Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Kiitävi aika, vierähtävät vuosikymmenet

Olipa tapahtumarikas vuosikymmenen viimeinen päivä! Ehkä sen sisältö osuvasti symboloi, mitä kaikkea ihmisen elämään kuuluu. Ihmisen elämään sisältyy nimittäin kaikkea mahdollista; iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia. Ei voi kun toivoa että sopivassa suhteessa, että vaakakuppi pysyisi suurinpiirtein tasan.

Aloitin päivän aamu-uinnilla meressä. Oltiin sovittu ystävän kanssa pulahdusaika. Siinä samalla tuli kerrattua molempien viime aikojen ärsytykset ja kiukunaiheet. Sen perään kun laskeutuu jäätävänkylmään ruskeanharmaaseen veteen tuulessa, sinne jäävät harmit ja muut. Ylös nousee uusi ihminen.

Uinnin päälle menimme aamukahville ja vetäisimme enkelikortit ikään kuin ennusteina tulevalle vuodelle. Minulle tuli Omega, kuvassa oli yksisarvinen, kortti lupasi hyvää, oikein voitokasta vuotta, tulen pääsemään tavoitteisiini. Toisaalta sehän nyt on varsin monitulkintainen asia, mikä se elämän tavoite lopulta on? Kun jotenkin itse ajattelen, että tavoite on saavutettu, kun maanpäällinen elämäntehtävä on suoritettu ja on aika tehdä tilaa uusille sieluille tulla tänne rämpimään ja yrittämään vuorostaan omaa parastaan.

Ystävän sohvapöydällä nauratti muistikirja, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Kannessa oli teksti: Carpe Fucking Diem. Hyvin sanottu. Kyllä joskus ottaa päähän kaikenlainen carpediem-meininki. Että elä nyt koko ajan tosissasi ja täysillä ja aistit avoinna. Älä missaa mitään. Äh, minä luulen että otan tavoitteeksi vain lillua elämän aalloilla. Ja annan muutaman maiseman mennä huomaamatta ja syyllisyyttä tuntematta ohi.

Uinnin päälle kävin onnittelemassa kummipoikaa, joka täyttää 10 vuotta 1.tammikuuta. Tuli siinä puheeksi alkava uusi vuosikymmen. Kun 20-luku päättyy, poika on kaksikymppinen aikuinen mies! Hurja ajatus. Yhdessä vuosikymmenessä lapsesta kasvaa aikuinen, ja keski-ikäisestä vanhus. Sitten minäkin jo koputtelen eläkeikää, jos sinne asti päästään.

Seuraavaksi ajoimme sairaalaan katsomaan ystävää, jolle lääkäri ei ole luvannut enää montaa päivää. Sisäelimet ovat tehneet stopin. Edessä on sama kohtalo kuin veljelläni viime keväänä. Surullinen ja haikea, lohduton kohtaaminen. Hyvästien jättäminen, kiitos että saatiin tuntea.

Tiesimme, että ystävä oli ollut huonossa kunnossa jo pidemmän aikaa. Juuri ennen joulua soittelimme, kerroin että olemme olleet hänestä huolissamme, ja pyysin kylään. Hän ei tullut, ei enää jaksanut. Joulupäivänä oli joutunut sairaalaan. Ja nyt oli alkanut lähtölaskenta.

Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia uuden vuoden illaksi ja yöksi, ainoastaan pöytä varattuna ravintolasta, sinne menimme kolmestaan, oman perheen kesken. Sairaalareissun päälle olisi ollut vaikea innostua ilakoimaan.

Dinneri ei mennyt ihan putkeen. Ensinkään pöytävaraus ei jostain syystä näkynyt ravintolan varausjärjestelmässä, vaikka sieltä oli aamulla tullut pöytävarauksesta muistutus tekstiviestillä. Onneksi pöytä kuitenkin järjestyi.

En ole mikään marisia, mutta nyt kyllä meni turhan moni asia vähän sinne päin. Vihreässä salaatissa oli niin paljon suolaa, että en pystynyt sitä syömään. Hummerikaan ei ollut niin hyvää kuin aikaisemmin, kuorrutus oli mössö. Loppuun otimme espressot ja poika teen. Kahvit olivat kylmiä, ja tee huomattavan laimeaa. En kyllä ymmärrä, miten on edes mahdollista tehdä kahvista kylmää? Lohdutimme tarjoilijaa, että konjakki oli kyllä ihan hyvää. Sairaalaystävä pyysi, että joisimme konjakit hänenkin puolesta, niin teimme.

Menimme kotiin ja kävimme ampumassa raketit, jotka viime vuonna jäivät ampumatta kovan tuulen vuoksi. Poika lähti bileisiin, mies jäi odottamaan poikaa kotiin, minä menin nukkumaan. Vuosikymmenen vaihtuessa nukuin sikeitä unia.

Onneksi en nyt nähnyt unia muovipusseissa kasvatettavista possuista. Sellaista unta näin yksi yö. Pikkupossuja kasvatettiin kasvatuspusseissa. Olipa karmea näky. Ehkä joulukinkku kummitteli mielessä, vaikka se kyllä oli vapaan possun kinkku.

Mies kysyi, teenkö uudenvuodenlupauksia? En tee, en usko sellaisiin. Mutta mietin kyllä tavoitteita tulevalle vuodelle. Haluan jatkaa urheiluharrastuksia, ehkä petrata vähän ruokavaliota. Pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja marjoja. Ja meditaatio tekisi kyllä minun luonteelleni hyvää. Minulle olisi tärkeää oppia rauhoittumaan. Ja meditaatio auttaisi siinä. Ja ehkä laskisi verenpainettakin. Mittasin omani, kun miehellä on seurantavaihe meneillään. Oli sitten 168/78. Auts!

Ja sitten tärkein, yritän pitää mielessä kahvimukin tekstin: Do more of what makes you happy! Yritän sisällyttää elämääni mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Niinpä odotan jo kovasti kevättä, kun saan ottaa kesäauton autotallista, ja pääsen retkeilemään Typy-autolla. Minulla on sitä ihan ikävä. Typy oli paras asia vuodessa 2019, se toi paljon iloa elämääni. Vuonna 2020 aion jatkaa typyilyä, ja lisätä Typyä elämääni. Ehkäpä kesällä ajelen saariston rengasreitin? Ja ainakin käyn Typyllä Mäntän kuvataideviikoilla, ehkä Porin Iskelmäfestivaaleilla.

Hyvää alkanutta vuosituhatta kaikille. Joku nimesi vuosituhannen TiuTiuksi. Joten Happy TiuTiu!

Normaali

After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali