kuumetta ei ollut, mutta kylmä oli. Puin lisää vaatetta päälle ja kireän myssyn päähän helpottamaan oloa. Äklö olo, vatsa löysällä. Ämpärin laitoin sängyn viereen kaiken varalta.

Sitä miettii, mitä tämä on? Olisiko sairaalasta tai terveyskeskuksesta, missä piti ennen leikkausta käydä erilaisissa laboratoriokokeissa ja tutkimuksissa, tarttunut mukaan korona? Vaikka olin pukenut päälleni hengityssuojan ja kertakäyttöhanskat. Yön pimeinä tunteina se ainakin on korona.

Ja makuuhuoneen nurkassa seisova musta naulakko itsensä viikatemies. Monta kertaa viime yön aikana säikähdin, että mitä tuo viikatemies täällä hiippailee. Ei se mikään viikatemies ollut, huoneen nurkassa seisova naulakko, mistä roikkuu minun farkut, musta paita ja villatakki. Yöllä kaikki on toisin.

Koulutetut koirat kuulemma haistavat koronan. Aika näppärää tulevaisuutta ajatellen. Jos lentokentillä onkin huumekoirien sijaan koronakoiria.

Kissakin taitaa taudit haistaa. Tulee yleensä aamuyöstä hetkeksi massun päälle kehräämään. Nyt kävi vain nopeasti toteamassa tilanteen – emäntä on sairas – ja hiippaili pois, ei jäänyt kehräämään. Siinä mielessä koirat ja kissat ovat erilaisia. Koira olisi jäänyt nuolemaan ja uikuttamaan, lohduttamaan. Kissa toteaa; ei tuosta nyt ole minun kehräämisalustakseni, olkoon, hyödytön!

Osasyynä pahoinvointiin voi olla se, että eilen tuli otettua vähän joustoa lääkärin ohjeisiin. Kävelin pitkän matkan – sitä ei kyllä oltu varsinaisesti kielletty, ja eikös ole niin, että jos ei erikseen kielletä, on sallittua? Maalasin saunan seinän alaosia – ihan vähän vain. Mielestäni siveltimen hento heilautus ei poikkea pölyjen pyyhkimestä, ja kevyet kotityöt on sallittu. Poika maalasi ylhäältä, miehen en antanut maalata ollenkaan, kun sen selkä oli niin kipeä, ja minä en puolestani tuntenut kipua missään. Raksamiehet ovat tänään viimeistä päivää, ja maalaus piti tehdä ennen sitä.

Pikkasen tein myös pöllöpatsasta – ihan pientä vain. Ei se ehkä onnistunut, on nyt kuivumassa. Velipojalta sain ohjeen. Muottitaikina tehdään sekoittamalla maissijauhoa ja ikkunasilikonia. Siitä tulee eräänlainen taikina, jonka voi kaulita ohueksi levyksi ja astella sitten orginaalipatsaan päälle. Tämä on sellainen tee-se-itse-silikoni. Erilaisia silikonitöhniä kyllä myydään askartelukaupassa, mutta helppo ja halpa kotikonsti tämä.

Minulla on kirpparilta ostettu pöllö, josta haluaisin tehdä toisintoja. Veli neuvoi käyttämään sementin sijaan tasoitetta. Se on hienojakoisempaa. Ostin sitä säkin. Mutta voi olla että seuraavan kokeilen sementistä. Ongelmia tuli, kun valutin massaa muotiin. Tursusi saumakohdasta ulos.

Saumakohta on muutenkin vaikea. Olin kiinnittänyt sen nuppineuloilla, mutta ehkä se pitäisi ommella kiinni. Hetken tuumin, voisiko omaa, leikkausarpeen käytettävää haavalaastaria  käytettää muotinteossa saumakohtaan. Vähän samasta asiastahan siinä on kyse, isosta haavasta ja ompeleesta. Kaiken lisäksi unohdin öljytä muotin. Eli massa taitaa tarttua siihen kiinni ja rikkoa muotin, joten en voi käyttää samaa muottia uudelleen.

Nyt tekele on kuivumassa vajan räystään alla. Mössön sekoittaminen ja ymppääminen muotiin oli sotkuista puuhaa. Täytyy kehitellä käytäntöjä. Ja varmaan siinä tuli samalla hengitettyä kaikenlaisia höyryjä ja laastipölyä.

Eli siis vöyhkäämiseksi meni, ja nyt on sitten pakko levätä tämä päivä. Miten voi olla ihmiselle niin vaikeaa olla paikoillaan ja iisisti? Tässä kohtaa ollaan kyllä miehen kanssa erilaisia. Hän kirjoittaa työkseen, ja ihan hyvin pystyy olemaan paikoillaan, vaikka koko päivän läppäriä naputtaen. Minun hermoratani ovat kuin hiiren, poukkoilen ja teen asioita yhtä aikaa, säntäilen.

Ennen vanhaan lapsena sairastaessa ainoa viihdyke oli äiti vuoteen vierellä silittämässä ja laulamassa ”karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme”.  Jospa joku istuisi vuoteen vierellä silittämässä, olisipa hyvä! Ehkä tulevaisuudessa on sellaisia silitysrobotteja. Ne eivät edes levitä koronaa, olisivat ihmistä hygienisempiä. Kauhea ajatus, että meistä ihmisistä on tullut niin saastaisia, robotteja huonompia.

Nykyisin sairaanaolon hupia ovat äidin laulun ja silittelyn sijaan some ja suoratoistopalvelut. Olen tykästynyt satiirisiin sarjoihin. Tulee aina into johonkin, ja sitä samaa sitten ahmii. Kerran innostuin ruotsalaisista dekkarisarjoista, jotka tapahtuvat Ruotsin saaristossa. Ahmin niitä yhden kesän. Miksi kukaan ei kirjoita vastaavaa Suomesta? Esimerkiksi dekkarisarja, joka tapahtuu Ahvenanmaalla tai Lapissa? Olisi varmasti myös kansainvälisesti kiinnostavat tapahtumamiljööt, ja lisäisivät matkailua näissä kohteissa. Minäkin lähdin käymään Gotlannissa ihan vain siksi, että se yksi sarja tapahtui siellä.

Mutta satiirisarjat. Olisiko niin että iän lisääntyessä elimistö happamoituu, ja siksi hapan huumori, samoin kuin happamet karkit, alkavat tuntua hyvältä? Samoin piimä ja hapanjuurileipä.

Ensin katsoin Netflixiltä After Life -sarjan. Nyt on menossa HBOlta The Great, joka kertoo Venäjän Katariina Suuresta. Voi taivas, miten laadukasta! Näyttelijät ovat loistavia, lavastus ja puvustus uskottavaa. Ihmettelen, miten on mahdollista että Isossa Britanniassa tuotanto on poikkeuksetta niin paljon korkeammalla tasolla kuin muualla. Nostan lippistäni!

Satiiri on vaikea tyylilaji. Olisiko peräti vaikein? Väärinymmärryksen ja loukkaantumisen vaara on suuri. Itse pidän esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Rannan töistä. Täytyykin saman tien googlata Ville Ranta. Löytyisikö häneltä instagram -tili?

Entäpä sitten edesmennyt Kari Suomalainen! Omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni kuului  kuolematon Kekkonen ja Kekkosta piikittelevä Hesarin Kari Suomalainen. Siellä Kari Suomalaisen Visavuoren galleriassa pitäisi oikeastaan käydä. Ehkä sen voisi ottaa kesäretkiohjelmaan. Jahka tästä itse tokenee, ja Typy-auto saadaan kuntoon.

Vöyhkään nyt siis netissä – ja vaakatasossa – tämän päivän. Toivottavasti oireet menevät ohi, ja ettei tämä olisi ainakaan koronaa.

Normaali

Rappiolla on kaiketi hyvä olla

Kävelin hakemaan Typy-auton korjaamolta, matkaa tuli 11.318 askelta.

Lääkäri ei kieltänyt kävelyä, sauvakävelyn kylläkin, joten lampsin kädet housuntaskuissa. Matka kulki suurimmaksi osaksi pieniä päällystämättömiä kyläteitä peltojen ja metsien läpi.

Kävellessä tulee katseltua maisemia, autolla ajaessa moni asia jää huomiotta, varsinkin kun itse ajaa. Suurta luksusta onkin päästä jonkun toisen kyytiin. Istua vain ja katsoa maisemia. Mutta sitä tapahtuu liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olen ollut kyydissä. Yleensä aina ajan, koska olen meidän perheessä ainoa, jolla on ajokortti. Mies ei ole koskaan korttia itselleen hankkinut, on sen verran kaupunkilainen. Siitä pidän kyllä huolen että poika ajaa ajokortin. Olen pienestä pitäen opettanut hänelle autolla ajoa. Ei ole osoittanut mitään innostusta asiaa kohtaan, mutta osaa kyllä. Jonakin päivänä minä vielä istun kyydissä, ja poika ajaa, ihanaa!

Mutta takaisin maisemiin. Kävellessä ohitin muutaman autiotalon. Jäin hetkeksi ihailemaan niiden rappiota. Rappio ja haurastuminenkin voi olla kaunista, ainakin rakennuksissa. Sammaleen peittämä katto, vinkasahtaneet seinät, harmaantuneet hirret, repaleiset verhonjämät ikkunoissa, joissa ei ole enää laseja. Kasvien valtaamat pihapolut. Samaan aikaan se on surullinen ja haikea näky. Siinä symboloituu kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys.

Koskettavin oli erään mökin kivijalka, jossa kasvoi viisimetristä puuta. Kivijalan keskellä oli ruostunut puuhella. Joskus sen pesässä on räiskynyt tuli, joskus sen ääressä on joku laittanut ruokaa. Joskus se talo on ollut uusi, täynnä elämää ja kaikkea sen mukana tuomaa; iloa, surua, haasteita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Jostakin syystä elämä on talosta hiipunut. Muistaako enää kukaan, kuka siinä joskus asui?

Viime kuussa ajelin ystäväni kanssa Kemiössä ja Paimiossa. Kävimme mm. Karunan kirkolla. Tai oikeastaan sen pihalla, koska koronan takia sisälle ei päässyt. Ystäväni oli mennyt naimisiin kyseisessä kirkossa vuonna 1997.  En ollut häissä, koska emme silloin vielä tunteneet toisiamme. Olemme tutustuneet 2000-luvulla. Hän asui ennen naapurissa, ja meillä on samanikäiset pojat.

Karunan vanha, punamultainen 1680-luvulla rakennettu kirkko siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1912, ja sen tilalle rakennettiin Karunaan uusi kirkko, joka tyylisuunnaltaan on täysin erilainen, graniittinen ja kansallisromanttinen. Vaikka uusi kirkko on myös vaikuttava ulkonäöltään, kirkon siirtäminen pois omalta paikaltaan Helsinkiin tuntuu minusta pahalta ja väärältä.

En tiedä, mitä mieltä paikalliset asiasta aikoinaan olivat? Voihan olla, että kirkon siirto oli heistä ihan hyvä diili. Saivat uuden ja vankemman tilalle. Mutta kun katselin sitä uskomattoman hienoa paikkaa meren rannalla, ja kuvittelin Seurasaaren kirkon sinne, omalle paikalleen; sinne se kuuluisi.

Vuosisatoja ihmiset ovat kirkon penkeillä istuneet iloisina ja surullisina, elämän parhaimpina ja kauheimpina hetkinä, sukupolvesta toiseen. Jotenkin minusta ihmisten tuntemukset jäävät rakannuksen seiniin ja tunnelmaan, tuovat lohtua ja turvaa seuraaville, heille joiden vuoro on kohdata samat ihmiselämän haasteet omalla vuorollaan.  Ja jos kirkko siirretään pois juuriltaan, on se vähän sama kuin siirtäisi vanhan tammen pois paikoiltaan. Sen sielu ei siirry. Tunnelma ei ole sama.

Tuntuu kuin rakennuksiin jäisi niissä eläneiden tunnetilat ja kokemukset. Jotkut talot ovat surullisia, jotkut torjuvan pelottavia, toiset talot iloisia, täynnä onnea ja rakkautta.

Kävelymatkan loppupuolella on ihmeellinen talo; vanhan roosan värinen, ikkunanpuitteet vihreänharmaat, erikoinen väriyhdestelmä, mutta kaunis. Talosta on vaikea sanoa, kuinka vanha se on ja mitä tyylisuuntaa. Se on satutyyliä! Paljon ulokkeita ja pikkuruutuisia ikkunoita. Piha on kaunis, luonnonkivimuureja ja penkereitä, vihermajoja, paljon kaikenlaista, mutta kaikki niin luonnollisen kauniisti ja rönsyilevästi. Jopa postilaatikko on vaaleanpunainen, talon tyyliin sopiva. Se talo on varmasti onnellinen.

Saan Typyn takaisin. Huoltomies näyttää kuvia hiirenpesästä. Konepellin alla on ollut lystiä. Ajelen omalle talolle. Lahoseinäinen sauna. Vöyhkätemppeli vaiheessa, perennapenkki vähän sinne päin, perunapenkistä tursottaa rikkaruoho. Talon eteläseinä kaipaisi kohta maalausta. Ei ihan täydellistä, mutta onnellista. Ja rappiohan on kaunista, kuten sanoin.

 

 

 

 

 

Normaali

Salli pilluralli

Kesäkuun alussa tieliikennelakiin tulee muutoksia. Niin sanottu pilluralli tulee sakotettavaksi. Se on väärin. Mielestäni pilittäminen pitäisi mieluummin säätää Unescon suojelemaksi kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi toiminnaksi. On varmasti maailmanlaajuisesti yhtä erikoinen ilmiö kuin sauna tai karjalanpiirakka tai jo-joutui-armas-aika.

Kyseessä on pikkukylien ja -kaupunkien keskustoissa tapahtuva nuorison huviajelu.

Olen itse viettänyt tylsän ja virikkeettömän lapsuuden ja nuoruuden juuri sellaisessa paikassa. Perjantai- ja lauantai-iltojen ilo oli kortteliralli keskustassa. Se oli nuorten tapa olla yhdessä – ainut mahdollinen tapa.

Pienillä paikkakunnilla ei ole julkista liikennettä samaan tapaan kuin isoissa kaupungeissa. Linja-auto saattaa kerran tai pari päivässä kulkea ohi – jos sitäkään. Niinpä kaikki kynnelle kykenevät ajavat ajokortin heti kun se mahdollista, ja ostavat autonkotteron tai lainaavat vanhempien autoa. Ne, joilla ei ole ajokorttia eikä autoa, tulevat kyytiin. Sitten ajellaan ja istutaan parkissa. Seurustellaan auton sisällä ja autosta ulos toisten parkissa olijoiden kanssa. Kuunnellaan musiikkia. Pussailaan takapenkillä. Tarkkaillaan, ketä on liikenteessä. Onko uusia hahmoja? Kuka kenenkin kyydissä on tänä iltana. Oi, kunpa näkyisi se tietty auto, ja pyytäisi kyytiin. T’änä iltana voi tapahtua mitä vain. Vieläkin pääsen siihen kihisevään tunnetilaan, kun viritän muistot.

Nyt tämä ollaan kieltämässä. Täysin viaton puuha, mistä ei ole haittaa kenellekään. Yleensä pikkupaikkakuntien keskustassa ei asu ketään. Kaikki asuvat keskustan ulkopuolella, keskustat ovat pelkkiä liikekortteleita: Lidl, Osuuspankki, S-market, Nordea, R-kioski, kukkakauppa, hautaustoimisto, joku sinnittelevä erikoisliike, muutama kirpputori ja kahvila, kapakka, pizzeria. Joten liikenne ei häiritse. Asuinalueiden kaduilla on liikennemerkit, joilla asiaton ajo yöaikaan kiellettään kokonaan. Tällä vältetään huviajelu paikoissa, missä siitä voisi olla häiriötä.

Onko parempi että nuoret jumittavat kotona tietokoneiden ääressä, mielestäni ei. En usko, että lakia tullaan noudattamaan. Pikkupaikkakunnilla ei ole enää poliiseja, jotka voisivat korttelirallia vahtia. Mielestäni se, että tehdään hyödytön laki, mitä nuoret eivät halua noudattaa, on vielä pahempi asia. Se rapauttaa lain kunnioitusta ja arvostusta. On helpompi rikkoa muitakin lakeja, kun jonkun on todennut vääräksi ja sen noudattamisen turhaksi. Tässä tehdään karhunpalvelus pienten paikkakuntien nuorille, heidän sosiaalistumiselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle.

Pitäisikö lähteä nostalgiamatkalle kotikonnuille Typy-autolla kesäkuun alussa, kun laki astuu voimaan? Vähintäänkin voisi askarrella takalasitarran ”Salli pilluralli”. Olisihan se näky, kun kukkahattutäti vuosimallia -67 ajelisi perjantai-illan korttelirallia. Luu pihalla. Se tarkoittaa, että etuikkuna on auki ja kyynärpää siinä ikkunalla. Autoradiosta raikaisi I did it my way tai Kop, kop, kop avaa rakas. Välillä kurvaisin grillille. Tilaisin taksarin. Taksariksi kutsuttiin makkaraperunoita, taksimiehen erikoinen. Päälle kestuppia, sinappia, kurkkurelissiä ja majoneesia.

Voisi kyllä mennä nuorisolta gloria koko touhuun, jos minä sinne sekaan ilmaantuisin. Poliisi antaisi paitsi sakot myös ohjaisi hoitoon. Piipaapiipaa. Valkotakit tulisivat, antaisivat diagnoosin ja piikin. Loppuisi kansalaistottelemattomuusvöyhkä siltä erää siihen.

Ps. Mies kertoi että viime yönä, kun olin nukahtanut, olin alkanut laulamaan, sellaista ujelluslaulua. Pyysin että äänittää, jos sama toistuu.

 

Normaali

Vaikeuksia levätä

Nyt on haasteena saada oma moottori hiljennettyä toipumisasetuksiin, että leikkauksesta paraneminen etenisi hyvin. Ei saa nostaa mitään yli kolme kiloa painavaa, ja kaikki rehkiminen on kielletty. Pitäisi siis toisin sanoen levätä. Vaikeaa.

Kaksi kertaa päivässä pitää tehdä tietyt fysioterapeutin neuvomat liikesarjat. Se on sentään helppoa, mutta ei riitä päivän toimintasisällöksi.

Heti tänä aamuna oli lähteä väärille urille. Olin jo lähdössä rautakauppaan ostamaan sementtiä.

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa, että pitäisi kokeilla betoniaskartelua. Betonista voi valaa kukkaruukkuja, kynttilänjalkoja ja pihapatsaita. Haluaisin tehdä pöllöpaitsaita pihalle. Nyt olisi aikaa siihen puuhaan. Mies lupasi lähteä mukaan rautakauppaan nostamaan betonisäkki autoon. Mutta sitten huomasin että en kyllä jaksa lähteä koko reissuun. On voimat vähissä.

Tein lehtikaalikeittoa. Lehdestä luin siitä. Tehdään samaan tapaan kuin pinaattikeitto. Ja lehtikaali on todella terveellistä ja vitamiinipitoista. Keittoa tuli iso kattilallinen, taidan syödä sitä monta päivää, ei ehkä maistu muille meidän perheessä. Ruokajuomana oli granaattiomenamehua. S-marketista saa lasipullossa sellaista, missä ei ole lisäaineita, säilöntäaineita eikä makeutusaineita. Sekin on varsinaista terveysnektaria.

Luulen että näillä – sekä suklaalla – saan voimat palautumaan. Lakritsit pitää taas jättää. Olen antanut korona-aikana itselleni periksi. Olohuoneen pöydällä on karkkikippo täynnä lakuja – tai oikestaan tyhjänä lakuista.

Kouvolan lakritsi on parasta. Se ei ole makeaa. Niitä olen popsinut. Sairaalassa se sitten näkyi reippaasti koholla olevana verenpaineena. Voihan se olla että vöyhkääminen on myös nostanut paineita. Nyt, Minna, lakut pois, vöyhkääminen alas!

Sain myös veriryhmäni selville. Jostain syystä se ei ole ollut minulla tiedossa. Olen ryhmää O- .  Googlasin. Veriryhmän perusteella en helposti sairastu malariaan, tosin täällä päin se tuskin olisi mahdollistakaan, sen sijaan noroviruksille olen altis. En tiedä, pitääkö nämä riskitiedot paikkansa, mutta onhan se mielenkiintoista. Ylipäätään on mielenkiintoista, mihin kaikkeen lääketiede pystyy.

En voittanut lotossa. Mutta ei se haittaa.

Voinhan voittaa ensi viikolla!

Normaali

Leikkaus ohi, kaikki hyvin

Leikkaus ohi, kotona jälleen, kaikki meni hyvin.

En tarvinnut korvatulppia tai vastamelukuulokkeita, olin yksin omassa huoneessa.

En tarvinnut suolaa, ruoka oli maukasta. Oli kebabia ja lihakeittoa ja jäätelöä ja suklaadonitseja.

En tarvinnut villasukkia, jalkaan pistettiin tukisukat veritulpan ehkäisemiseksi. Tosin otin ne yöllä pois, kun tuli kuuma.

En tarvinnut vesipulloa, yöpöydällä oli vesikannu.

En tarvinnut oikeastaan mitään, mitä olin ottanut mukaan paitsi hammasharjan.

Nukutus oli mahtavaa! Heräsin sen jälkeen kuin prinsessa Ruusunen ikiunesta. En muista, milloin olisin ollut yhtä virkeä. Niin kuulemma saattaa käydä. Innostuin tästä ylenpalttisesta virkistäytymisestä niin paljon että viestitin veljentytölle, joka on lääkäri, että olen keksinyt loistavan keinon ihmisten virkistämiseen. Nyt unohdetaan kylpylät ja meditaatiot, ihmisen voisi ihan vain nukuttaa muutamaksi tunniksi lepäämään. Että mieluusti kävisin nukutuksessa, vaikka kerran kuukaudessa.

Veljentyttö vastasi, että joo, se on jo keksitty. Siihen Michael Jackson kuoli. Hän ilmeisesti harrasti tällaista nukutushoitoa. Omalääkäri oli dropannut Michaelille unilääkkeet ja muutamat rauhoittavat suoneen ja lähtenyt kaffelle. Sillä välin tuli kuolema. Että ehkä tätä ajatusta pitää vielä kehittää… Mutta olisi kyllä aika halpa ja helppo keino virkistäytyä.

Virkistyin nukutuksesta niin paljon että en saanut illalla unta. Ihmettelin iltakymmeneltä että mikä on kun ei uni tule. Tajusin että ei väsytä yhtään. Siinä meni sitten yö kuin käärmeellä kylmällä kivellä, eräänlaisessa horteessa, uneen asti en päässyt.

Typy- auto oli samaan aikaan omassa sairaalassaan eli autokorjaamolla. Sieltä soitettiin. Vika ei ollut selvinnyt, jäähdytysnesteen katoamisilmiölle ei löytynyt syytä. Sen sijaan auton sisuksista löytyi hiiren pesä. HIIRENPESÄ! Ei ikinä! Minulla on aivan hirvittävä hiirifobia. Kauhistuttaa ajatus siitä, että hiiret ovat tehneet talvipesänsä minun autooni. Voi Typy parkaa!

Nyt täytyy ottaa tirsat. Sen verran väsyttää viimeöinen valvominen. Ehdin kyllä huvikseni mietiskellä vaikka mitä. Suunnittelin mm. appivanhempien mökin uudistamisremontin. Tosin sellaista ei ole näköpiirissä, mutta nyt olisi priima suunnitelma valmiina!

 

Normaali

Tänään leikkaukseen

Leikkaus on tänään. Kohta tilaan taksin ja ajan sairaalaan.

Illalla söin viimeisenä ateriana sushia, ja ennen nukkumaan menoa oli tarkoitus ottaa Pirkon neuvosta homeopaattista arnicaa, auttaa haavojen paranemiseen, mutta juuri sitä ei piirongin laatikossa sitten ollutkaan.

Yöllä heräsin hörppäämään piimää. Kello kahden jälkeen ei saa syödä eikä juoda.

Laukku on pakattu valmiiksi. Aamutossut, hygieniatarvikkeet, villasukat, suklaalevy, viilennyshuiska, vesipullo, kännykän laturi, kännykän kuulokkeet, vastamelukuulokkeet, korvatulppia. Mies kysyi että naapurivuoteisiinko kuulosuojia jakelen? Hyvä idea sinänsä, mutta ihan itselleni meinasin, jos muut ovat kovin äänekkäitä nukkujia.

Otan kyllä kaikki mahdolliset rauhoittavat, mitä annetaan. Nukutusta oikein odotan. Miehelle sanoin että voi kun nukuttaisivat vaikka pariksi päiväksi. Olisi ihana nukkua oikein tositosi sikeästi ja pitkään. Minusta on viime vuosina tullut huono nukkuja.

Tietokoneelta päivitin hautajaisohjeet. Viime syksynä sellaiset kirjoitin, että ei sitten tarvitse jälkeen jäävien miettiä, mitä pitää tehdä. Olen valinnut esitettävän musiikin, kirjannut ylös ketkä pitää kutsua ja heidän yhteystietonsa, kirjannut ylös kaikki salasanat ja pankkitiedot.

Hautapaikasta en ole varma. Joko mökkipaikkakunnan hautausmaalle, siellä olen ollut töissä ja se on monella tapaa minulle tärkeä paikka. Siellä keksin jopa oman mottoni ”Elä nyt, niin olet elänyt”.

Toisaalta nyt tuli tunne, että ehkä tuhkat voisi heittää ”Vöyhkä-temppeliin” omalle pihalle. Mutta voi se olla tympeää, jos kummittelisin siellä sitten aina. Aina kun ohi kävelisi, tulisi mieleen että tuolla se Vöyhkä nyt sitten vihdoin lepää rauhassa – toivottavasti. Joten saavat sitten päättää sen asian ne, joita se koskee. Kumpi on kätevämpi ja mukavampi. Kumpikin vaihtoehto käy minulle.

En minä nyt kumminkaan kuole, en millään ehdi, kun saunan lahovauriokohta pitää ensi viikolla maalata. Olen luvannut sen tehdä itse. Tosin nyt en tiedä, pystynkö.

Lotonnutkin olen, joten voi olla että huomenna olen lottomiljönääri. Jos niin käy, sanon remppamiehelle että puretaan koko saunanröttelö ja rakennetaan tilalle kylpylä. Jos en ole huomenna lottomiljonääri, niin kotona ehkä jo kuitenkin. Jääkaapissa on valmiina himonuudeleita (Hanna Gullichenin ohje), jos on nälkä kun tulen kotiin, eikä jaksa mitään laittaa. Kaikista vaihtoehdoista harmillisin olisi tietenkin se, että olisin huomenna sekä kuollut että lottomiljonääri. Se kyllä harmittaisi, todella.

Saunassa käytiin keskiviikkona, saunottiin oikein useamman viikon edestä, kun leikkauksen jälkeen ei vissiin vähään aikaan saunomaan pääse. Mies ja poika jäivät talolle. Minun pitäisi pystyä ajamaan sinne takaisin viimeistään sunnuntaina. Tunnin matka. Kyllä sen pystyy.

No niin, Minna, ota nyt ihan rauhallisesti. Älä ajattele mitään. Aivot pois päältä. Älä vöyhkää. Antaa mennä vain. Heippa. Palataan.

 

 

Normaali

Sipulipöllö ja muita luonnon ihmeitä

Tavallaan minulla voisi olla maailman suurin ötökkähotelli. Laho hirsisauna olisi oikea pörriäisten manhattan. Kuningatarkimalainen jo näytti käyvän tutkailemassa paikkoja sillä silmällä. Toivottavasti ei ehdi sinne kansoineen majoittautua ennen kuin raksareiska ehtii paikat korjata.

Nyt olen ymmärtänyt, miksi täällä on joka kesä niin valtava mustikkasato. Se on näidän pörriäisten ansiota. Vanhat juoksuhaudat ovat täynnä risuja ja haravointiroskaa, siellä on hyvä asua ja lähteä mustikkamättäitä hedelmöittämään. Olen tietämättäni ollut pörriäisystävällinen.

Nykyisin olen myös lintuystävällinen. Tämäkin asia on minulle tyypilliseen tapaan mennyt vähän överiksi eli ruokin lintuja auringonkukansiemenillä yhä edelleen, vaikka siihen ei tietenkään pitäisi olla enää tässä vaiheessa tarvetta, mutta kun minusta on kiva seurata lintuja, jotka tulevat ruokailemaan laudalle!

Lintulauta sijaitsee vanhassa vaahterassa juuri sopivan matkan päässä kuistilta. Kuistin sohvalla köllötellessä voi katsella kun mustarastas, vihervarpunen, käpytikka, keltasirkku, peippo, kirjosieppo, talitiainen ja sinitiainen käyvät vuoron perään ruokailemassa. Tipahtaneet rippeet maasta syö fasaanipariskunta. Heille olen vienyt myös muroja ja kananmunankuoria. Kuoret eivät ole kelvanneet. Ajattelin että tykäisivät, kanat ainakin syövät munankuoria. Fasaaneille on annettu nimeksi  F1 ja F2.

Joitakin vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi pöllönpöntön. Laitoimme sen pihan perälle puuhun siten että näen pöntön keittiön ikkunasta. Sattumalta Lapin reissulla törmäsin pöllöpuuveistokseen. Ostin sen ja laitoin pöntön päälle houkutuspöllöksi. Ei ole pönttö kelvannut pöllölle, vaikka täällä pöllöjä kyllä on. Pari kertaa tänä keväänä olemme nähneet pöllön. Mies tuntee linnut, oli kuulemma suopöllö.

Pojan huone vintillä on myös pöllönpöntön suuntaan. Eilen hän huomasi että pöntössä oli liikettä. Istahdin ikkunan ääreen vahtiin. Olisiko pöllö vihdoin majoittautunut pönttöön? Kiikaroimme pönttöä, ja ihan kuin siellä olisi pöllön naama näkynyt. Viimein lintu lehahti lentoon. Se oli telkkä. Olin hieman pettynyt, että ei nyt sitten kuitenkaan ollut pöllö, joten totesin telkän nähtyäni, että ”se on pöllö ja sillä sipuli!”. Nyt kutsumme telkkää sipulipöllöksi.

Joitain vuosia sitten tiekokouksessa eräs kesäasukas uskalsi ottaa puheeksi tienvarsien niitot. Jostain syystä tien varret niitettiin aina silloin kun ne olivat kauneimmillaan kukassa. Ei ne kukat kenenkään näkyvyyttä häiritse. Sen jälkeen on toimittu toisin. Äskettäin huomasin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen samasta asiasta. Yleisten teiden niitot pitäisi tehdä aikaisin keväällä tai syksyllä, ja antaa niiden kukkia. Kukkivat teidenvarret ovat ilo silmälle ja pörriäiselle!

Myös metsänhakkuiden poikkeusluvat lintujen pesintäaikaan pitäisi kieltää kokonaan. Ainakin Etelä-Suomessa talvet ovat niin vähälumisia että hakkuut voi suorittaa muuhunkin aikaan.

Ja nyt tämän päivän hesarissa, joku huuteli kaupunkipuiden perään. Hyvähyvä! Puut suojaavat tuulelta ja raikastavat ilmaa. Kaupunkiin pitää saada lisää luontoa. Ja jättää luonnontilaisia alueita eliöstölle.

Keväällä poikkesin elämäni ensimmäistä kertaa Kalasatamassa. Kävin hakemassa sieltä uuden Hattara-astiaston vadin rikkomani tilalle. Ihmettelin alueen ”luonnottomuutta”. Siellä ei ollut vihreää kuin Kotipizzan logossa. Espoossa kuulemma rakennettiin uusi asuinalue niin että ensin kaikki puut alueelta kaadettiin, että ei vain liito-orava sattuisi eksymään paikalle kesken rakennustyön.

Englantilaisessa puutarhaohjelmassa eräs asukas halusi laatoittaa koko pienen takapihansa, koska inhoaa ötököitä ja ötököitä tulee, jos on jotakin kasveja. Voivoi.

Suomalaisessa Omavaraiset -ohjelmassa taas eräät yrittivät häätää seinään pesiytyneet muurahaiset puhumalla niille, pyytämällä muurahaisia poistumaan. Ei onnistunut, eivät ilmeisesti puhuneet samaa kieltä. Lopulta seinään piti kaataa bensaa, että muurahaiset tajusivat lähteä.

Muurahaiset ovat muuuten ihan ihme otuksia. Kuuntelin radiosta muurahaisaiheista ohjelmaa. Muurahaiset pitävät mm. lypsykarjaa.

Tarkkailevatkohan muurahaiset meitä? Tai linnut? Mitä jos ne tykönänsä ihmettelevät puuhiamme? Ainakin ihmeteltävää riittäisi. Taas se lippalakkipäinen vöyhkä tuli pöntöstään pihalle. Kaivoi malvat ja unikot maasta ja pisti toiseen paikkaan. Lupiineja se tunki jätesäkkiin. Eikö se ole kuullut J.Karjalaisen biisiä ”Villejä lupiineja”? On se kyllä erikoinen laji tuo ihminen. Ihan järjetön.

Normaali