Sorg Strumpor eli Sorisukat

Ai kun nyt tökkii tämä kirjoittaminen! Iski villasukankutomisvimma; olen villasukkaholic!

Kyseisessä tilassa oleva henkilö ei kykene muuhun kuin tuottamaan villasukkaa, ajatus kyllä juoksisi, mutta ei ennätä niitä kirjata ylös, on vain pakko kutoa.

Sain villasukkaidean. Aion kutoa serkun miehelle villasukat joululahjaksi. Niiden nimi on ”Sorg Strumpor”.

Nyt jos tunnet serkun tai sen miehen, niin hyshys. Serkku ei näitä minun horinoita ennätä lukea, ja sen mies ei ymmärrä, kun on ruotsalainen, joten voin tämän joululahjaidean tässä paljastaa.

Surusukkien idea on se, että varteen kudotaan vuosiluku, ja – meinasin sanoa terälehteen – tarkoitan teräosaan kudotaan niin monta mustaa raitaa, kun on kuolleita. Serkun miehelle tein kaksi paksua mustaa raitaa, häneltä kuolivat tänä vuonna sekä isä että vaimon äiti.

Villasukan pääväri on harmaa. Se kuvaa kokonaisankeutta. Parisuhteelle tai omalle elämälle ei jää tällaisessa tilanteessa aikaa.

Sukan kärjen aion kutoa kirkkaan keltaiseksi, se kuvastaa valoa, iloa ja tulevaisuutta, jonka toivon olevan keveämpi kuin mennyt vuosi.

Saa tehdä samat, the future is for sorisukat!

Normaali

Rauhan ja rakkauden joulu

Kohta turskautan joulun päälle! Torstaina. Niin olen päättänyt.

Haen muovikuuset vintiltä; valkoinen kuusi eteiseen, pieni vihreä takan päälle. Rautakaupan esitteessä näin johdottomat joulukuusenvalot. Sellaiset voisi hankkia, kun johdot menevät aina sotkuun. Virittelen perinteiset koristeet paikoilleen, niistä rakkaimmat ovat pojan päiväkodissa askartelemat tonttu ja lumiukko.

Ehkä avaan jouluradion tai teen oman suosikkilaulujen soittolistan Spotifihin. Ai, mutta olenkin tehnyt sen jo viime jouluna! Olin ihan unohtanut. Listalla on mm. Taivas sylissäni ja Konstan joululaulu. Listalla on myös Suomalainen rukous, se lauletaan aina itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Se on niin mahtipontisen komea: Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs, kaitse aina kansamme teitä.

Nurkkakaapissa on glögipullo viime joululta. Tarkistan päivämäärän, jos se on vielä juotavaa, lämmitän ensimmäiset glögit. Oikeasti en kyllä edes tykkää glögistä, varsinkaan siinä lilluvista paisuvista rusinoista ja punaiseksi värjäytyvistä manteleista. Ne jätän pois.

Ihanaa saada aloittaa joulu!

Mediassa kohistaan koulujen joulujuhlista. Harmittaa koko rälläkkä. Joulun pitäisi olla hyvän tahdon juhla, jolloin kiukkuisimmastakin saiturista tulee antelias, empaattinen ja muita kohtaan armollinen.

Viha, kauna ja katkeruus ovat voittaneet uskon, toivon ja rakkauden tässä maailmassa. Tuntuu siltä kuin hyvää mieltä ja toivoa tuo vain Coca-colan valoja vilkkuva joulurekka. Se sallii maailman jokaisen lapsen tulla luoksensa.

Tai toisin päin, sen luokse me sallimme lapsemme tulla.

Jälkikirjoitus:

Ehkä syytä tarkentaa; en kannata koulujen joulujuhlan viettoa kirkoissa. Jokaisen koululaisen kulttuuritaustaan ja uskontoon katsomatta tulee saada viettää koulun joulujuhlaa kokematta ulkopuolisuuden tunnetta, tuntevansa itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Monikulttuurinen ja -uskontoinen Amerikka on tämän ongelman ratkaissut aikoja sitten. Silloin jäljelle jää Happy Holidays ja Season Greetings. Meillä ei vielä ole terminologiaa jouluttomaan joulunviettoon. Ehkä yhteinen kultainen keskitie voisi löytyä juuri siitä hyväntahtoisuudesta, mitä joulu voi edustaa kaikille. Tai rauhasta! Joulurauhaahan on aina julistettu Suomen Turusta. Ja rauhaa me tässä levottomassa maailmassa eniten tarvitsemme. Lapsille ja nuorille maailma voi näyttäytyä pelottavana ja ahdistavana. Rauhan toivotus sopii varmasti kaikille. Tehdään joulusta rauhan juhla. Peace and love. Rakkautta ja Rauhaa kaikille!

Normaali

Minimetsäidea ja yhteiskäyttöautot

Olipa kiva viesti sähköpostissa. Pirkko oli bongannut Helsingin Uutisista jutun, missä Marimekon entinen tj Mika Ihamuotila ehdottaa, että Kasarmintorille istutettaisiin puita ja siitä tehtäisiin pieni metsä. Juttu löytyy tästä linkistä, sivulta 6:

https://www.lehtiluukku.fi/lehti/helsingin-uutiset-keha-painos/_read/30.10.2019/227687.html

Minä kirjoitin samasta aiheesta keväällä Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen ja myös tänne blogiin. Tyhjät tuuliset kiviaukiot ovat turhia, ja nurmikenttäpuistot voitaisiin istuttaa metsäksi. Hienoa, että asia saa kannatusta ja jos vaikka toteutuisi. Tässä aiheesta kirjoittamani blogi 23.3.2019:

https://mrsmiddleage.com/2019/03/23/lisaa-metsaa-kaupunkiin/

Sain myös uuden idean: taloyhtiöautot.

Meidän taloyhtiöllä on parkkihalli, mutta paikkoja siellä on rajoitetusti, mistä aiheutuu välillä kinaa. Moni haluaisi autotallipaikan, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Suurin osa autoista seisoo käyttämättöminä tallissa, niitä käytetään satunnaisesti viikon aikana. Aivan niin kuin meidän auto. Sitä käytetään ehkä noin kolme kertaa viikossa.

Mutta mitä jos autotallissa olisikin taloyhtiön yhteiskäyttöautoja? Niitä voisi varata nettisovellutuksella omaan käyttöön tarvittaessa. Veikkaan että moni voisi luopua omasta autosta kokonaan. Ilman autoa ei aina pärjää, mutta auton ei tarvitsisi olla oma.

Taloyhtiön yhteiskäyttöauto toisi varmasti myös lisäarvoa taloyhtiölle. Kätevintä olisi, jos autoja olisi monenlaisia, voisi olla vaikka yksi pakettiauto, jos tarvitsee käydä ostamassa jotakin isompaa.

Olen ollut huono käyttämään busseja. Mies, joka on syntyperäinen helsinkiläinen, tuntee bussilinjat, tietää mikä bussi menee minnekin, mutta minä olen ihan nuubi tässä asiassa. Kunnes tuli HSL:n nettisovellutus, josta ostan liput ja näen kätevästi, millä bussilla minnekin pääsee. Nyt valitsen mieluummin bussin, kuin lähden äkämystymään ratin taakse.

Autolla ajo Helsingin keskustassa on hermoja raastavaa puuhaa. Tulen aina hyvin kiukkuiseksi, kun joudun autoilemaan. Tiet ovat tukossa, joka paikassa on muoviaitoja ja katuja osittain suljettu erilaisten rakennusprojektien takia. Kävelijöillä ei ole heijastimia, eikä heitä erota pimeydestä, pelkään että ajan päälle.

Miten ihanaa onkaan istahtaa bussiin ja antaa jonkun muun hoitaa ajaminen. Voi rentoutua. Miksi ihmeessä ajaisin itse, kun voin sen homman jättää muiden huoleksi? Luulen, että moni yksityisautoilija ei ymmärrä tätä. Yläkerran naapuri ajaa Tampereelle töihin omalla autolla. Mitä järkeä? Hän voisi matkata rauhassa ja stressaantumatta junalla. Junissa on nykyisin käteviä työskentelyyn tarkoitettuja istumapaikkoja, missä naapuri ei istu ihan vieressä katsomassa, mitä teet, joten yksityisyydensuojakin on taattu.

Omia tapoja on yllättävän vaikea muuttaa. Mutta toisaalta myös yllättävän helppo; tarvitsee vain uskaltautua kokeilemaan. Kun huomaa uuden tavan hyödyt, muuttaa toimintatapaa helposti.

Vielä yksi idea: jäteenkuljetusautot voisivat olla liikennöimättä keskustassa aamu-ja iltapäiväruuhkan aikana. Olen syksyn aikana vienyt pojan kaksi kertaa kouluun autolla, olisi muuten myöhästynyt. Aina on ollut jossakin kadun pätkällä jäteauto tukkimassa liikennettä.

Aamuruuhka-aika on vain puolitoista tuntia n. klo 7.30-9.00. Eikö olisi helppo järjestää niin, että silloin jäteautot eivät olisi silloin kierroksella, menisivät vaikka aamukahville siksi aikaa? Liikenne sujuisi paremmin. Ei ole kenenkään etujen mukaista hankaloittaa yksityisautoilua, vaikka sitä syytä onkin vähentää ja turhasta ajosta päästä eroon kokonaan. Liikenneviha vähenisi.

Aina on hyvä pyrkiä keinoihin, jotka vähentävät vihaa ja lisäävät positiivistuutta. Siis lisää puita, ja järkeä ja toimivuutta autoiluun!

Normaali

Kengät ja mieli

Kenkäkaupan ikkunassa oli ihanat buutsit. Tai ei ne oikeastaan olleet oikeat buutsit, ne olivat buutsimaiset saappaat. Mutta tuli buutsimuistot mieleen.

Minulla oli buutsit joskus 80-luvun lopulla, silloin kun ne olivat viimeksi muotia. Vai oliko se 90-luvun puolella, taisi olla, en muista. Mutta muistan tunteen. Niillä kävely oli ihan omanlainen kokemus. Tuli itsevarma olo. Sellainen että meikä pystyy mihin vain! Johtuisiko noista varhaisista buutsivuosista että tykkään Lavis-jumpassa eniten rivitanssista. Pieni cowgirl sisälläni herää silloin hetkeksi henkiin.

Kenkien vika ettei minulla ole juuri koskaan naisellinen olo. Pitäisi olla korkokengät. Kyllä. Ymmärrän. Korkokengissä sipsutellessa tulee aivan varmasti tosinaisellinen olo. Ja tietenkin myös näyttää naiselliselta. Mutta minä onneton olen sellainen lampsia. Mennä lapsin pitkin askelin, hame repeää ja korkokenkien korko jää jumiin, ne eivät minun menooni käy.

Lempikenkäni ovat tänä syksynä olleet kolme numeroa liian isot DrMartinsit. Ne päätyivät minulle sattumalta. Poika aloitti syksyllä lukion ja meni Nasujaisiin. Sinne oli käsketty pukeutua tytöksi, poika lähti hommaamaan tyttövarusteet. On tietenkin aivan älytön ajatus mennä hankkimaan yhden illan tyttövaatteet Stockmannilta, mutta niin hän järkeili asian hoitaa. Osti Gantin hameen, sukkahousut, rintaliivit, topin ja DrMartinsit.

Hame oli niin pahassa jauho-kanamuna-ties mitä-mössössä, että vaikka pesin sen kahteen kertaan, lika ei irronnut, oli pakko heittää hame roskiin. Rintaliivit yritin ottaa omaan käyttöön, mutta koko ei ihan mätsännyt. Sukkahousut olivat tietenkin rikki. Joten jäljelle jäi kengät.

Ihmettelin, että ihanko totta tytöt pitävät tällaisia kenkiä nykyään. Minusta ne näyttivät miehen kengiltä, mutta kuulemma tyttöjen ovat. Ostin paksut geelipohjalliset kenkiin ja olen nyt pitänyt niitä siitä pitäen. Ovat aivan ihanat jalassa ja mätsäävät oikeastaan minkä kanssa tahansa. Ovat muuten jalassani myös tuossa blogin mrsmiddleage-kuvassa pitsimekon kanssa. Ikinä en olisi keksinyt sellaisia kenkiä ostaa.

Itse asiassa niissä tulee vähän sama fiilis, kun buutseissa 90-luvun alussa. Naiselle, joka kulkee omia polkujaan. Mikään ei minua pysäytä, minä menen minne haluan, pystyn mihin vain.

Kannattaa siis miettiä, mitä jalkaansa laittaa. Siitä tulee kokonaisfiilis. Kengät vaikuttavat koko kehoon ja mieleen, oloon ja olemukseen.

Ehkä korkokenkien pidon voisi aloittaa vanhana ja liikuntakyvyttömänä, jos sellaiseen elämäntilanteeseen joskus joutuu. Silloinhan on ihan sama, mitä on jalassa, jos ei tarvitse pysyä pystyssä saati kävellä nopeasti. Voisi istua rullatuolissa tai maata sohvalla huikean korkeat korot jalassa ja tuntea ensi kertaa elämässä itsensä oikein tosinaiselliseksi. Vaikka luulenpa että valitsisin ko tilanteessa paksut ja lämpimät villasukat.

PS. Oletteko muuten pistäneet merkille, että nykyisin kaikilla televisiossa työskentelevillä naispuolisilla uutistenlukijoilla, haastattelijoilla ja puheohjelmien pitäjillä on aina huikean korkeakorkoiset ja näyttävät kengät jalassa? Ikään kuin haluttaisiin erityisesti korostaa heidän feminiinisyyttään. Mutta voi olla, että uutistenlukijalla olisi paljon itsevarmempi olo, jos jalassa olisi DrMartinsit. Ja voi olla että itsevarmuus tarttuisi katsojaankin. Että kyllä tässä selvitään maastopaloista, hurrikaaneista ja muista, kun on kunnon kengät!

Normaali

Televisiossa kaikki hyvin

Jollakin television mysteerikanavista pyörii iltapäivisin ohjelma nimeltä Sisterwifes. Se kertoo Las Vegasissa asuvasta perheestä, missä on neljä vaimoa ja yksi mies, lasten lukumäärä on jäänyt minulle epäselväksi, tietänevätkö sitä itsekään.

Onnellisen oloisia ovat ja tyytyväisiä elämäntapaansa. Tällä hetkellä tosin kärvistelevät asuinkustannusten kalleutta. Onhan se älyttömän kallis elämäntapa, kun on neljä vaimoa ja jokaisella oma talo. Talot sijaitsevat saman tien päässä. Perhe suunnittelee muuttoa pois Las Vegasista maaseudulle, minne he voivat rakennuttaa yhden talon, missä jokaisella vaimolla voisi olla oma osastonsa ja oma keittiö. Lisäksi tulee koko perheelle yhteiset tilat. En tiedä, mitä mies tekee työkseen, että pystyy tämän klaaninsa elättämään. Vaikuttaa siltä että vaimot eivät käy töissä.

Television ohjelmatarjonta on mielenkiintoista. Siitä voisi tehdä sosiologisen tutkimuksen. Jos muualla yhteiskunnassa sukupuolinetraalisuus lisääntyy, niin televisiossa suunta on päinvastainen. Television maailmankuva on ohjelmatarjonnan perusteella varsin selkeä. Siellä on selkeästi omat ohjelmat naisille ja miehille.

Paitsi Kielletty rakkaus -nimisessä ohjelmassa. Katson sattumalta yhden jakson, missä vanhemmat olivat katkaisseet täysin suhteensa poikaansa, kun tämä oli kertonut homoudestaan. Poika ei ollut päässyt edes veljensä häihin, koska isä ei halua häntä enää nähdä, eikä tämän pojan nimeä saanut mainita.

Tuntuu ihan käsittämättömän julmalta. Miten voi oman lapsensa hylätä, sulkea kokonaan pois perheestä? Ja sellaista kuitenkin tapahtuu nykypäivän Suomessa. Onhan myös uskonnollisia lahkoja, joissa kuri on niin kova, että lahkon jättänyt hylätään ja suljetaan pois perhepiiristä. En voi ymmärtää, saati hyväksyä.

Takaisin televisio-ohjelmiin.

Naisten ohjelmissa keskiössä ovat ihmissuhteet. Hääteemaisia ohjelmia on PALJON! Hääpukua etsitään ympäri maailman. Ja nyt kun nähtävästi kaikille morsiammille on jo mekot etsitty, aletaan niitä etsiä kaasoille. On unelmahäitä tai sulhanen tavataan vasta alttarilla. Deittiohjelmissa katsotaan miten ensitapaaminen onnistuu tai sinkut laittavat ruokaa. Kotirouvien elämää voi seurata eri puolilla Amerikkaa tai tutustua lätkävaimojen arkeen. Mainoskatkolla kaupataan hiustenvärjäysaineita, ryppyvoiteita, Tena-suojia ja hiivatulehduslääkkeitä.

Äijäohjelmissa juodaan skorpioninmyrkkyviinaa, syödään nuotiolla paistettua rottaa, painitaan, kalastetaan, rämmitään viidakossa, testataan autoja – ollaan tosielämän tarzaneita. Mainoskatkolla on autoja, koneita, parranajovälineitä ja grillimakkaraa. Testosteroni tursuaa kaukosäätimestä.

Loput ohjelmat ovat sitten sukupuolineutraaleja tietokilpailuja, visailuja tai kisoja. Juontajana on Heikki Paasonen, Mikko Leppilampi tai radiosta lainattu Jaajo Linnonmaa. Jenny Pääskysaari ja sanakikkailevat viisastelijat, ikuisesti jatkuvat tanssit tähtien kanssa tai vuosi vuodelta vanhenevat artistit Vain elämää -pöydän ääressä muistelemassa uransa tähtihetkiä.

Televisiossa maailma on turvallisesti jumissa. Kaikki jatkuu samalla tavalla maailman tappiin asti. Niin kuin orkesteri jatkoi soittoaan uppoavan Titanicin salongissa, niin mekin katsomme tanssivia tähtiä ja ikiruskeita tanssituomareita, koska olohuoneen ulkopuolella ongelmat ovat niin suuria ja pahuus niin pahaa, että pelottaa, eikä millekään voi mitään.

On siis parasta vain avata televisio ja katsoa, mitä siskovaimoille tänään kuuluu.

Normaali

Kenkälaatikon nuoruusmuistot

Valokuvaamon ikkunassa on teksti ”eräänä päivänä lapsesi etsii kuvaa sinusta, minkälaisen kuvan hän löytää”. Valokuvaamo kehottaa otattamaan edustavan kuvan itsestä. Minulle tulee väistämättä mieleen että kyseessä on omat hautajaiset ja lapsi etsii kuvaa, minkä laittaa pöydälle surunvaliteluadressien ja kynttilän viereen. Voihan kuvaa tarvita lehteen laitettavaan 70-vuotisonnitteluunkin, jos haluaa asiaa tarkastella positiivisemmasta näkökulmasta.

Tällä viikolla Helsingissä on Arsmoriandi -niminen kuolemaa käsittelevä tapahtumasarja. Ohjelma löytyy netistä tuolla nimellä. Yksi tapahtumista on nimeltä Kirstu. Siinä voi pukea päällensä arkkuvaatteen ja mennä oikeaan ruumisarkkuun makaamaan. Hui! En kyllä halua kokeilla. Kuulostaa hurjalta. Sen sijaan itkuvirsityöpaja olisi kiinnostanut, mutta se on jo täysi. Torstai-iltana on hautausmaakävely Malmilla Kai Sadinmaan johdolla ja keskiviikkona suruseurat, niihin ajattelin osallistua. Hyvä idea ja osuva ajoitus järjestää kuolematapahtuma marraskuussa. Tämän voisi uusia joka syksy.

Valokuvista tuli mieleen omat valokuvat kenkälaatikossa. Etsin viikonloppuna kuvia siitä, mitä tein ja touhusin syksyllä 30 vuotta sitten kun Berliinin muuri murtui. Löysin matkavalokuvia vuonna 1988 tekemältäni Interraililta. Kenkälaatikossa oli myös kuvia lukion luokkaretkeltä Saksaan. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran kirsikkalikööriä. Kuvia katsellessani aloin pohtia, että joku nämäkin joskus käy läpi ja ihmettelee elämääni. Heittää sitten roskiin. Että pitäisiköhän editoida omaa henkilöhistoriaa ja sensuroida kuvia etukäteen?

Sikäli on mahtavaa että on elänyt nuoruutensa ennen Facebookia ja Instagramia, on vielä mahdollisuus muokata omaa kuvavirtaa. Toisin on nykynuorilla. Heidän nuoruuden toilailut säilyvät ikuisessa muistissa, ei ole mahdollisuutta itsesensuuriin.

Radiosta kuulin että muutaman vuosikymmenen päästä Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä tulee pikku hiljaa hautausmaa. Sitten ei tarvitse mennä kävelylle Malmille pimeälle hautausmaalle. Siellä on muuten niin pimeää että osallistujia pyydetään ottamaan oma taskulamppu mukaan. Tulevaisuudessa lapsenlapset voivat katsoa Facebookista, minkälainen ihminen isoäiti on ollut ja mitä touhuillut. Onhan siinä tietenkin puolensa. Monta kertaa olen miettinyt että minulla on muistikuvat omista mummoistani vain vanhoina. Mutta hekin ovat joskus olleet nuoria. Minkälaisia nuoria he ovat olleet? Mitä hurjaa tehneet? En saa koskaan tietää. He ovat minulle ikuisesti köpötteleviä harmaahapsia.

Ehkä sittenkin annan kenkälaatikon olla rauhassa. Jää lapsenlapsille ihmeteltävää. Mummo on vuonna 1985 juonut kirsikkalikööriä entisessä Länsi-Saksassa ja vokotellut turkkilaisia poikia. Vai oliko se toisin päin? Sitä kuva ei kerro, enkä minä kerro. Koska en muista.

Normaali

Kas näin heiluu hattu

Miksi kesähattu näyttää hyvältä, mutta talvihattu ei? Tykkään kaikenlaisista olkihatuista, monenmallista lieriä löytyy, ja niitä on kiva käyttää kesällä. Mutta miten voi olla mahdollista, että jos samaan päähän yrittää laittaa talvella hatun, ei näytä ollenkaan yhtä hyvältä. Näyttää juuri siltä mitä onkin, täti-ihmiseltä.

Hattukauppias väitti että se johtuu vain tottumuksesta. Emme ole tottuneet käyttämään hattuja talvisin. En usko. Kyllä siinä joku muu selitys täytyy olla. Ehkä syy on materiaalissa. Talvihatut ovat raskaampaa tekoa.

Nyt kuitenkin ostin hatun. Siihen on ihan järkisyyt. Yleensä käytän pipoa, minkä otsassa lukee isolla ”Queen”. Tai sitten toista, missä teksti ”Kuka muu muka”. Ihan kauhean vakavastiotettavalta ihmiseltä ei näillä päähineillä vaikuta. Joskus unohdan, mitä on päässäni, ja ihmettelen, mitä ihmiset virnuilevat. Tarvitsin siis jotakin päähänlaitettavaa, että en näytä kävelevältä vitsiltä.

Maria Veitola kävi yökyläillemässä Miina Äkkijyrkän luona ja antoi hänelle läksiäislahjaksi pinkin huopahatun. Jotakin samanlaista ajattelin itselleni. Räväkän väristä, iloista. Sovittelin keltaisia, vihreitä, oransseja, punaisia. Ostin mustan. Myyjä suositteli, ostoskaveri suositteli. Minusta näytin ihan tatilta tai tätiltä. Mutta nyt on hattu, ja voin kulkea kadulla ilman että ihmiset pidättelevät nauruaan, tai sitten he pidättelevät sitä nyt uudesta syystä, en tiedä.

Ehkä täytyy ensin pitää hattua sisällä kotona, että tottuu siihen. Suorittaa sisäänajo.

Kuntoilukuuri jatkuu vaisuin tuloksin. Ellei sitten vaikutuksiin lasketa lihaskipu ja kyltymätön nälkä. Keskiviikkona oli lihasjumppa. Kesken jumpan reidestä kuului pamaus. Tai olisi kuulunut, jos ei musiikki olisi ollut niin kovalla. Tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt kivellä. Epäilin että takanani treenaava minuakin vanhempi rouva olisi kivittänyt. Mutta nähtävästi reisilihas revähti. Hetken huohotettuani jatkoin jumpan loppuun. Nyt sitten klinkkaan jalkaa.

Viikko-ohjelmaan kuuluu myös joogatunti, pilatestunti ja lavatanssijumppa. Sitten vielä kestokyvyn mukaan sauvakävelyä tai kuntosalitreeniä. Keho on järkyttynyt kaikesta kokemastaan, ja ihmettelee, mitä on tekeillä. En tiedä, onko tässä mitään järkeä. Mutta ainakin kuumat aallot ovat totaalisesti kadonneet. Paino ei ole merkittävästi pudonnut, mikä on pettymys. Mutta olen kyllä syönyt normaalia enemmän ja isompia annoksia. On vain niin kova nälkä.

Käytiin lounaalla legendaarisessa Sea Horsessa. Halusin sinne, koska siellä on isot annokset ja ronskia ruokaa. Kyllä upposi Lindströmin mureke ja 3 dl muussia. Kyytipojaksi otin ison maidon. Se olikin sitten tosi iso, kokonainen tuoppi!

Ps. Kohta voin hakea savipajalta askartelemani teokset. Ne on ehkä jo poltettu. Jännä nähdä, mitä tuli! Aion ostaa paketillisen savea kotiin, ja yrittää tehdä ison naisen pään. Meillä on mökillä takan päällä kahden pään kokoelma: siellä on mies ja poika, nainen puuttuu. Mies on itse asiassa Essi Renvallin veli, korvasta puuttuu pala. Kipsipatsas löytyi halvalla vanhojen tavaroiden liikkeestä 20 vuotta sitten. Poika löytyi kirpparilta. Nainen on ollut haussa, mutta mistään ei ole löytynyt. Sitten olisi koko perhe kasassa. Tajusin että voinhan tehdä sen itsekin. Varmasti ihan helppoa! Niinpä niin, tässä sitä taas mennään kohti uusia epätoivon hetkiä ja pettymysten soita iloisesti rallatellen ja itseluottamusta tursuten!

Normaali