Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Normaali

Ennustan tulevaisuutta

Täällä ennustajaeukko Etelä-Helsingistä. Kerron nyt teille, mitä tulee tapahtumaan lähivuosikymmeninä.  Perustuu mutuun, maalaisjärkeen ja keittiöpsykologiaan. Joten ei mitään takeita. Uskokaa jos haluatte.

Maakuntauutisita näin, kun Mänttä-Vilppulassa kolisteltiin samppanjalaseja. Ja keskiviikkona (5.2.)  siitä oli Hesarissa. Kansainvälinen sijoitusyhtiö rakennuttaa ”nordic style” loma-asuntoalueen yksityisine lentokenttineen Mänttä-Vilppulaan. Lentokenttä siellä tosin jo on valmiina. Se on tehty joskus lannoitelentoja varten, mutta tulevaisuudessa sinne voi laskeutua omalla lentokoneella, kun tulee mökille Suomeen hyggeilemään.

Kun katsoo Suomea ilmakuvasta, huomaa että meillä on jotakin arvokasta paljon: rakentamatonta rantaviivaa. En tiedä, paljonko sitä metrimitalla mitattuna olisi, jos jokainen rannan mutka mukaan laskettaisiin, mutta veikkaan että niin paljon, että jokainen suomalainen voisi asua rannalla, jos kaikki otettaisiin käyttöön.

Meillä on myös paljon vihreää, metsää ja pusikkoa, missä kävellä. Raitista ilmaa. Juomakelpoinen vesi tulee hanasta, jopa pihan kasteluletkusta. Juomakelpoisella vedellä pestään kaupunkien kadut ja torit. Meillä on sininen taivas. Ei tietenkään silloin, kun on pilvistä, mutta joka tapauksessa saastepilvet eivät meidän taivasta peitä.

Meillä on myös köyhyyskurimuksessa kituvia maaseutupaikkakuntia, jotka eivät enää kykene takaamaan palveluita asukkailleen. Ei vaikka olisi minkälainen sote. Kylätietä kuopsivat rollaattorit, ei enää lastenrattaat. Hiekkalaatikolla eivät leivo kakkuja lapset, niillä kuopivat villiintyneet kesäkissat.

Pian muutkin tekevät mänttä-vilppulat. Pikkukaupungit ja kunnat myyvät maa-alueitaan ulkomaisille kiintöistösijoitusyhtiöille, jotka rakennnuttavat niihin loma-asuntoja ulkomaalaisille. Kunta saa kivat kiinteistöverotulot. Vapaa-ajanasunnosta vero on vielä mukavasti isompi kun vakituisesta asunnosta. Pienenä vinkkinä kunnille; perikää vesimaksu kiinteistöalan, ei käytön eikä asukasmäärän mukaan. Siitä saa lisää massia kunnan kassaan.

Tämmöinen systeemi on jo käytössä ainakin Pohjois-Savossa Sonkajärvellä. Appivanhempani ovat sieltä kotoisin, ja siellä on heidän toinen koti. He ovat olleet niin sairaina, että eivät ole Sonkajärvellä voineet olla. Silti vesimaksu kiinteistöstä on maksettava, ja se määräytyy neliöhinnan mukaan. Talossa on paljon neliöitä, mutta kohta vuoteen – vai onko siitä jo kaksi vuotta – siellä ei ole käytetty pisaraakaan vettä. Tämä sivujuonena, takaisin ennustukseen.

Kohta Suomen maaseutu on kiinalaisten Las Palmas. Uskokaa tai älkää.

 

 

Normaali

”Puhut kuin Runeberg!” äiti huudahti.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen.

Äiti sairasti Parkinsonia, ja menehtyi vuonna 2012. Sairauden ja pitkien jäähyväisten vuodet olivat raskaita, ja se näkyi myös unimaailmassa.

Näin silloin unta. Kylvetin äitiä ammeessa. Äiti olin veden peitossa, silmät kiinni. Minä puhuin hänelle: ”Niin kuin äidin on päästettävä lapsesta irti vapauteen ja aikuisuuteen, on myös lapsen päästettävä irti vanhemmastaan – kuolemaan.” Äiti ponnahti yhtäkkiä ylös istumaan ammeesta, ja sanoi: ”Puhut kuin Runeberg!”

Heräsin.

Uni naurauttaa nyt jälkeen päin. Olen kotoisin Saarijärveltä. Runebergin ja Saarijärven Paavon maisemista.

Saarijärven Paavo runossa tökkii Paavon vaimon rooli. Vaimo on surkea valittaja ja luovuttaja, joka vastoinkäymisten kohdatessa repi hiuksiaan,  ja oli valmis heittämään hanskat tiskiin.

Runon Paavo taas on sitkeä uurastaja, joka valaa uskoa heikkoon vaimoonsa. Ja vielä viimeisessä säkeistössä osoittaa oman uhrautuvaisuutensa vaimon sortuessa itsekkyyteen. Paavo on se, joka on valmis antamaan naapurille omastaan.

Jo viime kesänä koohkasin asiasta. Kirjoitin blogiin, että jo olisi aika saada Saarijärven Paavon vaimolle oma stoori – tai edes nimi! Parisataa vuotta on peesannut sisukasta Paavoa. Kyllä olisi tasa-arvon aika tässäkin asiassa!

Ei ottanut kukaan vinkistä vaaria. Niinpä päätin itse kokeilla. Olen nyt muokannut Saarijärven Paavon uuteen uskoon. Runebergin päivän kunniaksi: olkaa hyvä –  Saarijäven Päivi!

(Myönnän, Päivi nimi ei nyt ehkä ihan ole aikakauden ja genren mukainen, mutta en keksinyt peellä alkavaa sopivaa nimeä, koska Paulan ja Pirkon tunnen, niitä en voinut käytää.)

 

Saarijärven Päivi

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Päivi.

Lypsi, leipoi, pesi ja kitki; Jumalalta kasvun toivoi. Miehineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan. Paavo ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, myötänsä vei puolet orahista; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;  tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavo lausui:

»Päivi parka, kovan onnen lapsi, sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; miero raskas, raskahampi nälkä.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen leipään puolet petäjäistä; kaksin verroin kaiva sinä ojaa, ja Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin leipään puolet petäjäistä, kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden Paavo lausui: »Päivi parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen toisen puolen petäjäistä, ojat kahta suuremmat sä kaivat, mutta Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin toinen verta petäjäistä, kahta suuremmat loi ojat Paavo, karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, halla kultaviljan koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Päivi polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavo vaimon viereen polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Vaimollensa virkkoi Paavo: »Päivi, Päivi, riemull’ otan sirpin, nyt jo meillä alkaa ilon päivät, nyt jo syrjään petäjäinen silkko, nyt sä rukihisen leivän leivot!»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Paavo, Paavo; sit’ ei kuri kaada, veljeään ken hädässä ei hylkää. Panen leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.»

 

Parempi kuin alkuperäinen. Paavohan valittaa, mutta vaimon kannustuksesta jaksaa jatkaa. Älä nyt suutu, Runeberg, aika aikaansa kutakin!

Normaali

Perintövero on perseestä!

Anteeksi ruma kieli otsikossa, ei ole tapana kiroilla.

Perheetön, yksineläjä velipoika kuoli vuosi sitten. Perin häneltä ihanan Typy-auton, mutta myös kiinteää omaisuutta Keski-Suomessa yhdessä kahden vanhemman veljeni kanssa.

Viime viikolla Omaveroon tupsahti perintöverot maksuun. Onneksi tiesin mitä tuleman pitää, olin veroon valmistautunut, enkä käyttänyt mitään rahoista, joita sain yhden veljen omistaman kiinteistön myynnistä sekä hänen pankkitilinsä 1/3  jaosta.

Olen sitä mieltä, että nykyisenlainen perintövero on suuri vääryys! On aivan eri asia periä yksiö Punavuoresta, kuin talo(ja) tai joutomaata maaseudulta. Kukaan ei niitä osta, mutta arvo määrätään, ja vero on maksettava.

Asia on jotakuinkin selkeä kasvualueilla, missä asuntoja voi ylipäätään myydä, mutta entä sitten muualla? Miten ihmeessä ihmiset ikinä kykenevät maksamaan perintöverot esim. metsäomaisuudesta, maatiloista tai vaikka rengaskorjaamosta, jos haluaisivat jatkaa toimintaa? Tämä järjestelmä ei kyllä ole kenenkään etujen mukainen.

Muistan kerran jutelleeni kesämökkipaikkakunnalla erään paikallisen kanssa, joka oli perimässä omaa lapsuuskotiaan meren rannalta. Kallista seutua. Melkein kuin omistaisi tontin Kulosaaressa Helsingissä. Paitsi että sitten ei olekaan siihen rahaa. Ei ole maksaa perintöveroa niin kalliista tontista, ja sisaruksien osuutta pois. Ainoaksi ratkaisuksi jäi myydä kotitalo mökkitontiksi. Traagista ja epäreilua ja väärin.

Äsken googlailin perintöveroasiaa, ja tuli uutena tietona sellainenkin asia, että sisarukset ovat ns. toista luokkaa perintöverotuksessa, heille perintövero on puolet korkeampi kuin aviopuolisolle tai lapsille. Enpä tiennyt tätä!

Jos jokaisessa kamaluudessa on jotakin hyvää, niin se, että nyt minulta ovat kuolleet ”kaikki” eli  isä, äiti ja perheetön veli. Oman puolisoni kanssa meillä on paperit selvillä, en peri mitään, kaikki menee pojalle. Kaksi muuta veljeä ovat perheellisiä, joilla on omia perillisiä, joten en tule enää perimään mitään, joten loppu slut avot det vad kukku kuule e. P niin kuin piste perintöverolle.

 

 

 

Normaali

Ajatuksia maisemaikkunan äärellä

Käytiin Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttely oli hieno, mutta jäin erityisesti ihailemaan itse rakennusta. Talossa oli hieno tunnelma. Isot maisemaikkunat, sisällä viherpiha, ulkona suojaisalla sisäpihalla uima-allas. Vedensolinaa sisällä. Tunnelma oli hyvin seesteinen.

Mielelläni asuisin siinä talossa, köllöttelisin kesäpäivänä uima-altaalla tai istuisin syysiltana maisemaikkunan äärellä tulen rätistessä takassa.

Isot, takapihan puoleiset ikkunat näyttivät maiseman alas rantaan. Korkeita puita pihapiirissä, vastaranta kaukana.

Maisemaikkunat toivat mieleeni oman lapsuuskotini. Didrichsenin talo on rakennettu 1965, lapsuudenkotini 1970. Myös siellä oli isot maisemaikkunat olohuoneessa. Niistä avautui maisema rantaan, välissä nurmikko, isoja puita ja ranta, siellä sauna, ja järven takana kirkonkylän keskusta kirkontorneineen. Katsoin elämäni ensimmäiset 19 vuotta sitä maisemaa. Pihan puut kasvoivat ja vankistuivat, niin minäkin.

Vanhempieni kuoltua vuosina 2011 ja 2012 talo tyhjennettiin ja myytiin. Nukuin viimeisen yön tyhjässä talossa yksin patjalla olohuoneen lattialla.

Nyt Didrichsenin museon maisemaikkunoiden ääressä minulle tuli ikävä lapsuuden kotiin, siihen maisemaan ja pysähtyneisyyden tunnelmaan. Seinäkellojen naksutus ja lyönnit. Ääni, joka kuuluu, kun isä laittaa takin naulakkoon, pöytäpuhelimen pirinä, kahvinkeittimen ropina, oranssi vessa! Jos suljen silmät, voin kuvitella sen kaiken. Muistan jokaisen huonekalun, taulun ja esineen siitä olohuoneesta, ja kaikkialta talosta.

En ole varma, muistanko enää äidin ääntä. Isän äänen muistan, mutta äidin ääni alkaa jo kadota. Äiti ei paljon enää puhunut viime vuosinaan, yksittäisiä sanoja vain.

Takaisin museoon. Siellä oli Kuutti Lavosen näyttely. Tykkäsin. Mies kommentoi, että ”Kuutti Lavosen työt ovat kuin nepalilainen ruoka – kaikki samanlaista.”

No tottahan se tavallaan onkin. Hänellä on oma, persoonallinen tyylinsä. Mutta minä pidän siitä tyylistä!

Kaikilla menestyneillä taiteilijoilla on oman tunnistettava tyylinsä, siihenhän taide lopulta perustuu. Sitä omaa tyyliä on sitten toistettava tai varioitava, mutta siinä pysyttävä, jos haluaa menestyä. Ihan sama kuin muusikolla. Niidenkin on veisattava samoja värssyjä. Niistä vanhoista hiteistä ei pääse ikinä eroon. Mutta niinhän on meidän kaikkien. Meidän kaikkien on toistettava tai varioitava sen minkä osaamme päivästä toiseen ammatista riippumatta.

Kotiliedessä oli juttu Miina Äkkijyrkästä. Ihailen häntä suuresti. En tiedä niinkään taiteesta, mutta persoonana. Miina on rohkea ja välinpitämätön muiden mielipiteistä, se on todella harvinaista. Oman tiensä kulkija. Äkkijyrkän taiteessa on aina lehmä. Kotilieden jutussa hän sanoi, että ”Ei lehmä ole aihe, lehmä on elämä!” 

Ihanasti sanottu: lehmä on elämä!

Mikä on minun lehmä? Mikä sinun?

 

 

 

 

 

Normaali

Keski-ikäisten työllistyminen

Hesarissa oli viikolla juttu alustatyöstä. Olinkin ehtinyt jo suorastaan odottaa juttua aiheesta. Olen usein pohtinut kaupungilla pyöräilevien ruokalähettien työoloja ja -palkkoja. Olen myös itse tilannut ruokaa lähettipalveluilta. Annos maksaa saman kuin ravintolassa. En ihan ymmärrä, mistä lähettien palkkarahat tulevat? Maksaako ravintola kuljetuspalvelusta? Jos, niin siinähän taas ravintolan tulo pienenee. Tämä asia ei Hesarin jutusta selvinnyt, mutta artikkeli pureutui työoloihin.

Erilaiset työntekemisen ja rahanansaitsemisen muodot lisääntyvät, eikä lainsäädäntö pysy perässä. Sama koskee über-takseja tai asunnon vuokrausta majoitustoimintaan. Myös muu vuokraustoiminta lisääntyy. Netistä voi vuokrata peräkärryn tai pakettiauton yksityiseltä ihmiseltä omaan käyttöön vaikka viikonlopuksi. Monella rahat elämiseen hankitaan useasta eri lähteestä. Ja on vain hyvä, että erilainen jakamistalous lisääntyy. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Ja lainsäädännön pitäisi sitä puolta kurkkia.

Olen itse tehnyt keikkatyötä vuodesta 2012, enkä enää edes vakituista työtä ottaisi, vaikka tarjottaisiin. Keikkatyö sopii omaan elämäntilanteeseeni, ja se mahdollistaa vapauden oman ajankäytön suhteen.

Olen myös vuokrannut parina kesänä toista vapaa-ajanasuntoa, ja harkinnut kesämökin vuokraamista, koska se on omalla käytöllä aika pienen, tosin intensiivisen, osan vuodesta. Asumme mökillä kaksi kuukautta, mutta esimerkiksi elokuu olisi aivan loistava kuukausi mökin vuokraamiseen. Säät ovat parhaimmillaan ja merivesi lämmintä. Vuokratuloilla pystyisi hyvin tienaamaan rahaa mökin kuluihin. Tiemaksu, jätemaksu, kiinteistövero, vesimaksu, sähkönsiirto, sähkön käyttömaksu, laajakaistamaksu, nuohous, vakuutus + kaikki ylimääräinen kunnostustyö, mitä itse ei osaa tehdä. Kyllä mökkeilystä kerääntyy aika paljon kuluja, mutta toisaalta mikä harrastus nyt ei maksaisi.

Ongelma on vain siinä, että mökki pitäisi tyhjentää omista tavaroista, ja muutenkin mökki tuntuu niin kovin henkilökohtaiselta paikalta, että tohtisiko sitä antaa aivan vieraalle? Ettei tulisi sellainen olo kuin vanhassa lastensadussa, missä pikkukarhu pohti, kuka on syönyt hänen lautasestaan, juonut hänen mukistaan, nukkunut hänen sängyssään?

Voisi mökin toki ehkä tarjota vuokralle jollekin sukulaiselle tai tuttavalle, mutta sitten siitä ei kehtaisi pyytää vuokraa, joten mitä järkeä siinä sitten olisi?

Yksi keikkatyön varjopuoli on työn epätasainen jakautuminen. Välillä sitä on liikaa, ja välillä liian vähän. Viime aikoina olen pohtinut, että ottaisinko toisen keikkatyön rinnalle. Jotakin simppeliä. Voisin vaikka mennä hyllyttämään tavaroita markettiin. Tykkään työstä, missä voi rehkiä, eikä tarvitse osata mitään, eikä tarvitse olla liian sosiaalinen, ts. asiakaspalvelutyö ei sovi, väsyn ihmisiin. Paitsi ehkä kirjastossa voisin olla, tai kuntosalilla tai taidenäyttelyssä vahtina.

Uusimmassa Annassa oli ”Matka naiseksi” -sarjassa Riitta Rouhiainen, 62v. En tunne, tai en ainkaan muista häntä, mutta jutun mukaan hän on ollut mainosalalla projektijohtajana ja mainostoimiston johtoryhmässä (toimistoa ei jutussa mainittu). Hän perusti oman mainostoimiston, mutta viisi vuotta sitten työt loppuivat, asiakkaat katosivat. Riitta kertoi, kuinka hänen ystävälleen headhunter sanonut, että et tule työllistymään enää ikinä. Aika karmea skenaario.

Riitta itse ei ole jäänyt toimettomaksi. Hän huomasi, miten vaikeaa työllistyminen yli viisikymppisille on. Työn etsiminen on muuttunut täysin, nykyisin siihen on erilaisia nettisovellutuksia. Työn hakeminen voi jo asiana olla täysin vierasta. Edellisessä ammatissani copywriterinä en hakenut koskaan töitä, paitsi sitä ensimmäistä, sen jälkeen aina pyydettiin seuraavaan. Kun yhtäkkiä pitäisi lähteä hakemaan töitä, keski-ikäisenä, se on ihan uusi asia. Eihän minulla ole edes CV.tä, eikä edes työtodistuksia kaikista työpaikoistani. Joskus olen yrittänyt tarjota itseäni naistenlehtiin kolumninpitäjäksi. Ei sekään oikein onnistu. En osaa ”myydä” itseäni.

Tämä Anna-lehdessä esitelty Riitta Rouhiainen huomasi että rekrytointitapahtumia on nuorille mutta ei keski-iän ylittäneille. Niinpä hän perusti työttömäksi jäätyään rekrytointitapahtuman UusioUran. Se oli ensi kertaa viime vuonna, ja tänä vuonna taas. Hieno idea! Hyvä Riitta!

Täytyypä googlata, milloin ja missä UusioUra on. Ehkä menen sinne itsekin katsastamaan työtarjontaa. Olisiko hyllyttäjän hommille vaihtoehtoja?

Normaali

500. postaus

Systeemi kertoi, että 500. blogipostaus on ”done”.  Mitähän on tullut lätistyä?

Kaikki viisi lukijaa tiedän, muut on ihanaan ekstraa.

Ajattelin tämän 500. postausmeriitiin kunniaksi tehdä kyselyn. Kiinnostaisi tietää, minkä laisista kirjoitelmista erityisesti tykkäätte? Plussia ja miinuksia.

Siis kehittävää palautetta, kiitos, tack.

Kohti 501. Mutta nehän ovat farkut!

Normaali

Surutulitus & vanhustenlaulu & Donner

Vanhassa lastenlaulussa lauletaan, että ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”.

On väärin, että se on lastenlaulu. Paljon enemmän ihmeellisiä asioita on  +50 ihmisellä. Voin vain kuvitella ihmeellisten asioiden eksponentiaalista määrää tulevina vuosikymmeninä. Kyseisen lastenlaulun pitäisi olla vanhustenlaulu. Mutta sellaista genreä ei ole edes olemassa.

Autoradiossa soi Nova, ja kuulin biisin, missä laulettiin ”surutulituksesta”. Mahtava termi! Ilotulituksen vastakohta; surutulitus. Joskus kirjoitin, että huvimajoilla pitäisi olla vastine pihalla. Joku mökömaja. Silloin kyllä suunnittelin rakentavani kappelin huvimajan vastineeksi. Minulla oli lähes pakkomielle rakentaa oma yksityiskappeli. Kehittelin teemaa ja nimeä, ajatuksena olivat väsyneet äidit, koska Madonna on varmasti myös ollut väsynyt ja epätoivoinen.  The Chapel of Tired Women.

Tällä blogipostauksella ei ole mitään aihetta, eikä siis myös juonta. Ajattelin turskauttaa tähän kaikki parin viime päivän aatokset, joten ”sori siitä” jos juttu pomsahtelee. Ota pari lasia viiniä niin epäloogisuus ei haitanne.

Ensinnäkin kävin tällä viikolla hammaslääkärillä ensimmäistä kertaa oikaisuhoidon aloittamisen jälkeen seurantatarkastuksessa. Vähän jännitti siinä mielessä, että olivatko hampaat siirtyneet suunnitelman mukaan. Olisi aika moinen pettymys, jos koko touhu olisi ollut turhaa tähän asti.

Olin vaihtanut ”kuoriloita” viikon välein. Hammaslääkäri arvioi että se on saattanut olla liian tiivis tahti, koska luustoni on aika kovaa, mutta onneksi hampaat olivat siirtyneet niin kuin piti, ja kaikki oli hyvin.

En halua olla erityisesti yllyttämässä tämänkaltaisen oikomishoitoon, enkä siksi halua maalailla liian ruusuista mielikuvaa, koska tämä vaatii sitoutumista, ja  touhussa on puuhaa. Luulen että itseäni on asiassa helpottanut se että elämäni on niin simppeliä että tämä hammas-show ei niin kauhean paljon omaa elämääni vaikeuta. Mutta jos minulla olisi pieniä lapsia, pentukoira, jalkasilsa, työ slush-organisaatiossa ja 300 matkustuspäivää, en kyllä ryhtyisi.

Omalla kohdallani oikaisuhoito on auttanut  ryhdikkäämpään ruokailuun. Kaikki napostelu on jäänyt, koska ei viitsi ottaa ”hampaita” pois. Eli herkut täytyy nauttia jälkiruuaksi, sen jälkeen pestä hampaat, ja laittaa ”kuorilot” paikoilleen. Nykyisin siis pesen hampaat 3-5 kertaa päivässä!

En ole vielä matkustanut ”kuoriloiden” kanssa Ruotsin risteilyä kummemmin, mutta matkailussa lienee oma haasteensa. Varsinkin minulla, koska en voi käyttää yleisten vessojen pesuaineita formaldehydiallergian takia. Minun täytyy kuljettaa mukanani käsilaukussa omaa käsisaippuaa, että voin hygienisesti poistaa kuorilot yleisessä vessassa. Saippuapalojen kuljettaminen käsilaukussa on yllättävän sottaista puuhaa.

Toisin sanoen, nyt on taas hyvä syy ostaa uusi käsilaukku, entistä isompi, mihin mahtuu kaikki vekottimet! Olen jo googalaillut sopivaa, haluaisin punaisen!

Kuorilot suussa eivät enää häiritse, enkä niitä huomaa. Meni jonkin aikaa, että niihin tottui. Kieli meni kuoriloiden reunoihin ihmettelemään. Ja ulkona kylmässä säässä tuntui suussa kummalta. Tai hengästyneenä. Mutta ne tuntemukset kestivät ehkä viikon. Enää en kiinnitä kuorilihin mitään huomiota.

Seuraava vaihe kyllä pelottaa ja paljon. Leukaa aletaan siirtämään. Tulee uudet kuorilot, entistä vaikeammat, jotka pakottavat alaleuan uuteen asentoon. Sanoin lääkärille, että se kyllä pelottaa, ja onko edes mahdollista. Lääkäri lohdutti, että totun niihin suukapuloihin viikossa. Ja leuka venytetään ensin yli, että tavoiteasento saavutetaan.. Että semmoista tiedossa! Ei onneksi vielä, keväämmällä.

Tämän piti olla kooste, mutta nyt tuli niin paljon juttua hampaista, että en taida viitsiä teitä rasittaa paitsi yhdellä asialla. Donnerilla.

Eilen uutisissa kerrottiin että Jörn Donner on kuollut.

Minulla on pienenpieni kosketuspinta Donneriin. Tai oikeastaan kaksi. Isävainaa osti Donnerilta 70-luvun lopussa lomakylän Kustavista. Meidän nykyinen mökki on Donnrtin lomakylän leirintäalueen entinen sauna. Toisin sanoen Donner on istunut lauteilla siellä missä minä nyt kesäisin makoilen soffalla.

Toinen henkilökohtainen muisto Jörn Donnerista on 90-luvulta. Olin mainostoimistossa copywriterinä ja mainonnansuunnittelijana. Taideteollinen korkeakoulu Arabiassa tilasi lanseerauskampanjan uudelle audiovisuaaliselle tilalleen Lumolle. Teimme kaksi filmiä aiheena Luovuus. Haastattelin Jörn Donneria ja toisessa Stefan Lindforsia. Muistan vieläkin, kun kävin Pohjoisrannassa Donnerin työhuoneella häntä tapaamassa ja pyytämässä mukaan projektiin. Kaikki meni hyvin. Filmeistä tuli hienot. Muistaakseni. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ainakin.

Olisipa hieno saada nähdä ne filmit.

Kylläpä tuntuu elämä joskus pitkältä. En voi uskoa, että se olin minä. Minä, joka nyt hammaskuoriloista postaan.

Normaali

Ei enää hassuja vanhoja naisia

Kotiliedessä oli juttu 63-vuotiaasta Laila Snellmanista. Hänen äitinsä on ranskalainen. Jutussa Laila pohtii kulttuurien eroja, sitä kuinka Etelä-Euroopan maissa hän voi kokea vielä olevansa kaunis ja seksikäs. Siellä vanhakin nainen voi olla lumoava. Kuten esimerkiksi Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron.

Nyt taas huutelen puskista, kun en ole vielä käynyt katsomassa Teräsleidit elokuvaa, mutta sen mitä olen mainoskuvista, en pidä näkemästäni. Miksi rouvat on puettu naurettavan näköisiksi? Miksi Suomessa aina komediat stailataan överiksi tyyliin Pekko Aikamiespoika. Että kyllä on hauskaa, kun on liian lyhyet lahkeet ja liian pienet vaatteet. Kyllä sitten katsoja ymmärtää nauraa. Ehkä genren aloitti jo Pekka Puupää, eikä siitä olla päästy eteen päin.

Ehkä myös erilaiset television hahmokisat tukevat tätä piirrettä. Puetaan hassut vaatteet päälle, ja sitten ollaan hassuja. Komedia on taitolaji, ja sen mestarit osaavat olla hauskoja ilman hassuja vaatteitakin. Tulee mieleen esimerkiksi Ritva Valkama tai Hannele Lauri. Loistavia komedienneja.  Varmasti myös Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta olisivat pystyneet olemaan hauskoja näyttämättä pelleiltä.

Teräsleidit on puettu ylisuuriin, hassuihin vaatteisiin. Ihan niin kuin vanha ihminen ei enää ymmärtäisi, miltä näyttää. Se on kuulkaa ikärasistista se. Ei varmasti tekisi elokuvasta vähemmän hauskaa, jos vaatteet olisivat ”normaalit”. Vaatteilla ei erikseen tarvitse korostaa roolihahmojen komediallisuutta. Se on halpa keino, joka vesittää itse asian.

Miksi elokuva-arvosteluissa ei kiinnitetä näihin stailausasioihin huomiota? Tuntuu siltä että elokuva-arvostelijat ovat niin innoissaan siitä että naisista tehdään elokuvia, ja naiset tekevät elokuvia, että huomio siitä miten tehdään, unohtuu. Ei pitäisi luomoutua tasa-arvoasiasta niin paljon että itse arviointi kärsii.

 

 

Normaali

Tosivanhojentanssit

Minulla on kaapissa yksi iltapuku. Janne Renvallin suunnittelema, ruskeaa taftia, yläosassa pitsiä, leveä helma. Halusin leveän helman, koska morsiuspukuni oli kapea. Iltapukua tarvitsin vuonna….minä vuonna se oli? 1998, ehkä…mainostoimiston kymmenvuotispippaloihin.

En taida enää siihen pukuun mahtua, vyötärö ei ole hulavanteilusta huolimatta pysynyt samoissa mitoissa. Pysyköön kaapissa, kun sinne mahtuu, vaikka päälle ei.

Olisi kyllä ihana vielä kerran elämässä päästä iltapukujuhliin! Katselen haikeana juhlapukuliikkeiden näyteikkunoita. Olisi ihana pukeutua kahisevaan leveään helmaan, käydä kampaajalla laitattamassa hiukset ja antaa ammattimeikkaajan loihtia parhaat puolet esiin.

Ensi vuonna pojalla on vanhojen tanssit koululla. Höh. Mitkä ihmeen vanhojen tanssit? Seitsemäntoistavuotiaille? Ne mitään vanhoja ole. Me ollaan! Meille ne vanhojen tanssit pitäisi olla, sellaiset tosivanhojentanssit.

Siihen aikaan kun itse olin lukiossa,  Koivisto presidentti ja Kekkonenkin vielä eli, vanhojen tanssit olivat ihan erilaiset. Silloin pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, eikä mihinkään glamouriltapukuihin niin kuin nyt. Minulla oli äitivainaan vanha jakkupuku 50-luvulta. Samperi sentään. Olisipa ollut silloin tämä nykytyyli! Kyllä olisin pistänyt överihelmat ja kaikki maailman glitterin!

Kun ei ole näköpiirissä kutsua presidentinlinnaan, eikä tosivanhojentansseja kukaan järjestä, täytynee kekata omat kemut. Mitä jos tästä lähtien pukeutuisi aina itsenäisyyspäivänä iltapukuun kotona. Viettäisi ihan normisti illan sohvaperunana televisiosta muiden juhlintaa seuraten, mutta iltapukuun sonnustautuneena. Saman voisi toistaa uutena vuotena. Jos hommaisi iltapuvun. Tai suurentaisi sen Renvallin. Ei, en minä sitä halua, haluan uuden! Jonkun ihanan värisen. Vaikka vihreän tai oranssin.

Kotiliedessä oli juttu romanttisten kirjojen kirjoittajasta Barbara Cartlandista. Hänen  lempivärinsä oli pinkki. Barbara köllötteli kultasomisteissa baldakiinisängyssään täydessä sotisovassa pinkkeihin röyhelömekkoihin pukeutuneena, helmet kaulassa, vahvat meikit kasvoilla, tekoripsiä räpytellen, ja saneli sihteerilleen uuden kirjan. Sen tekemiseen kului seitsemän päivää. Seitsemän päivää! Uskomaton tätsy, ja mikä tyyli! Respect.

Mikäpäs siinä. Ihan hyvin voi näköjään pukeutua iltapukuun ilman juhliakin. Itse asiassa näin Vuokko Nurmesniemen kaupassa aivan ihanan mustan iltapuvun, joka oli sellaista pehmeää velourtyyppistä kangasta. Kävin puodissa, kun siellä oli alennusmyynti katsastamassa valikoimat. Hiplailin sitä iltapukua ja harmittelin, kun ei ole mitään juhlia ikinä. Mutta mitä jos sitä ei pitäisikään iltapukuna, jos ostaisi sen ihan vain oloasuksi? Jos alkaisi sellaiseksi oman elämänsä barbaracartlandiksi.

Ensi kuussa täytän 53. En juhli. Mutta sitten pidän juhlat kun täytän 55. Ja kun olen 66, 77, 88 –  inshallah –kuten muslimit sanovat, miten pitkällä tässä sitten päästään. Paljon mukavamman näköinen luku kuin tasavuosikymmen. Ehkä niistä kekkereistä pitää tehdä iltapukujuhlat. Tai ainakin itse pukeutua iltapukuun. Harmi kun pukua ei voi ostaa etukäteen. Kun ei voi tietää, minkä kokoinen on silloin. Sitähän voi kutistua kasaan kuin rusina tai paisua kuten rusina simassa.

Normaali

Jäykkä selkä, jäykät aatteet

Tässä iässä on ehtinyt harrastaa vaikka mitä. Ja joitakin lajeja useampaankin kertaan. Kuten joogaa. Ensi kertaa aloittelin 90-luvulla. Taavi Kassila piti hathajoogatunteja lähellä työpaikkaani Kankurinkadulla.

Tykkäsin. Rauhoituin ja venyin. Opin palleahengityksen, joka on  loistava ja helppo metodi rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Ensi kertaa tajusin silloin, että minun pitää etsiä elämääni rauhoittavia elementtejä. Olen nopeatempoinen ihminen, ja työskentelin mainosalalla, mikä lisäsi buustia. Kassilan joogatunnit toivat paitsi fyysistä hyvinvointia myös rauhaa.

Tunti päättyi rentous- ja mielikuvaharjoitukseen, missä vietiin lootuksenkukka oman mestarin jalkojen juureen. Mestarin sai jokainen päättää itse.  Uskon jumaluuteen, mutta en sellaiseen, joka kaipaa minun tuomaa uhria, aneita tai lootuksenkukkia, joten tämä lootuksenkukkamielikuvaharjoitus oli mielestäni hieman kiusallinen.

En ylipäätään pidä ajatuksesta, missä liikuntaan lisätään ideologia tai uskonto. Näin on usein joogassa. Tai ainakin oli silloin 90-luvulla. Ohjaaja on guru, jota ihaillaan. Joogasalit koristeltu intialaisilla jumalkuvilla ja patsailla.

Kaikkien ”gurujen” oma ego ei kestä oppilaiden ihailua. Muistan olleeni joogaviikonloppuleirillä jossakin saaressa Tammisaaren lähellä. Lauantaiaamun joogatunnilla huomasin, kuinka joogi näppärästi poimi käytetyn kondomin joogasalin lattialta varpaillaan, ja tuikkasi taskuunsa. Oli tainnut antaa yksityisopetusta edellisenä iltana jollekin notkealle oppilaalle.

Eräs mainostoimistoaikainen tuttu on ryhtynyt jonkinsortin joogiksi. Tommi Kujala. Oli ennen asiakkaani hampurilaisravintola Carrolsilla, sittemmin projektijohtajana hasan&partnersilla.  Nykyisin Tommi Kujala on Charanpal Singh. Hänellä on pitkä parta ja turpaani. Ei kyllä tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Mutta ehkä ei minuakaan. Eri syistä tosin.

En tiedä, lähtikö Kassila Intiaan, mutta tunnit loppuivat, ja hatha vaihtui astangaan.

Astangajooga on fyysisesti raskain laji mitä tiedän, paitsi hot jooga, mutta siihen myöhemmin. Astangajoogaharrastus päättyi siihen kun tajusin että tämä ei lopu koskaan, en tule ikinä olemaan tarpeeksi mutkalla. Aina tulee joku uusi, vielä vaikeampi liike, mihin minun pitäisi taipua. Eikä se ollut oma tavoitteeni. Miksi ihmeessä pitäisi mennä vielä enemmän mutkalle? Eikö treenaamista voi lopettaa johonkin tasoon? Lopetin koko homman.

Joogat jäivät  hetkeksi, kunnes joku ehdotti hot joogaa. Siinä ideana on tehdä joogaharjoitukset erityisen kuumassa tilassa. Kerta riitti. En pidä kuumasta ilmanalasta muutenkaan, saati nyt sitten jumpata kuumassa ja kosteassa. Älytön idea.

Seuraavaksi kokeilin yin-joogaa. Se sopi. Oli oikeastaan aika samanlaista kuin Kassilan hatha. Mutta jotenkin sekin jäi. En vain saanut itseäni viedyksi tunnille.

Nyt olen taas joogatunneilla. Sen nimi on niin vaikea että en osaa sanoa. Iyengarjooga. Ei ole lootuksenkukkia, ei epäterveellisiä asentoja, ei jumalolentoja, ei guruja, ei turpaaneita eikä kondomeita lattialla. On kuntosali ja fysioterapeutti ohjaajana. Tavoitteena kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Viime kerralla tunnin aiheena oli selän taaksetaivutukset. Treenin jälkeen totesin; ”Toivon että asenteeni eivät ole yhtä jäykät kuin alaselkäni.”

Ohjaaja naurahti ja totesi, että kyllä ne hänen kokemuksensa mukaan vähän korreloivat. Niinhän se taitaa olla. Nuorena selkä on vielä taipuisa ja notkea, niin kuin mielikin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän jäykistyy kroppa ja aatteet.

Mutta ehkä mieltänsä voi myös notkistaa. Vaatii tietenkin myös treeniä. Ryhdyin notkistamaan mieltäni eräänlaisella itsekeksimälläni taideterapialla. Otin valokuvia Helsingin patsaista niiden väärältä puolelta. Patsaat kuvataan aina samalla tavalla etupuolelta, paitsi Havis Amanda, jolla on nätti takapuoli. Aion ottaa kuvia myös rakennusten vääriltä puolilta. Kävin jo kuvaamassa eduskuntatalon ja Hakasalmen huvilan. Laitan mielennotkistuskuvia Instagrammiin, sieltä voi käydä katsomassa, jos kiinnostaa.

Mieltä jäi myös puhuttelemaan Ruben Stillerin ohjelma, aiheena oli salaliittoteoriat. Siinä Ruben kysyi asiantuntijalta, miten salaliittoteorioihin uskovan kanssa tulisi keskustella livenä tai netissä. Tai ylipäätään eri tavalla ajattelevan kanssa. Usein sellaisessa tilanteessa keskustelu ajautuu väittelyksi ja jankkaamiseksi. Asiantuntijalla oli tähän yksinkertainen neuvo, joka pätee kaikkeen keskusteluun. Keskusteluun ei pidä ryhtyä oma agenda mielessä, niin että itsellä on selkeänä mielessä keskustelun lopputulos ja tavoite (eli yleensä toisen ihmisen ”käännyttäminen” ajattelemaan samalla tavalla). Keskusteluun pitää ryhtyä avoimin mielin, valmiina oppimaan uutta. Hyvä neuvo.

Luulen että jäykkä selkäni on sittenkin notkeampi kuin mielipiteeni. Tarvitaan paljon harjoitusta oman mielen notkistamiseksi. Mutta toivoakseni asian huomioiminen on jo alku parempaan. Mielen notkistamisessa riittänee haastetta loppuelämäksi. Ja selän.

 

 

 

 

 

Normaali

Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Kiitävi aika, vierähtävät vuosikymmenet

Olipa tapahtumarikas vuosikymmenen viimeinen päivä! Ehkä sen sisältö osuvasti symboloi, mitä kaikkea ihmisen elämään kuuluu. Ihmisen elämään sisältyy nimittäin kaikkea mahdollista; iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia. Ei voi kun toivoa että sopivassa suhteessa, että vaakakuppi pysyisi suurinpiirtein tasan.

Aloitin päivän aamu-uinnilla meressä. Oltiin sovittu ystävän kanssa pulahdusaika. Siinä samalla tuli kerrattua molempien viime aikojen ärsytykset ja kiukunaiheet. Sen perään kun laskeutuu jäätävänkylmään ruskeanharmaaseen veteen tuulessa, sinne jäävät harmit ja muut. Ylös nousee uusi ihminen.

Uinnin päälle menimme aamukahville ja vetäisimme enkelikortit ikään kuin ennusteina tulevalle vuodelle. Minulle tuli Omega, kuvassa oli yksisarvinen, kortti lupasi hyvää, oikein voitokasta vuotta, tulen pääsemään tavoitteisiini. Toisaalta sehän nyt on varsin monitulkintainen asia, mikä se elämän tavoite lopulta on? Kun jotenkin itse ajattelen, että tavoite on saavutettu, kun maanpäällinen elämäntehtävä on suoritettu ja on aika tehdä tilaa uusille sieluille tulla tänne rämpimään ja yrittämään vuorostaan omaa parastaan.

Ystävän sohvapöydällä nauratti muistikirja, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Kannessa oli teksti: Carpe Fucking Diem. Hyvin sanottu. Kyllä joskus ottaa päähän kaikenlainen carpediem-meininki. Että elä nyt koko ajan tosissasi ja täysillä ja aistit avoinna. Älä missaa mitään. Äh, minä luulen että otan tavoitteeksi vain lillua elämän aalloilla. Ja annan muutaman maiseman mennä huomaamatta ja syyllisyyttä tuntematta ohi.

Uinnin päälle kävin onnittelemassa kummipoikaa, joka täyttää 10 vuotta 1.tammikuuta. Tuli siinä puheeksi alkava uusi vuosikymmen. Kun 20-luku päättyy, poika on kaksikymppinen aikuinen mies! Hurja ajatus. Yhdessä vuosikymmenessä lapsesta kasvaa aikuinen, ja keski-ikäisestä vanhus. Sitten minäkin jo koputtelen eläkeikää, jos sinne asti päästään.

Seuraavaksi ajoimme sairaalaan katsomaan ystävää, jolle lääkäri ei ole luvannut enää montaa päivää. Sisäelimet ovat tehneet stopin. Edessä on sama kohtalo kuin veljelläni viime keväänä. Surullinen ja haikea, lohduton kohtaaminen. Hyvästien jättäminen, kiitos että saatiin tuntea.

Tiesimme, että ystävä oli ollut huonossa kunnossa jo pidemmän aikaa. Juuri ennen joulua soittelimme, kerroin että olemme olleet hänestä huolissamme, ja pyysin kylään. Hän ei tullut, ei enää jaksanut. Joulupäivänä oli joutunut sairaalaan. Ja nyt oli alkanut lähtölaskenta.

Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia uuden vuoden illaksi ja yöksi, ainoastaan pöytä varattuna ravintolasta, sinne menimme kolmestaan, oman perheen kesken. Sairaalareissun päälle olisi ollut vaikea innostua ilakoimaan.

Dinneri ei mennyt ihan putkeen. Ensinkään pöytävaraus ei jostain syystä näkynyt ravintolan varausjärjestelmässä, vaikka sieltä oli aamulla tullut pöytävarauksesta muistutus tekstiviestillä. Onneksi pöytä kuitenkin järjestyi.

En ole mikään marisia, mutta nyt kyllä meni turhan moni asia vähän sinne päin. Vihreässä salaatissa oli niin paljon suolaa, että en pystynyt sitä syömään. Hummerikaan ei ollut niin hyvää kuin aikaisemmin, kuorrutus oli mössö. Loppuun otimme espressot ja poika teen. Kahvit olivat kylmiä, ja tee huomattavan laimeaa. En kyllä ymmärrä, miten on edes mahdollista tehdä kahvista kylmää? Lohdutimme tarjoilijaa, että konjakki oli kyllä ihan hyvää. Sairaalaystävä pyysi, että joisimme konjakit hänenkin puolesta, niin teimme.

Menimme kotiin ja kävimme ampumassa raketit, jotka viime vuonna jäivät ampumatta kovan tuulen vuoksi. Poika lähti bileisiin, mies jäi odottamaan poikaa kotiin, minä menin nukkumaan. Vuosikymmenen vaihtuessa nukuin sikeitä unia.

Onneksi en nyt nähnyt unia muovipusseissa kasvatettavista possuista. Sellaista unta näin yksi yö. Pikkupossuja kasvatettiin kasvatuspusseissa. Olipa karmea näky. Ehkä joulukinkku kummitteli mielessä, vaikka se kyllä oli vapaan possun kinkku.

Mies kysyi, teenkö uudenvuodenlupauksia? En tee, en usko sellaisiin. Mutta mietin kyllä tavoitteita tulevalle vuodelle. Haluan jatkaa urheiluharrastuksia, ehkä petrata vähän ruokavaliota. Pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja marjoja. Ja meditaatio tekisi kyllä minun luonteelleni hyvää. Minulle olisi tärkeää oppia rauhoittumaan. Ja meditaatio auttaisi siinä. Ja ehkä laskisi verenpainettakin. Mittasin omani, kun miehellä on seurantavaihe meneillään. Oli sitten 168/78. Auts!

Ja sitten tärkein, yritän pitää mielessä kahvimukin tekstin: Do more of what makes you happy! Yritän sisällyttää elämääni mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Niinpä odotan jo kovasti kevättä, kun saan ottaa kesäauton autotallista, ja pääsen retkeilemään Typy-autolla. Minulla on sitä ihan ikävä. Typy oli paras asia vuodessa 2019, se toi paljon iloa elämääni. Vuonna 2020 aion jatkaa typyilyä, ja lisätä Typyä elämääni. Ehkäpä kesällä ajelen saariston rengasreitin? Ja ainakin käyn Typyllä Mäntän kuvataideviikoilla, ehkä Porin Iskelmäfestivaaleilla.

Hyvää alkanutta vuosituhatta kaikille. Joku nimesi vuosituhannen TiuTiuksi. Joten Happy TiuTiu!

Normaali

After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali

Hyvää Joulua!

Jouluinen tositarinan isoisästäni Eemilistä.

Nykytietämyksellä Eemilillä olisi varmasti ADHD-diagnoosi, mutta siihen aikaan Eemil oli vain Vaahteramäen kaimansa toisinto. Eemil oli ehtivää sorttia, ja hänellä olikin tapana sanoa, että ”Paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan.” Olen ominut sanonnan myös itselleni, vähän samaa sukuvikaa näkyy peilissä.

Tämä tapahtui 20-luvlla, kun Eemil oli noin 13-14 vuotias. Siihen aikaan maaseudulla kierteli talosta taloon monenlaista reissumiestä, jotka söivät ja yövyttyään jatkoivat matkaansa. Eemilin kotimökkiin Korvenmäkeen oli taas jälleen saapunut reissumies. Eemil kuunteli miehen juttuja maailmalta, ja ne alkoivat nuorta miestä kovasti kiinnostamaan. Eemil teki diilin miehen kanssa. Hän lähtisi mukaan maailmalle, asiasta ei hiiskuttaisi kenelläkään. Aamun valjetessa Eemil ja reissumies olivat lähteneet.

Reissumiehet päätyivät naapuripitäjään Karstulaan Poikolan taloon. Eemil sanoi olevansa orpo, ja pyysi saada jäädä taloon asumaan ja töitä tekemään. Lupasi olla ahkera. Poikolan väki heltyi, ja Eemil sai luvan jäädä.

Kuului kuukausia. Joulu lähestyi. Eemilille tuli isä, äiti, siskot ja veljet mieleen, ja mieltä painoi valeorpona eläminen. Eemil tunnusti Poikolan väelle, että ei hän mikään orpo ole, koti on Saarijärven Summasjärven kylässä.

Isäntäväki käski heti kirjoittamaan kirjeen kotiin, siellä oltiin varmasti Eemilistä huolissaan. Kirjeessä Eemil lupasi tulla jouluksi kotiin.

Kotimatka kävelen oli aika pitkä. Alkoi olla jo pimeääkin. 40 kilometriä taivallettuaan talvipakkasilla Tarvaalan koulun kohdalla Eemilin ohi ajoi reki, ja Eemil päätti hypätä sen takajalaksille. Hetken aikaa matkaa tehtyään, Eemil tajusi että rekeä ajoi hänen isänsä Edwin, joka kuitenkin puhutteli poikaa kuin vierasta miestä. Eemil pelkäsi että Edwin on vihainen, ja siksi puhuttelee niin kylmästi. Arkaillen, Eemil sanoi, että ”tässä olen minä, Eemil.”

Ei ollu Edwin vihainen. Poika oli vain kasvanut ja miehistynyt poissaollessaan niin että isä ei ollut tuntenut. Olisko äänenmurroskin tullut?

Sinä jouluna tunnelma oli katossa Edwin ja Tilda Rautiaisen mökissä Korvenmäessä Saarijärven Summasen kylässä.

Hyvää Joulua kaikille!

Normaali

Talvipäivänseisaus

Yhtä pitkä matka Juhannukseen kuin siitä.

Valosta pimeyteen, pimeydestä valoon. Yhtä monta päivää.

Olen osallistunut monena vuonna vuoden pimeimpänä päivänä sprilaarikävelyyn lähimäellä. Ideana kävellä spiraaliympyrää kohti keskustaa samalla miettien menneen vuoden tapahtumia, jättäen niille jäähyväiset. Ja kun pääsee ympyrän keskukseen, sytyttää siellä valo, ja kävellä spiraalia pitkin takaisin kohti uutta vuotta, kohti valoa.

On terveellistä ja tarpeellista miettiä tapahtuneita. Luulen, että liian usein ohitamme, emme mielellämme palaa menneisiin tapahtumiin, varsinkaan surullisiin.

Mutta minä luulen että niitä pitää käydä läpi, muistella, pohtia. Sopivassa määrin. Vain siten voi olla valmis tulevaan, uuteen vuoteen, mitä se tuokaan tullessaan.

Koska se tuo kuitenkin yllätyksen.

Jotakin, mihin ei ole valmis.

Normaali

Melko valmista joulun tulla

Joulukoristeiden pohjan muodostaa lapsuudenkodistani peräisin oleva joulukuusen tähti, jota säilytetään Fazerin kangaspäällysteisessä konvehtirasiassa. Siinä sitä säilytettiin jo 70-luvulla, kun olin pieni.

Rakkaita koristeita ovat myös pojan päiväkodissa askaretelemat joulupukki ja lumiukko. Ne nököttävät takan päällä. Kuin myös muinaispukki miehen lapsuudesta.

Tässä iässä, 52v. tuntuu että kaikella on historia ja menneisyys. Levitin olohuoneen sohvapöydälle ns. joululiinaa, joka on kälyn perheen tuliaisia 2000-luvun alulsta, vai olisiko sittenkin 90-lta(?). He asuivat Arabiemiraateissa jokusen vuoden työtehtävissä. Klumeruuri kulta-punainen kangas, en tiedä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on, onko se torkkupeitto vai pöytäliina? Mutta meillä se on ollut siitä pitäen jouluisin sohvapöydän liinana.

Sitä pöydälle levitellessäni tajusin että voi saakeli, missä ovat enkelit? Lapsuudenkodin pöytäenkelit. Otin ne itselleni, kun kotitaloa tyhjennettiin.

Sittemmin säälin poikamiesveljeäni, joka ei viettänyt joulua, ja annoin hänelle pöytäliinan ja enkelit. Ajattelin, että ne olisivat helpot ”asentaa”, ja hänkin saisi vähän joulua kotiinsa.

Kun veli kuoli, haluaisin enkelit ja liinan takaisin. Ja nyt en tiedä, missä ne edes ovat?

Ehdinkö löytää enkelit?

Porkkanakakun tein, äitivainaan reseptillä! Sitä syön lapsuuden ”Kultahippulautasilta”. Ihanaa.

Joulu tulee, oletko valmis?

En tietenkään. Ei tarvitse.

Jossakin kohtaa pitää vain heittäytyä ja antaa mennä.

Normaali

Sukuko pahin? Eipäs ole.

Joulukuun kiireistä huolimatta olen ennättänyt harrastaa kulttuuria parin konsertin verran. Harvinaisena konserttiseurana on ollut sukulaisia. Serkkutytön ja hänen miehensä kanssa kävimme Tampereella Santtu-Matias Rouvalin johtamassa Tampereen filharmonikkojen konsertissa, ja veljentytön kanssa olin Helsingissä G-livelabissä Mikko Joensuun keikalla. Sinne oli alunperin tarkoitus mennä yhdessä miehen kanssa, mutta jouluflunssan iskettyä häneen, piti seuralaista vaihtaa lennossa, ja veljentyttö lähti mielellään.

Molemmat konsertit olivat sekä ohjelmasisältönsä että seuransa puolesta hienoja kokemuksia. Erotessamme konsertin jälkeen veljentyttö totesi: ”Kyllä sukulaisten seurassa on sitten aina kivaa, ei tarvitse teeskennellä menestynyttä.”

Kommentti oli sikäli hieman mysteeri, koska ei hänen ainakaan tarvitsisi missään seurassa teeskennellä menestynyttä: hän on menestynyt. Hyvässä ammatissa ja perheasiat kunnossa. Mutta jäin miettimään lausetta, ja sen sisältöä. Siinä on kyllä totuuden siemen. Sanotaanhan samoin että veri on vettä sakeampaa.

Sukulaisten seurassa on helppo olla aito oma itsensä, koska heille minkään muun esittäminen ei mene läpi. Olet joka tapauksessa sen-ja-sen-tyttö tai poika, ja he ovat tunteneet sinut aina, aikojen alusta asti, nähneet sinut jo ärrävikaisena räkänokkana, pissaiset villahousut jalassa. Ja sellaisena he sinut aina näkemään, vaikka olisit mikä ja kuka.

Tampereella melkein eksyimme, kun yritimme löytää perille Google mapsin avulla. Olen surkea tulkitsemaan sen ohjeita. Niin myös serkku. Hän sanoi että ainoa kerta, kun he ovat melkein eronneet, oli se kun hän yritti antaa ajo-ohjeita Google mapsillä. Vastasin siihen, että onneksi serkusta ei voi erota.

Näin on. Serkut ja veljentytöt ja muut, he pysyvät. Suvusta ei voi erota. Joissakin tapauksissa se voi toki tuntua rasitukseltakin. Sanotaanhan myös että suku on pahin. Mutta onneksi itselläni on kiva suku ja kivoja sukulaisia. Heitä on aina ilo tavata.

Tässä kohtaa voisin myös vähän petrata. Olla enemmän ja laajemmin yhteydessä sukulaisiin. Toinen serkkutyttö on tullut syksyn aikana mummoksi. Häntä en ole tavannut muuta kuin hautajaisissa viime vuosina.

Taitaa olla jonkinlainen keski-iän oireyhtymä tämä sukulaisinnostuskin. Vielä en sentään ole innostunut sukututkimuksesta. Se lienee sitten seuraava vaihe.

Normaali

Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali

Kalvo-oikomishoito päivitys, 1 vko takana

Nyt on viikko takana hampaiden kalvo-oikomishoitoa. En edes viitsi ajatella, paljonko niitä on jäljellä. Poika sai omat perinteiset oikomisraudat pois alahampaistaan, hänellä hoidot on ohi. Olipa onnellinen poika ja leveä, kaunis hymy! Salaisesti olin hieman kateellinen, minulla kun on koko urakka vasta alussa.

Kalvot eivät kyllä ole lapselle ja nuorelle sopiva oikomismenetelmä – minun mielestäni. Perinteiset raudat ovat huolettomammat. Ne laitetaan suuhun ja sitten niiden kanssa ollaan ja eletään, välillä käydään kiristyttämässä. Kalvojen kanssa on enemmän puuhaa. Melkein täytyy ajatella että hampaat ovat uusi harrastus.

Hassujakin tilanteita on ollut. Olin pikkujoulussa ja niinhän siinä sitten kävi, että päädyin karaokebaariin ja kotiuduin vasta puoli kahdelta yöllä. Ei kyllä pitäisi keski-ikäisen ihmisen sillä tavalla innostua elämöimään. Ei sitä seuraavan päivän väsymystä kestä.

Nälkä oli tietenkin kova aamuyöstä, joten päätin tehdä hieman iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Kuorilot piti ennen sitä irroittaa. Syötyäni ja käytyäni iltapesulla ihmettelin, mihin olenkaan ne kuorilot laittanut? Etsin vessasta, kylpyhuoneesta, keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei missään. Läpinäkyvät hampaat ovat aika hyviä piiloutumaan. Ajattelin jo hetken, että pitääkö tässä herättää mies etsimään hampaita. Että niin vanhaksi ollaan eletty että aamuyöstä herätetään etsimään hampaita.

Lopulta löytyivät omin voimin. Olin laittanut ”tekarit” vesilasiin yöpöydälle perinteiseen tapaan. Siitä sitten hampaat suuhun ja nukkumaan.

Täytyy jatkossa laittaa hampaat aina johonkin tiettyyn samaan paikkaan, että ei tule vastaavia ongelmia. Nykyisin jo menee oma aikansa löytää silmälasit, ja jos vielä pitää hampaitakin etsiä, kuluu erilaisissa etsintätöissä tovi.

Sunnuntaina lähdettiin piipahtamaan mökillä katsomassa onko kaikki hyvin. Yleensä pitkillä automatkoilla on ollut tapana poiketa ajomatkalla huoltoasemalla ostamassa kahvit ja pientä purtavaa mukaan autoon. Niin tehtiin nytkin. Kyllähän sen lihapasteijan sai syötyä kuorilot suussakin, mutta vähän tylsät ne syömiseen ovat. Ja ruokamassa jää inhottavasti kiinni kuoriloiden reunoihin. Eli kyllä ne vain on paras malttaa riisua syödessä.

Ainakaan vielä en ole laihtunut, vaikka ajattelin että tässä tulee laihdutuskuuri kaupan päälle, kun napostelut jäävät pois. Mutta käytännössä olen korvannut napostelun runsaammalla syömisellä silloin kun kuorilot eivät ole suussa. Eli kun olen viitsinyt ne suustani repiä, olen hyödyntänyt kalvojen poissaolon syömällä enemmän kuin normaalisti. Voi siis olla, että laihtumisefektiä ei pääse tapahtumaan. Käytännössä otan kalvot pois aamulla, lounaalla ja illalla. Ateriavälit ovat pidentyneet.

Näitä ensimmäisiä kalvoja on määrä pitää kaksi viikkoa, joten yksi viikko on vielä jäljellä. Onneksi tulevaisuudessa vaihtoväli on viikko. Vähän on sama olo kuin joutuisi pitämään samoja alushousuja kaksi viikkoa. Olen kyllä pessyt kuoriloita proteesien pesuun tarkoitetuilla poretableteilla, mutta kyllä tuntuu että ovat jo vähän myntiintyneet. Kiva saada viikon päästä uudet, raikkaat kuorilot käyttöön.

Etuna kalvometodille on sen perinteistä oikomismetodia nopeammin saavutettava lopputulos, sekä hoidon huomaamattomuus. Miinuspuolena on lievä ”työläys”. Ehkä eroa voisi verrata piilolasien ja rillien eroon. Tosin piilolasit ovat nykyään kertakäyttöisiä, joten ne voi aina käytön jälkeen heittää roskiin. Näitä ei. Ja pitää vahtia ettei koira syö kuoriloita. Tosin ei meillä ole koiraa. Mutta voi kissakin tykätä niitä järsiä.

Normaali

Vanhan tädin nolot lahjat

Klassisia ihmisstereotypiota ovat mm. ilkeä anoppi ja paha äitipuoli. Näistä kumpaakaan en ole, koska ei ole miniää, eikä uusperhettä. Sen sijaan täytän täysin kriteerit erääseen toiseen stereotypiaan: olen se vanha sukulaistäti, joka antaa omasta mielestään kiehtovia, mutta lapsen mielestä ei-haluttavia lahjoja. Lahjanantohetki on kaikista äärimmäisen kiusallinen, koska kaikki jännittävät yhtä paljon, pitääkö lapsen pokka, vai kuullaanko lapsen suusta totuus: ”En tykkää.”

Sukulaistyttö täytti kymmenen vuotta. Sehän on hieno ja tärkeä etappi ihmisen elämässä. Ensi kertaa ikä on kaksinumeroinen.

Mietin, mitä antaisin lahjaksi. Järkevä ihminen ottaisi yhteyttä lapsen vanhempiin, ja kysyisi, mikä olisi kiva ja toivottava tapa muistaa, mutta minä en ole järkevä, olen innokas ja haluan keksiä lahjat itse.

Yön pimeinä tunteina mieleen tuli ”loistava” ajatus. Minulla on ainoana tyttärenä paljon äidilleni kuuluvia koruja. Äitini on kymmenvuotiaan isoisän äiti, joka kuoli tytön ollessa kolmivuotias. Hän tuskin muistaa isoisoäitiään, ja jos muistaakin, muistot eivät liene kummoisia, koska tuossa vaiheessa äidin Parkinson oli jo pitkällä. Todennäköisesti lapsen muistot ovat pelottavia vierailuja sairaalassa, jos niitäkään muistoja ylipäätään on.

Onnittelukorttiin liimasin kuvan isoisoäidistä nuoruuden päivinä. Silloin kun hän oli nuori ja kaunis, niin kuin meistä jokainen vuorollaan on. Kukaan synny vanhaksi ja raihnaiseksi, ja sellaiseksi kuitenkin lopulta päätyy, jos ei ymmärrä kuolla aikoinaan. Joten on hyvä muistaa jokaisen vanhan ihmisen kohdalla, että joskus hänkin on ollut nuori ja innostunut, elämässä kiinni ja elämälle ahne. Lapsen mielestä vanha ihminen on aina ollut vanha.

Valitsin koruksi helmiäiskaulakorun. Käytin korua kultasepänliikkeessä, mutta hekään eivät oikein osanneet sanoa korusta mitään. Kyseessä eivät ole tyypilliset helmet. Mutta jonkinlaisesta helmiäismassasta on kyse. Pienet helmipallerot ovat eri kokoisia ja väriltään epätasaisia, niissä on valkoisempia ja läpikuultavampia kohtia. Luulen että äiti on ostanut korun joltakin ulkomaanmatkalta. Koru on mielestäni hyvin kaunis.

Syntymäpäivänä lähdin intopiukeana kukkapuskan kanssa viemään tätä ”perintökalleutta”. Samalla hetkellä, kun lahjan sisältö paljastui lapsipololle, tajusin mikä olen; se vanha täti, joka tuo huonoja lahjoja, joka ei ymmärrä lapsen elämästä yhtään mitään. Jokainenhan on kuullut niistä kauhusukulaisista, jotka antavat aina lahjaksi – oli sitten syntymäpäivä tai joulu – yhden hopea-aterimen, niin että kun lapsi on aikuinen, hänellä on koko setti kasassa. Olin osuvasti juuri tätä genreä.

Hyvin piti lapsen pokka, vaikka olin aistivinani että ei nyt ehkä ollut ihan kaikkein osuvin lahja. Vaikutti siltä että kukkapuska oli mieleisempi. Sen sijaan vuotta nuorempi sisko olisi kyllä halunnut korun. Lupasin että kun hän täyttää kymmenen vuotta vuoden päästä, on hänen vuoronsa.

Saa nähdä, onko sitten enää yhtä innostunut lahjasta, vai oliko reaktio vain osoitus normaalista sisarkateudesta: pakko saada sama, vaikka ei edes tykkäisi.

Minun ei nyt auta kuin pysyä valitsemassani roolissa vielä ainakin ensi vuoteen. Viedä roolini vanhana huonoja lahjoja tuovana sukulaistätinä kiusalliseen loppuun asti kunniakkaasti ja arvoni tuntien. Itse asiassa taidan lisätä pökköä pesään: Veljentytöt täyttävät ensi vuonna 40. Ehkä hekin saavat silloin osansa äitini (heidän isoäitinsä) koruista.

Nyt tuli mieleen vanha juttu. 90-luvulla eräs kolmikymppinen työtoverini kertoi, että lapseton sukulaistäti antaa aina arvokkaita joululahjoja, mutta sellaisia, mistä hän ei itse lainkaan pidä, jotka eivät ole tippaakaan lahjansaajan tyylisiä. Niinpä hän oli päättänyt ratkaista ongelman varsin omalaatuisella ja hivenen ylimielisellä tavalla: hän vei lahjat avaamattomina suoraan roskiin. Ei tule sitä avaamisen pettymystä.

Ehkä joku tällainen lahjansaaja oli juuri se ihminen, joka keksi tori.fi ’n.

Normaali

Pimeää, kirkasvalolamppukin otti ja sammui

En ole pahemman sortin kaamosmasentuja. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, en jaksaisi tasaista samanlaisuutta, hyvä että on vaihtelua, mutta kun nyt ei ole vaihtelua!!! Pelkkää jatkuvaa mustaa ja ropisevaa sadetta.

Ärsyttää, kun herää ja kuulee sateen ropinan ränneissä. Avaa verhot, eikä näy mitään. Autolla ajoa pitää vähentää entisestäänkin, koska se on niin pelottavaa märässä piemeydessä; muita tiellä liikkujia ei näe.

Ja entäpä sitten jalankulku. Kävelin eilen illalla joulukonserttiin ja takaisin säätä uhmaten. Sateenvarjoa ei voinut käyttää, koska tuuli tarttui siihen. Vihmova sade kasteli silmälasit, näkyvyys oli entistäkin huonompi.

Olen keksinyt vaatekaapistani itselleni loistavan omaa näkyvyyttä lisäävän asusteen. Minulla on vuonna 2016 ostetut kultaiset nilkkurit. Ne ovat jäänet suhteellisen vähälle käytölle, koska ovat niin huomiotaherättävät. Mutta sitten äkkäsin että nehän ovat mitä parhaimmat marraskuun pimeydessä. Voin olla pukeutunut muuten vaikka kokomustaan, mutta kun jalassa on kultaiset buutsit, kyllä huomataan!

Ainoa huono puoli on, että eihän niitä voi käyttää vesisateessa. Pitää laittaa kumpparit, ja ne ovat tietenkin mustat. Mitäpä jos kävisin rautakaupasta ostamassa kullanväristä spray-maalia ja maalaisin kumpparit kultaisiksi? Tai sitten heijastinväriä. Sellaistakin on olemassa. Sillä voi maalata vaikka koko polkupyörän.

Onneksi on Netflix. Olin ajatellut säästää The Crownin kolmannen tuotantokauden joululomaksi, mutta päätin sittenkin katsoa sen nyt. Sateisen lauantaipäivän vietin sohvalla, ja katsoin kaiken pötköön.

Tällä tuotantokaudella kuningatarta esittää Olivia Colman. Jotenkin hän näyttää ihan ystävältäni Kikalta. Oli outo fiilis katsoa sarjaa sillä mielellä että Kikkahan se siinä. Että mitäpäs Kikka tähän meinaa sanoa/tehdä.

Iltapäivällä ajattelin että täytyy tässä vähän ruumista rasittaa, ja lähdin jumppaan. Puolitoista jaksoa jäi kymmenestä katsomatta. Katsoin ne heti herättyäni sunnuntaiaamuna.

Kaiken synkkyyden keskellä kirkasvalolamppu otti ja lopetti toimintansa. Enpä tiennyt että ne voivat olla kertakäyttöisiä. Näin on ainakin tässä meidän versiossa. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua, se oli sitten siinä.

Uskomatonta, että vielä nykyäänkin voidaan valmistaa ja myydä jotakin tuollaista. Luulisi että valmistajat ja kauppiaat olisivat vähän vastuuntuntoisempia. Kuluttajana ei tullut mieleenkään, että vekotin voisi olla sellainen että lamppu ei ole vaihdettavissa. Kukapa niitä käyttöohjeita lukee läpi ennen kassalle menoa.

Sen verran homma harmittaa, että meinaan roudata lampun takaisin sinne mistä olen sen ostanutkin.

Kunhan vain saan itseni irti sohvalta ja pystyasentoon, ulos ja liikkeelle. Voi olla että menee helmikuulle.

Normaali

Takki, takimpi, takin

Minulla on sellainen ominaisuus, vai pitäisikö sanoa omituisuus, että löydän jatkuvasti uusia takkeja. Olen monta kertaa sanonut, että en ostaa enää ikinä yhtään takkia, mutta ei se toteudu.

Itse asiassa tämä syksy on takkien osalta ihan katastrofi.

Alkusyksystä ostin täyspitkän, lämpimän takin talveksi. No niin kylmää ei sitten ole tänne päin tullutkaan. Seuraavaksi löysin asiakasillasta villaisen, harmaan must-have-leopardikuviotakin, joka onkin osoittautunut varsin käytännölliseksi ja kivaksi.

Ei kahta ilman kolmatta. Matkalla kuntosalille on vaateliike, jonka alennusikkunassa huomasin jo monta päivää/viikkoa sitten minunvärisen lyhyen, A-linjaisen tekoturkin, aivan täydellisen!

Vinkkasin siitä ystävälle, hänenkin väreihin ja tyyliin se sopisi, mutta hän sanoi, että takkikiintiö on täysi. No senhän minä ymmärrän kyllä.

Tänään kamelin selkä sitten taittui. En enää kestänyt. Menin sinne. Sovitin. Täydellinen. Ostin. Äkkiä pois.

Nyt istun minitekoturkki päällä täällä kotona ja kirjoitan tätä. Ai että on ihana! Ihan paras.

Ja olen päättänyt pyhästi että en ikinä lopeta ostamasta takkeja!

Mieluummin olen ilman………..hmn….ilman mitä…housuja…? Siis olenko sitten joku Iines Ankka? No vaikka!

Normaali

Draamaviikon päätöskemut presidentinlinnassa

Poliittinen viikko on ollut varsin värikäs. Ensin pääministeri erotti ministeri Paateron, ja lopulta joutui itse eroamaan. Uusi pääministeri on hakusessa.

Voipi tulla mielenkiintoiset kekkerit presidentinlinnassa. Puhuttavaa varmasti riittää.

Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa.

Pystyvätkö arvovieraat unohtamaan kiihkeän viikon tapahtumat, ja juhlimaan itsenäistyyttä sulassa sovussa? Miltä Antti Rinteestä tuntuu juhlia potkuviikon päätteeksi? Jos kysymyksessä olisi tavllisen työpaikan pikkujoulut, viikko olisi ollut yhtä värikäs ja booli vahvaa, olisi loppuillasta takuuvarmasti tiedossa käsirysy ja putkareissu.

Saapas nähdä, miten presidentinlinnassa menee.

Toisaalta siellä on turvamiehet paikalla valmiina, joten isompaa rähinöintiä ei ehkä pääse syntymään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Normaali

Kalvo-oikomishoito, päivä 1

No nyt on ”kuorilot” suussa! Kutsun oikomiskalvoja kuoriloiksi, sillä sellaisilta ne tuntuvat ja näyttävät. Eivät ne siis suussa näy, mutta jos otan pois suusta, niin silloin näyttävät hampaiden kuorilta.

Ensi tuntuma on positiivinen. Johtunee siitä, että olin varautunut paljon paljon pahempaan! Kuvittelin, että makaan sikiöasennossa tuskissani koko loppupäivän.

Eilen ostin hernekeittoa, koska ajattelin, että en voi tänään muuta syödä. Pidin myös viimeinen-ilta-ennen-oikomishoitoja mässäilybileet itsekseni: Ostin Ässämix-pussin, Pandan suklaalakuja ja lakritsitäytteisiä Tuplia kuusi kappaletta (olivat tarjouksessa K-kaupassa, 6 kpl 3€). En kyllä pystynyt syömään kuin ne suklaalakut ja vähän Ässämixejä. En ole moneen kuukauteen syönyt karkkia, niin tuli vähän äklö olo äkkiseltään.

Äklöä oloa lisäsivät televisio-ohjelmat: Vitoselta tuli jenkkiohjelma ylipainoisista, jaksossa esiteltiin Randy 295 kg, ja Maikkarilla oli Olet mitä syöt, missä ex-näyttelijä Oskari Katajiston ruokavalio ja elämäntapa pantiin remonttiin. Tulee vähän kumma olo, jos katsoo televisiosta laihdutusohjelmia ja itse mättää samanaikaisesti karkkia naamaan. Siinä on tietty ristiriita.

Yön nukuin sikeästi, mutta näin kummallisia unia. Yhdessä unessa Englannin kuninkaallisen miniän, Katen, pikkusisko Pippa oli vieraana grillijuhlissa, joita vietettiin Keski-Suomessa minun kaukaisten sukulaisten talossa, Mykylässä, missä olen itse vieraillut viimeksi 70-luvulla. Heräsin ääneen, joka sanoi selvästi: Pasi puhuu! Meinaakohan edesmennyt veljeni sanoa minulle jotain? Pasi ei ehtinyt puhua, kun heräsin.

Pelonsekaisin ajatuksin astelin aamulla hammaslääkärin tai oikeastaan suuhygienistin vastaanotolle. Nyt minulla on 65 pussia oikomiskalvoja. Kun ne on käytetty, hampaat pitäisi olla ojennuksessa ja purenta kunnossa.

Ensimmäisiä kalvoja pidetään kaksi viikkoa, sitten kalvot vaihdetaan uusiin viikon välein. Jokainen kalvo muuttaa hampaiden asentoa. Käytössä on myös laite, jolla hampaille annetaan UV-säteilyä 5 minuuttia päivässä. Sen pitäisi nopeuttaa hampaiden siirtymistä uuteen asentoon.

Yllättävää että tämä ei satu ollenkaan. En ole ottanut edes särkylääkettä. Hampaissa kyllä tuntuu jonkinlaista painetta tai vetoa, ja itse kuorilot tuntuvat siltä mitä ovatkin; muovikuorilta hampaiden päällä. Mutta luulen että nämä ovat vähän niin kuin ensimmäiset rintsikat: aluksi ne tuntuivat, mutta pian tottui niin että ei edes huomannut. Pian olo oli jo outo, jos rintsikat eivät olleet päällä.

Uusi pelko häämöttää edessä. Jossakin vaiheessa hoitoa saan sellaiset muotit, joissa on jonkinlaiset lisäosat sivuilla. En tiedä, ihan tarkalleen minkälaiset ne ovat, mutta niiden tarkoitus on vääntää leukaa eteen päin. Yksi iso ongelma purennassani on leuan asento, sitä yritetään nyt tällä tavoin korjata. Veikkaanpa että ne leuanoikomiskuorilot eivät ole ihan yhtä helpot kuin nämä, joilla aloitan.

Lisäksi hieman mietityttää, miten leuka tulee pysymään uudessa asennossa? Eikö se valahda takaisin, eikö siinä pitäisi joku ovistoppari sitten olla?

Hyvä uutinen on myös se että kyllä kuorilot päällä voi juoda ja syödäkin pehmeitä asioita. Ainoa ongelma voi olla kalvojen värjäytyminen, mutta ehkä kannattaa välttää voimakkaasti värjääviä juomia. Muotteja kuitenkin vaihdetaan usein, jatkossa jopa viikon välein, joten eivät ne niin pahasti ehdi värjäytyä.

Täytynee ostaa jääkaappiin rahkaa, smoothie-tarvikkeita ja proteiinipirtelöitä välipalaksi. Ruokailutottumuksia hoito kyllä tulee muuttamaan; napostelut jäävät väliin.

Söin äsken ensimmäistä kertaa kuoriloiden asentamisen jälkeen. Otin ne ruokailun ajaksi pois. Ja kun köllähdin sohvalle kirjoittamaan tätä, mieli olisi tehnyt ottaa jälkiruuaksi pipari sohvapöydältä, mutta sitten muistin että ai niin joo, enpä otakaan. Pitää muistaa syödä suklaakuorrutetut mantelit ja muut herkut heti ruokailun päätteeksi jälkiruokana ennen kun laittaa kuorilot takaisin paikoilleen.

Muistan, kun olin pieni, isovanhemmilla oli kaikilla tekohampaat. Yöksi he laittoivat ne aina vesilasiin yöpöydälle. Minusta tuntuu vähän samalta – niin kuin olisi tekohampaat. Mutta erilaiset. Näitä ei oteta yöksi pois, nämä otetaan pois vain ruokailun ajaksi. Mutta en pudota vesilasiin. Sain säilytysrasian, johon voin kuorilot tarvittaessa laittaa.

Vaikka edessä on pitkä matka, tällä hetkellä, muutoksen ensimmäisenä päivänä, tuntuu hyvältä että otin tämän askeleen.

Normaali

Napostelu ja naukkailu

Nyt vähän hirvittää ja pelottaa.

Huomenna minulla alkaa oikomishoito, joka tulee kestämään kaksi ja puoli vuotta ja jonka avulla korjataan purentavika, joka olisi pitänyt korjata jo 70-luvulla.

Purentavika korjataan ns.kalvo-oionnalla, ei perinteisillä raudoilla. Hampaiden päälle laitetaan läpinäkyvät kalvot, joita vaihdetaan kahden viikon välein ja jotka vähitellen vääntävät hampaat oikeaan asentoon.

Kalvo-oikomisen hyvä puoli on se että ne eivät näy. Mutta huono puoli! Se on ihan kamalaa: kalvot pitää ottaa pois aina syödessä ja juodessa! Härreguudendo! Miten ihmeessä minä siitä selviän? Minä napostelen ja/tai naukkailen vähän väliä jotakin.

Taitaa tulla kahden ja puolen vuoden laihdutuskuuri kaupan päälle.

Täytyy varmaan alkaa meditoimaan tai jotakin, että hermot kestää tämän. Että joka kerta kun kahviakin kun juo niin pitäisi hammaskuorrukat irrottaa! Tarkoitus on, että kalvot on suussa ainakin 22 tuntia/vrk. Minulla on siis kaksi tuntia aikaa syödä ja juoda. Tästä tulee kyllä varsin mielenkiintoista. Ehkä kannatta yrittää unohtaa koko suun olemassaolo. Voiko suun, syömisen ja juomisen, unohtaa? Jää nähtäväksi.

Jännä yhteensattuma, että pojalla on ollut perinteiset raudat alahampaissa pari vuotta ja hän saa ne pois tänään. Huomenna alkaa minun kidutuskauteni. Vitsailin, että mitä jos asennettaisiin ne hänen alahampaiden raudat minulle, olisi kierrätystä. Jos kaikki menee hyvin, kahden vuoden päästä poika pääsee ylioppilaaksi ja hänen yo-juhlissaan minulla on uudet hampaat.

Tässä hammasprojekstissa ainoa lohdullinen asia on se, että nykyisin aika menee niin nopeasti, että ehkä tämäkin projekti menee äkkiä ohi.

Whish me luck!

Normaali

Kulttuuria ja pipareita

Aamut ovat olleet sen verran kiireisiä, että en ole ehtinyt kirjoittamaan. Yleisongelmani on se, että minun pitäisi tehdä ”kaikki” aamulla. Olen aamuvirkku ja silloin energisimmilläni. Ja se on myös paras hetki kirjoittamiselle. Yön jälkeen ajatus on selkeä. Nyt aamut ovat menneet monenlaisessa.

Eilen aamulla leivoin pipareita. Ystävä oli vinkannut hyvästä piparireseptistä: Paraisten piparit. En ole vuosiin tehnyt pipareita – saati sitten taikinaa itse. Paraisten pipareiden erikoisuus on runsaat mausteet.

Jälkikäteen tosin huomasin, että tästäkin reseptistä on useampi versio. Minulta jäi pois maustepippuri, koska siinä reseptissä, jonka mukaan piparit tein, ei sitä ollut, mutta ensi kerralla laitan sitäkin. Tuli kyllä hyviä ilmankin! Tästä lähtien piparitaikina täytyy tehdä aina itse.

Aamulla pipareita paistaessani keittiön televisio oli auki. Ykkösellä tuli Jälkihiki. Koska en ole YHTÄÄN kiinnostunut penkkiurheilusta, siirsin Maikkarille. Sieltä tuli Vilttiketju! Molemmilla kanavilla analysoitiin viikonlopun urheilusaavutuksia, ja pohdittiin, mikä on Suomen hiihdon tulevaisuus, kun ei ole enää edes lunta ja nuoret eivät hiihdä. EVVK.

Mietin, että eläisin mielelläni sellaisessa kuplassa, mistä penkkiurheilu olisi kokonaan eliminoitu elämästäni. Televisiosta ei näkyisi urheiluohjelmia, eikä lehdessä olisi urheilusivuja.

Mies on tietenkin tästä täysin eri mieltä. Hän katsoo urheilua – paljon! Ja minä en voi sietää urheiluselostuksen ääntä. Se on ärsyttävä äänimatto taustalla. Sellaista kiihkeää pölinää. Pitäisiköhän ostaa miehelle joululahjaksi kuulokkeet, millä televisioita voi katsoa niin että ääni ei kuulu muille?

Saman päivän, siis eilisen, Hesarissa oli arvostelu Kauppamatkustajan kuolema näytelmästä Kansallisteatterissa. Se sai kaksi tähteä. Meillä oli liput illaksi. Näkemäni perusteella olen kyllä kritiikin kanssa täysin eri mieltä.

Minusta näytelmän tarina kaikkensa työlleen antaneesta ja siltä lopulta mitään saaneelta, elämäänsä ja poikiinsa pettyneestä kauppamatkustajasta on puhutteleva.

Näyttelijätyö oli erinomaista. Hannu-Pekka Björkman on suosikkinäyttelijäni. Oli myös mielenkiintoista nähdä Aku Hirviniemi vakavassa roolissa, mistä hän selviytyi hyvin. Ja Sunnuntailounas -sarjasta tuttu Samuli Niittymäki oli aivan loistava. Kristiina Halttu on aina hyvä.

Pisteet näytelmälle myös siitä, että ei oltu innostuttu mihinkään outoon videotaltiointihässäkään. Viimeaikoina näytelmissä on ollut usein mukana kamera, joka kuvaa reaaliaikaisesti tapahtumia taustalla. En tykkää siitä yhtään. Jos menen katsomaan näytelmää, haluan katsoa näytteleviä ihmisiä teatterin lavalla, en halua seurata näytelmää skriiniltä.

Teatteriarvostelija Sanna Kangasniemi arvosteli näytelmän stereotyyppisiä naisrooleja. Muistan 70-luvun, silloin kaikkea katsottiin luokkataistelulinssien läpi, nyt tuntuu siltä että kaikkea katsotaan ja arvostellaan feminismilasien läpi.

Minä pidän siitä että klassikot esitetään klassikoina, eikä niitä yritetä muuttaa muuksi. Viisi tähteä Kauppamatkustajan kuolemalle meikämandoliinilta!

Lauantaina oltiin harrastamassa vähän toisenlaista kulttuuria eli stand up’ia. Finlandia-talolla esiintyi Ismo Leikola. Se mies on kyllä miljoonansa ja maineensa ansainnut! Nauroin vatsani kipeäksi.

Stand-up’iin oli tarkoitus mennä pojan kanssa. Liput oli ostettu jo kesällä ja keikkaa odotettu koko syksy. Mutta sitten kävikin niin, että samana iltana oli bileet. Äidin seura ja stand-up ei sitten kelvannutkaan. Mentiin miehen kanssa.

Pojalle toivotin hauskaa iltaa ja kysyin, onko isä muistanut puhua kondomeista, että niitä kannattaa käyttää tai minusta tulee mummo. Poika puisteli päätään, katsoi isäänsä ja tuumi: ”ihan sekaisin se on”. Jatkoin horinoitani: ”Tai älä sittenkään. Oikeastaan minä kyllä haluasin olla jo mummo!”

Normaali

Aivoton ja robotti

Lehdessä (Hesari 27.11. B13) luki, että ihminen voi toimia lähes normaalisti, vaikka puolet aivoista on poistettu. Käsittämätöntä! Sellaisia tapauksia on olemassa. Vaikean sairauden takia puolet aivoista on leikattu pois, eikä haittaa mitään.

Pakko oli tarkistaa, mikä päivä on. Jos olen mennyt sekaisin, tai on tapahtunut ufokaappaus ja puoli vuotta elämästäni on kadonnut ja on aprillipäivä, mutta ei, kyllä ulkona on yhä pimeää keskipäivälläkin, eteisessä on joulukuusi ja ensimmäinen adventti vasta tekeillä. Totta se on; puolilla aivoilla pärjää. Näin on tutkinut tiede ja sanoo Hesari.

Samassa artikkelissa mainittiin kuusikymppisestä ranskalaismiehestä, jonka aivoihin keräytynyt neste oli tuhonnut ne vähitellen lähes kokonaan. Silti mies kävi töissä verovirastossa ja hoiti asiansa normaalisti. Asia paljastui, kun mies meni lääkäriin valittamaan velttoja jalkojaan ja hänen aivonsa kuvattiin. Siellä ei ollut enää paljon mitään jäljellä.

Lähtee vähän mielikuvitus laukalle. Mitä jos tuolla on paljonkin aivottomia ihmisiä liikenteessä? Siltähän se välillä tuntuukin.

Viime viikolla käytettiin anoppia aivojen magneettikuvassa. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Lehtiartikkeli lisäsi jännitystä, mitä jos anoppi olisikin aivoton?

Tässä on vielä sekin mahdollisuus olemassa, että olen itse vailla aivoja. Aivan mahdollista!

Roboteilla ei ole aivoja. Vähän aikaa sitten oli kirja-arvostelussa ( HS 24.11.2019) Ian McEwanin kirja Kaltaiseni koneet. En ole lukenut, mutta kirjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Siinä pariskunta ohjelmoi Aatami-robottiinsa ihanneominaisuuksia, sillä seurauksella että miehestä tulee kolmiodraaman aisankannattaja. Eihän hän voi mitenkään pärjätä panokone Aatamille! Appiukkokin alkaa pitää vävyään tylsimyksenä verrattuna Aatamin tietämykselle ja sivistykselle. Pöytäseurana Aatami on vävyä huomattavasti mielenkiintoisempi. Vävyn jutut on kuultu moneen kertaan.

Lisäksi Aatamilla on ihmisiin se hyvä puoli, että se/hän ei masennu, tylsisty tai vaivu epätoivoon. Negatiivisia tuntemuksia Aatamilla ei ole.

Voi taivas. Ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan kruunu, mutta taitaakin olla apupojan asemassa, kun vallan ottaa kaikkitietävä ja -osaava robotti.

Ehkä siinä tilanteessa sitten jo on parempikin elellä ilman aivoja…

Normaali

Manipulaatiota, ihailua ja rakkautta

Nyt ehtii taas kirjoittaa, kun villasukkainnostus on loppu.

Olen seurannut sivusta kuntosalin personal trainer -touhua. Itse olen enemmän tee-se-itse-nainen, enkä voisi kuvitella rehkiväni niin, että joku seuraa sivusta ja kommentoi touhujani. Luulisin, että vain häiriintyisin tarkkailun alaisena olosta.

Personal trainerit ovat kyllä hyvin tavanomaisia nykyään. Joka kerta salilla on useampi henkilö treenamassa sellaisen ohjauksessa. Yleensä traineri on vastakkaista sukupuolta. Olen miettinyt, onko tämä joku uusi seurustelun muoto, tai tapa olla kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Mahtaakohan personal trainereillä olla eettinen ohjeisto? Tuskinpa. Yleensä terapeutti, lääkäri, opettaja ym. ei saa olla suhteessa asiakkaaseen/potilaaseen. Tämä ei taida koskea valmentajia. Onhan jopa Ruotsin kruununprinsessa naimisissa kunto-ohjaajansa kanssa. Ja lienee muitakin esimerkkejä valmentaja-valmenettava suhteista.

Eikä siinä mitään. Ihmiset tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat myös urheilun parissa. Jäin asiaa pohtimaan, kun mediassa on ollut paljon juttua Baltzarin kultista ja epäeetteisestä toiminnasta. Nuori ihminen on herkkä vaikutukselle ja manipuloinnille. Vaikka tässä Baltzarin tapauksessa näyttää siltä, että hän on osannut manipuloida myös korkean tason päättäjiä, presidentti Halosta ja opetusministeriötä myöten. Rahaa ja kunniaa on tullut monelta taholta vailla kritiikkiä.

Nuori – ja miksei aikuinenkin – lumoutuu ihailusta ja kehuista. Manipuloija osaa vetää oikeista naruista, ylistää ja kehua, kunnes saa kohteensa koukkuun, ja sitten uhkaillen ja alistaen pitää käskyvallassaan, kuten Balitzarin tytöille oli käynyt.

Muistelen että joku vuosi sitten oli kohu turkulaisesta musiikinopettajasta, jolla oli myös ollut vääristynyt suhde oppilaisiinsa. Samaa tapahtuu varmasti monella eri elämänalueella; kulttuurin, urheilun ja uskonnon parissa. Eikä aina kyse oli seksuaalisesta väärinkäytöstä. Vastikään oli uutinen kansainvälisestä pyramidihuijauksesta. Manipuloinnilla osataan huijata myös rahaa.

Hesarin juttua lukiessani ajattelin että jos minulla olisi teini-ikäinen tyttö luetuttaisin artikkelin hänellä, jotta osaisi varoa vastaavaa. Taidanpa luetuttaa sen myös pojallani. Ei sukupuoli suojaa vallankäytöltä ja manipuloinnilta.

Tuli mieleen nuoruusmuisto. Olin 17, vai olinko jo 18, nyt en muista tarkkaan. Seurustelin pojan kanssa, joka meni armeijaan. Poika pyysi lähemmäs kolmekymppistä ystäväänsä ”pitämään minua silmällä” ja viettämään kanssani aikaa, että en pitkästyisi viikonloppuisin, kun poikakaveri oli opettelemassa Suomen puolustusta.

Poikakaverini ystävä otti tehtävän tosissaan. Hän ajoi työkseen rekkaa ja pyysi mukaansa viikonloppuisin, kun lähti ajoon. Menin mukaan. Oli varsin mukavaa ja viihtyisää. Istua vain kyydissä, katsoa maisemia ja jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Meillä oli varsin syvällisiä keskusteluja. Sain kaipaamaani huomiota ja kehuja. Mitään intiimiä ei asiaan liittynyt, kerran taidettiin ottaa torkut vierekkäin. Intiimeintä oli se, että äiti suuttui ja haukkui minua rekkamiehen huoraksi. Se kyllä sattui. Varsinkin kun syytös oli aiheeton.

Mutta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen tajuan, että se mieshän oli ihastunut minuun. Nuorena ja kokemattomana en osannut nähdä asian todellista puolta. Minä tulkitsin kaiken ystävyydeksi ja huolenpidoksi. Syntymäpäivänäni mies kiersi Saarijärven ruokakaupat, ja kioskit ja osti kaikki Fancy-suklaapatukat, mitkä löysi minulle lahjaksi, koska se oli lempisuklaatani.

Vai hetkinen. Kumpikos ne patukat osti; poikaystävä vai sen rekkakuskikaveri? Kirjoitin itseni pussiin. En muista, kummalta ihailijaltani patukat sain! Minulla on vieläkin tallessa postikortteja tuolta ajalta – molemmilta – sekä armeijasta, että ympäri Suomea rekkareittien varrelta minulle lähetettyjä.

Joka tapauksessa molemmat päättyivät – sekä seurustelu että ystävyys. Taisin saada tarpeekseni molemmista. Äiti sai huokaista helpotuksesta. Ainakin hetkeksi.

Sen pituinen se.

Normaali

Rumat sukat, markkinoilla ja joulupulla

Nyt täytyy keskeyttää Sorg Strumpor -projekti. Olen saanut vauhdikkaasti aikaiseksi kaksi erilaista, puolivalmista sukkaa, erittäin rumaa. Vain keltaiset kärjet puuttuvat.

Vuosiluvun neulominen sukanvarteen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja muutenkin sukat näyttävät niin rumilta että ei sellaisia kehtaa kenellekään lahjaksi antaa. Paras kaivaa sängyn alta savimöykky ja ryhtyä muotoilemaan Hymytäti-patsaita. Ne onnistuvat paremmin – yleensä.

Harmittaa, kun en osannutkaan toteuttaa sukkia. Mutta ehkä joku näppärämpi ottaa kopin, ja ryhtyy sukkia väkertämään.

Saman asian olen huomannut ennenkin; olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan. Toteutus on aina vähän sinne päin, johtuen ilmeisesti kärsimättömästä luonteestani. Pitäisi tyytyä keksimään. Mutta kädet kaipaavat tekemistä. Television katsominen on tylsää, jos ei samalla kudo. Ehkä pitää alkaa saman aikaan nostamaan puntteja, jos kutominen ei onnistu.

Asiasta toiseen.

Ollaan pojan kanssa menossa lauantaina Finlandia-talolle Ismo Leikolan stand-up show’n. Ensi kertaa menen katsomaan stand-up’a, mielenkiintoista.

Ajattelin tilata väliaikatarjoilut etukäteen. Tilasin kaksi karjalanpiirakkaa ja kaksi teetä. Arvatkaapa paljonko maksoi? 25€. Kyllä on käsittämätön hinta teekupista ja karjalanpiirakoista! Melkein tekisi mieli perua tilaus ja ottaa käsilaukkuun karjalanpiirakat ja Airam-pullollinen teetä, ja mielenosoituksellisesti syödä omat eväät väliajalla. Olisikohan sallitua?

Viikonloppuna kävin joulumyyjäisissä. Ajattelin, että jos myyjäisissä olisi kotitekoisia joululaatikoita, ostaisin, pistäisin pakastimeen ja jouluna tarjoilisin ”ominani”. Tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla; kannattaisin ja tukisin hyvää asiaa, ja samalla saisin jouluruuat. Mutta ei ollut myyjäisissä laatikoita. Oli kransseja, kynttilöitä, monenlaista itsetehtyä koristetta – ja tietenkin arpajaiset. En ostanut mitään. Vielä on aikaa jouluun, aika tarkkaan kuukausi, joten ehkä laatikot vielä tulevat vastaan.

Vaikka muistan kyllä olleeni saman haasteen äärellä aiemminkin. Helsingin Senaatintorilla on joulukuussa kaunis ja viihtyisä joulumarkkinatori. Olen sen aina kiertänyt läpi, ostanut joulumakkaran ja mukin glögiä, mutta muuta ostettavaa en yleensä ole löytänyt. Olisi kiva jos kauppiaat keksisivät jotakin uutta valikoimiinsa. En millään tarvitse joka vuosi uutta visakoivuista pannunalusta.

Koululla, missä käyn lavisjumpassa on oppilaiden pitämä käytäväkahvila. Jokainen luokka pitää vuorollaan kahvilaa, ja kerää siten rahaa luokkaretkeä varten. En ole mokkapaloja ostanut, vaikka myyjät ovat yhtä aktiivisia kuin feissarit Narinkka-torilla. Miksi ostaisin herkkuja, kun olen menossa jumppaan? Sehän ruineeraa koko jumpassa käynnin.

Ohi kulkiessani ja huonoa omaatuntoa ostamattomuudesta tuntiessani olen miettinyt tätä iänikuista mokkapalaongelmaa. Siksikö että lapset itse tykkäävät niistä, ja osaavat niitä tehdä. Vaikka luulen että suurin osa mokkapaloista on kyllä äitien ja isien tekemiä.

Mutta kävisikö kauppa paremmin, jos myytävänä olisikin jotakin muuta? Vaikka lasten itse tekemiä joulukortteja. Tai entä jos myytävänä olisi kotonatehtyä ruokaa? Makaronilaatikkoa? Lohikiusausta? Lihapullia ja muussia? Linssikeittoa? Itse leivottua leipää. Luulisi, että moni kiireinen äiti ja isä voisi lastaan ip-kerhosta noutaessaan ostaa ruuat kotiin. Minäkin voisin ostaa jotakin take-away ruokaa jumpan jälkeen kotiin viemiseksi. Nälkä ihmisellä nyt kuitenkin säännöllisesti on. Ja kyllä saattaisin kokonaisen pitkonkin ostaa, jos sellaisen jossakin näkisin. Mutta pitkoja näkee enää harvoin.

Pitäisiköhän suomalainen pitkopulla ilmoittaa Unescon maailmanperintökohteeksi? Katoavaa kansanperinnettä. Mökkipaikkakunnalla oli vanha pullamummo, joka möi itseleipomiaan pitkoja. Ne painoivatkin kuin vastasyntynyt. Mummo kuljetti pitkoja pienillä kärryillä kadun varteen myytäväksi lauantaisin. Pariin vuoteen mummoa ei ole näkynyt pitkopuuhissa. Äskettäin kuulin; pullamummon hautajaiset olivat pari viikkoa sitten.

Ehkä rupeankin leipomaan pullapitkoja. Jos tekisikin joululahjaksi pullapitkoja. Lämpimiä pullajötkylöitä olisi kiva viedä ovelta ovelle hyvän joulun toivotusten kera. Varmaan sekin menisi jotenkin pieleen. Taikina ei nousisi, en osaisi letittää, pitkot jäisivät raakaksi sisältä, tai unohtaisin pullat uuniin, kun lähtisin viemään roskia. Mutta jälleen kerran; idea on hyvä!

Normaali

Everything is booming

Helsingissä oli ”pöhinäviikot” eli Slush. Se tarkoitti sitä, että en päässyt saunomaan ja uimaan, koska Slush-vieraat haluavat kokeilla näitä asioita.

Ei se mitään. Voin käydä uimassa ilman saunaakin.

Jäin miettimään tätä Slush-asiaa; kasvuyrityksiä ja start-up-ja, ja koin itseni noin miljardivuottavanhaksi – ja yllättäen myös kommunistiksi.

Minä mieluummin haluaisin vakavanhayrityksiä.

Sellaisia, jotka eivät vain kasvaisi tai olisi ikuisesti alussa.

Haluasin yrityksiä, jotka olisivat loppuun asti, last-upp’eja – niin kuin avioliitossa, hyvien ja pahojen aikojen yli – jotka kantaisivat vastuunsa, eivät tuhoaisi luontoa (vrt. Talvivaara), maksaisivat asianmukaiset palkat , ja työajat olisivat inhimilliset.

Me kuvittelemme että muun maailman pöhinät, mellakat Hong Kongissa, Pariissa tai Moskovassa ovat kaukana, eivätkä kosketa meitä. Meillä on täällä ikuinen, loputon onnen slushpöhinä. Mutta ehkä ei ole.

Slushin aikaan lähipostin edessä päivystivät lakkovahdit allapäin. Peukutin ja toivotin tsemppiä.

Yhteiskunnalliset levottomuudet, kapinat ja vallankumoukset ovat alkaneet aina siitä, että osa jää paitsi ja toinen saa liikaa. Tulee epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden tunne. Silloin valtaan pääsevät leninit, hitlerit, trumpit ja erdoganit.

Tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja empatiaa. Ei ole oikein, että johto tienaa käsittämättömän isoja summia rahaa, ja työntekijöille ei ole varaa maksaa edes kymppiä tunnilta. (Kävin kerran aamupostin rekryssä, palkka olisi ollut noin 8 €/h, tulin siihen tulokseen että nukun mieluummin).

Epäoikeudenmukaisuudet tulee korjata. Yhteiskunta ei voi toimia vain niin että pelataan omaan pesään. Toimiva, rauhaisa yhteiskuntaelämä edellyttää joukkuepeliä. Tarvitaan ymmärrystä toisten hädästä ja ahdingosta.

Se ei tarkota vain isoja, yhteiskunnan tekoja. Se tarkoittaa pieniä tekoja lähikaupassa, bussissa, työpaikoilla, missä vain tapaamme muita. Me voimme osoittaa empatiaa ja olla auttava käsi. Joskus jo se että huomaa ja kohtaa riittää. Huomio muut.

Onneksi Huuhkajat näyttivät joukkuepelistä esimerkkiä. Toivottavasti pystymme maana ja kansana samaan. Ettei meille tule trumppeja, hitlereitä, erdoganeja ja sitten vielä lopuksi brexit.

Onneksi sentään natohöpötys on jäänyt. Vielä muutama vuosi sitten oli kova hinku Natoon ja media siitä luukutti.

Oi-joi-joi, kunpa osaisimme kansakuntana toimia fiksusti ja kaukonäköisesti.


Normaali

Sorg Strumpor eli Sorisukat

Ai kun nyt tökkii tämä kirjoittaminen! Iski villasukankutomisvimma; olen villasukkaholic!

Kyseisessä tilassa oleva henkilö ei kykene muuhun kuin tuottamaan villasukkaa, ajatus kyllä juoksisi, mutta ei ennätä niitä kirjata ylös, on vain pakko kutoa.

Sain villasukkaidean. Aion kutoa serkun miehelle villasukat joululahjaksi. Niiden nimi on ”Sorg Strumpor”.

Nyt jos tunnet serkun tai sen miehen, niin hyshys. Serkku ei näitä minun horinoita ennätä lukea, ja sen mies ei ymmärrä, kun on ruotsalainen, joten voin tämän joululahjaidean tässä paljastaa.

Surusukkien idea on se, että varteen kudotaan vuosiluku, ja – meinasin sanoa terälehteen – tarkoitan teräosaan kudotaan niin monta mustaa raitaa, kun on kuolleita. Serkun miehelle tein kaksi paksua mustaa raitaa, häneltä kuolivat tänä vuonna sekä isä että vaimon äiti.

Villasukan pääväri on harmaa. Se kuvaa kokonaisankeutta. Parisuhteelle tai omalle elämälle ei jää tällaisessa tilanteessa aikaa.

Sukan kärjen aion kutoa kirkkaan keltaiseksi, se kuvastaa valoa, iloa ja tulevaisuutta, jonka toivon olevan keveämpi kuin mennyt vuosi.

Saa tehdä samat, the future is for sorisukat!

Normaali

Rauhan ja rakkauden joulu

Kohta turskautan joulun päälle! Torstaina. Niin olen päättänyt.

Haen muovikuuset vintiltä; valkoinen kuusi eteiseen, pieni vihreä takan päälle. Rautakaupan esitteessä näin johdottomat joulukuusenvalot. Sellaiset voisi hankkia, kun johdot menevät aina sotkuun. Virittelen perinteiset koristeet paikoilleen, niistä rakkaimmat ovat pojan päiväkodissa askartelemat tonttu ja lumiukko.

Ehkä avaan jouluradion tai teen oman suosikkilaulujen soittolistan Spotifihin. Ai, mutta olenkin tehnyt sen jo viime jouluna! Olin ihan unohtanut. Listalla on mm. Taivas sylissäni ja Konstan joululaulu. Listalla on myös Suomalainen rukous, se lauletaan aina itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Se on niin mahtipontisen komea: Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs, kaitse aina kansamme teitä.

Nurkkakaapissa on glögipullo viime joululta. Tarkistan päivämäärän, jos se on vielä juotavaa, lämmitän ensimmäiset glögit. Oikeasti en kyllä edes tykkää glögistä, varsinkaan siinä lilluvista paisuvista rusinoista ja punaiseksi värjäytyvistä manteleista. Ne jätän pois.

Ihanaa saada aloittaa joulu!

Mediassa kohistaan koulujen joulujuhlista. Harmittaa koko rälläkkä. Joulun pitäisi olla hyvän tahdon juhla, jolloin kiukkuisimmastakin saiturista tulee antelias, empaattinen ja muita kohtaan armollinen.

Viha, kauna ja katkeruus ovat voittaneet uskon, toivon ja rakkauden tässä maailmassa. Tuntuu siltä kuin hyvää mieltä ja toivoa tuo vain Coca-colan valoja vilkkuva joulurekka. Se sallii maailman jokaisen lapsen tulla luoksensa.

Tai toisin päin, sen luokse me sallimme lapsemme tulla.

Jälkikirjoitus:

Ehkä syytä tarkentaa; en kannata koulujen joulujuhlan viettoa kirkoissa. Jokaisen koululaisen kulttuuritaustaan ja uskontoon katsomatta tulee saada viettää koulun joulujuhlaa kokematta ulkopuolisuuden tunnetta, tuntevansa itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Monikulttuurinen ja -uskontoinen Amerikka on tämän ongelman ratkaissut aikoja sitten. Silloin jäljelle jää Happy Holidays ja Season Greetings. Meillä ei vielä ole terminologiaa jouluttomaan joulunviettoon. Ehkä yhteinen kultainen keskitie voisi löytyä juuri siitä hyväntahtoisuudesta, mitä joulu voi edustaa kaikille. Tai rauhasta! Joulurauhaahan on aina julistettu Suomen Turusta. Ja rauhaa me tässä levottomassa maailmassa eniten tarvitsemme. Lapsille ja nuorille maailma voi näyttäytyä pelottavana ja ahdistavana. Rauhan toivotus sopii varmasti kaikille. Tehdään joulusta rauhan juhla. Peace and love. Rakkautta ja Rauhaa kaikille!

Normaali

Minimetsäidea ja yhteiskäyttöautot

Olipa kiva viesti sähköpostissa. Pirkko oli bongannut Helsingin Uutisista jutun, missä Marimekon entinen tj Mika Ihamuotila ehdottaa, että Kasarmintorille istutettaisiin puita ja siitä tehtäisiin pieni metsä. Juttu löytyy tästä linkistä, sivulta 6:

https://www.lehtiluukku.fi/lehti/helsingin-uutiset-keha-painos/_read/30.10.2019/227687.html

Minä kirjoitin samasta aiheesta keväällä Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen ja myös tänne blogiin. Tyhjät tuuliset kiviaukiot ovat turhia, ja nurmikenttäpuistot voitaisiin istuttaa metsäksi. Hienoa, että asia saa kannatusta ja jos vaikka toteutuisi. Tässä aiheesta kirjoittamani blogi 23.3.2019:

https://mrsmiddleage.com/2019/03/23/lisaa-metsaa-kaupunkiin/

Sain myös uuden idean: taloyhtiöautot.

Meidän taloyhtiöllä on parkkihalli, mutta paikkoja siellä on rajoitetusti, mistä aiheutuu välillä kinaa. Moni haluaisi autotallipaikan, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Suurin osa autoista seisoo käyttämättöminä tallissa, niitä käytetään satunnaisesti viikon aikana. Aivan niin kuin meidän auto. Sitä käytetään ehkä noin kolme kertaa viikossa.

Mutta mitä jos autotallissa olisikin taloyhtiön yhteiskäyttöautoja? Niitä voisi varata nettisovellutuksella omaan käyttöön tarvittaessa. Veikkaan että moni voisi luopua omasta autosta kokonaan. Ilman autoa ei aina pärjää, mutta auton ei tarvitsisi olla oma.

Taloyhtiön yhteiskäyttöauto toisi varmasti myös lisäarvoa taloyhtiölle. Kätevintä olisi, jos autoja olisi monenlaisia, voisi olla vaikka yksi pakettiauto, jos tarvitsee käydä ostamassa jotakin isompaa.

Olen ollut huono käyttämään busseja. Mies, joka on syntyperäinen helsinkiläinen, tuntee bussilinjat, tietää mikä bussi menee minnekin, mutta minä olen ihan nuubi tässä asiassa. Kunnes tuli HSL:n nettisovellutus, josta ostan liput ja näen kätevästi, millä bussilla minnekin pääsee. Nyt valitsen mieluummin bussin, kuin lähden äkämystymään ratin taakse.

Autolla ajo Helsingin keskustassa on hermoja raastavaa puuhaa. Tulen aina hyvin kiukkuiseksi, kun joudun autoilemaan. Tiet ovat tukossa, joka paikassa on muoviaitoja ja katuja osittain suljettu erilaisten rakennusprojektien takia. Kävelijöillä ei ole heijastimia, eikä heitä erota pimeydestä, pelkään että ajan päälle.

Miten ihanaa onkaan istahtaa bussiin ja antaa jonkun muun hoitaa ajaminen. Voi rentoutua. Miksi ihmeessä ajaisin itse, kun voin sen homman jättää muiden huoleksi? Luulen, että moni yksityisautoilija ei ymmärrä tätä. Yläkerran naapuri ajaa Tampereelle töihin omalla autolla. Mitä järkeä? Hän voisi matkata rauhassa ja stressaantumatta junalla. Junissa on nykyisin käteviä työskentelyyn tarkoitettuja istumapaikkoja, missä naapuri ei istu ihan vieressä katsomassa, mitä teet, joten yksityisyydensuojakin on taattu.

Omia tapoja on yllättävän vaikea muuttaa. Mutta toisaalta myös yllättävän helppo; tarvitsee vain uskaltautua kokeilemaan. Kun huomaa uuden tavan hyödyt, muuttaa toimintatapaa helposti.

Vielä yksi idea: jäteenkuljetusautot voisivat olla liikennöimättä keskustassa aamu-ja iltapäiväruuhkan aikana. Olen syksyn aikana vienyt pojan kaksi kertaa kouluun autolla, olisi muuten myöhästynyt. Aina on ollut jossakin kadun pätkällä jäteauto tukkimassa liikennettä.

Aamuruuhka-aika on vain puolitoista tuntia n. klo 7.30-9.00. Eikö olisi helppo järjestää niin, että silloin jäteautot eivät olisi silloin kierroksella, menisivät vaikka aamukahville siksi aikaa? Liikenne sujuisi paremmin. Ei ole kenenkään etujen mukaista hankaloittaa yksityisautoilua, vaikka sitä syytä onkin vähentää ja turhasta ajosta päästä eroon kokonaan. Liikenneviha vähenisi.

Aina on hyvä pyrkiä keinoihin, jotka vähentävät vihaa ja lisäävät positiivistuutta. Siis lisää puita, ja järkeä ja toimivuutta autoiluun!

Normaali

Kengät ja mieli

Kenkäkaupan ikkunassa oli ihanat buutsit. Tai ei ne oikeastaan olleet oikeat buutsit, ne olivat buutsimaiset saappaat. Mutta tuli buutsimuistot mieleen.

Minulla oli buutsit joskus 80-luvun lopulla, silloin kun ne olivat viimeksi muotia. Vai oliko se 90-luvun puolella, taisi olla, en muista. Mutta muistan tunteen. Niillä kävely oli ihan omanlainen kokemus. Tuli itsevarma olo. Sellainen että meikä pystyy mihin vain! Johtuisiko noista varhaisista buutsivuosista että tykkään Lavis-jumpassa eniten rivitanssista. Pieni cowgirl sisälläni herää silloin hetkeksi henkiin.

Kenkien vika ettei minulla ole juuri koskaan naisellinen olo. Pitäisi olla korkokengät. Kyllä. Ymmärrän. Korkokengissä sipsutellessa tulee aivan varmasti tosinaisellinen olo. Ja tietenkin myös näyttää naiselliselta. Mutta minä onneton olen sellainen lampsia. Mennä lapsin pitkin askelin, hame repeää ja korkokenkien korko jää jumiin, ne eivät minun menooni käy.

Lempikenkäni ovat tänä syksynä olleet kolme numeroa liian isot DrMartinsit. Ne päätyivät minulle sattumalta. Poika aloitti syksyllä lukion ja meni Nasujaisiin. Sinne oli käsketty pukeutua tytöksi, poika lähti hommaamaan tyttövarusteet. On tietenkin aivan älytön ajatus mennä hankkimaan yhden illan tyttövaatteet Stockmannilta, mutta niin hän järkeili asian hoitaa. Osti Gantin hameen, sukkahousut, rintaliivit, topin ja DrMartinsit.

Hame oli niin pahassa jauho-kanamuna-ties mitä-mössössä, että vaikka pesin sen kahteen kertaan, lika ei irronnut, oli pakko heittää hame roskiin. Rintaliivit yritin ottaa omaan käyttöön, mutta koko ei ihan mätsännyt. Sukkahousut olivat tietenkin rikki. Joten jäljelle jäi kengät.

Ihmettelin, että ihanko totta tytöt pitävät tällaisia kenkiä nykyään. Minusta ne näyttivät miehen kengiltä, mutta kuulemma tyttöjen ovat. Ostin paksut geelipohjalliset kenkiin ja olen nyt pitänyt niitä siitä pitäen. Ovat aivan ihanat jalassa ja mätsäävät oikeastaan minkä kanssa tahansa. Ovat muuten jalassani myös tuossa blogin mrsmiddleage-kuvassa pitsimekon kanssa. Ikinä en olisi keksinyt sellaisia kenkiä ostaa.

Itse asiassa niissä tulee vähän sama fiilis, kun buutseissa 90-luvun alussa. Naiselle, joka kulkee omia polkujaan. Mikään ei minua pysäytä, minä menen minne haluan, pystyn mihin vain.

Kannattaa siis miettiä, mitä jalkaansa laittaa. Siitä tulee kokonaisfiilis. Kengät vaikuttavat koko kehoon ja mieleen, oloon ja olemukseen.

Ehkä korkokenkien pidon voisi aloittaa vanhana ja liikuntakyvyttömänä, jos sellaiseen elämäntilanteeseen joskus joutuu. Silloinhan on ihan sama, mitä on jalassa, jos ei tarvitse pysyä pystyssä saati kävellä nopeasti. Voisi istua rullatuolissa tai maata sohvalla huikean korkeat korot jalassa ja tuntea ensi kertaa elämässä itsensä oikein tosinaiselliseksi. Vaikka luulenpa että valitsisin ko tilanteessa paksut ja lämpimät villasukat.

PS. Oletteko muuten pistäneet merkille, että nykyisin kaikilla televisiossa työskentelevillä naispuolisilla uutistenlukijoilla, haastattelijoilla ja puheohjelmien pitäjillä on aina huikean korkeakorkoiset ja näyttävät kengät jalassa? Ikään kuin haluttaisiin erityisesti korostaa heidän feminiinisyyttään. Mutta voi olla, että uutistenlukijalla olisi paljon itsevarmempi olo, jos jalassa olisi DrMartinsit. Ja voi olla että itsevarmuus tarttuisi katsojaankin. Että kyllä tässä selvitään maastopaloista, hurrikaaneista ja muista, kun on kunnon kengät!

Normaali

Televisiossa kaikki hyvin

Jollakin television mysteerikanavista pyörii iltapäivisin ohjelma nimeltä Sisterwifes. Se kertoo Las Vegasissa asuvasta perheestä, missä on neljä vaimoa ja yksi mies, lasten lukumäärä on jäänyt minulle epäselväksi, tietänevätkö sitä itsekään.

Onnellisen oloisia ovat ja tyytyväisiä elämäntapaansa. Tällä hetkellä tosin kärvistelevät asuinkustannusten kalleutta. Onhan se älyttömän kallis elämäntapa, kun on neljä vaimoa ja jokaisella oma talo. Talot sijaitsevat saman tien päässä. Perhe suunnittelee muuttoa pois Las Vegasista maaseudulle, minne he voivat rakennuttaa yhden talon, missä jokaisella vaimolla voisi olla oma osastonsa ja oma keittiö. Lisäksi tulee koko perheelle yhteiset tilat. En tiedä, mitä mies tekee työkseen, että pystyy tämän klaaninsa elättämään. Vaikuttaa siltä että vaimot eivät käy töissä.

Television ohjelmatarjonta on mielenkiintoista. Siitä voisi tehdä sosiologisen tutkimuksen. Jos muualla yhteiskunnassa sukupuolinetraalisuus lisääntyy, niin televisiossa suunta on päinvastainen. Television maailmankuva on ohjelmatarjonnan perusteella varsin selkeä. Siellä on selkeästi omat ohjelmat naisille ja miehille.

Paitsi Kielletty rakkaus -nimisessä ohjelmassa. Katson sattumalta yhden jakson, missä vanhemmat olivat katkaisseet täysin suhteensa poikaansa, kun tämä oli kertonut homoudestaan. Poika ei ollut päässyt edes veljensä häihin, koska isä ei halua häntä enää nähdä, eikä tämän pojan nimeä saanut mainita.

Tuntuu ihan käsittämättömän julmalta. Miten voi oman lapsensa hylätä, sulkea kokonaan pois perheestä? Ja sellaista kuitenkin tapahtuu nykypäivän Suomessa. Onhan myös uskonnollisia lahkoja, joissa kuri on niin kova, että lahkon jättänyt hylätään ja suljetaan pois perhepiiristä. En voi ymmärtää, saati hyväksyä.

Takaisin televisio-ohjelmiin.

Naisten ohjelmissa keskiössä ovat ihmissuhteet. Hääteemaisia ohjelmia on PALJON! Hääpukua etsitään ympäri maailman. Ja nyt kun nähtävästi kaikille morsiammille on jo mekot etsitty, aletaan niitä etsiä kaasoille. On unelmahäitä tai sulhanen tavataan vasta alttarilla. Deittiohjelmissa katsotaan miten ensitapaaminen onnistuu tai sinkut laittavat ruokaa. Kotirouvien elämää voi seurata eri puolilla Amerikkaa tai tutustua lätkävaimojen arkeen. Mainoskatkolla kaupataan hiustenvärjäysaineita, ryppyvoiteita, Tena-suojia ja hiivatulehduslääkkeitä.

Äijäohjelmissa juodaan skorpioninmyrkkyviinaa, syödään nuotiolla paistettua rottaa, painitaan, kalastetaan, rämmitään viidakossa, testataan autoja – ollaan tosielämän tarzaneita. Mainoskatkolla on autoja, koneita, parranajovälineitä ja grillimakkaraa. Testosteroni tursuaa kaukosäätimestä.

Loput ohjelmat ovat sitten sukupuolineutraaleja tietokilpailuja, visailuja tai kisoja. Juontajana on Heikki Paasonen, Mikko Leppilampi tai radiosta lainattu Jaajo Linnonmaa. Jenny Pääskysaari ja sanakikkailevat viisastelijat, ikuisesti jatkuvat tanssit tähtien kanssa tai vuosi vuodelta vanhenevat artistit Vain elämää -pöydän ääressä muistelemassa uransa tähtihetkiä.

Televisiossa maailma on turvallisesti jumissa. Kaikki jatkuu samalla tavalla maailman tappiin asti. Niin kuin orkesteri jatkoi soittoaan uppoavan Titanicin salongissa, niin mekin katsomme tanssivia tähtiä ja ikiruskeita tanssituomareita, koska olohuoneen ulkopuolella ongelmat ovat niin suuria ja pahuus niin pahaa, että pelottaa, eikä millekään voi mitään.

On siis parasta vain avata televisio ja katsoa, mitä siskovaimoille tänään kuuluu.

Normaali

Kenkälaatikon nuoruusmuistot

Valokuvaamon ikkunassa on teksti ”eräänä päivänä lapsesi etsii kuvaa sinusta, minkälaisen kuvan hän löytää”. Valokuvaamo kehottaa otattamaan edustavan kuvan itsestä. Minulle tulee väistämättä mieleen että kyseessä on omat hautajaiset ja lapsi etsii kuvaa, minkä laittaa pöydälle surunvaliteluadressien ja kynttilän viereen. Voihan kuvaa tarvita lehteen laitettavaan 70-vuotisonnitteluunkin, jos haluaa asiaa tarkastella positiivisemmasta näkökulmasta.

Tällä viikolla Helsingissä on Arsmoriandi -niminen kuolemaa käsittelevä tapahtumasarja. Ohjelma löytyy netistä tuolla nimellä. Yksi tapahtumista on nimeltä Kirstu. Siinä voi pukea päällensä arkkuvaatteen ja mennä oikeaan ruumisarkkuun makaamaan. Hui! En kyllä halua kokeilla. Kuulostaa hurjalta. Sen sijaan itkuvirsityöpaja olisi kiinnostanut, mutta se on jo täysi. Torstai-iltana on hautausmaakävely Malmilla Kai Sadinmaan johdolla ja keskiviikkona suruseurat, niihin ajattelin osallistua. Hyvä idea ja osuva ajoitus järjestää kuolematapahtuma marraskuussa. Tämän voisi uusia joka syksy.

Valokuvista tuli mieleen omat valokuvat kenkälaatikossa. Etsin viikonloppuna kuvia siitä, mitä tein ja touhusin syksyllä 30 vuotta sitten kun Berliinin muuri murtui. Löysin matkavalokuvia vuonna 1988 tekemältäni Interraililta. Kenkälaatikossa oli myös kuvia lukion luokkaretkeltä Saksaan. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran kirsikkalikööriä. Kuvia katsellessani aloin pohtia, että joku nämäkin joskus käy läpi ja ihmettelee elämääni. Heittää sitten roskiin. Että pitäisiköhän editoida omaa henkilöhistoriaa ja sensuroida kuvia etukäteen?

Sikäli on mahtavaa että on elänyt nuoruutensa ennen Facebookia ja Instagramia, on vielä mahdollisuus muokata omaa kuvavirtaa. Toisin on nykynuorilla. Heidän nuoruuden toilailut säilyvät ikuisessa muistissa, ei ole mahdollisuutta itsesensuuriin.

Radiosta kuulin että muutaman vuosikymmenen päästä Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä tulee pikku hiljaa hautausmaa. Sitten ei tarvitse mennä kävelylle Malmille pimeälle hautausmaalle. Siellä on muuten niin pimeää että osallistujia pyydetään ottamaan oma taskulamppu mukaan. Tulevaisuudessa lapsenlapset voivat katsoa Facebookista, minkälainen ihminen isoäiti on ollut ja mitä touhuillut. Onhan siinä tietenkin puolensa. Monta kertaa olen miettinyt että minulla on muistikuvat omista mummoistani vain vanhoina. Mutta hekin ovat joskus olleet nuoria. Minkälaisia nuoria he ovat olleet? Mitä hurjaa tehneet? En saa koskaan tietää. He ovat minulle ikuisesti köpötteleviä harmaahapsia.

Ehkä sittenkin annan kenkälaatikon olla rauhassa. Jää lapsenlapsille ihmeteltävää. Mummo on vuonna 1985 juonut kirsikkalikööriä entisessä Länsi-Saksassa ja vokotellut turkkilaisia poikia. Vai oliko se toisin päin? Sitä kuva ei kerro, enkä minä kerro. Koska en muista.

Normaali

Kas näin heiluu hattu

Miksi kesähattu näyttää hyvältä, mutta talvihattu ei? Tykkään kaikenlaisista olkihatuista, monenmallista lieriä löytyy, ja niitä on kiva käyttää kesällä. Mutta miten voi olla mahdollista, että jos samaan päähän yrittää laittaa talvella hatun, ei näytä ollenkaan yhtä hyvältä. Näyttää juuri siltä mitä onkin, täti-ihmiseltä.

Hattukauppias väitti että se johtuu vain tottumuksesta. Emme ole tottuneet käyttämään hattuja talvisin. En usko. Kyllä siinä joku muu selitys täytyy olla. Ehkä syy on materiaalissa. Talvihatut ovat raskaampaa tekoa.

Nyt kuitenkin ostin hatun. Siihen on ihan järkisyyt. Yleensä käytän pipoa, minkä otsassa lukee isolla ”Queen”. Tai sitten toista, missä teksti ”Kuka muu muka”. Ihan kauhean vakavastiotettavalta ihmiseltä ei näillä päähineillä vaikuta. Joskus unohdan, mitä on päässäni, ja ihmettelen, mitä ihmiset virnuilevat. Tarvitsin siis jotakin päähänlaitettavaa, että en näytä kävelevältä vitsiltä.

Maria Veitola kävi yökyläillemässä Miina Äkkijyrkän luona ja antoi hänelle läksiäislahjaksi pinkin huopahatun. Jotakin samanlaista ajattelin itselleni. Räväkän väristä, iloista. Sovittelin keltaisia, vihreitä, oransseja, punaisia. Ostin mustan. Myyjä suositteli, ostoskaveri suositteli. Minusta näytin ihan tatilta tai tätiltä. Mutta nyt on hattu, ja voin kulkea kadulla ilman että ihmiset pidättelevät nauruaan, tai sitten he pidättelevät sitä nyt uudesta syystä, en tiedä.

Ehkä täytyy ensin pitää hattua sisällä kotona, että tottuu siihen. Suorittaa sisäänajo.

Kuntoilukuuri jatkuu vaisuin tuloksin. Ellei sitten vaikutuksiin lasketa lihaskipu ja kyltymätön nälkä. Keskiviikkona oli lihasjumppa. Kesken jumpan reidestä kuului pamaus. Tai olisi kuulunut, jos ei musiikki olisi ollut niin kovalla. Tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt kivellä. Epäilin että takanani treenaava minuakin vanhempi rouva olisi kivittänyt. Mutta nähtävästi reisilihas revähti. Hetken huohotettuani jatkoin jumpan loppuun. Nyt sitten klinkkaan jalkaa.

Viikko-ohjelmaan kuuluu myös joogatunti, pilatestunti ja lavatanssijumppa. Sitten vielä kestokyvyn mukaan sauvakävelyä tai kuntosalitreeniä. Keho on järkyttynyt kaikesta kokemastaan, ja ihmettelee, mitä on tekeillä. En tiedä, onko tässä mitään järkeä. Mutta ainakin kuumat aallot ovat totaalisesti kadonneet. Paino ei ole merkittävästi pudonnut, mikä on pettymys. Mutta olen kyllä syönyt normaalia enemmän ja isompia annoksia. On vain niin kova nälkä.

Käytiin lounaalla legendaarisessa Sea Horsessa. Halusin sinne, koska siellä on isot annokset ja ronskia ruokaa. Kyllä upposi Lindströmin mureke ja 3 dl muussia. Kyytipojaksi otin ison maidon. Se olikin sitten tosi iso, kokonainen tuoppi!

Ps. Kohta voin hakea savipajalta askartelemani teokset. Ne on ehkä jo poltettu. Jännä nähdä, mitä tuli! Aion ostaa paketillisen savea kotiin, ja yrittää tehdä ison naisen pään. Meillä on mökillä takan päällä kahden pään kokoelma: siellä on mies ja poika, nainen puuttuu. Mies on itse asiassa Essi Renvallin veli, korvasta puuttuu pala. Kipsipatsas löytyi halvalla vanhojen tavaroiden liikkeestä 20 vuotta sitten. Poika löytyi kirpparilta. Nainen on ollut haussa, mutta mistään ei ole löytynyt. Sitten olisi koko perhe kasassa. Tajusin että voinhan tehdä sen itsekin. Varmasti ihan helppoa! Niinpä niin, tässä sitä taas mennään kohti uusia epätoivon hetkiä ja pettymysten soita iloisesti rallatellen ja itseluottamusta tursuten!

Normaali

Reviiri pieni, näkökulma suppea, ajatusmaailma rajoittunut

Avasin lounaskeittoa lämmittäessäni keittiön tv:n, siellä oli menossa Maakuntauutiset. Vaikka Suomea on jonkun verran kierretty, silti kotimaan tietämys on huono, myönnetään. Meillä oli nuorempana ja lapsettomana tapana tehdä kesäisin Suomi-turnee, etsimme outoja yöpymispaikkoja, pääasiassa majataloja, ja kuljimme kaupungista toiseen. Iltaisin menimme paikallisiin pubeihin ja ravintoloihin katsomaan ”meininkiä”.

Muistan eräänkin bed&breakfast -paikan, olisiko ollut Orivedellä, mitä piti kaksi eläkkeellä olevaa sisarusta. Olimme ainoat asiakkaat. Sisarukset olivat vanhoja ja huonokuuloisia. He eivät olleet huomanneet, kuinka yläkerran palovaroittimesta oli patteri loppu, ja se piti erittäin epämiellyttävää merkkiääntä, mitä he itse eivät siis laisinkaan kuulleet, mutta meidän unta se kyllä häiritsi. Tai olisi häirinnyt ellemme olisi itse vaihtaneet siihen uutta paristoa.

Tädit pyysivät meidät iltapalalle. Talo tarjosi voileipää ja teetä. Kysyin että mikä on käytäntö ulko-oven kanssa? Jos lähdemme illalla ”kävelylle” ts. pubiin, moneltako ulko-ovi menee lukkoon, ja miten pääsemme sisään? Käyttöömme ei oltu annettu avaimia. Tädit sanoivat että kymmeneltä menee ovi lukkoon, sitten he menevät nukkumaan ja sitten avataan vasta aamulla. Ei ole mitään syytä olla sen pidempään ulkona. Tuli sitten sellainen lyhyenläntä pubi-ilta. Talo elää tavallaan, ja vieraat kulkee ajallaan on vanha suomalainen sanonta, ja sopii hyvin kuvaamaan tätien vierastalon käytäntöjä.

Eräällä pikkupaikkakunnalla Länsi-Suomessa majatalossa oli erittäin runsas ja rönsyilevä sisustus täytettyine eläimineen, kalloineen, nukkeineen ja tekokukkineen. Tunnelma oli lähes pelottava.

Ehkä näiltä reissuilta ja kokemuksilta jäi ajatus siitä, että oma bed & breakfast paikka olisi ihana. Siinä yhdistyisivät työ ja huvi. En ole kyllä ajatusta toteuttanut. Jos toteuttaisin, olisi se juuri sellainen outo ja mystinen majatalo, missä vieras miettisi, uskaltaako täällä edes nukahtaa. Paikka, missä kaappikello löisi kumeat äänimerkit tasatunnein. Tai ehkä se löisi aina kahtatoista.

Pitäisi taas lähteä Suomi-kierrokselle. Ehkä ensi kesänä. Eräänä kesänä ehdotin pojalle, että ajatetaan Suomi päästä päähän ja pistetään autoon kamera, joka nauhoittaa kaikki meidän puheet, ja ladataan ne jutut youtubeen. Näkyisi vain maisema auton etuikkunasta eteen päin tielle, ja kuuluisi meidän äänet. Katsoohan sitä ihmiset norppavideoitakin tai supermarketin ostoshihnaa, mikä ettei jotakin kiinnostaisi kuunnella, mitä autossa puhutaan. Ei innostunut ideasta. Jäi tekemättä.

Mutta takaisin lounaskeittoon ja Maakuntauutisiin. Sitä katsoessani huomasin miettiväni, että minkälaista mahtaa olla Kokkolassa, Haapavedellä, Kajaanissa, Köyliössä, Kuhmossa, Eurassa tai monessa muussa paikassa, missä en ole käynyt? Minkälaista siellä on asua? Mitä puuhataan lauantai-iltapäivisin? Mikä on puheenaihe siellä, jos täällä harmitellaan sähköpotkulautoja ja valkoposkihanhia tai rottaongelmaa, mikä heillä on mielen päällä?

Olisi mielenkiintoista ja sivistävää tietää. Voisiko Yle tehdä sellaisen ohjelman, missä kierreltäisiin ympäri Suomea ottamassa selvää Suomesta ja suomalaisista, tutustuttaisiin? Sellainen nähtävyysohjelmahan jo oli, missä esiteltiin outoja ja kummallisia nähtävyyksiä eri puolilla Suomea, mutta tarkoitan nyt ihan tavallista eloa ja oloa, tavallisten ihmisten elämää. Tiedämme aika vähän toisistamme. Ja Suomesta.

Ihmisen reviiri on pieni. Näkökulma rajoittunut. Ajatusmaailma suppea. Sanotaan että matkailu avartaa, mutta voisiko avartamista tehdä muutenkin?

Kerran tilasin miehelle lahjaksi kolmeksi kuukaudeksi Maaseudun Tulevaisuuden. Kesäisin meille on joskus tullut Turun Sanomat. Itselle ”vieraan” lehden lukeminen on myös avartavaa. Toisaalta kaikken kiinnostavinta ovat asiat, jotka eivät ole edes uutisia, jotka ovat paikallisille ihan tavallisia ja jokapäiväisiä asioita.

Siksi turistibussit kiertävät kesällä Helsingissä matonpesulaiturin kohdalta. Tuossa suomalaiset pesevät mattojaan – jotka ovat itse kangaspuilla louskuttaneet, leikattuaan ensin matonkuteet vanhoista lakanoista ja muista kodin tekstiileistä, ajatelkaapa miten ekologista! Kaikki käytetään loppuun, viimeisillään kangas päätyy matonkuteeksi! Mäntysuopa tuoksuu, juuriharjat raapivat mattoja puhtaiksi. Ja lopuksi matot jätetään kuivumaan yöksi telineille, eikä niitä kukaan varasta.

Näin ennen. Nyt Itämeressä mattojaan pesevää ei enää katsota suopein silmin, mutta mattojen pesulaiturit ovat yhä paikoillaan ja turistien ihmeteltävissä. Meille tavallinen on heille kummallista. Tässä esimerkkitapauksessa se on kohta kummallista meille itsellekin. Aika harva kaupunkilainen pesee mattonsa. Eikä tuuletusparvekkeillakaan enää ole viikonloppuisin täkkejä ja tyynyjä tuulettumassa. Tavat ja käytännöt muuttuvat.

Mutta Peräseinäjoki, Vimpeli, Somero? Mitä kuuluu? Minkälaista teillä siellä on?

Normaali

Mielensäpahoittaja ei ole käytösopas

Mielenkiinnolla olen seurannut Helsingin Sanomien mielipidesivulla virinnyttä keskustelua siitä, millä termein päiväkotilasten isovanhempia pitäisi kutsua. Joku oli pahoittanut mielensä vanhus-sanasta. Viisikymppinen isoäiti tai isoisä ei koe itseään vanhaksi.

Pitäisi kokea, sanon minä!

Tuntuu siltä kuin koko kansakunta olisi lukenut Mielensäpahoittajan käytösoppaana. Ottanut siitä mallia suhtautumisessa asioihin. Voi minkä teit, Tuomas Kyrö! Minkä pandoran loukkaantumislippaan avasitkaan! Nyt on kulttuurini omittu, minut määritelty, itsemääräämisoikeuttani loukattu, mökötän, suutun, kirjoitan katkeransuloisen mielipidekirjoituksen tai happaman twiitin.

Siitä on jo vuosia, kun kuljetin sukulaislapsia uimakouluun. Olin silloin noin 45v. Lapset keksivät kutsua minua Vanhaksi Rouvaksi. Naureskelin termille. En itse tuntenut itseäni todellakaan vanhaksi. Että minäkö vanha rouva! Omin kyllä termin luontevasti kutsumanimekseni. Olin ja olen heille Vanha Rouva.

Meni kyllä hetken aikaa syvällisesti tajuta ja ymmärtää että sitä juuri olen heille! Pienen lapsen silmin minä olen vanha. Lapsi ei näe eroa siinä, olenko 45-, 55-, 65- tai ehkä edes 75 -vuotta. Kaikki sen ikäiset ovat vanhoja. Omien vanhempien vanhemmat ovat vanhoja lapsen mielestä, ovat he sitten minkä ikäisiä tahansa. Kyse on ikägenrestä. Ja koska minä olen heidän äitinsä täti, olen vanhempaa ikägenreä, olen vanha, tuntuu minusta itsestäni sitten miten viriililtä tahansa.

Osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ei kestä olevansa lapsen silmissä vanha. Eikä asian peittäminen toisenlaisin termein ja kutsumanimin nosta kenenkään asemaa ja merkitystä, päin vastoin. Pitää olla ylpeä iästään / asemastaan suvun ikähierarkiassa.

Sisäisesti voimme olla nuoria/lapsia ikuisesti. Meissä säilyvät samat tunteet, epävarmuudet ja persoonallisuuden piirteet. Tämä sisäinen tuntemus voi johtaa harhaan, on vaikea hyväksyä sitä mitä peilikuva tai syntymävuosi kertoo.

Koko elämä on vanhenemista. Se alkaa ensimmäisestä päivästä. Ja jonain päivänä – jos saamme elää – olemme vanhoja. Jos emme omissa silmissä, niin ainakin lasten silmissä.

Maanantain Hesarissa eräs mielipidekirjoittaja toivoi, että olisimme vain ikäneutraalisti äidinisiä ja äidinäitejä. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun Tuomas Kyro kirjoittaa Mielensäpahoittajasta lastenkirjaversion ja lapset keksivät vaatia, että heitä ei enää kutsuta lapsiksi. Se on ikärasistinen termi ja tekee heistä aikuisia alempiarvoisia. Sen sijaan voisimme kutsua heitä ikäneutraalein termein sen-ja-sen-pojaksi tai sen-ja-sen-tytöksi. Toisaalta niissä termeissä on sitten tämä sukupuolimääritelmä, eikä sitäkään saisi olettaa…

Voi tätä maailmaa!

Normaali

Pyhä onnellisuuden kolminaisuus

Terveisiä taas savitöiden parista! Olin viikonloppuna keramiikkakurssilla. Tällä kertaa kyse ei ollut dreijauksesta – joka edellisellä kurssilla tuli todettua kohtalaisen vaikeaksi puuhaksi. Nyt oli vuorossa keraaminen veisto.

Koska oma osaaminen oli saanut edellisellä kurssilla kolauksen, en lähtenyt tälle kurssille suurin odotuksin. Sisään astuessani sanoinkin, että taas on uusi mahdollisuus epäonnistua. Harmitti vähän että olin tällekin kurssille ilmoittautunut.

Mutta olipa kivaa! Ohjaaja oli rauhallinen ja asiantunteva, hänellä oli aikaa jokaisen ohjaamiseen. Kurssilaiset olivat mukavia, ja tunnelma kannustava. Asiaan varmasti vaikutti sekin, että kun työskennellään koko päivä, ei tule kiireen tuntua, vaan voi ihan rauhassa keskittyä työskentelyyn kelloa katsomatta.

Minulla oli mielessä tehdä riikinkukkoreliefi. Sainkin sen aikaiseksi, mutta ehdin tehdä myös helmipöllöpatsaan. Se on pieni pöllö, jolla on helmet kaulassa, kruunu päässä ja punainen käsilaukku. Ja vielä viimeiseksi tekaisin hymytätipatsaan. Nyt jännitän, miten teosten värjäys onnistuu. Lopputuloksen näkee vasta polttamisen jälkeen, ja saven oma väri vaikuttaa asiaan.

Sunnuntai-iltana kotiin kävellessäni ajattelin, että silloin ihminen on onnellinen, kun saa rasittaa niin aivoja, kroppaa kuin käsiäkin. Joutuu välillä pähkäilemään vaikeita ja isoja asioita, välillä urheilemaan tai tekemään fyysisesti raskaita hommia, ja sitten saa tehdä käsillä jotakin luovaa, se voi olla kutomista, savitöitä tai vaikka leipomista, ja kun nämä kolme ovat tasapainossa, mitään ei ole liikaa, silloin on hyvä olla. Pyhä onnellisuuden kolminaisuus.

Usein työ rasittaa vain jotakin puolta meistä: asiantuntija-ammateissa rasittuu aivot, fyysisessä työssä kroppa ja luovassa työssä kädet/mieli. Mutta silloin pitäisi vapaa-ajalla tehdä fyysistä ja luovaa kompensoidakseen työn tuomat rasitukset.

Tulee mieleen Olavi Uusivirran laulu: On niin helppoo olla onnellinen? Miten se onkin niin; tiedämme kyllä, miten tulemme onnelliseksi, miten pitäisi elää. Silti emme tee niin. Emme tee oikeita asioita tai oikeassa mittasuhteessa.

Itse olen tästä paras esimerkki. Onnellisen päivän päätteeksi lösähdin kotona sohvalle katsomaan Tanssii tähtien kanssa, kaivoin pakastimesta pistaasijäätelöpurkin ja söin sen loppuun, vaikka tiesin että ei pitäisi. Pitäisi tehdä terveellinen smoothie, siitä tulisi parempi olo pidemmäksi aikaa. Pistaasijäätelön hyvä olo kestää vain sen hetken, kun jäätelö sulaa makunystyröihin.

Että on niin helppoo olla onnellinen – teoriassa ja self-help-oppaissa.

Ja blogeissa ja instagram-kuvissa.

Normaali

Kastikassi

Voi Stockmann parkaa, mikä häly kanta-asiakkaiden kangaskasseista! Onhan se tietenkin noloa kävellä kastikassi olkapäällä, miten eivät tulleet sitä ajatelleeksi. Minä olen rupuasiakas, neloskastia (kolmonen on alin, kutonen paras), joten saan vain vihreän kassin. Mutta eihän sitäkään kehtaa käyttää, leimautuu heti huonoksi asiakkaaksi. On kyllä vaikeaa asiakkaiden miellyttäminen nykyisin.

Kävin myös uudessa Triplassa. En olisi muuten mennyt, mutta pojalla oli siellä päin harrastushommia, ja siksi liikuin huudeilla. Ajattelelin samalla tarkastaa tilanteen. Kävin luontaistuotekaupassa ostamassa raakasuklaamanteleita. Ne ovat sairaan hyviä!

En tiedä, olivatko Triplan kaiuttimet juuri silloin rikki, mutta ei kuulunut mitään taustamusiikkia, eikä kuulutuksia. Se on kyllä loistavaa jos näin on! Inhoan taustamelua ja Tripalassa oli sen puuttuessa rauhallinen tunnelma, vaikka ihmisiä oli paljon. Jos on taustamelua, ihmisetkin puhuvat kovempaa ja kokonaisvoluumitaso nousee.

En tiedä, missä olin, Manhattanilla, Downtownissa tai mitä ihmeen nimiä niille paikoille ja kerroksille olikaan annettu. Miten on niin vaikea tehdä ostoskeskus, missä on helppo liikkua? Dubaissa osataan, siellä on megalomaanisen kokoisia ostoskeskuksia, missä on sisällä laskettelukeskuksia.

Muistan yhden Dubai-Mall’in, missä eri osastot oli nimetty maanosien mukaan, oli Afrikkaa, Aasiaa, Lähi-itää ja mitä niitä nyt sitten oli, ja jokainen osasto sisustettu teeman mukaisesti. Kaakelit, värit, rakenteelliset muodot, kaikki oli ajateltu maanosan mukaan. Heti tiesi, missä oli. Siellä oli helppo kulkea, ja löytää toinen toisensa. ”Olen täällä Afrikassa, tule tänne.” Ja siellä oli myös lasten leikkipaikkoja runsaasti ripoteltuina käytäville. Sillä välin kun äipät oli vaatekaupassa, isät ja lapset /aupairit ja lapset / mummot ja lapset viihtyivät leikkipaikalla.

Kävin myös Tapiolan Ainoassa, koska hammaslääkäri sattui olemaan siellä. Onneksi mies sanoi että kannattaa lähteä ajoissa. Hän oli käynyt siellä lääkärissä, ja oli aikansa etsinyt oikeaa lääkäriasemaa. Sitä paitsi auton navigaattori ei pysy perässä muuttuneiden liikennejärjestelyjen takia, joten ei voi luottaa edes paikan löytymisen suhteen. Ajoinkin sitten kehä Ykköstä liian pitkälle, ja joudun tekemään luovan u-käännöksen päästäkseni takaisin. Sakkoja ei olekaan vähään aikaan tullut, huomaan että rohkeus on lisääntynyt.

Ainoassa oli erikoinen systeemi hissien kanssa. Ne oli nimetty perhoshissiksi ja puuhissiksi. Minun piti mennä puuhissillä, mutta tietenkin valitsin sen perhosen. Aluksi en edes tajunut, missä se perhonen siinä oli. Enkä olisi puuhissiä löytänyt, ellei käytävällä olisi ollut joku matkapuhelinliittymäfeissari, jolta kysyin.

Kyllä pelottaa tulla vanhaksi. Jos Stockmann kuolee pois ja jäljelle jäävät nämä triplat, redit ja ainoat, niin en taida viitsiä lähteä, koska en ole varma löydänkö ikinä sieltä pois ja takaisin kotiin. Ai mutta vähän aikaa sitten olin vielä sitä mieltä, että muutan vanhana asuntoon, joka on ostoskeskuksessa. Nyt en ole varma, en ehkä osaisi kotiin. Tai ehkä pitää ottaa lankakerä mukaan ja tehdä niin kuin vanhassa lastensadussa; keritä lankakerää kulkiessaan ja seurata sitä sitten.

Ehkä tulevaisuudessa menehtyneitä vanhuksia ei enää löydetä kotisohville muumioituneina vaan isoista kauppakeskuksista. Siellä he ovat loputtomasti vaeltaneet ja lopulta nyykähtäneet pukukoppiin. Mitään istumispaikkaahan ei tietenkään missään ole, ettei kukaan vain jää istumaan ja norkoilemaan. Pitää reippaasti jaksaa kierrellä ja ostaa. Sehän se on meidän nykyihmisten elämäntehtävä ja -tarkoitus.

Ehkä tulevaisuudessa perinnöksi voi jättää kanta-asiakkuuden ja korkeimman tason violetin kangaskassin. Ja tulevaisuuden perilliset kinastelevat, minkä kanta-asiakkuuden kukin saa. Hyvin eletty, hyvin kulutettu.

Itsekin huomaan valitsevani nykyisin kaikki (mm.sähkösopimuksen, hammaslääkärin) sen mukaan, saako sieltä S-bonuksia. Minusta on tullut S-bonushaukka. Pitääkö olla huolissaan?

Normaali

On vain yksi ajatus

Miten voi ihminen olla näin huonolla tuulella? En ole viitsinyt kirjoittaa tänne mitään, kun ajattelin tartuttavani pahantuulisuuteni, ja eihän sitä edes ole mitään kerrottavaa, kun on huonolla tuulella. Ajatus ei kulje. Kaikki energia ja voimavarat menevät kiukkuun. On vain yksi ajatus: vitutus. (Tulipas hieno lause vahingossa. Siitä saisi vaikka statement-paidan, tai tekstin mukin kylkeen.)

Nyt tuntuu, että mikään ei onnistu. Torkkupeitto, jota olen väkertänyt puoli vuotta tuli vihdoin valmiiksi, mutta olen siihen totaalisen pettynyt. En yhtään tykkään väreistä! Tarkoitus oli tehdä yksivärinen, mutta innostunut lankakauppias sai minut ostamaan liukuvärjättyä lankaa, ja ne näyttivätkin ihanilta kerällä. Mutta ei! Liukuvärjäys on kyllä helppo, mutta lopputulos on huono. Siinä on taas tekele kaapin perukoille.

Se oli torkkupeittoprojektissa kiva, että sattui valmistumaan juuri nyt pyhäinpäiväksi. Tein siihen kaksi mustaa raitaa, vuoden aikana menehtyiden omaisten (veli & täti) muistoksi. Sellaiset sururaidat. Tuntui merkitykselliseltä että torkkupeitto valmistui juuri nyt, kun on aika muistella edeltä menneitä.

Muita pieleen menneitä asioita: keramiikkakurssi ja pieleen menneet kipot. Syytän kyllä huonoa ohjausta. Mielestäni kurssin vetäjä ei osannut hommaansa, ja suhtautui opetukseen ylimalkaisesti.

Kaiken lisäksi nyt tulevana viikonloppuna on uusi kurssi, keraaminen veisto, ja suhtaudun siihen edellisen kurssin perusteella jo etukäteen varsin negatiivisesti: ei tule onnistumaan. Miksi ihmeessä minä änkeän itseni aina uudelleen ja uudelleen näille käsityökursseille todistaakseni itselleni että en ole käsityöihminen? En ole, minä vain haluaisin olla. Niin kuin haluaisin olla puutarhaihminenkin, enkä ole. Yleensä istutan kaikki pieleen ja tapan kasvit.

Luulisi että ihminen jo tässä iässä tietää mitä on, ja mitä ei ole? Vai sekoittaako nämä vaihdevuodet ihmisen minäkuvan niin perusteellisesti. Vähän sama kuin murrosiässäkään ei oikein tiedä, mikä on ja kokeilee sitten vähän kaikkea löytääkseen oman tyylinsä. Minulla on se sama 52-vuotiaana.

Entäpä sitten auton akku. Velipojalta perimäni auto on laitettu talveksi seisontarekisteriin ja pois käytöstä. Tarkoitus oli irrottaa siitä akku ja viedä sisälle lämpimään. Mutta en vain saanut sitä saakutin akkua irti! Puoli päivää väkersin ja lopulta luovutin!

Ensin oli vaikeuksia irrottaa akun navat. Yksi ruuvinväännin tipahti heti alkuunsa, ja katosi auton sisuksiin. Piti lähteä kauppaan ostamaan uusi. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut oikean kokoista, menin toiseen. Siellä myyjä katsoi mallina tuomaani, tarkoitus oli ostaa siitä yhtä kokoa isompi, että numero ei täsmää. Se oli tuumakoossa. Eikä heillä ollut juuri tarvitsemaani kokoa. Sen sijaan siellä kauppa nro ykkösessä oli, joten piti ajaa takaisin sinne.

Sain siis vihdoin oikean työvälineen ja akun navat irti. Mutta silti akku ei irtoa. Se on jotenkin kiinnitetty siihen pohjaan, enkä keksi miten. Tekisi mieli huutaa ääneen, mutta en viitsi kun pikkulinnut pelästyy. Jos täällä enää mitään pikkulintuja on. Hiiriä vain, jotka änkeävät sisälle pakkasta pakoon.

Haravointiin on jäänyt loppusilausta vaille kesken, kun talvi oli jo tullutkin ja loput lehdet jäätyneet kiinni maahan, että se siitä. Siinä sitten ovat.

Vintissä odottaa kahdeksan pikkuruutuista ikkunaa entisöintiä. En uskalla aloittaa, koska pieleen menee kumminkin. Toisaalta, jos en sitä tee, jää kasvihuone haaveeksi.

Lihapataan tuli liikaa suolaa. Söin silti.

Eli nyt ei ole onnistunut mikään vähään aikaan. Itsetunto on alamaissa.

Niin ja hammaslääkäri sanoi, että pitää aloittaa oikomishoito. Hampaat jatkavat omaa kulkuaan vinksalleen, eikä niillä pysty kohta syömään. Maksaa maltaita ja kestää kauan. En tiedä, jaksanko sitä? Nyt ymmärrän, miksi kaikilla vanhoilla oli ennen vanhaan tekohampaat. Jotenkin tuntuu että eikös se olisi paljon kätevämpää; napsaista kaikki omat hampaat pois ja laittaa tilalle uutuuttaan kiiltävät tekarit? Nyt yritetään vääntää ja kääntää omista leegoista toimivat. En tiedä, mutta ei tämä nyt tunnu hyvältä.

Nykyisin ne oikomisraudat ovat kyllä sellaiset muovikuoret, jotka laitetaan omien hampaiden päälle. Ne ei edes näy. Mutta ne päällä ei voi syödä. Otetaan pois syömisen ajaksi. Joten tässä tulee samalla laihdutuskuuri. Ei sitä viitsi joka naksun takia oikomiskuoria irroittaa. Tai joka paikassa.

Voi taivas, mitä tästä tulee. Toisaalta leukakipu on sen verran kroonista, että en näinkään jaksa. Entisenä hevostyttönä tiedän, että hevosen iän pystyi katsomaan sen hampaista. Taitaa päteä myös ihmiseen.

Huomenaamulla tulee nuohooja. Olen tyhjentänyt uunipesät tuhkasta. Mitenkähän nokipoika pysyy jäisellä peltikatolla? Jää nähtäväksi.

Toivottavasti paremmissa fiiliksissä ensi kerralla.

Normaali

Wanna-be pikkutyttö

Käyn lenkillä puistossa, missä on usein päiväkotiryhmiä ulkoilemassa ja viikonloppuisin perheitä.

Eräänä sunnuntaina ehkä noin viisivuotias tyttö poseerasi syksyn lehtien keskellä vaaleanpunaisen hapsulaukun kanssa, isä otti kuvia kännykällään ja kehui.

Kerran vastaan tuli kokonainen päiväkotiryhmä keppihevostyttöjä. Minäkin olisin keppihevostyttö, jos olisin pieni. Minullakin olisi vaaleanpunainen hapsulaukku. Ihailen näitä pikkutyttöjä.

Olisi ihanaa olla hetki pikkutyttö! Tarkoitan sitä tunnetta, missä on sataprosenttisesti tässä ja nyt, toisaalta myös samanaikaisesti mielikuvitusmaailmassa, on täysin peloton ja varma itsestään. Haluaisin yhden iltapäivän pikkutyttöyttä!

Juontaja-malli-ad Anne Kukkohovi kertoi haastattelussa siitä, miten merkityksellistä lapsena koettu isän rakkaus ja huomio on ollut hänelle. Samaa puhui kirjailija Outi Pakkanen radion haastattelussa. Kesällä tapasin legendaarisen Kirsti Paakkasen, ja myös hän kertoi isästään, joka oli ollut kannustava ja rohkaiseva. Kaikkien näiden naisten isät olivat valaneet tyttäriinsä uskoa siihen että he pystyvät mihin vain haluavat. Voisin melkein korvamerkata tuntemani naiset sen perusteella, ovatko he saaneet isäihalailua lapsena. Isän arvostuksen kokeneet tytöt omaavat absolutely paremman itsetunnon.

Sain ahkeran, työlleen omistautuvan isän, mutta en saanut minua ihailevaa isää. Minulla oli yltäkylläinen lapsuus, mutta henkisetä tyttökannustusta en koskaan saanut, itsetuntoani ei kasvatettu. Ehkä juuri tässä on lapsenkasvatuksen ydin; lasta ei pidä kasvattaa, mutta lapsen itsetuntoa pitää terveellä tavalla konkreettisesti kasvattaa.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään muistoa isän kanssa vietetystä ajasta. Paitsi yksi. Tiistaisin äiti lähti kirkkokuoroon ja isä jäi lapsenvahdiksi. Isä luki saman sadun. Ja kun olin nukahtanut – tai isä luuli että olin nukahtanut – hän lähti töihin. Se oli isän elämää. Ja se oli minun pikkutytön elämääni.

Harrastin pienenä balettia. Äiti ompeli minulle hienon asun, valkoisen, missä oli tutuhelma. Sain myös balettitossut. Muistaakseni harrastus ei kestänyt kauan, juuri sen verran aikaa että sain varusteet. Balettimekko oli ihana. Pidin itsestäni siinä. Minulla on vieläkin tallessa molemmat. Balettitossut roikkuvat koristeena mökin eteisen seinällä.

Ilmeisesti jonkin sortin regerssiovaihe meneillään. Sain kutsun kanta-asiakasiltaan erääseen vaateliikkeeseen, juotuani riittävän monet tervetuliaismaljat, koin tarpeelliseksi ostaa itselleni sinisen, polvipituisen pitsitutun. Kotona vannoin pitäväni sitä tästedes aina. Se tulisi olemaan arkivaatteeni ja identiteettini. Alle voisi pukea legginsit tai paksut sukkikset.

Tarkemmin ajateltuani ja itseäni analysoituani tajusin että ehkä ostin tutuhameen päästäkseni takaisin lapsuuteeni, siihen balleriinavaiheeseen, pikkutytöksi. Puuttuu vain isähahmo, joka lähtisi kanssani kaksin lähipuistoon, ottaisi minusta nättejä instakuvia, kertoisi että pystyn mihin vain. Jos isä eläisi, raahaisin hänet senioritalosta rullatuolissa puistoon, pakottaisin valokuvaamaan ja kehumaan. Ehkä jotain itsetunnossani olisi vielä korjattavissa.

Yhtä hyvin voisin ostaa keppihevosen ja lähteä laukalle.

Jos näette minun laukkaavan lähipuistossa keppihevosella sininen tutuhame päällä, soittakaa 112.

¨

Normaali

Radikaaleinta on sivistys!

Eräs ihailemani henkilö on Ruben Stiller. Pidän hänen älykkyydestään, itseironiastaan ja tyylistää haastatella. Hän ei koskaan häpäise haastateltavaansa. Silti keskustelu ei ole nössöä. Se jos mikä osoittaa suurta taitoa. Hän osaa myös loistavasti analysoida itseään.

Yle Areenalla on pod-cast sarja nimeltä Avoin kysymys, ja ohjelman vieraana on yhdessä jaksossa Ruben Stiller. Olipa mielenkiintoista kuulla hänen omista ajatuksistaan.

Ohjelmassa Rubenilta kysyttiin, mikä on radikaaleinta tässä ajassa. Hän vastasi että sivistys, se on kaikkein radikaaleinta. Ja että hän ei pidä nykysuuntauksesta, missä kaikki ovat koko aikaa tuohtuneita, vihaisia ja loukkantuneita. Amen! Olen niin samaa mieltä! Oikein ihmetyttää, miten ihmiset jaksavat olla niin negatiivisissa moodeissa ja ruokkia omaa negatiivisuuttaan haukkumalla muita somessa.

Media itse ruokkii myös tätä ilmiötä. Eräässä toisessa ohjelmassa Kaarina Hazard puhui harmaasta vyöhykkeestä. Todellisessa, oikeassa elämässä on paljon harmaata aluetta, mutta media haluaa vain mustaa ja valkoista, vastakkainasettelua. Harmaa ei ole medialle kiinnostavaa, vaikka se on totta.

Maahanmuutto on juuri yksi sellainen asia, mikä tulee tästä mieleen, vaikka se ei kyseisen ohjelman aihe ollutkaan. Siinä on paljon harmaata, mutta media ja esillä olevat agendat ovat aina joko mustaa tai valkoista.

Koska nyt on loppusyksy ja luonto on harmaata, ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota tähän väriin ja sen edustamaan arvomaailmaan. Harmaa on hyvä, se tasapainottaa. Poislukien harmaa talous, sitä emme kannata. Ei sen puoleen – tunnustan – kyllä joskus ihan tahallani sanon jollekin ”nappikauppiaalle” että en tarvitse sitä kuittia.

Näinä aikoina ei ole kivaa olla poliitikko tai toimittaja. Helposti joutuu nettitrollien saaliiksi ja vihapuheen kohteeksi. Toivon voimia ja rohkeutta heille kaikille työssään. Hatun nosto, teette arvokasta työtä. Tehkää se myös arvokkaasti, luottaen ajan radikaaleimpaan aseeseen, sivistykseen! Kuten Kaarina ja Ruben.

Normaali

Miten eroon vaihdevuosioireista?

Täytynee kirjoittaa tilannekatsaus vaihdevuosiongelmiin, kun on näistä asioista tullut avauduttua matkan varrella. Käänne parempaan on tapahtunut, ja toivon tämän todellakin jäävän vallitsevaksi olotilaksi, sen verran huono tilanne oli vielä hetki sitten. Olin lähes paniikissa oireiden ja väsymyksen kanssa.

Taustaa, kertausta ja nykytilanne:

  • kuukautiset loppuivat kesällä, heinäkuussa oli viimeksi
  • Elokuussa alkoivat kuumat aallot, pahimmillaan 2-3 tunnin välein. Yöllä heräsin kolme-neljä kertaa hikoiluun ja juomaan vettä. Sen seurauksena nukuin huonosti, olin väsynyt ja ärtynyt.
  • Kävin gynekologilla, joka totesti että ”joo, kuolluttahan täällä on”, ja määräsi hormonikorvaushoidon. En kuitenkaan aloittanut sen käyttöä, koska kuukautiset olisivat palanneet jopa tavallista runsaampina. Minusta kuukautisten poisjäänti oli koko asiassa parasta, miksi siitä luopuisin? Vasta muutaman vuoden kuluttua hormoonikorvauslääkitys olisi vaihdettu sellaiseen, että kuukautiset jäisivät pois. Jotenkin myös epäröin vuosikausia jatkuvaa lääkitystä. Ja mitä sitten tapahtuisi, kun lääkitys lopetettaisiin, palautuisivatko vaihdevuosioireet? Päätin kärsiä.
  • Viikko sitten päätin aloittaa rankan urheilun. Olin kyllä tähänkin asti käynyt lenkillä, sauvakävelyllä ja jumppaillut kotona. Mutta yöväsymyksestä johtuen liikunta jäi yhä vähemmälle, en jaksanut. Nyt sain jostain voimia aloittaa, laitoin kovan kovaa vasten. Päätin pistää hanttiin tosissani. Hommasin kuntosalikortin ja siihen vielä ryhmäliikuntatunnit päälle. Ajattelin että jos hikoilen liikunnasta, ei hikeä ja kuumuutta voi enää riittää muuhun, syyttä suotta tapahtuvaan kuumotteluun.
  • Olen nyt viikon treenannut kuin maniac. Joka paikkaan sattuu. Mutta kas; olen nukkunut yöni hyvin, muutos tapahtui heti ensimmäisestä päivästä, herään enää vain kerran yössä ja sekin kuumotus on enää lievä, kuin tulitikun sytyttäisi! Myös päivällä kuumia aaltoja tulee harvemmin ja lievempinä. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että liike on lääke, en olisi uskonut että liikunta toimii hormonaalisiin asioihin, mutta näin näyttää ainakin omalta kohdaltani olevan.
  • Ravintolisänä olen käyttänyt luontaistuotekaupan salviasta valmistettua Menoforcea ja maca-jauhetta olen lisännyt iltasmoothien. Maca-jauheen pitäisi tukea kehon hormonitoimintaa. Hyvä smoothie tulee kun surauttaa sekaisin banaanin, kaurajuomaa, kanelia, maca-jauhetta ja seesasaminsiemeniä. Lisään siihen vielä lääkärin määräämää suolen toimintaa edistävää Vi-sibliniä (kuituvalmiste) lusikallisen. Menee sinä samassa sekin.
  • Suosittelen kokeilemaan vaihdevuosioireisiin ja kuumiin aaltoihin rankkaa liikuntaa. Minulla näyttää auttavan. Koska hormonitoiminta on muutostilassa, kiloja kertyy helpommin kuin ennen ja uusiin paikkoihin – eli vyötärölle – auttaa rankka liikunta myös pitämään painonhallinnan kurissa.
  • Nyt vain toivon että jaksan pitää kiinni tästä määrästä liikuntaa. Toisaalta, jos lopetan ja negatiiviset vaikutukset palaavat, palaan takuulla nopeasti ruotuuni salille treenaamaan!

Normaali

Kaikentekevä sormus

Kävelin kuntosalilta kotiin. Matkan varrella ikkunashoppailin pikkuputiikkien näyteikkunat. Eräässä kultasepänliikkeessä Johanneksenkirkkoa vastapäätä myydään myös vintagekoruja ja yksi ikkunoista on varattu niille.

Kerran, vuosia sitten, näin samaisessa ikkunassa miesten kultaisen ranneketjun, jonka laatassa oli kaiverrus ”Pera”. Pystyin kuvittelemaan Peran: Autokauppias tai varaosamyyjä, tosimies. Kotona Pera pukeutuu salihousuihin ja hihattomaan paitaan, joka jättää näkyville treenatut hauikset ja tatuoinnit. Vaimoaan Pera puhuttelee lempeästi Eukoksi. Televisiosta Pera katsoo äijäohjelmia kuten sitä missä testataan autoja eri olosuhteissa tai onnettomuussyyntutkintaohjelmaa tai poliisiohjelmia, ja samalla syö arkisin rahkaa, viikonloppuisin juo nelosolutta. Korun Pera oli ostanut itse itselleen syntymäpäivälahjaksi tai jonkun saavutuksen kunniaksi, esimerkiksi silloin kun nosti 200 kiloa penkiltä ensi kertaa. Tai ehkä perhe on ostanut korun Peralle 50-vuotislahjaksi. Miksiköhän Pera on joutunut korusta luopumaan? Oliko hän ehkä kuollut, tai oliko kuntosali mennyt konkurssiin?

En ostanut Pera-korua. Mutta se on kyllä harmittanut. Siinä oli jotakin niin puhuttelevaa. Nyt huomioni näyteikkunassa kiinnittyi erääseen sormukseen, jossa oli poikkeuksellisen iso, pyöreä ja kirkas kivi.

Minulla on kaksi pukeutumiskikkaa: toinen on huomiokengät ja toinen huomiosormus. Niiden tehtävänä on kiinnittää huomio pois muista seikoista. Kun jalassa on erikoiset kengät, kukaan ei katso kasvoihin. Joten jos on huonotukkapäivä tai naama väsynyt, kannattaa laittaa erikoiset kengät jalkaan. Iso sormus taas peittää alleen maatiaissormet, allergiaoireet ja kortisonivoiteen jättämät jäljet sormissa.

Menin sisälle liikkeeseen katsomaan sormusta tarkemmin. Sen oli valmistanut helsinkiläinen kultaseppä vuonna 1966, vuotta ennen syntymääni. Kivi oli vuorikristallia. Sormus sopi oikean käden nimettömääni täydellisesti. En kuitenkaan ostanut sormusta, jäin miettimään asiaa.

Kotona googlasin vuorikristallista. Löysin monenlaista tietoa:

  • auttaa negatiivisuuden karkottamisessa
  • parantaa. Antiikin aikana vuorikristalli laitettiin kipeään kohtaan, esim. haavaan tai palovammaan.
  • käytetty uskonnollisissa riiteissä, mm. hautajaisissa karkoittamaan paholainen
  • horoskooppimerkeissä liittyy oinaaseen, leijonaan ja vesimieheen
  • kruunuchakran kivi ja nopeuttaa henkistä kasvua
  • kärsivällisyyden ja täydellisyyden kivi
  • avaa yhteyttä Korkeimpaan
  • auttaa nopeuttamaan rukousten toteutusta
  • vahvitaa ja selkeyttää ajatusta, antaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä
  • tasapainottaa ja uudistaa kehoa, henkeä ja mieltä
  • aktivoi immuunisysteemiä ja tuo tasapainoa fyysiseen kehoon
  • auttaa migreeniin, huimaukseen ja matkapahoinvointiin
  • erinomainen kivi oman sisäisen kritiikin, negatiivisuuden ja pelon poistamiseen
  • aktivoi positiivisia tunteita ja ajatuksia
  • neutraloi haitallisia säteilyä
  • vahvistaa keskittymistä, auttaa muistamisessa
  • auttaa aineenvaihdunnassa ja siitä voi olla apua painonpudotuksessa

Tässä kohtaa googlailua päätin palata välittömästi korukauppaan ostamaan sormuksen itselleni. Lähtiessäni hehkutin eteisessä että lähden ostamaan sellaista sormusta, joka tekee minusta paremman ihmisen ja auttaa painonpudotuksessa. Poika pyöritteli silmiään ja totesi: ”Isä, äiti on ihan sekaisin”. Mies vastasi työhuoneestaan: ”Joo, ei se mitään. Ollaanhan me siihen jo totuttu”.

Laitoin sormuksen heti sormeen ja käyttöön. Kotimatkalla löysin sille vielä yhden käyttötarkoituksen: kivi on niin iso ja kirkas, että sormus toimii mainiosti myös heijastimena.

Normaali

Mörkömarraskuu

Edessä on kuukausista julmin – mörkömarraskuu. Tai ei, kyllä tammikuu on vielä pahempi. Silloin on pimeän lisäksi kylmää, eikä edessä odota joulun valo ja tunnelma pelastuksena pimeästä ja kosteasta. Ja silloin takana on jo pari kuukautta pimeää. Mutta ei surra vielä tammikuuta, kun olemme vasta marraskuun kynnyksellä.

Fiksua olisi tietenkin pyrähtää jonnekin etelään hetkeksi. Mutta olen laiska lähtemään. Matkustaminen on mielestäni rankkaa, enkä välttämättä viihdy vieraissa elinympäristöissä. Ehkä minusta on tullut kissa? Sekin tykkää olla tutussa paikassa.

Lisäksi matkustaessa tutut rutiinit katkeavat. Sehän tietenkin on matkustamisen tarkoituskin; päästä eroon rutiineista, tuulettaa omaa elämää. Mutta minä pidän rutiineista. Pidän siitä että Hesari odottaa aamulla ovenkahvassa ja kahvipannussa on tiettyä kahvia ja siinä ohessa kaksi hapankorppua mustalla emmentalilla. Paitsi että nyt kun olen katsonut Suurinta pudottajaa, ja siellä Riitta Väisänen kaipailee aamuista kanelipullaansa, olen saanut huonoja vaikutteita ja kokeillut kanelipullaa aamukahvin kyytipoikana. On se kyllä pahuksen hyvä vaihtoehto hapankorpuille.

Hotellien runsaista aamupalabuffeteista syön kaiken mahdollisen, otan kyytipojaksi skumppalasin, kaksikin, jos on tarjolla, parhaimmissa hotelleissa kuuluu aamiaisbuffan vakiovarustuksiin. Viimeksi tarjolla oli myös erilaisia terveyspirtelöitä, otin detox-pirtelön.

Oli siinä elimistöllä ihmettelemistä, kun sisään tunki terveellistä elimistöä puhdistavaa smoothieta ja heti perään skumppaa ja kahvia. Joten kyllä on ihmisen paras (ja terveellisintä) pysyä kotona omissa rutiineissaan. Tai ainakin allekirjoittaneen.

Mutta jotenkin tästä edessä siintävästä marraskuusta on selvittävä. Yksi konsti minulla on. Sille tulee hintaa suurin piirtein sen etelänmatkan verran, jos laskee yhteen matkan, majoituksen ja käyttörahat. Varaan joka viikoksi jonkun hoidon tai kylpylä-/saunakokemuksen.

Pääkaupunkiseudulla on paljon mahdollisuuksia. Puolen tunnin päässä on Långvik, se on ihan paras arkena, kun siellä ei ole ketään. Siellä en ole käynyt hoidoissa, olen vain nauttinut erilaisista saunoista ja altaista, ja suolahuoneesta, se pitää varata erikseen, mutta tekee hyvää jos on iho-ongelmia.

Yrjönkadun uimahallissa en ole käynyt aikoihin, sinne kannattaisi kyllä mennä. Sieltä voi vuokrata itselleen oman ”hytin”, missä voi levähtää saunomisen ja uimisen lomassa ja tilata pientä purtavaa. Hakaniemen Kulttuurisauna on upea, rauhoittava kokemus minimalistisuudessaan. Siellä on myös jännä, mystinen äänimaailma. Saunan jälkeen voi nauttia esimerkiksi keitetyn kananmunan ja teetä. Uunisaaressa on aamusauna, ja sieltä voi mennä myös mereen uimaan, ja se on myös rauhallinen paikka, eikä siellä ole turisteja, toisin kuin Löylyssä.

Vartalohoidoista suosin aromaattista hierontaa, aito thaihieronta on myös hyvä ja intialainen päähieronta öljyllä tehtynä yhdistettynä kasvohoitoon tai niska-hartiaseudun hierontaan on superia koko pääaluelle. Sen jälkeen on ihan pilvissä. Tekee ihanaa, jos kärsii hampaiden narskuttelusta, ja leukaperät ovat siksi kipeät. Tai jos on stressiä.

Joitakin vuosia sitten työkaveri vinkkasi hiusten energialeikkauksesta. Niitä tekee Helsingissä Tukkatalo. Hoito kestää puolitoistatuntia, sisältää intialaisen päähieronnan ja spesiaalin leikkauksen, missä hiukset leikataan niiden luonnollista kasvua ja kasvusuuntaa kunnioittaen, ei käytetä ohennussaksia, ei tehdä teräviä kulmia. Hiuksista tulee luonnollisen kauniit, ja ne pitävät mallinsa paremmin myös kasvaessaan. Koko puolentoistatunnin hoito tehdään hiljaisuudessa, sermien takana, muistaakseni jotakin rentouttavaa pimpelipom-musiikkia oli taustalla. Oli hyvä kokemus, eikä hiuksiani ole koskaan ennen leikattu paremmin.

Siitä pitäen olen käynyt leikkauttamassa hiukseni samalla kampaajalla. Hänestä tuli luottokampaajani. Tosin tätä energialeikkausta en ole teettänyt, on sen verran hintava, muistaakseni 90 €. Mutta nyt ajattelin mörkö-marraskuun kunniaksi teettää seuraavalla kerralla taas energialeikkauksen. Tarkemmin ajateltuna, voisi muuttaa omaa kampaamosykliä, kävisi vain joka toinen kuukausi ja ottaisi tämän kalliimman energialeikkauksen. Sittenhän se olisi jopa edullisempi vaihtoehto.

Oleellisena osana omaa mörkömarraskuu toimintaa on kylmässä merivedessä uinti. Eilen uintipaikalla oli samaan aikaan teräsmummo, joka pulahti veteen ennen minua. Ui kauas. Minä katsoin perään ja ajattelin; pitäisikö olla huolissaan, mitä jos siltä alkaa vetää suonta jalasta? Minulla ei ollut mukana edes puhelinta, että olisi saanut hälytettyä apua.

Uin oman satsini; laskin kahteenkymmeneen ja nousin kuivattelemaan. Minulla oli jo vaatteet päällä, kun mummo nousi vedestä. Kysyin, miten hän voi uida noin pitkään kylmässä. Sanoi että on totuttanut itsensä siihen. Ja että tärkeää on seurata omaa vointia niin, että jaksaa uinnin päälle vielä vetää itsensä ylös laiturille. Siinä on hankalat ne tikkaat. Sanoi laskevansa sataanviiteenkymmeneen. Sitä kohti siis. Kurottavaa on minun kahdestakymmenestä! Ihailen näitä kylmäuintipaikan mummoja, ne tuntuvat ihan voittamattomilta. Jää kyllä kaikenmaailman rambot toiseksi. Enpä usko että Sylvester Stallone kestäisi vedessä edes viiteen.

Ja kirsikkana mörkömarraskuun kakussa: juhat! Yhtenä lauantaina on tarkoitus pitää kepeät Art Afternoon Coctail Partyt. Skumpat on jo valmiina ostettuna Viron lautalta, tarjoilut tilaamista vaille valmiit ja iltapäivän taiteellinen ohjelma suunniteltu.

Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa jääkylmää vettä ja silirimpis-meininkiä!

Uskon että etsimällä omat voimia tuovat, mieltä ja kehoa uudistavat ja rentouttavat konstit selviämme tästäkin mörkömarraskuusta. Pian onkin jo joulukuu, ja voimme nauttia sen tunnelmasta.

Normaali

Ihmisten käyttöliittymä

Jäin miettimään kohtaamisen ja kommunikaation vaikeutta.

Nuori työtuttava, jolla on äärimmäisen kauniit – vaaleat, pitkät ja kiharat hiukset – meni vaihtamaan autoonsa talvirenkaita. Rengasliikkeen pojat olivat innostuneet ja heittivät small-talk’ia: ”Tulitko hiuksia leikkaamaan? Meillä on täällä täyden palvelun autokorjaamo. Kaikki onnistuu”. Tuttava koki tämän loukkaavana, ja päätti että ei vastedes siihen rengasliikkeeseen mene.

Itse olen siinä iässä, että perään viheltelee enää vesipannu, eikä kukaan vahingossakaan flirttaile. Nyt lurahti vale; eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun mökkipaikkakunnan papat flirttailivat huoltoasemalla! Mutta se taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, tarkemmin ajatellen ehkä jopa tällä vuosikymmenellä. Niinpä talvi-/kesärenkaiden vaihto on minulle vuoden kohokohtia. Autokorjaamoilla ja rengashalleissa vallitsee aito äijäkulttuuri, positiivisessa mielessä. Enää en ole sentään nähnyt rengasliikkeiden tyttökalentereita seinillä, mutta muuten tunnelma sähköistyy naisasiakkaan saapuessa kaksi kertaa vuodessa man-caveen.

Olen saanut aina äärimmäisen hyvää palvelua. Joskus olen kysynyt jotakin neuvoja autoon liittyen ja minua on opastettu. Viimeksi kysyin, mitä pitää autolle tehdä, jos sen laittaa pois käytöstä talveksi. Sain hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet.

Voi olla että kasvuympäristö (kolme isoveljeä) on koulinut luonnetta. Myös aiemmat työpaikat olivat miesvaltaisia, huumori oli ronskia ja toiminta suoraviivaista. Naiselliset kiertoilmaisut ja rivienvälipuheet eivät olleet käytössä, niitä olen kohdannut vasta myöhemmissä elämänvaihessa, ja ne tuottavat minulle välillä vaikeuksia, niitä en hallitse.

Mutta tuo tukkaepisodi. Se saa minut surulliseksi. Siinä amispoika kohtasi korkeastikoulutetun naisen. Poika yritti flirttailla, sai takkiinsa. Ja tyttö koki itsensä loukatuksi, saaneensa huonoa palvelua ja kohdanneensa epämääräistä vihjailua. Kaikille huono ja epäonnistunut kohtaaminen. Tarkoitus ei todennäköisesti ollut loukata, mutta pieleen meni.

Miten vaikeata kommunikointi onkaan! Miten helposti syntyy väärinkäsityksiä! Meidän ihmisten käyttöliittymä on varsin vaikeasti hallittavissa, eikä uusia päivityksiäkään ole saatavilla. Niinpä ihmissuhteissa pitää haparoida kuin syntymäsokea pimeässä. (Mitähän tuokin vertaus nyt sitten tarkoitti? Kuullosti vain niin kivalta, olkoon. Ei ole tarkoitus loukata sokeita.)

Ehkä meidän kannattaisi yrittää olla vähemmän herkkähipiäisiä. Osata tulkita tarkoitusperät. Ollaanko liikkeellä loukkaamistarkoituksessa vai bona fide (=latinaa, vilpittömin mielin)? Ja olla vähän lempeämpiä kanssaihmisille. Kaikki eivät ole supliikki-ihmisiä. ”Huonon” käytöksen takana voi myös olla diagnoosi, silloin kommunikointi on haasteellista ja nyanssit hukassa, silloin käytös voi vaikuttaa normi-ihmisestä töykeältä.

Meitä on niin moneen junaan, ja moni seisoo yhä asemalla koskaan kyytiin pääsemättä.

Normaali

Miina Äkkijyrkkä ja Kalevalan Louhi

Taiteilija Miina Äkkijyrkkä viettää 70-vuotissyntymäpäiviään, elämäkerta on ilmestynyt, ja nyt häneen törmää monissa medioissa. Maria Veitola oli Miinan luona yökylässä, ja kampaajalla luin uusinta Gloriaa ja sielläkin oli Miina.

Äkkijyrkkä on kotoisin samalta kylältä kuin appivanhempani eli Sonkajärveltä, mutta on heitä 15 vuotta nuorempi. Sukunimi oli kylläkin Loiva, mutta eihän se sovi hänen persoonaansa ollenkaan, Äkkijyrkkä on parempi ja kuvaavampi.

Hieno persoona! Ihailen pelottomuutta ja kykyä elää omannäköistä elämää. Se on ainoa tie onnellisuuteen. Glorian jutusta jäi erityisesti mieleen Miinan luonnehdinta siitä, miten taide syntyy. ”Se on kuin kakka, ei siitä tiedä, mitä sieltä tulee”.

Elämänkumppanina, äitinä tai muuten läheisenä Miina ei varmasti ole helppo ihminen. Tuollainen antautuminen taiteelle/kyytöille/omalle elämäntyylille vaatii sen laatuista ehdottomuutta että se on jo itsekkyyttä, eikä muiden ole siihen välttämättä helppo sopeutua, jää jalkoihin.

Miina tuli mieleen eräästä toisesta hahmosta. Kuuntelen Yle Areenalta ohjelmasarjaa nimeltä ”Kalevala palaa”. Suosittelen. Siinä oli yksi jakso Louhesta, Pohjolan emännästä. Tuli Miina mieleen. Louhi pisti kampoihin Kalevalan miehille. Ei antanut periksi. Hän oli oman Pohjolan valtakunnan matriarkka, omasi yliluonnollisia lahjoja ja oli ehtoisa emäntä.

Kalevalan miehet halusivat Louhelta aina jotakin; tyttäriä morsiamiksi ja ihmekone Sampoa. Louhi puolusti omaansa kynsinhampain ja sai Kalevalalan miesten vihat niskoilleen. Häntä haukuttiin portoksi, noidaksi ja ties miksi. Oli vihapuhetta siis jo silloin! Jakson kuunneltuani tuli mieleen, että pitäisi kyllä ihan Louhen takia lukea Kalevala – en voi sanoa uudelleen, en ole sitä koskaan lukenut.

Miehen sukupolvi on Kalevalansa koulussa lukenut, mutta minä 70-luvun kasvatti en. Pojan sukupolvi on lukenut osia Kalevalasta, mutta ei kokonaan.

Meillä on kirjahyllyssä Kalevala cd-boxi. Ostin sen odotusaikana äitiyden ja lapsenkasvatuksen suuruudenhulluudessani. Ajattelin että kuunneltaisiin Kalevala autossa cd:ltä, lapsi sivistyisi ihan huomaamattaan vaipoissaan. Ei se niin mennyt, Titi-nalle ja Frööbelin palikat siellä soi. Vieläkin puistattaa ne – ja naurattaa oma Kalevala-idea. Mutta nyt voisinkin kaivaa Kalevala-cd:t kirjahyllystä, ottaa keskeneräisen virkkuuhomman ja yhdistää nämä kaksi tekemätöntä asiaa. Voisi olla ihan hyvä kombo.

Paitsi että eihän meillä ole enää cd-soitinta. Pitääkö mennä autoon istumaan ja virkkaamaan? Ehkä Kalevala löytyy luettuna netistä, ryhdyn etsimään. Olisi kyllä myös kiintoisaa lukea Kalevalaa nykysuomeksi. Sellainen versio on olemassa. Kalevala is booming ja Louhi minun suosikkini!

Normaali

Pupunpapanasalaattia

Sinänsä merkillistä, että lempiohjelmani tänä syksynä on ollut Suurin pudottaja. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa lempiohjelmaksi, mutta ainoa ohjelma, mitä televisiosta katson, se kyllä on. Olen katsonut sitä osallistujien takia, mielenkiintoisia persoonia: Neumann, Niina Mikkonen ja Riitta Väisänen eritoten.

Katsomisella lienee olleen piilovaikutusta, koska ykskaks päätin lähteä kuntosalille. Tässähän on ollut vuoden tauko kuntosalista. Tai eipäs, kesällä kävin mökkipaikkakunnan minikuntosalilla. Mutta isommin en ole salitreeniä harrastanut. Nyt päätin rykäistä. Pimeät ja märät ajat ovat käsillä, ajattelin että laitetaanpa rouva kuntoon. Meinaan käydä niin usein kuin vain suinkin jaksan, eipä olisi hullumpaa, jos kävisin päivittäin. Saas nähdä, mihin tämä innostus tökkäisee. Menee taas överiksi – niin kuin yleensä aina kaikki.

Mutta kylläpä tuli heti hyvä fiilis! On kroppa elossa, veri virtaa. Kotimatkalla teki mieli poiketa lähikauppaan ostamaan kaikkea terveellistä: skyriä ja salaattia ja sitruuna ja limeä ja omenaa. Nälkä oli hirveä, onneksi kotona odotti lihamureke ja valkosipuliperunat. Okei, tunnustan, siinä oli kyllä kermaa. Pesin nopsasti salaatin siihen kyytipojaksi. Olipa hyvää.

Syötyäni ajattelin, että pesenpä sen lopunkin salaatin valmiiksi ja laitan pussiin jääkaappiin odottamaan seuraavaa nälkää. Kippasin salaattimixin säleikköön ja tuikkasin hanan alle. Kohta ihmettelin, että miten lavuaariin valuva vesi voi olla ruskeaa? Tarkemmin kun katsoin siivilässä köllöttävää salaattia, huomasin siinä jotakin asiaan kuulumatonta: kakkaa. Tai papanoilta ne ainakin näyttivät. Voihan se olla että parhaimmassa tapauksessa olivat jotakin kasvumultaa. Yök-yök-yök! Minä kun olin jo ehtinyt nälissäni syödä yhden annoksen sitä kakkasalaattia!

Otin salaattisiivilällisen, roskiksesta kaivoin tyhjentyneen salaattirasian ja lähdin takaisin lähikauppaan näyttämään löydöksiäni. Yhdessä siellä sitten ihmeteltiin.

Nyt maha möyryää. Mielenkiinnolla odotan seuraamuksia. Eikös toisaalta suoliston bakteeriflooraa hoideta vieraskakalla, toisaalta ehkä ei pupun jätöksillä. Ranskalaista partymix-salaattisekoitusta en kyllä konsanaan osta. Jännä sinänsä, että myyjä tarjosi uutta, samanlaista salaattisatsia kakkasalaatin tilalle. Sanoin, että ei-kiitos, eiköhän tämä nyt ollut tässä. Sain rahat takaisin, 3,70€.

Sellainen tapaus tänään täällä.

Normaali

Muhu-matkalla

Käväistiin lyhyenläntällä syyslomareissulla Virossa. Me ollaan vähän ”huonoja” matkustamaan. Viihdytään kotona tai mökillä; tutuissa, omissa elinympäristöissä. Ja karsastetaan ihmispaljouksia. Siksi matkat ovat parin-kolmen yön mittaisia ja yleensä off-season kohteisiin. Automatka Viroon täytti kriteerit.

On muuten lättänä maa, ainakin länsipuolelta. Olisiko vanhaa merenpohjaa? Suomi on maisemallisesti mäkinen ja monimuotoinen. En ole aiemmin käynyt Tallinnaa pidemmällä. Nyt tuli tutuksi Pärnu ja Muhu.

Sikäli matkustaminen saa oman lisäsävynsä, kun sen tekee 16-v. pojan kanssa. Hänellä on kolmen tunnin välein nälkä. Tuntuu että mitään ei ehdi tehdä, muuta kuin syödä. Ensimmäisenä matkapäivänä hän söi viisi ateriaa! Ensin kotona ennen lähtöä pekonia ja paistetun kananmunan, laivalla lohta, automatkalla Pärnuseen kanataskun, Pärnussa jauhelihapihvit ja vielä illalliseksi ankkaa. Vitsailimme että tuli yhden päivän aikana syötyä miltei kaikki eläinkunnan tuotteet. Onneksi tajusin pyytää mukaan pöytään tuodut alkupalaleivät yöpalaksi. Söi se nekin yöllä, kun me jo kuorsasimme.

Off-season matkailu on kyllä parasta. Oli mukava kävellä autiolla tuulisella rannalla, kuunnella laineiden loiskintaa, ja ihailla kesän hälyistä hiljentynyttä kaupunkia. Hotelli oli hieno, art noveau -tyylinen, persoonallinen paikka. Sen oli rakennuttanut aikoinaan rikas kauppias/liikemies, joka etsi sopivaa paikkaa tyttärensä hääjuhlaa varten, mutta kun sitä ei löytynyt, päätti rakennuttaa paikan itse. Taisi morsian kummitella siellä, koska kattokruunu helisi. Ehkä yövyttiin hänen morsiuskammarissaan.

Jälkimmäisessä yöpymispaikassa Muhun saarella kävin aamulla saunassa. Olipa kokemus. Siellä oli kylmävesipalju ulkoterassilla, ”Siberian tubiksi” sitä kutsuivat. Ihastuin siihen kylmäpaljuun! En ole oikein koskaan ymmärtänyt kuumavesipaljuja, miksi lillua kuumassa vedessä ulkona, mutta tämä kylmävesidippi kolahti. Rupesin heti suunnittelemaan sellaista meille. Ensi kevääksi on sopivasti tekeillä katettu kuisti pihasaunaan. Siihen sopii mainiosti kylmävesipalju.

Muhun saunassa oli itsetehtyä kuorintavoidetta, en tiedä tarkkaa koostumusta, mutta ainakin siinä oli hunajaa ja joitakin siemeniä, ehkä seesaminsiemeniä? Menin ensin saunaan, sitten kuurasin itseni kuorintavoiteella, takaisin löylyyn vastomaan, lopuksi dippasin kylmävesialtaaseen. Oi autuutta. Toistin tämän pari kertaa. Olo oli uudestisyntynyt! Miten olen kokonaan unohtanut kuorintavoiteet? Ja että niitä voi tehdä itse sopivista aineosista. Iho tuntui kuorinnan jälkeen hyvältä, edes voidetta en kaivannut, vaikka yleensä aina saunan jälkeen ihoa kiristää.

Pukuhuoneessa oli tarjolla vesikannu, siinä hedelmiä makua tuomaan. Join koko kannullisen saunomisen lomassa. Kynttilät paloivat, sade ropisi, ketään ei ollut missään. Sumuinen merenlahti saunan edustalla. Miten yksinkertaisista asioista täydellinen kokemus syntyykään: kauniista miljööstä, kynttilöistä, pellavapyyhkeestä, kuorintavoiteesta, hedelmävedestä, vastasta, kuumasta saunasta ja kylmästä vedestä, hiljaisuudesta. Helppo toteuttaa myös omassa normielämässä. Ei tarvitse matkustaa Muhuun! Vaikka olihan siinä nautintonsa, kun joku oli sen kaiken minulle valmistanut; saunan lämmittänyt, kynttilät syttyttänyt, kylmäaltaan täyttänyt, vesikannun tuonut, vastan väkertänyt, sain mennä valmiiseen. Tästä tuleekin mieleen Eeva Kilven runo:

”Nukkumaan käydessä ajattelen: 

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.”

Sitä kyllä ihmettelen, miten huonosti suunniteltuja nämä Hki-Tallinna lautat ovat. Pitäisi olla erilaisia paikkoja. Nyt kaikki – lapset, vanhukset, humalaiset, tanssivat, syövät ja juovat – ovat samassa läjässä, taustalla ikuinen musiikin jytke. Ainoa keino paeta hälyä rauhaan, on varata pöytä fine-dining ruokapaikasta ja istua siellä kuin tatti koko matkan (2,5 tuntia) ajan. Siellä ei ole taustamusiikkia, eikä hälyä. Mutta eikö laiva voisi olla kokonaisuudessaan suunniteltu niin että siellä olisi myös rauhallisia loosseja, väliseiniä, jotka plokkaisivat hälyä, taustamusiikkia ei olisi, musiikkia olisi vain tanssiravintolassa ja karaokessa. Lapsiperheille pitäisi olla omat asianmukaiset, kivat tilat. Ja paikkoja heille, jotka haluavat tehdä työtä tai levätä tai vaikka lukea. Olisi ihana istua rauhassa ja katsella myrskyävää merta.

Pärnu on lähellä. Jos Tallinnan tunneli tulee, Helsingistä ajaa vajaassa kolmessa tunnissa Pärnun hiekkarannoille. Eikä matka lautallakaan ole mahdoton, lauttamatka vain kaksi ja puoli tuntia. Kauniita, isoja taloja, vähän kuin Hanko mutta isompi. En tiedä, mitä kiinteistöt tai huoneistot siellä maksavat, eikä loma-asunto ole agendassa, omat kolot on jo, mutta ei huono idea, jos joku miettii, mistä ”mökin” ostaisi. Kannattaa katsastaa, olisiko ruoho vihreämpää siellä?

Normaali

Mokamuki

Olen savikurssilla. Tarkoitus oli väkertää omatekemä kahvimuki pojalle joululahjaksi. Isona ideana kaivertaa mukin kylkeen pojan motto : ”Trust your destiny”.

Yllättävän vaikeaa, varsinkin dreijaus. Nyt arvostan aivan eri tavalla keraamista käyttötaidetta. Sain kuitenkin jotenkin väsätyksi kolme mukia.

En viitsinyt niihin jokaiseen laittaa samaa slogania, joten viimeiseen raaputin ”Be Brave”.

Paitsi että yöllä heräsin ja tajusin jälkijättöisesti mitä olin tehnyt! Olin kirjoittanut ”Be Prave”!!! Kovalla peellä!

Voi taivas, mikä moka! Ensi kerralla mukit on tarkoitus lasittaa. Miten kehtaan tunnustaa, että tämä kirjoitusvirhemuki on minun? Kamalan noloa. Sitä paitsi kaikki tietävät että se on minun, koska pohjaan on kaiverrettu ”äiti”. Ei siellä muita äiti-ikäisiä ole, muut ovat nuoria. Pitäisikö minun livahtaa paikalle etuajassa ja vaihvihkaa tuikata muki roskiin ennen kuin kukaan huomaa mitään? Toisaalta nyt tämä mokamuki tuntuu erityisen spessulta. Ehkä se viestii pojalle, että on ok myös epäonnistua. Siitä vain, pystypäin!

Be Prave! Whatever happens. Toivoo, äiti.

Jälkikirjoitus: Ystäväni Pirkko lähetti hauskan sähköpostiviestin Mokamuki -kirjoituksen tiimoilta. Hän oli innostunut selvittämään, mitä prave eri kielillä tarkoittaa ja tässä tulos:

  • sloveniaksi ”olla todellinen”. Mikäpä olisi lapselle parempi toivotus kuin ”ole oma todellinen itsesi”. Se lienee rohkeuttakin tärkeämpää.
  • friisin kielellä ”yritä” – tärkeä toivotus sekin
  • galician kielellä ”olla oikeassa”
  • sosethon kielellä ”ole kiitollinen”
  • Eli ei mennyt ollenkaan pieleen . Päinvastoin: monella kielellä tärkeitä toivotuksia.

Kiitokset Pirkolle! Entistäkin parempi muki!

Normaali

Kulta aika lapsuuden

Poika täytti 16-vuotta. On jo meitä muita pidempi. Aina joskus, kun innostun, hän katsoo sillä tavalla alaviistoon ja sanoo että ”nonniin, rauhoitupas”. Ihana että hän on niin tyyni, ihan erilainen kuin minä.

Lapsen kasvatus on kyllä maailman vaikein homma. Ja toisaalta helpoin. Helpoin siinä mielessä että oikeastaan lasta ei pidä kasvattaa. Jos oikein yrittää kasvattaa, tekemällä tekee kasvatustyötä, ei siitä mitään tule, hermot menee kaikilta. Lapsethan oppivat matkimalla eli he oppivat hyvät käytöstavat yms vanhemmiltaan. Tekevät samoin. Ei siinä erityisesti tarvitse kasvattaa.

Vaikean kasvattamisesta tekee se että lapset ovat niin erilaisia kuin mitä itse on. Sehän olisi helppoa, jos lapsi olisi tarkka klooni itsestä. Silloin tietäisi tasan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä, minkälaista keppiä ja porkkanaa kaipaisi, minkälaista tukea ja kannusta tarvitsisi. Ja voisi välttää omien vanhempien ”viat”, ne asiat mitkä omassa kasvatuksessa ovat olleet pielessä.

Kasvatushommastahan on mahdoton selvitä puhtain paperein, siinä ei voi koskaan sataprosenttisesti onnistua, aina jää joku asia kalvamaan.

Autossa oli radio auki ja siellä Novalla Esko Eerikäisen ohjelma, puheena lasten kasvattaminen. Joku kuuntelija kyseli neuvoja. Uusperheen isä tuskaili teini-ikäisen pojan kasvatusta; poika ei tottele häntä. Toinen kuuntelija, nimimerkki Mummo, kysyi että miksi pojan ylipäätään pitäisi totella?

Oiva kysymys. Siinä ollaan pihvin äärellä. Miksi minkäänikäistä lasta pitäisi kasvattaa tottelemaan? Ikään kuin lapsi tai nuori olisi aikuisen alamainen, jonka tehtävänä on sokeasti totella johtajaansa. Tottelevaisuuskasvatus on alistamista. Kukaan ei halua joutua sellaiseen alistettuun asemaan – paitsi ehkä koira. Tottelevaisuuskoulutuksella saadaan uhma- ja murrosikäisen uhmaan mukavasti lisäpotkua.

Pienellekin lapselle pitää muistaa kertoa, miksi. Ja muistaa kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Ennakoida asioita. Huomenna tapahtuu sitä ja tätä, mennään sellaiseen paikkaan ja keitä siellä on ja mitä siellä tapahtuu. Siksi kannattaa nyt tehdä nämä asiat ja sitten aamulla toimitaan näin. Ja antaa pikku hiljaa vastuuta; sinä vastaat nyt itse hampaittesi pesusta/läksyistä/kotitehtävistä. Me emme puutu niihin asioihin, sinä vastaat niistä ja seurauksista. Autamme, jos tarvitset apua, apua saa pyytää. Ja positiivista palautetta, teitpä hyvin.

Ja ennen kaikkea antaa olla lapsi, poikamainen tai tyttömäinen, antaa poikien räiskiä ja tyttöjen hautautua vaaleanpunaiseen hörhöön, tai siltä väliltä, antaa lapsen leikkiä niin kuin hän itse haluaa, eikä niitä pidä paheksua tai arvostella, että onpa tyhmää, pinkki on ruma väri. Ei aikuinenkaan halua kuulla että toi sun työsi on ihan tyhmää. Leikki on lapsen työtä. Meidän poika leikki lapsena loppumattomiin lottoa, jostain syystä hän oli sangen ihastunut lottoarvontaan. Osasi spiikit suomeksi ja ruotsiksi, vaikka meillä ei ruotsia puhutakaan.

Yksi asia, mitä en kanssa yhtään ymmärrä on se, että jos lapsi kysyy vaikeita, vastataan että sitten isompana ymmärrät tai sitten kerrotaan. Mitä jos itse kysyisit, että minkälaisia geriatriapalveluja on olemassa ja sinulle sanottaisiin että no sitten kerrotaan, kun on sen aika, älä sitä nyt pohdi. Lakkaisitko pohtimasta?

Naisten asemasta puhutaan paljon. Kohta voisi olla aika puhua lasten asemasta ja oikeuksista?

Lenkillä vastaan tuli päiväkotiryhmä. Olivat keppihevoslenkillä. Kaikilla tytöillä oli omat kepparit. Pojilla ei. Ajattelin mielessäni, että jos minä olisin nyt pikkutyttö, olisin varmasti tuollainen pinkki keppihevostyttö! Tai ehkä minulla olisi yksisarvinen keppihevosena. Sellainen glitterheppa. Olisipa kiva olla yhtenä päivänä pikkutyttö! Omalla tavallaan se oli elämän parasta aikaa, täysin huoletonta. Aikuisena sellaista olotilaa on enää mahdoton saavuttaa.

Eikä huoleton lapsuus ole suinkaan itsestäänselvyys, valitettavasti.

Normaali

Ärhäkästi keski-iässä

Joku aika sitten silmiini osui pikku uutinen Hesarissa. 51-vuotias nainen oli tuomittu vahingonkorvauksiin. Hän oli ajanut korkealla vuokrapakettiautolla parkkihalliin Helsingin Jätkäsaaressa. Sekä auton että parkkihallina katto olivat vaurioituneet. Oikeus katsoi että naisen on täytynyt ymmärtää että auto ei mahdu halliin.

Jotenkin samaistuin naisparkaan. Kuvittelin hänet mielessäni kaltaisekseni, vaihdevuosiärhäkäksi naiseksi. Hermo on jostain syystä mennyt totaalisesti. Nainen on huomannut että pieleen menee, mutta painanut vain kaasun pohjaan kiukuspäissään, ajatellut että hailasenlassii, antaa mennä, peevelinsaakeli.

Se on sitten muuten osuva sana: kiukuspäissään. Oikein suuttuessaan ihminen menettää järkensä, ja on kuin päissään.

Minäkin käyttäydyn välillä itselleni oudosti. Onneksi vielä ei sentään ole tullut aiheutettua vahinkoa itselle, omaisuudelle eikä toisille. Mutta normaalia ärhäkämpi ja valmiimpi puuttumaan asioihin olen.

Viimeksi eilen. Olin kirjastossa. Hommana oli kirjoittaa kolumni. Yleensä teen sen kotona, mutta nyt sattuneista syistä se ei ollut mahdollista, niin ajattelin että kirjasto olisi kirjoittamiseen mukavan rauhallinen paikka. Vielä mitä. Juuri kun olin päässyt hyvään vauhtiin, aulassa alkoi älämölö. Kaksi kaltaistani rouvashenkilöä nauroivat ja puhuakälättivät kovaäänisesti ja pitkään. Aluksi suhisin, ”shhh”, hiljaisuuden merkiksi. Ei vaikutusta. Sitten jo kajautin kovaäänisesti ”Hiljaisuus!”.

Samassa tilassa oli myös kaksi nuorta. He katselivat vaihvihkaa toisiaan. Lopulta miesoletettu uskaltautui sanomaan: ” Täällä ei muuten enää ole voimassa se hiljaisuusvaatimus.” Mitä ihmettä! Valkovalehtelin, että ”olen käynyt edellisen kerran kirjastossa 70-luvulla ja silloin siellä piti olla hiljaa”. Se oli osatotuus. Olenhan toki käynyt kirjastossa, käyn verrattain usein lainaamassa kirjoja. Mutta sitten 70-luvun en ole siellä erityisemmin oleskellut, lapsena vietin paljonkin aikaa kirjastossa, nykyisin haen vain luettavaa.

Tavat ovat siinä mielessä päivittyneet. Hatunnosto nuorukaiselle, joka uskalsi minua ojentaa. Ärsyyntynyt keski-ikäinen nainen on varmasti pelottavampi näky kuin huumehörhöinen testosteroniteini asematunnelissa.

Elokuvissa ärsyynnyin hiljaisessa päivänäytöksessä, missä oli vain noin 10 katselijaa, mutta pahaksi onneksi nuoripari, joka supatteli koko esityksen ajan. Tyttö lähti myös välillä vessaan, eikä päässyt enää takaisin teatterisaliin, joten poika könysi siitä ylitseni päästääkseen tytön takaisin sisälle. Kun sipisipi vielä sitten jatkui, katkesi kamelin selkä ja sanoin päättäväisellä äänellä: ”Voisitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?”

Sunnuntaina poikkesin Citymarkettiin ostamaan puseroa, jonka olin nähnyt kuvastossa. Pahaksi onneksi avoimia kassoja oli kaksi, ja juuri siinä minkä valitsin tuli joku kynnysmatonvaihtoepisodi ja jonon eteneminen tyssäsi. Ei auttanut muu kuin vaihtaa toiseen jonoon. Itsepalvelukassat olivat pois käytöstä.

Jonossa numero kaksi aikani jonoteltuani ja kerättyä ärsytystä olin jo valmis jättämään paidan siihen paikkaan ja menemään kokonaan pois rauhoittumaan. Jonotin kuitenkin loppuun asti ja päästyäni kassalle aloitin ”rakentavan” keskustelun siitä, miksi ihmeessä itsepalvelukassat eivät ole auki. Eivät kuulemma ole sunnuntaisin. Miksiköhän eivät? Miksi eivät ole juuri silloin auki kun ihmisoletettukassoja on niin vähän? Älytöntä.

Ginatricosta olisin ostanut itselleni yksinkertaisen, puuvillaisen hihattoman paidan 17€, mutta juuri kun lähestyin kassaa näin kassaneitioletetun livahtavan alakertaan, yläkerran myymälätilassa olin minä ypöyksin. Ajattelin että jaahas, enpä sitten osta paitaa, ja jätin sen siihen kassakoneen viereen.

Kyllä on ostaminen tullut vaikeaksi!

Eli: Kaikki sympatiani 51-vuotiaalle pysäköintihallinaiselle. Ehkä taustalla oli ikävä ostohelvettikokemus, mikä sai pinnan kiristymään. Oli varmaankin ollut Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa tietsikkaostoksilla.

Pitäisi olla kännykässä jonkinlainen tilannerauhoitusappi. Sellaisen voisi laittaa päälle esimerkiksi kaupunkiajoa varten. Jos ajossa auton sisällä soisi kaiken aikaa hermoja lepuuttava autollajomeditaatio, ehkä tieraivoa olisi vähemmän. Ja kaupparaivoon oma rauhoittava versionsa.

Ehkä perinteinen ”laske kymmeneen” voisi myös toimia.

Tästä taidenäyttelyyn. Tuli vain laskemisesta mieleen taidenäyttelykokemus. Olimme ystävän kanssa taannoin Hämeenlinnassa taidenäyttelyssä, ja siellä oli teos, jossa maalaismaisemassa oli lammaslauma. Taulua katseli pää kallellaan tuntematon mies ja tuumi, että ihme kun tässä taulun edessä lattialla ei ole kasaa nukkuvia ihmisiä.

Sellainen rauhoittava lammaslaumataulu olisi hyvä makuuhuoneessa sänkyä vastapäätä. Voisi joka ilta laskea niitä lampaita ja nukahtaa sitten siihen.

Tämmöisiä mietin tänään. Mielenrauhaa tähän päivään meille kaikille!

Normaali

Nuorten ongelmat entisen nuoren näkökulmasta

Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, aiheena oli syntyvyysvaje. Rupesin miettimään omaa tuttavapiiriä. Ja niinhän se on: alle 35-vuotiailla ei ole lapsia. En tunne yhtään sen ikäistä äitiä. Eikun yhden tiedän! Siirillä on Eliel! Tilastopoikkeus!

En minä nuoria soimaa. Tuskin itsekään ryhtyisin lapsentekoon. Sen verran epävarmuutta ilmassa. Vakituiset työpaikat – tai ylipäätään työpaikat – eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hoito- ja siivousalalla töitä kyllä piisaa, mutta kiinnostaako? Ja monissa ammateissa palkat ovat niin alhaisia, että sillä ei enää elä – tai ainakaan asu – pääkaupunkiseudulla.

Nyt tuleekin mainoskatko: meidän perikunta myy kuntotarkastettua 220 m2 taloa Keski-Suomessa Saarijärven keskustassa, hinta 65.000 €. Löytyy tori.fi. Että jos kaipaa maaseudun rauhaan, mutta kuitenkin keskustaan, niin tässä. Eli alle 300 €/m2, kyllä ihan naurattaa, miten halpoja talot ovat muuttotappiopaikkakunnilla. Täällä Helsingissä pitää laitaa nolla perään ja kertoa kahdella. Tässä linkki jos kiinnostaa:

Takaisin nykynuorison ongelmiin. Uskaltaako perhettä perustaa, kun niin harvoin elämänkumppani on enää koko elämäksi? Kiihko katoaa, elämä arkipäiväsityy, tinderistä löytyy uusi parempi tilalle. Tai sitten ei pariudu ollenkaan. Naisvihaisia ei-vapaaehtoisessa selibaatissa eläviä poikamiehiä on paljon.

Mitä kannattaa opiskella? Mitä tarvitaan tulevaisuudessa? Eräs asiantuntija sanoi, että humanistiset aineet ovat nousussa. Robotti ei niitä asioita opi. Siksi humanisteja tarvitaan.

Sinänsä sellainen robottihoitaja voisi olla ihan hyvä asia. Tähän tulokseen tultiin, kun oltiin visiitillä anopin luona. Erilaisia käskyjä, toiveita ja pyyntöjä tuli siihen tahtiin, että ihminen väsyy ja hermostuu. Tässä tapauksessa kolme ihmistä (mies, appi ja minä). Robotti jaksaisi siirrellä verhoja, korjata tyynyä, taitella nenäliinoja, laittaa pois ja takaisin villasukkia loppumattomiin. Kyllä, robottia kannatan. Ja ehkä se seksirobotti voisi olla iloksi niille vastentahtoisesti selibaatissa eläville nuorille miehille. Onhan se kauhea kohtalo sekin. Kyllä siihen pystyy samaistumaan, vaikka vanha ja himoton itse onkin.

Jossain mielipidekirjoituksessa kirjoittaja vertasi ilmastonmuutosahdistusta samaan tilanteeseen kun aikoinaan kirkon toimesta peloiteltiin helvetillä. Nyt meitä pelottelevat tiede ja asiantuntijat. Me olemme taas kaikki syntisiä, syyllisiä ilmastonmuutokseen ja meitä odottaa ilmastohelvetti, jos emme heti muuta tapojamme. Haluaako sitä synnyttää lasta helvettiin? Tai edes epävarmuuteen?

Kaiken maailman terroristit vaanivat. Poksauttelevat pommeja ja lentävät lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä, päättävät vallata itselleen kalifaatin. Muistavatkohan edes itse enää että miksi, miksi sen tekivät? Siksikö että toiset ovat eri mieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, haluavat pukeutua eri lailla? Eikö me kaikki mahduta tänne? Onko pakko kaikkien olla ja ajatella samalla tavalla?

Maailman johtajat ovat sekopäitä. Oranssinaamaisia räyhähenkiä, tai niitä, jotka polttavat sademetsiä, tai valtaavat maita ja mantuja tunnuksettomilla vihreillä miehillä, tai uskovat olevansa jumalolentoja ja tekevät ydinasekokeita, koska luulevat jonkun heitä uhkaavan, vaikka heitä uhkaa vain he itse ja nälänhätä.

Eivätkä nämä kotimaan poliitikotkaan puhtaita papereita saa. Kaipaan Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa. Sellaisia, jotka etsivät koko Suomen etua, kaikkien suomalaisten parasta. Nyt kaikki vetää köyttä kohti omaa napaa, köysi ei liiku, mikään ei muutu.

On siellä toki poikkeuksiakin. Tykkään esimerkiksi Pekka Haavistosta, aina niin tyyni ja postiivinen, vaikeidenkin asioiden äärellä. Itse asiassa, joka puolueesta löytyy näitä rakentavia ihmisiä, jäävät vain räyhähenkien varjoon.

Kaikki tuhoava pitäisi tuhota! Luontoa ei saa tuhota, yhteiskuntarauhaa ei saa tuhota, suomalaista tasa-arvoista yhteiskuntaa ei saa tuhota, keskustelukulttuuria ei saa tuhota, valtion rautateitä ei saa tuhota. Mikäs saarna tästä nyt tuli? Innostuin.

Onneksi en ole enää nuori. Olen entinen nuori. Oma sukupolveni (vm 67) eli lapsuutensa 70-luvulla ydinsodan pelossa, nuoruutensa 80-luvulla aidsin pelossa ja aikuutensa alun 90-luvun lamassa konkurssin ja yt-neuvotteluiden pelossa. Ikinä ei päästy asemiin, koska niillä jakkaroilla istuivat suuret ikäluokat, jotka vasta nyt ovat jääneet eläkkeelle. Ei tule yhtään 50-vuotiasta mieleen politiikasta tai muiltakaan aloilta, ne ovat kaikki vanhempia tai nuorempia. Meistä tuli drop-outeja, jäätiin puskiin.

Mutta joka sukupolvella on omat haasteensa, oma urakkansa. Eikä siinä voi muuta kuin ottaa koppi ja yrittää pärjätä sillä mitä on ja tielle osuu. Että näillä mennään, nuoret!

Normaali

Pro-ageing, Well-ageing

Ilokseni luin viimeisimmästä Annasta artikkelin, missä toimittaja paheksui naisille myytävien tuotteiden ja palvelujen ikärasistista piiloviestintää. Miksi vanhenemista pitää vastustaa? Miksi pitäisi näyttää nuoremmalta?

Olen niin samaa mieltä!

Onneksi nyt jo näkyvillä ennusmerkkejä, että tämä anti-suuntaus ja kehitysvaihe jää taakse, kosmetiikkayritykset ovat alkaneet nimetä tuotteitaan uusiksi. Ei enää puhuta anti-ageing vaan pro-ageing tai well-ageing. Hyvähyvä!

Muistan, kuinka ensi kerran törmäsin ryppynegatiivisuuteen lomamatkalla Dubaissa vuonnayksjakaks. Olin alle 40-vuotias, pienen lapsen äiti. Kasvoilta näkyivät yövalvomiset, mutta en ollut omiin ryppyihini vielä kiinnittänyt mitään huomiota, kun kylpylähotellin kauneushoitolassa kasvohoidon ohessa kosmetologi avoimesti kauhisteli ryppyjä silmäkulmissani, ja maalaili eteeni rumaa tulevaisuutta, jos en heti välittömästi ala käyttämään kalliita voiteita ehkäistäkseni tulevaisuutta naamarusinana. Jätin voiteet ostamatta, painelin takaisin uima-altaalle järkyttyneenä.

Seuraavan kerran Suomessa kosmetologikäynnillä kosmetologi ehdotti jotakin nuorentavaa erikoishoitoa. Sanoin suoraan että ei kiitos. Minä en halua näyttää nuoremmalta. Minä haluan näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta ikäiseltäni. Siinäkin on tekemistä, tavoitetta ja haastetta ihan tarpeeksi!

Normaali

Diipeissä moodeissa

Pari viikkoa sitten olin diipeissä moodeissa merimökillä. Hyvällä tavalla maissa. Joskus on ihan terveellistä synkistellä. Ei voi ihmisen elämä olla ainaista bumtsibum-iloittelua, välillä pitää saada herkutella harmailla sävyillä, se tekee hyvää.

Mitään varsinaista synkistelyaihetta minulla ei ollut. Olosuhteet ja tilanne loivat otolliset mahdollisuudet; olin viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä, tekemässä lopputyöt, katsomassa että kaikki on valmista talven tulla.

Yksin syksyisellä mökillä, jostakin kauempaa vesi kantoi juhlien ääniä. Nuorilla oli bileet. Minä keski-ikäinen yksin omassa valtakunnassani. Puhdistin rännit. Toisella puolen mökkiä rännien kaato on huono. Vesi jää lillumaan kouruun. Pitkään vedessä olleet havunneulaset haisevat vanhusvaipoilta. Niissä on vanhan virtsan haju. Vai onko se niin kuin entinen kalakauppias sanoi asiakkaan ihmeteltyä kalan hajua, että ”ei se, rouva hyvä, ole kala, mikä haisee, se on rouva itse”. Jospa se olin minä itse, joka löyhkäsi. Päälle olin vetänyt vaatearkusta, mitä löysin: ikivanhat verkkarit ja hupparin.

Illalla nautiskelin pullonpohjia, minimoin poisroudattavan tavaran määrää. Maustepusseja en sentään syönyt.

Yöllä satoi. Mikä siinä on, että silloin kun ei ole sisävessaa käytössä, yöllä tulee vähän väliä vessahätä, vaikka normaalisti ei koskaan, ja pitää mennä ulos pimeään? Vai olisiko johtunut niistä pullonpohjista. Minulla on sellainen oma vakituinen pissapuu, pieni pihlaja sopivalla etäisyydellä. Siitä pidän kiinni toisella kädellä ja katselen tähtiä. Pelkäsin että ovi menee lukkoon ja jään yöhön. Sillä tavoin olen ikääntynyt, että enää en nuku ovi lukitsematta niin kuin ennen. Nähtävästi vanhemmiten ihmiseen tulee pelko. Se on jännä ilmiö, siitä täytyy kirjoittaa joskus myös.

Aamu valkeni harmaana ja kosteana. Lähdin hyvissä ajoin ajatuksena juoda aamukahvit huoltamolla. Reitti kulkee kirkkomaan ohi, ja hetken mielijohteesta päätin poiketa.

Oi, se oli tunnelmallista! Naakkaparvi rääkkyi. Mustat naakat + syksyinen, tyhjä hautausmaa = täydellistä. Vaahteroissa ja haavoissa upea ruska; keltaista ja punaista, oranssia. Kirkko kaiken keskellä hiljaisena ja punamultaisena, haapapaneelikatto tervattuna. Täällä olen ollut töissä kuutena kesänä. Nyt en enää. Jännä tunne kävellä kirkkomaalla ohi niiden hautojen, joihin on haudannut vainajan. Niistä tulee läheisempiä, vaikka ei enää yksityiskohtia siunaustilaisuuksista muistakaan.

Kävelin ihastelemaan omaa hautapaikkaani. Ei se oikeasti ole minun hautapaikkani, mutta mielessäni olen sen valinnut itselleni (ja miehelleni). Se sijatsee lähellä pientä valurautaporttia, joka on oikeassa tulosuunnassa mökiltä tultaessa. Ajattelen, että siitä pääsee kätevästi livahtamaan paikalle sytyttämään kynttilän. Vaikka enhän siitä itse livahtele, mutta on helpompi sitten niillä muilla.

Haudalla on pieni kaarevareunainen, jäkälöitynyt kivi. Siihen on haudattu kalastaja Taavetti ja hänen vaimonsa Olga, ovat kuolleet peräkkäsinä vuosina 1942 ja -43. Taavetin ja Olgan kivi saa jäädä paikoilleen, meidän kivi voisi olla samanlainen, siinä vieressä, mahtuisi hyvin.

Rupesi jo ihan huvittamaan. Onko ihan normaalia seisokella sunnuntaiaamuna syksyisellä hautausmaalla suunnittelemassa omaa hautapaikkaa? En tiedä, mutta ei kovin sairaalta tunnu.

Ajelin sitten lähimmälle huoltoasemalle aamukahville ja pullalle. Leipovat siellä itse pullaa, on hyvää. Ostin mukaankin kahdella eurolla pussillisen eilisiä, pistän pakkaseen. Paikalla oli kolmen ukon kööri, kuuntelin juttuja viereisestä pöydästä. Tai ehkä ne jutut oli tarkoitettukin minun kuultaviksi. Kehuskelivat metsähehtaareillaan ja hirvenkaadoillaan. Mukava maalaistunnelma. Flirttailevat papat, olisivat kovasti mielineet kylään.

Tänään lehdessä pisti silmään pieni ilmoitus ”Ekologisesti iäisyyteen”. Kävin katsomassa verkkosivuilta, mistä on kysymys. Firma myy pellavapäällysteisiä uurnia. Pellavaan on mahdollista teettää oma, henkilökohtainen kirjailu. Perusideana on että vainaja siunataan tuhkattuna. Siihen tietenkin käy mikä tahansa, minkä tahansa firman uurna tai omatekemä. Nykykäytäntö on, että ensin vainaja siunataan arkussa, sitten tuhkataan ja laitetaan uurnaan. Siinä on paljon kuljetusta ja pitää ostaa sekä arkku että uurna. Tässä ideana on, että vainaja viedään heti tuhkattavaksi (säästyy arkku- ja kuljetuskuluja), ja siunataan uurnassa vasta tuhkattuna.

Samaa asiaa olen itsekin monesti miettinyt: nykysysteemissä vainajaa siirrellään turhaan ja paljon. Sairaalassa vainaja viedään kylmäsäilytykseen. Jos kuolee palvelutalossa tai kotona, ruumis siirretään ruumishuoneelle tai tehdään ruumiinavaus – nyt en ole varma, mutta tehdäänkö se sairaalassa? Ruumishuoneella vainaja odottaa hautaansiunaamista. Siunaamista varten vainaja viedään kappeliin tai kirkkoon. Joskus vainajia kuljetetaan arkuissa ympäri Suomea, koska vainaja halutaan laskea maahan esim. synnyinpitäjän hautausmaahan. Siunaustilaisuuden jälkeen vainajaa kuljetetaan jälleen, tällä kertaa krematorioon, jos kyseessä tuhkaus, tai kirkosta hautausmaalle haudattavaksi. Siunauskappelilta on lyhyempi matka, ne sijatsevat hautausmaan yhteydessä, joten se matka kulkeutuu sitten jo jalkaisin. Mutta kaiken kaikkiaan, kuollutta kuljetetaan paljon! On saattanut olla palvelutalossa yhdessä huoneessa vuosikausia, ja sitten kun kuolee saa kyytiä kaiken edestä!

Kuolemiseen ja hautaamiseen liittyvät käytännöt muuttuvat hitaasti. Asiat halutaan tehdä niin kuin ne on tehty ennenkin, vaikka muuta syytä kuin tavat ja tottumukset ei muutokselle ole esteenä. Vainaja voidaan siunata myös tuhkattuna, näin ei vain vielä ole totuttu tekemään. Tällöin vainajan turha kuljettaminen vähenee. Vainaja voidaan siirtää suoraan tuhkattavaksi. Ei tarvitse ostaa kallista arkkua. Kyllä siihenkin joku laatikko tarvitaan, ei sitä ruumista sellaisenaan roviolla polteta, mutta joku simppeli ”pahvilaatikkomalli” varmasti riittää.

Uurnasiunaus voidaan sitten järjestää missä vain. Vaikka vainajan kotona, kotipihalla, palvelutalossa, tai siellä mihin uurna lasketaan. En usko että olisi yhtään vähemmän arvokasta tai vähemmän tunteellista, voisi olla jopa päin vastoin.

Siunaamisen käytäntöjäkin voisi mielestäni soveltaa. Nythän pappi piirtää hiekalla ristin arkulle. Minä ottaisin mieluummin tuhkalla piirretyn ristin otsaani, samaan tapaan kuin tuhkakeskiviikkona tehdään. Laskiaistiistain jälkeisenä keskiviikkona vietetään tuhkakeskiviikkoa, ja silloin kirkossa järjestetään messu, missä osana seremoniaa on tuhkaristin piirtäminen otsaan.

Sen tuhkamössön tekeminen on muuten oma shownsa. Tuhkan joukkoon sekoitetaan öljyä että saadaan sopiva mössö. Ja muistaakseni tuhkapuuksi ei käy mikä vain puu. Joten ennen tuhkakeskiviikkoa, joku virkasuntio polttaa kotitakassaan sopivaa puuainesta, että saadaa tuhkaa tuhkamessua varten. Paljonhan sitä ei suinkaan tarvita.

Eli jos sattuisin kupsahtamaan sairaalassa, paikalle voisi saman tien hälyttää sairaalapastorin, joka piirtäisi otsaani tuhkaristin ja siunaisi minut haudan lepoon, paikalla olevat voisivat veisata virren ja lausua isämeidän. Siitä voitaisiin sitten kroppa viedä tuhkattavaksi. Tuhkat uurnaan, uurnanlasku hautapaikalla ja sen jälkeen muistotilaisuus lähipubissa, niin kuin briteissä! Siinä olisi hautajaiset meikäläisen mieleen!

Tärkeintä tietenkin on, että jokainen saa sellaiset hautajaiset kuin omaan elämänkatsomukseen ja -tyylin sopii. Ja onneksi tässä ollaan menemässä monimuotoisempaan suuntaan.

Itse en ole pönötysihmisiä. Usein kaikenlainen pönötys ajatellaan olevan osoitus kunnioituksesta, mutta minun mielestäni pönötys on osoitus pelosta. Pönötetään kun pelätään – Jumalaa, ”tärkeää” tyyppiä, pomoa, muiden mielipidettä, mitä milloinkin. Minusta kunnioitus on jotakin ihan muuta kuin pönötystä ja pokkurointia, kunnioitus on kauneutta ja kohtaamista ja tunnelmaa ja huomioimista. Jumalan takia ei ainakaan kannata pönöttää. Vaikka uskon, en usko että Jumala olisi pikkusieluinen tyyppi, joka kaipaa meidän pokkurointia ja itsensä jumalointia. Pikemminkin Jumala toivoisi että hoidamme hommat asiallisesti, luonnollisesti ja muut huomioiden.

Näin minä ajattelen. Voin olla väärässä, koska olen ihminen. Ja muut voivat puolestaan ajatella omalla tavallaan.

ps. Oli vielä ajatuksia omaisten osallistumisesta hautaamiseen, siinäkin olisi mielestäni paljon kehitettävää. Minun mielestäni omaisten pitäisi saada halutessaan osallistua esim. uurnapaikan kaivamiseen hautausmaalla tai arkkuhaudan peittämiseen. Siihen pitäisi jopa kannustaa. Kun itse kaivaa hautamontun läheiselle tai peittää arkun/uurnan, on siinä paljon surua mutta myös hyvää energiaa, viimeinen palvelus.

Normaali

Meediolla

Kävin meediolla.

On aina kiinnostanut, mutta en ole uskaltanut. Nyt sellainen sattui kotinurkille ja annoin uteliaisuudelle periksi.

Vähän hermostutti – jännittikin. En ole ihan varma, onko hyvä idea yrittää olla yhteydessä kuolleisiin.

Tunnelma lässähti heti alkuun. ”Sinä olet iloinen ja positiivinen ihminen”. No niin olen, mutta eipä sen toteamiseen tarvitse kovin kummoisia yliluonnollisia kykyjä.

Seuraavaksi meedion käsiä alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Hän kertoi sen johtuvat parantamisen lahjasta. Hän arveli minun olevan hoitoalalla. Luulen että hän ajatteli niin, koska olin sanonut työvuoroni loppuvan kello 13, ja että pääsisin sen jälkeen hänen luokseen.

Kerroin että minulla ei ole mitään erityistä kysymystä, mihin toivoisin vastausta. Ajattelen, että kuolleet ovat ylemmällä tietoisuuden tasolla kuin me täällä, joten heillä voisi olla mielenkiintoista kerrottavaa, kun pääsevät ääneen.

Pian meedio kertoi henkiolennon tulleen paikalle. Tyylikäs, hieno vanha rouva. Harmaat hiukset nutturalla, jalat sievasti aseteltuina. En oikein tunnistanut tätä rouvaa. Ei äiti ollut hienostelija, eikä hiukset nutturalla, vaikka harmaa kyllä. Eikä kummitäti varsinkaan.

Meedion mukaan rouva tuonpuoleisesta tuli sanomaan että hänellä ei ole minulle mitään neuvoja antaa, tiedän kyllä itse paremmin.

Voi harmi. Minä niin olisin halunnut sen olevan totta! Olisin halunnut että paikalle olisi ilmaantunut veljeni kertomaan, mikä on hänen vanhan autonsa rengaspaineet. En löytänyt tietoa ohjekirjasta. Tai kummitätini kertomaan astrologisia oivalluksiaan niin kuin hänellä oli tapana eläessään. Tai ystäväni, jonka muistan kärsineen samoista hikoilukohtaukisista kuin minä nyt. Hän olisi voinut antaa hyviä vinkkejä. Mutta ei. Paikalle ilmaantui ventovieras hienostelija, joka tuli sanomaan että hänellä ei ole mitään sanottavaa!

En tyrmää ajatusta etteikö ”tois’ puol’ kuoleman jokkee” voisi viestiä, uskon että mikä tahansa on mahdollista, kunnes todistetaan ettei ole. Mutta tämä meedio ei siihen kyllä kykene. Ajattelen että meedio itse uskoi vilpittömästi saavansa viestejä tuonpuoleisesta. Hän kuvitteli mieleensä juolahtavien ajatusten tulevan jostakin muualta kuin hänen omasta mielikuvituksestaan. Mutta minusta hänellä oli vain vahva mielikuvitus ja jonkinlainen päättelykyky, ei edes kovin hyvä.

Mieleeni tuli elokuva Usual Suspects. Siinä kuulusteltava sepittää todentuntuisen selostuksen siitä, miten kaikki kävi kuulusteluhuoneen seinällä olevia lippulappusia tarinassa hyödyntäen. Samaa tekniikkaa käytti tämä meedio. Hänelle sai ideoita ympäristöstään ja kuvitteli niiden olevan vinkkejä toisesta todellisuudesta.

En ruvennut rettelöimään, julkilausumaan epäilyksiäni, pysyin roolissani, kiitin ja avasin lompsani. Kyllähän sitä teatteriesityksestäkin maksetaan.

Hyvä näin. Nukkukoot kuolleet rauhassa ikiuntaan. Minä jatkan maanpäällistä kulkuani omin neuvoin. Turha sinne on yrittää kurkkia. Antaa kuoleman mysteerin olla. Se selviää sitten aikanaan. Ei joulukalenterin luukkujakaan kannata etukäteen avata. Jännitys on siinä että avaa päivän kerrallaan. Elämän kalenterin viimeinen luukku on kuolema. Mitä sen takaa paljastuu, selviää sitten.

Normaali

Kiitä kroppaa

Nyt on mennyt pari kuukautta siten että yön aikana herään kaksi-kolme kertaa voimakkaaseen hikoiluun, eikä uni – varsinkaan aamuyöstä – enää välttämättä heti palaudu. Siinä valvoessa ehtii miettiä vaikka mitä.

Yksi yö tein havainnon: olen ollut keholleni ilkeä. Kroppa on ruvennut temppuilemaan, kaikenlaista pientä kremppaa on ilmaantunut ja niitä on pitänyt käydä lääkäreillä selvittelemässä. On formaldehydiallergiaa, kohdunlaskeumaa, virtsankarkailua, häiriötä paksusuolen toiminnassa, ja viimeisenä purentaviat. Ei mitään vakavaa ja isoa, mutta pieniä harmeja. Plus sitten nämä yleiset rupsahdukset; vatsamakkarat, emännänkyömyt niskassa ja roikkuvat tissit. Paljon negatiivisia asioita. Olen ollut pettynyt kehooni ja siksi sitä arvostellut ja soimannut.

Yöllä tajusin että minun pitää alkaa arvostaa kehoani ja kiittää sitä. Minun sieluni on valinnut asuinsijakseen juuri tämän kropan, ja se on toiminut hyvin jo 52 vuotta. Jalat kantavat minua, pystyn juoksemaan ja tanssimaan. Sukupuolielimeni ja kohtuni ovat tehneet minusta naisen, tuoneet elämääni nautintoa ja olen saanut kokea äitiyden ja syntymän ihmeen. Rintani ovat ruokkineet pienen ihmisen alun. Aivoni ovat tuottaneet monenlaisia ajatuksia ja ideoita ja muistoja. Ja näillä purentaviallisilla hampailla ja vääränlaisella leualla olen maistellut monia ihania herkkuja. Kuivuneet, liki- ja ikänäköiset silmäni ovat näyttäneet minulle kauniita asioita. Nytkin on ruska parhaimmillaan, luonto niin kaunis. Minun pitää siis valittamisen ja moittimisen sijaan kiittää kehoani.

Heti tämän tajuttuani kehitin kiitollisuus-rentousharjoituksen. Kävin läpi koko kehoni varpaista päälakeen. Luettelin ruumiinosani yksitellen ja kiitin ja kehuin ne vuoronperään. Lopulta koko kroppa oli rento ja nukahdin.

Ennen nukahtamista päätin heti seuraavana päivänä varata ajan aromaterapiahierontaan. Helsingin Munkkivuoressa on yksi aivan ihana paikka, hoitajan nimi on Terle Laar. Tutustuin häneen jo parikymmentä vuotta sitten. Terlellä oli silloin hoitopaikka lähellä minun kotiani ja kävin hänen luonaan usein hieronnassa. Terlellä on taito hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Sain ajan parin päivän päähän. Kerroin että kärsin vaihdevuosioireista ja olen käyttäynyt rumasti kehoani kohtaan. Nyt haluan hemmotella sitä, antaa sille parasta.

Oi, se oli ihanaa. Tunnin käsittelyn jälkeen koko kroppa oli täysin rento, kaikki jännitys ja kireys olivat pois. Nyt aion muistaa tämän ja jatkaa kehon kiittämistä. Anna anteeksi kroppa, kun olen ollut niin kiittämätön ja töykeä sinulle. Toivon että jaksat minua vielä pitkään. Minä jaksan sinua, ja yritän pitää sinusta parempaa huolta.

Normaali

Ihanaa! Pääsin takaisin tänne omaan blogiini. Joku on ilmeisesti hakkeroinut itsensä tietokoneelleni, enkä päässyt enää kirjautumaan blogiin, verkkokauppoihin, en minnekään.

Pari päivää raivoilin koneen kanssa itsekseni, kunnes älysin viedä sen mäkkihuoltoon. Laite on vielä sielä putsattavana.

Harmitti tämä pakon sanelema kirjoitustauko, kun kirjoitettavaa pyöri mielessä vaikka kuinka. Ja vasta äsken hokasin, että onhan täällä kotona muitakin tietokoneita! Voin lainata pojan konetta, ja pääsen taas oksentamaan oloani blogikirjoitusten pariin. Avot! Kyllä tästä lähtee taas juttua puskemaan.

Hakkeri häiritsi kirjoitushommia

Kuva

Suutarin lapsella on kengät

Pienenä suunnittelin alkavani kukkakauppiaaksi tai suutariksi. Siellä tuoksui hyvältä.

Enää suutarissa ei tuoksu. En tiedä, mikä lapsuudessa kokema haju oli; nahka vai joku sen käsittelyaine, sitä en tiedä.

Ostin nilkkurit. Ne olivat puolivalmiit niin kuin nykyään usein. Niissä ei ollut vedenkestävää puolipohjaa eli kengät pitää kiikuttaa suutarille pohjustettavaksi.

Jotenkin älytön juttu. Jos ostan kengät marketista, niissä on pohjat. Mutta jos ostan kengät erikoisliikkeestä, niissä ei ole pohjia.

40 euroa. Sen verran maksoi puolipohjien laitto kenkiin. Olisinpa kuunnellut lasta sisälläni ja alkanut suutariksi!

Samalla suutarireissulla kävin pölyimuritarvikkeisiin erikoistuneessa liikkeessä. Mökillä on 70-luvun imuri, Elextrolux Royal. Eikö olekin ihanaa, että imurikin on kuninkaallinen?

Ikinä en luovu mistään niin vanhasta kodinkoneesta. Ne eivät lakkaa toimimasta koskaan! Ennen itse lakkaan toimimasta. Uskomattomia värkkejä. Pahuksen onneksi tähän pitää olla pölypussit ja vuosi vuodelta niiden hankkiminen on työläämpää. Nyt siis menin alan erikoisliikkeeseen sellaisia ostamaan, ja arvatkaapa, mitä maksoi? 17 euroa! Herreguudendå!

Tästedes teen niin kuin äitivainaa. Muistan että hän joskus – pölypussin täytyttyä, ja kun korvaavaa pussia ei ollut – leikkasi vanhan pussin pään auki, pullautti sisälmykset ulos ja teippasi suuaukon uudelleen kiinni, ja pisti pussin takaisin koneeseen.

Saattavat ihan hyvin riittää loppuelämäksi nämä 17 euron pölypussit.

Mitä suutareihin tulee, luulen että niiden lapsilla on nykyisin kengät. Mikä tietenkin on hyvä juttu.

Normaali

Syyshaikeus

Ajelin aamutuimaan merimökille tekemään kesän päätöshommat. Lakaisin katolta havut ja puhdistin rännit. Öljysin kaikki rautaosat grillistä ja keittiön paistolevyt öljysin myös, öljyttyinä kestävät talven paremmin, eivät ruostu. Me emme pidä mökillä edes peruslämpöä talvella.

Keittiöstä kerään mukaan kaikki ruuanlaittotarvikkeet ja pesuaineet. Mitään nestettä ei voi jättää mökille, etteivät jäädy. En tiedä, miten pesunesteet pakkasessa reagoivat, mutta olen varulta ottanut kaikki mukaani.

Reissueväänä minulla oli oksennuksennäköistä keittoa ja valmiiksi tehtyjä leipiä. Keitto näyttää ihan oikeasti oksennukselta, yhtään en liioittele! Tein yhtänä iltana uunijuureksia ja laitoin siihen päälle tofumuruseosta. Sörsseli ei maistunut perheelle, joten sitä jäi. Järkeilin että jämästä voisi tehdä sosekeiton. Monta kertaa olen lukenut naistenlehdistä, että uunissa paahdetuista kasviksista syntyy erikoisen hyvää sosekeittoa. Tofusta siinä ei ole kyllä puhuttu mitään.

Mutta jos nyt mielikuvittelee, miltä näyttää uunijuurekset ja tofu soseutettuna, niin ymmärtää. Lisäsin siihen tietenkin vettä ja chiliä. Kyllähän se täällä suolistoon upposi, kun ei muuta tarjolla ollut ja nälkä kova. Sitä vain ihmettelen, miten olen niin alkeellisen virheen voinut tehdä, että en ottanut mukaan mitään makeaa? Ei ole suklaata, ei irtokarkkeja, ei edes mantelikeksejä. Kyllä maistuisi suklaapala!

Haikea tunnelma syksyisellä mökillä yksin. Vähän kuin autiotalossa olisi. Seinistä huokuu menneet ilot. Elämä on lähtenyt täältä. Ikkunalaudalla kuolleet kärpäset. Terassilla kyljellään hengetön puukiipijä, ikkunaan lentänyt. Kalliot lämpönsä menettäneet. Radiossa soi Entisten nuorten sävellahja. Oksennuskeitto syöty, eväsleivät myös. Kun pimeä tulee, menen nukkumaan.

Seuraavaan kesään on pitkä matka, ikuisuus.

Eteen päin on pitkä matka. Taakse kun katsoo, kaikki oli äsken.

Normaali

Kokemusasiantuntija

Satunnaisille lukijoille tiedoksi taustaa; työskentelen keikkasuntiona kahdeksatta vuotta osana tiimiä, missä suurin osa on nuoria (teologian tai musiikin) opiskelijoita.

Yksi työn parhaimpia puolia on saada työskennellä eri ikäisten kanssa. Muistan itse oman ensimmäisen ns.aikuisten työn ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Miten hieno kokemus oli kohdata aikuinen ihminen työkaverina, ei enää auktoriteettina vaan tasavertaisena! Nyt saan vuorostaan olla samassa tilanteessa, siinä toisessa roolissa, aikuisena. Työvuorot suunnitellaan kolmen viikon jaksoissa, mutta aina välillä, miltei säännöllisesti sattuma puuttuu peliin; joku sairastuu tai tulee yllättäen tilaisuuksia, kuten hautajaisia.

Näin kävi äsken, nuorelta työkaverilta oli hajonnut ensi kertaa selkä. Sanoin että voin hoitaa ko työvuoron. Ja koska itsekin olen kärsinyt satunnaisista selkäsärystä; tiesin neuvoa menemään lääkäriin, pyytämään kortisonipiikin selkään ja lihasrelaksanttitabut. Kyllä lähtee!

Minulla on kokemusta pitkittyneestä selkäkivusta, en suosittele sitä kenellekään, en yksilölle enkä yhteiskunnalle. Kallis vaiva.

Meni vain kaksi päivää ja minulla oli sama! Pesin pihalla autoa. Sää oli viileä, kurottelin auton katolle, käsi teki pyörivää liikettä yksipuolisesti. Auton pestyäni tajusin että selkä on kipeä. Saakeli.

Seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen. Kerroin; vanha vika. Tämä tulee silloin tällöin. Edellisestä kerrasta on reilu vuosi. Silloin oli kesä, menin mökkipaikkakunnan terveyskeskukseen ja näppärä kesälääkäri iski kortisonipiikiin alaselkään ja määräsi relaksantit. Kipu oli muistaakseni ohi heti, tai ainakin parissa päivässä.

Nyt kotiseudun lähiterveyskeskuksessa sanottiin että ei ole aikoja, mutta voivat antaa maksusitoumuksen yksityiselle, Pihlajalinnaan tai Mehiläiseen. Käyhän se! Menin. Ei tullut piikkiä, ei lihasrelaksanttia, ei mitään. Lääkäri käski lampsia lähiapteekkiin, ostaa buranaa ja panacodia. Nyt on buranaa kolme kertaa päivässä, närästää, ja kipu on. Tätä on tehtävä viikon, ja sitten voi taas soittaa uudelleen terveyskeskukseen ja kertoa, että selkä on yhä kipeä? Miksi minun täytyy tuhota vatsa, että saan selän terveeksi? Miksi käytämme yhteiskunnan rahaa tähän? Eikä halvemmaksi olisi tullut määrätä heti lääkkeet, mitä tarvitsen?

Olen ehdottomasti julkisen terveydenhuollon kannalla – ja erityisesti omalääkärin, mutta ei ole enää olemassa, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Olen sitä ikäpolvea, joka on tottunut ajatukseen että meille kansalaisille kuuluu terveydenhuolto. Siitä me maksamme veroa. Meidän ei tarvitse ottaa erityisiä vakuutuksia, valtio on vakuuttanut meidät ja siksi meillä on kela-kortti.

Samaisella viikolla, kun en saanut selkään toivomaani lääkitystä, kävin sen sijaan valtion kustantamalla oikomisasiantuntijalla. Sitä käyntiä en ollut pyytänyt, hammaslääkärini oli lähetteen tehnyt. Diagnoosi: pääkoppa on väärän muotoinen, olisi pitänyt jo lapsena pää siirtää paikoilleen, kun sitä ei ole tehty, kaikki pilalla, nyt pitäisi alaleuka leikata paikoilleen, ja sitä ennen poistaa hampaita yläleuasta ja oikoa ne.

Oikomislääkäri ihmetteli että miten tätä ei ole hoidettu lapsena. Haloo, pikku pitäjässä Keski-Suomessa 70-luvulla! Eihän siellä ollut kenelläkään edes hammasrautoja. Jollakin saattoi olla hetken merirosvosilmälappu. Ei pronssikauden kekkosseitkytluvulla pikku valuvikoja hoidettu.

Sanoin oikomisekspertille, että minä haluaisin nyt että minun selkä ei olisi kipeä, tissit eivät olisi niin isot, silmiä kutittaisi, enkä heräisi kolme-neljä kertaa yössä hikoiluun, ihan sama missä asennossa leuka on.

Lopputulos: Selkä kipeä. Hikoiluttaa. Silmiä kutittaa. Tissit isot. Närästää. Leuat väärässä asennossa.

Normaali

Vaaleanvihertävä peukalo

En ole mikään viherpeukalo, valitettavasti. Mielelläni mielikuvittelen itseni rönsyilevän ja runsaan englantilaistyyppisen puutarhan haltijaksi. Käyskentelisin tiluksillani farkkuhaalareissa olkihattu päässä, tekisin upeita kukka-asetelmia oman pihan antimista, mutta pyh ja pah, on vain lupiineja. Juuri niitä ei saisi olla. Niin tyypillistä.

Mutta voi olla että kaikki ei ole vielä menetetty. Meillä on ensi kertaa kaupunkikotona viherkasveja. Kaikki alkoi peikonlehdestä, jonka ystävä toi. Olimme juuri ostaneet miehen kanssa taulun, missä peikonlehden takana kuikuilee punamekkoinen tyttö. Ystävä toi peikonlehden, että voin ottaa itsestäni samanlaisen kuvan. Pitäisikin muuten ottaa se kuva. Minulla on nyt myös punainen mekko. Punaisia kenkiä ei kyllä ole, mutta ehkä Ainot ajaa asian.

Keväällä, Minnan päivänä, anoppi sanoi haluavansa ostaa minulle kukan. Sanoin että haluaisin mielelläni kiinanruusun. Veljellä oli mummon vanha kiinanruusu. Se kasvoi ja kukki upeasti, vaikka ruukku oli kokoon nähden aivan liian pieni, eikä veli vaihtanut siihen koskaan uutta multaa. Eikä takuulla käyttänyt mitään lannotteita.

Kukka kuoli, kun veli joutui sairaalaan. Harmitti sekä veljen että kukan kuolema. Kun sain anopilta kiinanruusun, se muistuttaa minua appivanhemmista, ja samalla vähän myös veljestä, mutta voi veljet, miten vaativa yksilö se on! Ihan mahdoton!

En yhtään saata ymmärtää, miten veljen kiinanruusu oli niin kukoistava! Minun on ihan henki hieverissään. Mikä muuten on hieveri?

Mutta en anna periksi, päin vastoin. Kasvatan siitä ison ja kukoistavan, vaikka mikä olisi. Googlaan ohjeita. Tasainen kostutus. Siitä se kituminen on vissiin johtunut. Olen kastellut kaikkia kasvejani samatahtisesti, mutta nyt tajuan että ne vaativat ihan erilaista hoitoa. Joku toinen tykkää kuivahtaa välillä. Kuten esimerkiksi palmukasvi, jonka kesällä ostin mökille ulos isoon piharuukkuun. Toin sen kesän päätyttyä kotiin kaupunkiin ja tuntuu viihtyvän kaupungissa. Ehkä saaristomökin ikuinen tuuli ei ollut sille niin mieleen.

Lisäksi minulla on iso ruusunnuppupelargonia. Tilasin nettikaupasta kuusi ruusunnuppupelargoniaa. Luulin että saisin valmiit kasvit postissa, mutta sieltä tulikin sellaiset mukulat. Niistä puolet kuoli, mutta toinen puoli jäi henkiin. Nyt kun kesä on jo ohi, pelargoniat ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Istutin ne kaikki kolme samaan, isoon piharuukkuun, joka nököttää sisällä olohuoneen nurkassa.

Veljeltä perin puisen kasvitolpan, jonka maalasin mustaksi. Nyt löysin vanhojen tavaroiden kaupasta kaksi kultakrumeluurista kasvitolppaa, joissa on marmoritasot. Peikonlehti ja kiinanruusu saivat sellaiset tolpat alleen. Pelargoniaruukku painaa niin paljon että se saa olla lattialla. Nurkkakaapissa on erilaisia lisäravinteita; kukille omansa ja viherkasveille omansa, ja spray-pullo peikonlehden lehtien kostutukseen. Se tykkää kuulemma suihkuttelusta.

Nyt käyn päivittäin tökkimässä kasvien multaa ja katsastamassa kaipaavatko vettä. Googlailen kasvatusohjeita ja -kokemuksia netistä. Kohta vissiin puhun niille. Todennäköisesti ne on siinäkin suhteessa yksilöitä. Jollekin pitää leperrellä, toinen tykkään ronskimmasta puheesta, joku on ehkä tosikko, toinen humoristi. Tähän puhumispuoleen en ole vielä perehtynyt. Kiinanruusu on ainakin nirppanokka, sitä pitää vissiin teititellä.

Puolessa vuodessa minusta on tullut, jos ei nyt ihan viherpeukalo, niin vaaleanviherpeukalo ainakin.

Eikä tässä vielä kaikki! Vapaa-ajankodissa entisöintiä odottavat vanhat pikkuruutuiset ikkunat. Niistä on tarkoitus rakennuttaa seinänvieruskasvihuone ensi kesänä. Jos vain saan ikkunat entisöityä sitä ennen. Siinäpä se. Saa nähdä, miten siinä käy. Käykö niin kuin virkatulle torkkupeitolle – jää kesken. Mitään kokemusta asiasta ei tietenkään ole. Välineet olen jo hommannut, on kuumailmapuhallin ja erikokoisia rapsuttimia maalin poistoon, kittiä, maalia ja siveltimiä. Ja raahannut ikkunat vintille, minne olen tyhjentänyt sopivan työtilan. Alkaa olla niin sanotusti tekemistä vaille valmista!

Mitään kokemusta ikkunoiden entisöinnistä ei tietenkään ole, mutta onneksi ystävällä on! Hän asuu vanhassa talossa Puu-Käpylässä ja on entisöinyt miehensä kanssa talon kaikki ikkunat. Taidan pyytää hänet kylään kertomaan parhaat vinkkinsä ja katsoa parit youtube-videot.

Eniten huolestuttaa se että sopiiko homma tällaiselle, joka tykkää tehdä kaikki suurpiirteisesti, äkkiä ja hutiloiden. Ei ehkä. Toisaalta serkkutyttö Ruotsista sanoo, että homma on koukuttavaa. Voihan se olla. Ehkä minäkin koukutun. Laitan humpparadion soimaan ja ryhdyn rapsuttamaan. Siihen pitää laittaa porkkanaksi joku tavoitepalkinto. Määrittää päivän tavoitetaso ja kun se on täytetty, saa nauttia rumaukkosiiderin kiikkutuolissa.

Ps. Rumaukkosiideri on Henry Westons Vintage siideri. Sitä saa vain Alkosta, sen verran vahvaa tököttiä. Etiketissä on Henry Westonsin kuva. Ei se mitenkään ruma mies ole, mutta jostain syystä olemme alkaneet kutsua tätä tuotetta rumaukkosiideriksi. Lempinimi on meillä vakiintunut kutsumanimeksi.

Normaali

Melatoniinia, kiitos

Ostin kauppareissulla uusimman ET-lehden, koska siinä oli mielenkiintoinen juttu naisesta, joka oli aloittanut kirjailijanuransa 67-vuotiaana. Nyt hän on kirjoittanut 14 romaania supersuosittua Katajamäki -sarjaa.

Ensimmäisestä kirjasta on otettu 11.painos ja kaikkiaan kirjoja on myyty noin 200.000. Kirjailijatar kertoo kirjoitusharrastuksensa olleen varsin tuottoisa. Palkka on suurempi nyt eläkkeellä kuin varsinaisen työuran aikana. Jukopliut, hattua nostan – ja korkealle!

En ole kuullutkaan kyseisestä Katajamäki -sarjasta, mutta nyt meinaan ihan mielenkiinnosta mennä kirjastoon ja lainata. Kyseessä on jonkunsortin romanttinen maaseudulle sijoittuva kirjasarja.

Olisihan se hienoa, jos osaisi kirjoittaa jotakin juonellista, eikä vain lätistä joutavia. Mutta meikämandoliinilla sanoja tulee kerrallaan enintaan 3000 merkin verran. Sillä saa aikaiseksi kolumnin. Fiktiivinen, juonellinen tarinankerronta on jotakin ihan muuta.

Mutta siis, siinä ET:ssä oli myös mielenkiintoinen artikkeli stressistä ja aivoista. Jutussa oli haastateltu neurologian ja geriatrian erikoislääkäriä, emeriitusprofessori Raimo Sulkavaa, joka kertoi varsin mielenkiintoisia asioita melatoniinista.

Sehän tiedetään että ikääntyessä elimistön melatoniinintuotanto vähenee ja uniongelmat lisääntyvät. Mutta nykytutkimuksen mukaan melatoniini saattaa suojata aivoja muutenkin kuin unen kautta. Kun melatoniinitasot laskevat, kortisonitasot nousevat. Melatoniini voi viime kädessä ehkäistä jopa Alzheimeria. Vielä ei olla tutkimuksissa edistytty siihen asti, suositellaanko melatoniinia kaikille tietyssä ikävaihessa, vähän niin kuin D-vitamiinia nyt.

Enpä jää odottelmaan tutkimustulosten ilmaantumista. Rupean popsimaan melatoniinia iltaisin. Kyllä aivoista kannattaa pitää huolta, niistä jos mistä. Pää jos rupeaa lahoamaan niin ei ole kivaa kellään.

Aivojen lisäksi tarvitaan jalat. Niistä kannattaa pitää huolta, että pääsee vessanpytyltä ylös. Ne onkin kondiksessa. Istun puuta vasten puistossa. Siihen puun juurelle on kulunut minun jalanjäljet, siinä ei kasva mikään.

Kohta pillerirasia on kenkärasian kokoinen, vaikka ei edes ole lääkitystä. On kalkkitablettia, biotiinia, kollageenia, D-vitamiinia, kuituvalmistetta, muun muassa. Sitähän vatsa täyttyy jo pelkästään näillä ravintolisillä. Ei enää aamupuurot mahdu.

Normaali

Tekele

Joskus kevättalvella iski virkkausinnostus, ryhdyin väkertämään torkkupeittoa. Myyjä ehdotti liukuvärjättyä lankaa, ja se näyttikin kerässä kerrassaan kivalta. Ostin pari isoa kerää.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin, ja ”miljoona” työtuntia takana, täytyy sanoa että lanka näytti kivemmalta kerässä kuin aukivirkattuna. Kerät näyttivät karkkirullilta tai jäätelöltä, mutta torkkupeitoksi virkattuna 70-luvun vessakaakeita.

Varsinkaan en yhtään tykkää keltaisesta osuudesta. Keltaisesta en muutenkaan pidä missään, paitsi lakanoissa. Meillä on kurkumankeltaiset pussilakanat ja niissä on kiva nukkua ja varsinkin herätä. Melkein kuin heräisi auringonkukkapellossa. Torkkupeittoon olisin halunnut pelkkää punaista.

Kaiken lisäksi keksin virkata peittoon sururaidat. Tein mustan raidan veljen kuoleman johdosta, ja kesällä toisen, kun kummitäti kuoli.

Mustat raidat keskellä värikästä peittoa näyttävät ulmilta.

Projekti on pahasti kesken. Toista rullaa on jäljellä vielä puolet.

Pitäisi siis pikaisesti jatkaa torkkupeitto valmiiksi, muuten jää iäksi kesken. Ja se on sen verran isokin jo, hankala kuljettaa mukana. Ei todellakaan mikään take-away käsityö.

Mutta eipä innosta virkkaaminen yhtään nyt kun tiedän, että siitä tulee ruma, ja päätyy jonnekin kaapin nurkkaan piiloon, enkä pidä kaapin nurkissa piilossa olevasta roinista. Poiskaan sitä ei tohdi heittää, kun on niin iso työ jo tehtynä.

Aina sama juttu. Jos ryhtyy liian isoon käsityöprojektiin, siihen kyllästyy ennen kuin saa valmiiksi. Pitäisi muistaa tehdä tarpeeksi pieniä käsitöitä, jotka ehtii tekaista parissa illassa, korkeintaan kaksi viikkoa saisi tekeminen kestää. Sen verran kestää innostus.

Toivottavasti kukaan ei enää kuole ennen kuin saan torkkupeiton valmiiksi. En halua siihen lisää mustia raitoja. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja tekaista se äkkiä valmiiksi, ja unohtaa sitten koko homma.

Jos sen ”unohtaisi” mökille talveksi lattialle, hiiret söisivät talven aikana?

Kaikenlaista ongelmaa sitä ihminen itselleen askartelee. Ja vielä on kaksi keramiikkakurssia tulossa. Minkähänlaisia tekeleitä sietä kotiutuu nurkkiin häpeämään?

Sunnuntaina kävin Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelytssä. Siellä oli .mm. japanislaista keramiikkaa. Totesin että meikäläisen keramiiikka tulee sitten olemaan sellaista wabi-sabi -tyylistä. Wabi-sabi on japanilainen estetiikan laji, missä epätäydellisyys on kaunista.

Torkkupeitto ei yllä edes wabi-sabiin.

Hiljainen kauneus -näyttelyssä kauneinta oli näyttelyn nimi.

Nonniin, eiköhän tässä olla äksyilty tarpeeksi tällä kertaa.

Normaali

Huutajat

Miksi nykyisin kaikki huutavat?

Varsinkin televisiossa. Lauantai-iltana odottelin elokuvan alkua ja televisio oli auki. Siellä oli uusi prime time show ”Huuma”, vaikka sen nimi olisi pitänyt olla Huuto.

Juontajat sähläsivät aiheesta toiseen huutaen, juosten ja meuhkaten. Ei sitä jaksanut katsoa, eikä varsinkaan kuunnella, pakko oli kääntää kanavaa ja katsoa Haluatko miljöönääriä. Mikä taasen on ihan järjetön kysymys, kukapa ei?

Huutoa on muuallakin. Leikkipuiston ohi kulkiessa se on jotenkin ymmärtää, vaikka oikeastaan, miksi lastenkaan pitäisi kiljua?Ratikoissa ja rappukäytävissä huudetaan. Nuoret tytöt ovat kovaäänisiä. Vanhat huutaa myös, koska eivät kuule.

Mikä ihmisille on tullut? Eikö me oltu hiljainen kansa? Meistä tuli huutajia.

Minusta huuto on stressaavaa. Vähän niin kuin palovaroittimen ulina katossa.

Matkustin Onnibussilla Helsingistä Keski-Suomeen ja noin tuntia ennen perille pääsyä bussiin nousi nuori, joka purki turhautumistaan kännykkäänsä puhuen/huutaen koko loppumatkan. Yleensä aina junavaunussa tai bussissa on paikalla vähintään yksi tällainen.

Joku ehdotti, että junissa pitäisi olla erikseen hiljaisia vaunuosastoja niitä varten, jotka haluavat nukkua tai tehdä töitä tai vain nauttia hiljaisuudesta. Hyvä idea!

Edes kirkossa ei ole hiljaista. Aina siellä joku turisti puhuu kovalla äänellä, paukuttaa penkkien ovia tai kokeilee kaikuuko.

Yleiset saunat, oi kammotus! Siellä vasta kova pölinä onkin, kun porukalla lähdetään rentoutumaan.

Pitäisi aloittaa jonkinlainen kampanja että saataisiin hiljaisuus takaisin. Yhdessä koettu hiljaisuus on hieno, taianomainen kokemus. Kun kukaan ei sano mitään.

Hiljaisuus lievittäisi stressiä ja ahdistusta. Kotimatka töistä tai koulusta voisi olla rentouttava ja meditatiivinen kokemus hiljaisuudessa.

En tiedä, miten hiljaisuuden takaisin saaminen onnistuisi. Kukaan ei kuule, jos pyytää hiljaisuutta, koska kaikki puhuvat niin kovaa.

Pitäisikö painattaa paita, jonka rintamuksessa lukisi ”Ole hiljaa” tai ”Ollaan hiljaa”. Se voisi olla vähemmän äkeä. Minusta on tullut niin äksy! Oikea kiukkuinen Menopaussi-Myy, ja minunhan piti olla myhäilevä, lempeä Muumimamma. Ehkä sen aika on myöhemmin.

Normaali

Vanhusreservaatteja ynnä muita

Katsoin Yle Areenalta mielenkiintoisen dokumentin, missä neljä brittiläistä eläkeläistä lähti tutustumaan vanhojen ihmisten elämään eri maissa. Yhdessä jaksossa he vierailivat Floridassa ja toisessa Japanissa. Tarkoituksena oli tutustua vielä terveessä ja elinvoimaisessa vaiheessa olevien seniorien elämään, ei mitään espericare-hommaa.

Floridassa seniorit asuivat omassa reservaatissaan, aidatussa ja vartioidussa kylässä. ”Alaikäinen” sai oleskella kylässä korkeintaan yhden kuukauden. Kylässä oli tarjolla paljon ohjelmaa; erilaista jumppaa, kuntoilua, tietovisaa, bingoa, grillijuhlia. Seniorit ajelivat kylänraitilla golfkärryillään. Kaikki sanoivat viihtyvänsä hyvin.

Toinen kohde, muistaakseni Miamissa, oli luxustason seniorireservaatti. En tiedä, olisiko sisäänpääsyvaatimuksena kaunuesleikkaus, mutta ainakin siltä näytti. Eräältä rouvalta kysyttiinkin, kuinka monessa kauneusleikkauksessa hän oli käynyt. Kuulemma kymmenessä.

Samppanja virtaasi, kun nuorekkaat seniorit yrittivät pysyä kiinni elämässä. Eräs brittivanhuksista sai aikaan älämölön, kun intoutui puhumaan politiikkaa ja arvostelemaan Trumpia. Politiikka oli kielletty keskustelunaihe. Muutenkaan ei vaikuttanut siltä, että kultivoitunut debatti olisi kuulunut tämän reservaatin ohjelmaan. Hienostunutta status quo’a ei saanut järkyttää. Tärkeää on, miltä asiat näyttävät.

Seuraavaksi brittiporukka matkusti Japaniin. Siellä ikäihmiset kokoontuivat aamukuudelta lähipuistooon. Radioista tuli aamujumppa ja vanhukset jumppasivat yhdessä puistossa radion ohjeistuksella.

Brittivanhukset joutuivat Japanissa töihin. Japanissa on erityisiä työvoimatoimistoja, jotka välittävät töitä vain eläkeläisille. Siellä on ihan normaalia, että eläkeläisen viikkoon kuuluu myös vähän töitä. Muutaman tunnin työpaikkoja on tarjolla mm. ravintoloissa, kaupoissa ja tietenkin myös omaa erityisosaamistaan voi hyödyntää.

Japanilaiset vanhukset näyttivät pirteiltä ja terveiltä. Ja onnellisilta. Ei sen puoleen, ei ne jenkitkään näyttäneet onnettomilta. Kaikki tykkäsivät kovasti reservaateistaan.

Japanissakin briteille tuli kulttuuriongelmia. He olivat äänekkäitä, näyttivät tunteensa, myös negatiiviset, avoimesti. Niinhän ei ole soveliasta käyttäytyä Japanissa.

Jos miettii asiaa omaa jossakin vaiheessa toivottavasti koettavaa seniorielämää, niin reservaaattielämä tuntuisi kyllä aika vieraalta. Sehän olisi vähän kuin asuisi all-inclusive hotellissa.

Kerran olen ollut sellaisella matkalla Marokossa. Uima-allasalueella oli joka päivä samaan aikaan nuoren, komean miehen vetämä jumppa rouville, herrat sen sijaan pelasivat bingoa, jota veti hemaiseva nuori bingoemäntä. Ikiruskettuneet rouvat bikineissään käteen ikiliimautuneena gintonic-lasi.

Totta puhuakseni ei se adoniksen vetävä jumppa marokkolaisella all-inclusive hotellilla ollut yhtään hullumpi. Mielellään siihen osallistui. Mutta eikös tähän samaa perustu myös personal trainer -touhu? Menet kuntoilemaan jonkun itseäsi huomattavasti nuoremman, vastakkaista sukupuolta edustavan ohjaajan alaisuuteen. Mielellään siinä alistuu antamaan parastaan. Vielä yksi vatsarutistus. Joo kyllä menee, ihan hyvin.

Kauan-kauan sitten oltiin Thaimaassa Koh Samui-saarella. Hotellialue oli tarkoitettu vain pariskunnille. Siellä ei ollut lainkaan perheitä eikä lapsia. Se oli siis pariskuntareservaatti.

Hotellialueella oli pieniä rantataloja, missä asui talvikaudet pysyvästi eläkkeellä olevia pariskuntia Euroopasta, lähinnä Englannista. Kuistilla oli ulkokylpyaltaat ja paksupatjaiset, hulmuavien verhojen ympäröivät daybedit, mihin on mukava vetäytyä päivälevolle. Tuc-tuc juna haki mökiltä yläkerran hotellille syömään, kun painoi kutsusummeria.

Muistan kun tullessa naureskelin hotellin eteisaulan runsaalle VHS-elokuvavalikoimalle. Kuka matkustaisi kauas maapallon toiselle puolelle asti katsomaan elokuvia, joita voi katsoa omassa kotonaan? Että eikö parempaa tekemistä keksi.

Enpä nauranut enää kaksiviikkoisen loman toisella viikolla. Kun olimme viikon retkeilleet, snorklanneet, ottaneet aurinkoa ja erilaisia hemmotteluhoitoja, pelanneet rantapelejä, syöneet eksoottisia ruokia, juoneet värikkäitä juomia, alkoi toisella viikolla tuntumaan jo siltä että pizza ja maito maistuisivat, ja mikä ettei jonkun leffan voisi katsoa. Sen reissun jälkeen kirjoitin matkalaukkuun itselleni kirjeen: ”Minna, jos ikinä suunnittelet meneväsi rantalomalle, älä mene. Sinä et pidä rantalomailusta.”

Kyllä sen jälkeen on toki etelässä käyty. Kun lapsi oli pieni, käytiin talvella tekemässä hiekkakakkuja lämpimässä. Mutta taidan olla ihmistyypiltäni enemmän japanilainen vanhus; teen mieluummin töitä kuin lomailen loppuelämäni, jos näistä kahdesta skenaariosta pitää valita. Ja ärhäköitä debatteja pitää saada olla. Ja korttipeli-iltoja, tietty. Kunkut kulmiin.

Ja jos en nyt tuc-tuc-juna tai golfkärry hae syömään, niin ehkä minulla on vielä jäljellä ajokortti – ellen ole sitä lopullisesti menettänyt huonomuistisuudesta johtuvien ylinopeussakkojen takia – ja köröttelemme kyläteitä miehen kanssa lähimmälle ABC.lle syömään lihapullat muussilla ja puolukkasurvoksella. Sen jälkeen voikin köllähtää päivälevolle ja tehdä muutamat sudokut. Illalla lämmitettään sauna, sitä ennen voi tehdä sauvakävelykiepin. Jotenkin noin se voisi mennä.

Normaali

Pienten kokojen päivä

Lähdin kissan kanssa mökille. Tarkoitus oli tehdä pihahommia ja tyhjentää autokatos, joka taas jälleen kerran on mystisesti täyttynyt roinasta, vaikka juuri muutama vuosi sitten sen kaikesta perkasin.

Eipä tullut katsotuksi säätiedotuksia. Alku meni hyvin, pääsin hyvään vauhtiin autotallin siivouksessa, mutta sitten sade alkoi eikä loppunut.

Kissakaan ei ollut yhtään kiitollinen maisemanvaihdoksesta, päinvastoin. Mököttää vintillä ja yöllä hiippailee syömään ja vessaan. Ulos ei juuri kirsuansa laita. Paitsi sitten, kun minä olisin jo menossa nukkumaan, sitten lähtee retkillensä, ja minun tehtäväkseni jää odottaa kissaa kotiin. Totisesti, ihminen on kissan palvelija!

Täytyi sitten keksiä muuta viihdykettä sateeseen itselle. Keksin, että vintillähän on minun ylioppilasjuhlissa vuonna 1986 käyttämäni oranssi jakkupuku, Made in Finland, Elle-merkkinen. Ostettu silloisesta Saarijärven ainoasta vaatekaupasta, Hietaselta. Päätin kokeilla, menisikö vielä päälle. Menihän se.

Vyötäröltä teki kyllä tiukkaa, ei uskaltaisi tällä hameella enää istua, mutta hartioihin olisi mahtunut naapurikin. 80-luvulla kuului olla sellaiset. Näyttävät kyllä aika oudoilta, miksi ihminen haluaisi näyttää itseään leveämmältä yhtään mistään kohtaa kehoa?

Vaatteiden kokoluokituksissa on kyllä tapahtunut jonkinlaista inflaatiota väärään suuntaan, eli onkos se sitten siis deflaatio? Yo-puku oli kokoa 36. Nykyisin käytän kokoa 42. Vuoden 2019 koko 42 on siis vuoden 1986 koko 36. Hämmentävää.

No, eipä hätää. Sade jatkui. Lähdin ostamaan paikallisesta S-kaupasta hapankorppuja ja A-kaupasta viiniä. Olen jotenkin koukuttunut hapankorppuihin, ehkä tarkemmin ajatellen viiniinkin, mutta mitä sitä nyt täällä sateessa tekisi, ellei söisi hapankorppuja ja nappailisi viiniä.

Samassa rakennuksessa, missä A-kauppa on, on kiva vaatekauppa. Tarkoitus ei ollut mennä sinne, mutta käytäväikkunasta näin punaista, enkä voi itselleni mitään, kun näen punaista.

Tykkään punaisesta, meni monta vuotta että vaatekaupoissa ei ollut mitään punaista, ikinä. Nyt on. Aina kun näen punaista (vaatteissa), tai jotain missä on pöllö tai riikinkukko (tavaroissa), ostan. Nyt löysin ihanan punaisen paidan. Harmi vain, että omaa kokoani ei ollut, olisin halunnut L:n. Jäljellä oli M ja XL.

Olin jo sen XL:n kanssa kassalla ja siinä rupesimme juttelemaan myyjien kanssa – olin ainut asiakas, joten oli hyvin aikaa rupatteluun. Kehuin paitamerkkiä. Olin ostanut kesällä samasta paikasta alerekistä saman merkin paidan ja tykästynyt kovasti. Nyt myyjä kertoi, että myös saman merkin farkut ovat ihania. Kysyin, että sopiiko ne myös tällaiselle keski-ikäiselle. Kyllä kuulemma käyvät. Sanoin että no, esittelepä minulle mokomat.

Siellä olikin kivat farkut, joiden etutaskujen reunoissa oli leveät kultakoristeet. Paitsi pöllöjä ja riikinkukkoja, en voi vastustaa kultakrumeluuria.

Myyjä kysyi kokoa, sanoin että 32. Katsoi ihmeissään ja sanoi että ei varmasti ole, riisui mallinuken päältä kokoa 28 olevat farkut. Ja toden totta, olivat sopivat.

On tämä nyt ihmeellistä. Miksi koot ovat niin sekalaiset? Edelliset, päälläni olevat farkut, eri merkkiset, ovat kokoa 32. Joka merkillä tuntuu olevan oma skaalansa, eivätkä ne ole verrannollisia toisiinsa. Olisikohan tämä itse asiassa joku plääni välttää nettiostamista? On vaikea ostaa vaatteita netistä, jos koot eivät vastaa toisiaan.

Tässä iässä (52) liha – ja läski – vaihtaa paikkaansa. Haluasin olla kehorealisti, osata ostaa itselleni sopivia, oikean kokoisia vaatteita, jotka korostaisivat hyviä puoliani ja väheksysisivät huonoja. Usein ostan liian isoja vaatteita, miellän itseni pulskaksi, en tiedä, mistä se johtuu, ehkä sitä olenkin, en ole varma. Isot rinnat ainakin vääristävät omaa kehokuvaa. Tulee iso olo, kun rintamus on iso. Ihan mieluusti etumusta voisi pienentää jollakin ihmissahalla. Lopulta vaihdoin myyjän kannustuksesta paidan pienempään kokoon; M oli sittenkin parempi.

Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, yllättävä pienten kokojen päivä.

Eikä numerolla (vaatenumerolla tai iällä) ole sinänsä väliä, tärkeää on olo. Kun on hyvä ja itsevarma olo, näyttää nätiltä.

Istun mökin verannalla kirjoittamassa tätä. Ihmettelin äsken että mikä mollukka tuolla ulkona taivaalla on? Pidin tauon ja menin ulos katsomaan. Aivan upea pyöreä, iso kuu! Ja jännän matalalla. Onpa upea! Kuu on ainakin hieno silloin kun ei ole hoikka. Sille sopii pyöreys!

Normaali

Objektiseksuaalisuus

Kesällä intoilin, kun mökin remontti saatiin vihdoin valmiiksi. Uusi kuisti ja suihkutilat lisäsivät asumismukavuutta merkittävästi. Ja tuli niin nättiä! Olin – ja olen edelleen – innoissani talosta. Ihan rakastunut tähän taloreppanaan! Vitsailin että pitäisikö tässä jo kohta olla yhteydessä Setaan, onko kyseessä kenties joku uusi seksuaalinen suuntautuminen.

Eipä, kuulkaas, kannattaisi vitsailla vakavalla asialla. Katsoin Yle Areenalta hämmentävän dokumentin Rakkaani WTC . Se kertoo pohjanmaalaisesta Annesta, joka seurustelee WTC-tornien kanssa.

Anne on ollut rakastunut torneihin 14-vuotiaasta saakka. Ennen sitä hän on ollut rakastunut mm. laskettelurinteeseen ja maitoauton perävaunuun.

WTC-rakkaussuhteelle tuo oman haasteensa se tosiasia, että torneja ei ole enää olemassa, mutta onneksi Kari on rakentanut Annelle pienet metalliset WTC-tornit, joille Anne voi osoittaa rakkauttaan. Kari on ihmisrakastunut Anneen, mutta hyväksyy tilanteen; hän ei tule saamaan vastarakkautta Annelta, vain ystävyyttä. Anne on objektiseksuaali.

Anne saunoo ja ui WTC-pienoismallien kanssa. Lasten uintirannekkeet ovat juuri sopivat tornipienoismalleille. Anne on myös ommellut kylpytakit tornitaloille, niihin on kiva kietoutua sauna- ja uintihetken päätteeksi.

Annella on myös pahvinen kuva WTC-torneista. Pahvikuva on ollut Annen mukana mm.suihkussa ja kalassa. Anne hyväilee WTC-tornien piirteitä kuvasta, suukottelee sitä ja saa kuvalta lohtua ja vastarakkautta. Ja tietenkin Annella on rintakehään tatuoituna WTC-tornit.

Kaikesta päätellen Anne on hyvin sujut asiansa kanssa. Ja ymmärtää, miten vaikea häntä on ymmärtää. Lapsuusperhe on kuulemma hyväksynyt asian. Silti Anne pohtii, mitä muut hänestä ajattelevat ja kärsii siitä, että ei voi avoimesti olla sitä mitä on. Aiheuttaa hämmennystä jos matkustaa tai viettää romanttista ravintolailtaa WTC-pienoismallien kanssa.

Huh, huh. Että tämmöistäkin on siis olemassa. Minun objektirakkauteni on – onneksi – lievempää laatuaan. Kyllä minä tätä taloreppanaa rakastan, mutta en sillä lailla, ei me seurustella.

Mutta näköjään kannattaa olla varovainen mitä sanoo. Sitä on, mitä sanoo.

Normaali

Saarijärven Paavotar

Olen kotoisin Saarijärveltä, Runebergin luoman sinnikkään ja hurskaan Paavon kotikonnuilta.

Paavo viljeli peltojaan, mutta huonot kelit veivät sadon kerta toisensa jälkeen. Oli keväistä tulvaa, kesäistä raekuuroa ja syksyllä viimeisenä halla. Ei meinannut millään onnistua. Vaimo repi jo hiuksiaan ja oli valmis lähtemään mieron tielle, mutta Paavo sanoi tekevänsä leveämmät ojat, levittävänsä lisää lantaa pelloille ja rukoilevansa. Viimein onnistui. Vaimo innostui, nyt laitetaan pöytä koreaksi, mutta siihen Paavo että sotsot! Naapurin sadon vei halla, annetaan sille puolet omasta, ja laitetaan taas oman leipäviljan jatkoksi pettua. Kylläpä siinä oli kunnon mies!

Paavon vaimo on saanut runossa huonomman osan; hän on se joka valittaa ja on epätoivoinen, vaimo vähät välittää naapurin tilanteesta.

Saarijärven kirkon edessä on Saarijärven Paavo -patsas. Siinä Paavo seisoo selkä suorana, jopa uhmakkaana, epätoivoinen vaimo kyykkii vieressä hiukset levällään kuin järkensä menettäneenä.

Joka kesä Saarijärvellä joku paikkakuntalainen valitaan Saarijärven Paavoksi. Hän saa oman pienoispatsaan kirjahyllyynsä, jutun paikallislehteen ja taputukset selkään. Muistan kun ensi kertaa Paavoksi valittiin nainen. Oli paljon supatusta, että voiko sitä nyt Saarijärven Paavoksi valita naista.

Tänä vuonna on tullut poikkeuksellisen usein pyörittyä kotipitäjässä, ja Paavon patsaan ohikin muutamaan otteeseen kuljettua, on tullut mietittyä tätä Paavo-asiaa.

Saarijärven Paavo on fiktiivinen hahmo, mutta yleisesti ottaen historia on miesten. Tuleehan jopa sana history sanoista his story, miehen tarina. Nainen on historiassa statistin roolissa.

Mielestäni olisi aika nostaa esille Saarijärven Paavon vaimo. Katovuodet voitaisiin kuvata myös naisen näkökulmasta, mitä on kehittää ruokaa perheelle tyhjästä, mitä on olla raskaana, synnyttää kerta toisensa perään, osa lapsista kuolee, tehdä itse langat, kankaat, vaatteet, pestä pyykit padassa, huuhtoa avannossa, asua anopin katseen alla.

Paavotar ansaitsisi oman runonsa. Paula Vesala olisi oikea ihminen kirjoittamaan sen. Tai voisi se runo olla nykypäivääkin, Vesala saa itse päättää käsittelytavan, mutta runo Saarijärven Paavottaresta, tavalla tai toisella, kiitos.

Sitten sinne Saarijärvelle pystytettäisiin toinen patsas entisen viereen: saarijärveläisen naisen kunniaksi. Tulisi uusi feministinen näkökulma. Patsas- ja runohanke saisi huomiota valtakunnan medioissa, joten kaupunki saisi kaipaamaansa mainosta.

Kesäisin pitäisi järjestää jPaavon päivät. Siellä voisi olla erilaista ohjelmaa sinnikyyden ja periksiantamattomuuden (joku sanoisi jääräpäisyyden) tiimoilta. Juha Hurme voisi olla toiminnanohjaajana Paavon päiville. Hän kyllä keksisi sopivan korkealentoista ja taiteellista ohjelmaa.

Paavo pitää saada takaisin – ja Paavotar tasaveroisena vierelle!

Kuunnelkaapa Dreamgirls -nimisen kokoonpanon Koskematon -kappale youtubesta. Nykytytöt ovat vähän erisorttisia kuin ennen. Voi olla pojilla tekemistä näiden tyttöjen kanssa. Eivät ehkä suostuisi pettuleipää leipomaan, saattaisivat lähteä lätkimään, veikkaan.

Ehkä Dreamgirls voisi tehdä oman versionsa Saarijärven Paavosta. Klassikot kirjoitetaan uudestaan, räppää Dreamgirls. Aloittakaapa Paavosta, pliis.

Normaali

Kädentaidot on uusi metsä

Taidan olla uutisajatustenlukija. Sunnuntaina pidin miehelle automonologia aiheesta harrastusbusiness ja erityisesti niiltä puuttuvat toimitilat. Tänään luin samaa aihetta liippaavan artikkelin Hesarista. Monet harrastuspiirit ja urheiluseurat kärsivät tilojen puutteesta. Erilaisille kursseille on tulijoita jonoksi asti, mutta ei ole tiloja, missä kursseja pitää.

Lauantaina olin työvuorossa Unisefin Tyhjä Kulho -tapahtumassa. Se on kerrassaan kiva tapahtuma, mihin työpanoksensa antavat keramiikkataiteilijat, ravintolat ja muusikot.

Keramiikkataiteilijat tekevät kulhoja, joita voi ostaa 25 euron hintaan. Ravintolat ovat valmistaneet keittoja, joita saa syödä ja muusikot vastavaat musiikista. Mukava tapa syödä lauantailounas, samalla saa hyvän mielen itselle ja ihmisten elämä Afrikassa kohentuu.

Ruokatauolla juttelin keramiikkataiteilijan kanssa, joka pitää kursseja Kalliolan opistolla. Hänellä on juuri alkamassa uusi kurssi. Kysyin, onko paikkoja vielä jäljellä, ei ole, jonoa on. Ei ole tiloja järjestää kursseja enempää. Keramiikkatyöt vaativat myös paljon säilytystiloja, mikä aiheuttaa oman haasteensa toimitiloille.

Sama tilanne on monella muulla. Kursseja olisi myös kiva voida järjestää päivisin, eikä aina vain iltaisin ja viikonloppuisin. On paljon ihmisiä – vuorotyöläisiä, pätkätyöläisiä, eläkeläisiä, pitkäaikassairaita – jotka osallistuisivat mielellään päivätoimintaan, mutta monet opistojen kurssit järjestetään kouluilla, eikä niitä ymmärrettävästi voi käyttää kuin iltaisin ja viikonloppuisin.

Kun ihmisten innokkuus tavarakulutukseen on – tai ainakin pitäisi olla – vähenemään päin, luulisi että se aika, mikä ennen on mennyt kauppakeskuksissa vaelteluun, pitäisi voida käyttää jotenkin muuten, ohjata kulutusta/toimintaa muualle. Nythän on jo todettu että kansallispuistojen käyttö on lisääntyt merkittävästi. Tästä oli juuri iltauutisissa. Sen sijaan että mentäisiin kauppakeskukseen hampurilaisbaariin, mennään metsään nuotiolle paistamaan soijanakkeja.

Harrastusbusiness voisi olla kasvava ala. Erilaiset taide- ja liikunta-aineet, lyhytkestoiset kurssit ja tapahtumat, missä opetellaan kädentaitoja. Mutta tänne rakennetaan vain lisää kauppakeskuksia! Redi avattiin viime vuonna, nyt kohta valmistuu Tripla. Mitenkähän käy? Riittääkö niihin asiakkaita?

Samalla kaupungilta vapautuu toimitiloja. Sunnuntaina matkalla Gallen-Kallelan museolle ohitimme autioituneen Lastenlinnan. Mitähän toimintaa siihen on tulossa? Juuri tässä kohtaa aloitin automonologini aiheesta. Autossa on kätevä alkaa paasata. Kuulija ei pääse pakoon ja takkuava liikenne lisää mukavasti adrenaliinia omassa kehossa. Siitä saa kivasti pökköä pesään.

Mielestäni olisi hienoa, jos Lastenlinnaan tai johonkin muualle voitaisiin tehdä harrastusbusinesskeskus. Olisihan se tietenkin vielä hienompaa, jos harrastustoimintaan olisi olemassa fiksut, puhtaat ja asianmukaiset tilat, eikä niin että ne ovat jotain pölysiä, homeisia jämätiloja. Kunnon liikuntasalit, tanssisalit, siistit pukuhuoneet, helposti puhtaana pidettävät keittiöt ruokaharrastajille, uunit ja vesipisteet keramiikan tekijöille ja savenvalajille, verstaat puutyön tekijöille.

Metsästä on on ”koohkattu” pitkään. Naistenlehdet ovat täynnä henkilöhaastatteluita, missä haastateltavat kertovat metsän merkityksestä hyvinvoinnille. Tuntuu että puoli Suomea on metsässä kävelyllä tai juoksemassa ja loput sienessä ja marjastamassa. Taide ja kädentaidot voisivat olla uusi metsä. Käsillä tekeminen, se että oppii tekemään jotakin omin käsin, on varmasti yhtä terveellistä ja henkistä hyvinvointia lisäävää kuin metsässä vaeltaminen.

Tässä olisi kyllä busineksen paikka! Entisestä Marian sairaalasta on tullut menestyvä kasvuyrityskeskus. Samalla tavalla johonkin pitäisi saada harrastusbusinesskeskus. Paikka, missä järjestetään kursseja. Kaapelilla ja käsittääkseni myös kai Lapinlahdessa on verstastiloja eri alojen taideyrittäjille. Mutta nyt me muut – suuri yleisö – tarvitsisimme tilat harrastaa. Ja huom. puhtaat, siistit tilat!

Normaali

RIP hedelmällisyys

Jokunen päivä sitten kirjoitin kuumista aalloista ja huonosti nukutuista öistä otsikolla ”Kuumat aallot, ellei peräti hurrigaanit”. Väsyneenä ja hikisenä olin valmis luopumaan luomuvaihdevuosi-ideologiastani, ja varasin ajan gynekologille.

Sieltä tulin. Tuomio: RIP Kohtu, RIP Munasarjat.

”Kyllähän täällä aika kuollutta on”, totesi gynekologi kuikuiltuaan alapäätäni. Ei elonmerkkejä kohdussa eikä munasarjoissa. Kumma vielä kummittelevat kuukautiset. Yhtenä päivänä kuukaudessa vähän ripeksii. Näillä näkymillä ei pitäisi olla edes sitä, tuumi gynekologi.

Eihän se mikään uutinen ollut. Silti näin illan tummetessa on vähän haikea ja vanha olo. Justiinhan ne kuukautiset alkoivat! Oli markka ja Kekkonen, uutiset luki Heikki Kahila, sitten pian tuli Dingo, jota seurasi aids, eu, rucola ja nyt kiikutaan jo hautakuopan reunalla. Kuka laittoi kaasun pohjaan ja milloin?

Sain hormonireseptin, mutta nyt en sitten tiedäkään, rupeanko niitä syömään. Jos aloitan, kuukautiset palaavat, ja nämä miniatyyrikuukautiset ovat parasta koko vaihdevuosissa tähän mennessä! En kyllä halua kuukautisia takaisin täysimääräisinä tai jopa runsaina, yök.

Koska minulla kuukautisten rippeet kuitenkin ovat, minulle ei voida määrätä vuodotonta hormonihoitoa. Jos sen ottaisin, tihuuttaisi koko ajan kuin marraskuussa tai juhannuksena. Kyllä on ojasta allikkoon, suo siellä vetelä täällä, koko homma!

Niinpä taidan odotella ja katsoa, mihin asiat kehittyvät. Jospa sittenkin kestän kuuman, talvihan on tulossa, jospa sittenkin jaksan huonosti nukutut yöt päikkäreillä korjattuna. Perhe ei hyljeksi, en ole aina kiukkuinen. Ja jos kiukkuilen, muistan jälkeen päin sanoa, anteeksi että ärjyin, oli väsynyt, koska nukun huonosti, koska minulla on kuuma kolme kertaa yössä.

Minä, joka olen aina ollut nuorin, olen nyt vanha. Nyt täytyy opetella olemaan tällainen. Ehkä voin olla nuorin kaikista vanhoista?

Normaali

Punahilkan utopiayhteisö

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaiset innostuivat utopiayhteisöistä. Niitä perustettiin mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Kanadaan. Toiveissa siinsi ihanneyhteisö, joka toimisi tasa-arvoisesti. Usein taustalla oli myös uskonnollinen tai muu aatteellinen ajatus. Kuuluisin näistä yhteisöistä on Brittiläiseen Kolumbiaan 1901 perustettu Sointula.

Pieleen meni. Maanviljely on vaikeaa vieraissa olosuhteissa. Kasvisto ja maaperä erilaista. Ja kun on vaikeaa, tule kiistoja ja erimielisyyksiä, mitä pitäisi tehdä, miten ongelmat ratkaista. Erilaiset henkilökemia- ja aatteelliset ongelmat pulpahtavat pinnalle.

Joku aika sitten luin lehdestä että entinen Heikoin lenkki -ohjelman juontaja Kirsi Salo on perustanut ekokylän Kolumbiaan. Olikohan siinäkin kyseessä jonkun sortin utopiayhteisö? Mitähän projektille kuuluu? Ei kuullosta ihan helpolta hommalta.

Mietin näitä utopiayhteisöasioita, kun hääräilin mökkeröllä pihahommissa. Leikkasin ruohoa. Tai oikeastaan en leikannut ruohoa vaan leikkasin lupiininiittyä. Vuosi sitten pihalle asennettiin sääntöjen mukainen likavesijärjestelmä ja siinä meni piha myllätyksi perin pohjin. Ja mikäpä siinä savimaassa on sitten itänyt muu kuin paljon parjattu lupiini. Nyt minulla on takapihalla upea, mutta laiton lupiininiitty. Yhtään lupiinia en ole itse istuttanut, niitä vain tulee käskemättä ja pyytämättä kuin Annelille aikoinaan salaisia faxeja.

Pohdin että tämä mökkerö on minun utopiayhteisö. Sinnikäästi kuvittelen jonakin päivänä asuvani täällä ja mieluusti oman perheeni kanssa, vaikka tosi asiassa ainakaan teini ei tänne tahdo asumaan, ja mieskään tuskin viihtyisi pitkään. Mutta minä kuvittelen itseni tänne elämään pienimuotoista, onnellista ja puuhakasta tätielämääni.

Pihahommia, kasvihuone, yrttejä, tomaatteja, marjoja, paljon kukkia, virkkausta, terveellistä ja yksinkertaista ruokaa, saunaa, kävelylenkkejä metsässä, ehkä koira, beagle, sellaisesta lapsena haaveilin. Meillä oli joskus hoidossa tuttavan beagle, nimeltään Jekku. Ehkä kanoja. Sateisena päivänä sytyttäisin uuniin tulen, kuuntelisin radiota ja väkertäisin kipsipäitä.

Välillä köröttelisin kylälle lavisjumppaan tai kuntosalille, samalla kävisin ruokakaupassa ja kirjastossa. Illalla ennen nukkumaan menoa kävisin vielä paljain jaloin pihalla katsomassa näkyykö tähtiä ja tekisin pari venytystä. Ah, se olisi ihanaa elämää! Mutta taitaa olla yhden hengen utopiayhteisö.

Täällä ei rehota tomaatit, yrtit ja perennapenkit vaan lupiinit. Naapuri pysäytti auton kohdalle, kun näki minun olevan pihalla lupiinisavotassa. Varoitteli susista. Pellon takana on nähty, naapuri oli menossa hakemaan lapsensa koulubussinlta, etteivät joudun suden kitaan.

Minä mielikuvittelin itseni punahilkan tätiversioksi. Joku löytäisi minun punaiset Nokian kumisaappaani lupiinipuskasta. Sinne meni, suden suuhun. Ehkä ehtisin napata kuvan Instagrammiin sudesta ennen kuin se hyökkää?

Ja tämä punahilkan utopiayhteisö sijaitsee tunnin päässä Helsingistä. Miten ihmeessä Kolumbia-utopia voisi ikinä onnistua? Ei minulta ainakaan. Mitkä ovat kolumbialaiset vastineet lupiinille ja susille? Anakondako?

Se hyvä puoli yhden hengen utopiayhteisössä on, että se ei ainakaan hajoa yhteisön jäsenten välisiin näkemyseroihin ja riitoihin. Sikäli punahilkan utopiayhteisöllä on onnistumisen edellytykset. Täytynee googlata käytösohjeita, mitä tehdä jos tähtientuijottelusessio illalla keskeytyy suden läsnäoloon, miten perääntyä tilanteesta kunniakkaasti. Tai edes hengissä.

Normaali

Mitä jos kuningatar Elisabeth kuolee?

Olen joskus ennenkin kirjoittanut kansakuntien sosiologiasta. Tosin en tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan? Taisin vetää hatusta koko termin. Tarkoitan eri maiden historian ja ”perimän” seuraamuksia. Maiden identiteetit ovat hyvin erilaisia ja johtuvat niiden historian painolastista. Tätä olisi mielenkiintoista tutkia.

Nyt moni entinen suurvalta on pulassa, ja se näkyy niiden politiikassa. Kun entiset mahtivuodet ovat takana, pitää pullistella ja yrittää ärhennellen saada takaisin edes rippeet entisestä asemasta ja muiden maiden kunnioituksesta.

Suomella ei tätä ongelmaa ole. Me olemme aina olleet alamaisia, ja sijainneet jossakin takavasemmalla tai -oikella, riippuen minkä suurvallan alamaiskansaa olemme sattuneet olemaan. Nyt olemme sata vuotta saaneet olla rauhassa itsekseen, yrittäneet pärjätä omin nokkinemme. Toivottavasti näin myös jatkossa.

Erityisen huolissani olen Isosta Britanniasta. Sillä on loistelias historia, paljon alamaiskansoja ympäri maapallon. Sehän on nykynäkövinkkelistä ihan uskomatonta että jollakin maalla on hallussaan toisia maita jossakin maapallon toisella puolella; Intia, Austaralia, Uusi Seelanti, isoja osia Afrikasta, Kanada. Suurimmillaan Brittiläiseen Imperiumiin kuului yksineljäsosaa ihmiskunnasta. Uskomatonta! Eikä siitä ole kuin noin 120 vuotta!

Mahtaa tuntua kurjalta, kun yhtäkkiä se kaikki gloria on ohi, menetetty. Kyllä se ottaa itsetunnon päälle. Ei ihme että elo EU:ssa, se että asioista pitää sopia yhdessä muiden kanssa, eikä itsellä ole mitään erikoisasemaa, alkaa pänniä. On ehkä vaikeaa olla tasa-arvoinen, jos on saanut pitkään olla muiden yläpuolella, saanut tuntea olevansa ”muita parempi”.

Tästä tuli mieleen, että HS-kuukausiliitteessä oli kauan sitten juttu, missä haastateltiin jenkkituristeja Suomessa, että mitä meistä ja meiningistä täällä tuumivat? On jäänyt lähtemättömästi mieleen erään miehen ajatus, että ”Miltä tuntuu olla kotoisin maasta, mikä ei ole missään paras?” Kysymys kuvasti kysyjänsä ylemmyydentuntoa.

Kohta on brittien kituviikot ohi ja brexit done. Mutta mielessäni on pyörinyt huoli; mitä jos Elisabeth kuolee? Hän on sentään jo 93 vuotias. Elisabeth on brittien Kekkonen. Tai ehkä jopa enemmän. Hän on ollut vallassa vuodesta 1952. 15 kansainyhteisön maan + Iso Britannian päämies. Elisabeth edustaa mennyttä loiston ja kukoistuksen aikaa. Mitä jos brexit ei lunastakaan lupauksiaan, britit jäävät kupottamaan saarelleen ylhäiseen yksinäisyyteensä ja kuningatar kuolee? Mitä se tekee itsetunnolle? Pystyisikö Charles, joka on oman onnettoman perhehistoriansa tuotos, olemaan kansansa johtaja vaikeina aikoina?

Charles oli lapsena herkkä ja ujo. Silti hänet laitettiin Skotlantiin pahamaineiseen poikien sisäoppilaitokseen, jonka kasvatusmetodit olivat täysin vääränlaiset Charlesin luonteelle. Charlesilla oli huono isäsuhde, hänen isänsä oli laivaston palveluksessa ollut alfauros, joka yritti koulia herkästä pojasta karskia; harvoin onnistuu. Lisäksi äiti ja isä kiersivät työtehtävissä kansanyhteisön maissa, ja poika jätettiin pitkiksi ajoiksi – jopa kuukausiksi – hoitajien huomaan. Jopa jouluja poika oli erossa vanhemmistaan.

Nuoruudessa Charlesille korostettiin että älä vain tee samaa virhettä kuin kruununprinssi Edward, joka luopui kruunusta sopimattoman rakkauden (Wallis Simpson) tähden. Niinpä Charles teki mitä käskettiin, ei nainut rakastamaansa naista vaan nuoren neitsytmorsiamen. Siinä kävi sitten niin kuin arvata saattaa; tuli paljon onnettomia ihmisiä ja lopulta kahden pienen pojan kaunis, onneton äiti kuoli. Tuli siis vain paljon surua ja murhetta pelkästään siksi, että Charles teki tunnollisesti niin kuin oli kasvatettu ja käsketty.

Tällä taustalla en ole varma olisiko hänestä – tai kenestäkään – astumaan Kuningatar Elisabethin pinkkeihin korkokenkiin. Tuntuu että ei ole ketään jäljellä, kenelläkään ei ole tarpeeksi guts’ia.

No mitäpä minä tätä murehdin? Enpä todellakaan tiedä. Jotenkin on vain mielenkiintoista katsoa, miten siinä lopulta käy. Ja olla onnellinen, että on täällä tasavaltaisessa, hissukaisessa takahikiämaassa, mikä ei jenkkien mielestä ole missään paras, mutta oikeasti, subjektiiviselta kannalta katsottuna, on ihan paras. Täällä on vielä aika huoleton ja hyvä olla.

Mutta kaikkea hyvää kaikille! Myös sinne Amerikan ihmemaahan ja briteille myös! Menenkin nyt keittämään teetä. Minulla on Meghan & Harry -teetä. Sellainen punainen peltiboxi, missä on Meghanin ja Harryn hääkuva ja sisällä teetä, Ceylonista, pakattu Sri Lankassa, entisessä Brittiläisen Imperiumin osasessa. Hyvää teetä nätissä boxissa.

Normaali

Kuumat hyökyaallot, ellei peräti hurrigaanit

Kaikella todennäköisyydellä en tule koskaan kidutetuksi, ja hyvä niin, mutta jos näin kävisi, minusta ei kyllä sankaritarinoita kirjoitettaisi. Olisin valmis välittömästi tunnustamaan ihan mitä vain vaaditaan, ja laittamaan nimeni minkä tahansa paperin alalaitaan. En ole hyvä kitumaan!

Tähän tulokseen olen tullut kärsittyäni yhä pahenevista ja lisääntyvistä yöllisistä vaihdevuosikuumotuksista ja valvomisista. Olen aivan valmis nostamaan kädet ylös ja luovuttamaan! Estrogeeniä tänne ja sassiin! Eläköön lääketiede! Kaikki keinot käyttöön.

Herään kolme kertaa yössä litimärkänä. Riisun yöpuvun, juon vettä ja valvon. Silmänaluset tummuvat kuin höylätty lehtikuusi auringossa.

Miten ihmeessä naiset, jotka tekevät vaativaa työtä, jaksavat tämän elämänvaiheen? Kaikki kunnia heille! Miten Angela Merkel on aikoinaan pärjännyt? Itse olisin vissiin poistunut paikalta ovet paiskoen ja sanonut että pitäkää eeuunne, ihan sama montako miljoonaan siirtolaista tänne änkeää ja mitä niille tehdään, ja ihan on sama sekin, kaatuuko Kreikan, Italian ja vaikka kaikki Etelä-Euroopan pankit, minua hikoiluttaa ja väsyttää ja kiukuttaa, minua ei huvita, menkää pois tai minä menen, niin menenkin, heippa.

Viime yönä valvoessani katselin Yle Areenalta ”Vaihdevuodet – ne tulevat sinullekin” ohjelmaa. Ajatelkaas, että ihminen on lähes ainoa nisäkäs, jolla on vaihdevuodet. Ainoastaan maitovalaalla ja mikä toinen valas se nyt oli?, joku pallopäävalas(?), niillä on myös vaihdevuodet. Mutta sitä asiantuntijakaan ei tiennyt, onko maitovalaalla kuuma tai mielialavaihteluita. Tosin mielialaongelmat eivät asiantuntijan mielestä välttämättä liity varsinaisesti vaihdevuosiin vaan muihin tämän ikävaiheen haasteisiin.

Koska oma äitini on jo kuollut, en voi häneltä kysyä vaihdevuosista, mutta minulla on mielikuva äidistä, jolla oli kuuma, joka oli väsynyt, joka nukkui päiväunia ja valvoi aamuöitä, joka ei hymyillyt ja joka selvästi piti kiukkua sisällään. Kuulostaa ihan minulta itseltäni! Äidin kuukautiset jatkuivat ja jatkuivat, eivätkä meinanneet millään loppua. Oman mielikuvani mukaan äidin vaihdevuosia kesti vuosikausia, oman murrosikäni verran. Hankala yhdistelmä – tyttärellä murrosikä, itsellä vaihdevuodet – se ei varmasti ollut helppo ajanjakso äidille.

Olen siis valmis luopumaan luomuvaihdevuosielämästä. Olin ajatellut ottaa ikääntymisen vastaan iloiten ja siitä jopa nauttien. Mutta en ottanut huomioon että se tarkoittaisi huonosti nukuttuja öitä, kuumuden, jäykistyneet nivelet, kuivuneet limakalvot ja sydämentykytykset vielä sietäsin, mutta en nukkumattomia öitä.

Kädet ylös antautumisen merkiksi; varaan ajan gynekologille.

Normaali

Mikä mummo

Kävin uimassa yhdessä Lauttasaaressa asuvan ystäväni kanssa. Siellä siirtolapuutarhamökkien takana on kiva uimapaikka. Kauniit kalliot, kimaltava meri, ei kuulu liikenteen melu, ei tunnu siltä että olisi kaupungissa. Arkipäivisin koulujen alettua ja kesälomien päätyttyä paikka on varsin hiljainen. Heinäkuussa on kuulemma toisin. Kalliot täynnä aurinkoa ottavia ihmisiä.

Paikalla oli vain yksi mummo, 84v. ja me, kaksi +50 naista. Harmaahapsinen, polkkatukkainen, ruskettunut ja hoikka mummo oli pyöräillyt paikalle, puki pinkit bikinit päällensä ja meni uimaan. Ui pitkään ja minun mielestäni aika kaukana rannasta. Kysyin, eikö pelkää, että alkaa vetämään suonta. ”Sitten pitää vain kellua selällään”.

Vaihdoimme vaatteita samalla penkillä. Mummo ei istunut alas. Shortsit sujahtivat jalkaan seisten. Tasapaino ilmeisen kunnossa.

Mummo kertoi että varsinaisesti harrasta liikuntaa, mutta viettää liikkuvaista elämää. Asuu neljännessä kerroksessa, ei käytä hissiä. Kävelee ja pyöräilee matkat.

Keskustelimme marjojen pakastamisesta. Kohta kannattaisi ostaa puolukat, ennen kuin hinnat nousevat. Mummo pakastaa puolukat pusseihin. Survoo tehosekoittimella satsin kerrallaan ja syö Valion pehmeän rahkan kanssa. Esko Aho oli ollut Kannuksen Kennedy, mutta silmäluomileikkauksen jälkeen sille oli tullut jäniksen silmät. Nyt Ahon look on parantunut, kun silmäluomet ovat alkaneet taas roikkua, mummo tiesi kertoa.

Uimarannan mummo on pari vuotta anoppia nuorempi. Anopilla ei ole mitään sen suurempaa sairautta; sydämen vajaatoimintaa ja polvet leikattu. Jossakin vaiheessa anoppi jäi sohvalle, lopetti liikkumisen. Nyt hän ei enää pysty kävelemään itsenäisesti. Ei pääse ylös sohvalta istumaan ilman apua. Ei saa villasukkia jalkaan ilman apua. Ei pääse vessaan ilman apua. Ei ulkoile, ei edes halua ulos. Ei tänään, tänään huimaa, limaa tulee vielä keuhkoista, on nukkunut huonosti, on liian kuuma/kylmä/tuulista. Ikkunan edessä on aina alasvedetyt päiväverhot. Elämä on kutistunut sohvalle. Muisti toimii, mutta mieli on kärttyisä, kieli kuin puukko. Anopin luona ei ole kiva käydä, sen jälkeen on itsekin kärttyisä.

Ulkona kesä on kauneimmillaan. Loistopäivä mennä uimaan. Raikastautumaan ihanasti viileentyneeseen veteen. Minä vuonna anoppi on käynyt viimeksi uimassa? Kymmenen vuotta sitten? Milloin pakasti viimeiset marjat? On elossa, mutta ei elä.

Kävelemme ystävän kanssa rannalta polkua pitkin mietteliäinä. Minkälaisia mummoja meistä tulee, jos tulee? Uimassa käyviä bikinimummoja vai onko verhot laskettu alas?

Normaali

Case Kardemumma

Lähdin sunnuntaiaamuna S-markettiin tekemään viikon ruokaostokset.

Sunnuntai on hyvä päivä käydä ruokakaupassa siinä mielessä, että auton saa parkkiin kaupan eteen, parkki ei maksa mitään, kaupassa on tyhjää, ja kaupankulmalla päivystävä kerjäläinenkin on ansaittua vapaapäiväänsä viettämässä. Toisaalta valikoimat eivät ole ihan parhaimmillaan, mutta jos täytyy ostaa perusasioita, niitä kyllä löytyy.

Ei mennyt ihan putkeen; en saanut tuoretta salviaa. No sitä nyt on muutenkin harvoin saatavilla. Tykkään salviapastasta, sitä on helppo tehdä ja salvia on kuulemma hyväksi vaihdevuosioireisiin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla niin sanotusti.

En myöskään saanut sähköhammasharjan harjoja, poika olisi tarvinnut. Itse harjaan hampaani mekaanisesti. Mies ja poika sähköllä. Kerran soitti puhelinmyyjä, joka myi sähköhammasharjoja. Sanoin sille että en kai minä nyt sellaista, kun sähkön kulutusta pitäisi muutenkin yrittää vähentää.

Takaisin sunnuntaihin ja äsmarkettiin. Ostin monta pötköä kardemummaa. Olin lukenut viikolla lehdestä, että ilmastonmuutos on vaikuttanut myös mausteiden viljelyyn. Kardemummasato Intiassa on huono. Mausteväärennöksiä tapahtuu.

Niinpä päätin tehdä sijoituksen tulevaisuuteen ja ostaa monta pötköä kardemummaa. Tätä menoa kardemumman hinta nousee, ja ehkä kenties loppuu kaupasta jouluun mennessä. Jos ei ensi, niin johonkin jouluun.

Kardemummapötköt nähtyään (totta puhuakseni jemmasin myös paprikajauhetta ja kurkumaa) mies arveli minun seonneen lopullisesti. Mahdollisesti. Minulla on hyvin viisas mies.

Vitsailimme että kun poika (kohta 16v.) saa joskus lapsia, minusta tulee kardemummo, joka esittelee lapsenlapsilleen suurta aarrettaan –kardemummapötköjä vuodelta 2019. Paljon mahdollista.

Kardemummahamstraukselle on kyllä olemassa melko rationaalinen selitys, tavallaan. Serkkutyttö sanoi että The Handmails Tail on erinomainen ja että se pitäisi jokaisen, varsinkin naisen, katsoa. Olin ajatellut skipata, herkkänä ihmisenä en oikein siedä väkivaltaa enkä kauhua, enkä ole dystopioiden ystävä.

Serkun kehuista vaikuttuneena aloitin sarjan katsomisen, eikä sen menestys ja hehkutus ole turhaa, täytyy myöntää. Iltayöstä kuluu mukavasti pari-kolme tuntia sarjaa katsoen ja sen ääreen kuukahtaen. Asialla on ollut vaikutuksensa. The Handmails Tailin kuvaama tulevaisuus ilmastonmuutoksen ja sotien jälkeisestä fundamentalistisesta maailmasta laittaa nykyihmisen Helsingin Ullanlinnasta hamstraamaan kardemummaa.

Kaikkein huvittavinta koko jutussa on se, että minä olen allerginen kardemummalle.

Normaali

Olen kateellinen

Aijaijai! Tunnen kateuden piston sydämessäni. Se ei ole minulle normaalia, en yleensä tunne kateutta, en halua hahmottaa maailmaa mitä-minulta-puuttuu -näkökulmasta. Se on hyödytöntä.

Sitä paitsi, usein ei kuitenkaan vaihtaisi omaa elämäänsä toisen ihmisen elämään, vaikka se vaikuttaisi miten glamööriltä. Yleensä loppupäätelmä on, että oma elämä on juuri minunlaistani, omannäköistä ja -oloista, minulle täydellistä. Eletyn elämän varrella on tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet ovia ja avanneet toisia, ja johtaneet minut tähän, missä nyt olen ja miten elän. Olisin voinut valita myös toiset ovet, mutta valitsin nämä. Siitä on tullut minun tieni.

Mutta Maalle-lehden tilauksen minun täytyy lopettaa silkasta kateudesta. En kestä katsella kuvia vanhoista, kunnostetuista hirsitaloista maaseudulla, rönsyilevistä puutarhoista ja vanhoilla astioilla katetuista pöydistä, jotka tuntuvat kutsuvat ystäviä kiireettömään iltaan pöydän ääreen. Pihalta poimitut kukat kannuissaan, itsekasvatetut tomaatit kulhoissa, itse puu-uunissa paistetut leivät pellavaliinojen alla.

”Ruokailuhetket ovat tärkeitä. Koko perhe istuu ruokapöydän ääreen syömään yhdessä ja juttelemaan päivän tapahtumista. Jessica haluaa painottaa, että ei tarvitse matkustaa maailman ääriin nauttiakseen arjesta, sillä saman voi tehdä kotona ihan joka päivä.” Touché! Koko perhe saman pöydän ääressä on meillä vain kesälomalla, eikä silloinkaan joka päivä. Ei vain ole nälkä samaan aikaan.

”Täällä asuttujen reilun kymmenen vuoden aikana Erkki on kehittynyt varsin taitavaksi timpuriksi. Remontin lisäksi hän on tehnyt meille ihania huonekaluja, joista ehdoton suosikki on makuuhuoneen iso vaatekaappi. Siihen käytettiin verannan vanhat ikkunat.” Touché! Minun miehestä ei ole kehittynyt 25 avioliittovuoden aikana timpuria. Ja tori.fi stä ostamani pikkuruutuiset ikkunat, joista piti rakentaa kasvihuone, ovat vieläkin entisöimättä.

Myös Mårten Porvoosta on loistotimpuri. Hän teki vaimolleen Jessicalle joululahjaksi skaffer-kaapin keittiöön. Jessica ja Mårten asuvat Porvoon maaseudulla talossa, joka on Jessican äidin lapsuudenkoti. Jessica ja Mårten ”toteuttivat vuosia kestäneen unelmansa yhdessä”. Touche! Onko meillä yhteisiä unelmia? Joskus tuntuu että toteutan vain omiani.

Månan veranalla on sydän, jossa lukee ”Tämän talon pomo on äiti”, mutta ”se ei pidä paikkansa, koska tässä kodissa kuuntelemme toinen toisiamme”. Touché! Olenkohan minä vähän liian pomo meidän perheessämme? Kuuntelemmeko kylliksi toisiamme? Kuuntelevatko ihmiset, jotka asuvat hirsitaloissa maalla pellon reunalla enemmän toisiaan, kuin me täällä kaupungin vilinässä, joille luonto on valkoposkihanhi ja lehmuksista loppukesäisin tippuva autot tahraava kirvamönjä?

Sitten nämä puutarha-asiat. Ihmiset, jotka heittivät keväällä ohi kulkiessaan siemenen johonkin pihalle unohtuneeseen ruukkuun ja kas, nyt siinä kasvaa kukoistava kurpitsa, tuottoisa tomaatti tai kukkea kukkapuska. Touché, touché, touché! Helpommin voitan Eurojackpotissa päävoiton! Kasvit inhoavat minua. Ne kukoistavat, kun en ole paikalla. Ja yleensä mikään siemen ei idä kauttani. Eihän edes lapsi saanut alkuaan luonnollisesti, piti käydä laboratoriossa avittamassa asiaa.

Synkeät sunnuntaiset ajatukset. Lopetan Maalle-lehden lukemisen. Ehkä koko lehti on maaseudun onnellisuuspropagandaa, eikä erkkiä, mårtenia ja jessicaa ja månaa ole oikeasti olemassakaan. Tai sitten elämä heillä on kuin Carl Larssonin kuvissa. Ei vastaa todellisuutta. Koko kuvaa ja tilannetta ei voi tietää.

Miten vain. Parasta keskittyä omaan elämään, omassa kuplassa. Eräällä ystävälläni on kateuden piston tuntiessaan, ja sen aiheuttajaa omaan tilanteeseensa vertaillessa, tapana lopulta kohauttaa harteitaan ja tokaista tyytyväisenä ”Hyvä kun on tuollainenkin” . Näin se on, oma on riittävän hyvä.

Täydellistä elämää ei ole – paitsi Maalle-lehdessä.

Normaali

Liha mausteena

Joku aika sitten luin Hesarista Kiinassa asuvan toimittajan jutun kasvisruuasta. Siellä päin kun on sellainen tapa, että vaikka tilaa kasvisruuan, se ei tarkoita, että ruoka olisi valmistettu pelkästään kasvikunnan tuotteista. Siinä saattaa joka tapauksessa olla vähän lihaa joukossa – ikään kuin mausteena.

Toimittaja oli tehnyt tästä loistavan johtopäätöksen: lihan syöntiä voi vähentää syömällä sitä radikaalisti vähemmän. Suhtautumalla lihaan ruuan mausteena. Pidän ajatuksesta.

Toimittaja perheineen oli siirtynyt syömään näitä kiinalaisia, melkein kasvisruokia, joissa lihaa on hyvin vähän. Perheen lihankulutus oli vähentynyt merkittävästi tavallaan luopumatta mistään kokonaan.

Juuri näinhän pitäisi toimia ja ajatella! Miksi suhtautuminen on niin usein joko-tai? Kaikki tai ei mitään. Nyt lihatiski sinne maustehyllyn viereen! Ja myyntierät minimaalisen pieniksi!

Jossakin toisessa artikkelissa toimittaja puolestaan pohti paljon parjatun makkaran ympäristöystävällisyyttä. Joissakin makkaroissa lihaa on varsin vähän. Muistan itsekin joskus kuulleen vitsin siitä, että pitäisikö HK:n Sininen sijoittaa leipähyllyyn, kun se on melkein pelkkää jauhoa. Mutta ilmastollisesta näkökulmasta jauhomakkara on ekoruokaa! Tosin ei ehkä kovin terveellistä, mutta ainakin ilmastonäkökulmasta jauhomakkaran syönti on mitä positiivisin asia.

Olen itse sekasyöjä. Syön kaikkea paitsi ostereita ja kiiwejä. Jälkimmäisille olen allerginen ja ensimmäisiä en saa alas. Kun Suomi täytti 100 ja minä 50, päätin juhlan kunniaksi tilata ravintolassa yhden osterin kokeeksi. Sipaisin otuksen suuhuni, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt nielemään elävää löllöä. Minun oli pakko juosta vessaan ja sylkäistä otus pönttöön.

Meillä kotona tehdään liian usein liharuokaa. Teini-ikäinen poika on niin nälkäinen että tuntuu ettei mikään muu kuin liha pysäytä hänen pohjatonta nälkäänsä. Toisaalta voin itse kompensoida perheen kokonaislihankäyttöä syömällä lihaa ”mausteena” tai kokonaan vegeä.

Huomaan usein pitäväni enemmän kasvisruokavaihtoehdosta. Suosikkihampurilaiseni on ”Kerttu”. Kerttua saa tienvarsiravintolasta Varsinaissuomesta Taivassalon ja Kustavin välillä sijaitsevalta Heikinkarin Ranthuoneelta. Sieltä saa myös parhainta pizzaa, mitä olen syönyt. Sen nimi on Kesä-Esa ja sekin on vege. Siinä on sieniä, punasipulia, rucolaa ja balsamicoa, muistaakseni. Paitsi että äsken kun tarkastin Ranthuoneen menusta netistä pizzavalikoimat, Kesä-Esaa ei siellä enää ollut. Kesä taitaa olla ohi. Harmi, olin haaveillut että saisin vielä kerran Kesä-Esaa. Varsin mielikuvitukselliset nimet näillä Ranthuoneen ruuilla by-the-way. (By the way olisi hyvä nimi tienvarsiravintolalle! Tuli tässä nyt mieleen. Kylläpä aivot ovat tänään tuotteliaalla päällä. Rauhoitupas nyt, Minna.)

Toivoisin olevani parempi kasvisruokakokki. Tekeväni monipuolisemmin kasvisruokaa ja hallitsevani uusien kasvisruokavalmisteiden käytön. Mutta olen kyllä aika nuubi tässä asiassa, valitettasti. Yleensä teen erilaisia salaatteja tai kasvis/linssikeittoja itselleni.

Huomasin mainoksen, että on ilmestynyt uusi kasvisruokien erikoisnumero. Täytyypä käydä ostamassa se, jos saisi virikkeitä omatekoisiin kasvisruokiin.

Mutta siis, idea siitä että liha on mauste, on hyvä ja kannatettava. Peukut sille. Ja Kesä-Esa takaisin listoille!

f

Normaali

Soitin radio-ohjelmaan

Ajellessani maanantaina Keski-Suomesta takaisin Helsinkiin kuuntelin tapani mukaan Yle Puhetta. Siellä oli meneillään Yle Akti ohjelma. Siinä on aina joku aihe, ja ihmiset saavat soittaa ja kertoa mielipiteensä. Puolitoista tuntia kuunneltuani en enää kestänyt, ajoin auton bussipysäkille ja soitin studioon. Aiheena oli eläinrakkaus.

Minä soitin, koska kukaan ei ollut ottanut puheeksi eläintarhoja. En ymmärrä, miten niitä voi olla vielä olemassa. Miksi eläimiä pidetään vankilassa vain siksi että me voisimme mennä niitä katsomaan ja ihailemaan? Mielestäni se on hirveän itsekästä.

Toki olen lapseni vienyt eläintarhaan, mutta enää koskaan en jalallani eläintarhoihin astu. Muistan että poika ihaili erityisesti lokkia, joka tepasteli Korkeasaaren poluilla vapaana. Sen sijaan eläinpuiston linnuilla oli taivaanaan verkko. Linnut eivät päässeet lentämään vapaasti. Kotkat nököttivät kelopuissaan paikoillaan, kun niiden pitäisi liitää vapaana. Petoeläimet eivät pääse saalistamaan, mikä on niiden elämän päätarkoitus. Ranualla säälin jääkarhua. Kauhistelin kun kuulin että Kiinasta tuodaan pandoja Suomeen. Absurdi ajatus. Miksi?

Juontaja puolusti eläintarhoja. Niissä tehdään arvokasta työtä, annetaan mahdollisuus uhanalaisille eläinlajeille ja korjataan rikkimenneitä villieläimiä, jotka parannuttuaan palautetaan luontoon. Tämä toiminta rahoitetaan pitämällä toisia eläimiä näytille yleisölle. Mutta eikö se ole raakaa, niiden ”näyttöeläinten” hyväksikäyttöä? Eikö pelastustoimintaa voisi rahoittaa mitenkään muuten?

Arvostan eläinlääkäritoimintaa, sitä että sairaita eläimiä parannetaan. Mutta mielestäni edes uhanalaisuus ei ole syy pitää eläintä vankina. Kyllä suojelu pitäisi tapahtua niiden luontaisissa elinympäristöissä, niin kuin esimerkiksi norppien kohdalla on tehty. Norppien elämää voi seurata niiden luontaisessa ympäristössä norppakameran välitykselle niiden elämää häiritsemättä. Samaan pitäisi pyrkiä muidenkin villieläinten suhteen.

Ei oikein ottanut ajatukseni tulta. Tuntui että asia ei muita soittajia tai juontajia vaivannut pätkääkään. Heidän mielestään eläintarhan eläimillä on kivat oltavat, ei tarvitse edes itse ruokaa hankkia, sen kun röyhtäisee ja kääntää kylkeään.

Ah vieläkin tunteeni kuumenee tämän asian tiimoilta, vaikka vuorokausi on radio-ohjelmasta kulunut. Ehkä en enää kuuntele Yle Aktia. On parempi olla kiihtymättä, ei se ole terveellistä!

Normaali

Tunteikas uurnan lasku

Olipa taas tunteikas viikonvaihde, huhhuh.

Lauantaina huristelin Keski-Suomeen vanhaan synnyinpitäjääni – jälleen kerran – ties kuinka mones kerta tänä vuonna. Mutta nyt tähän kyllä tulee tauko, tiedossa ei ole tällä hetkellä mitään, mikä velvoittaisi menemään sinne. Matkaa yhteen suuntaan tulee neljä tuntia, ja tienvierukset tykitty peltipoliiseilla. Ne stressaavat minua. Hartolan kohdilla pysähdyn aina Jari-Pekka -asemalla, käyn vessassa ja ostan Juhlatuutin. Joskus myös muna-anjovisleivän ja kahvin. Mutta vähintäänkin Juhlatuutti on ”must” ja matkatraditio.

Olin sopinut paikallisen suntion kanssa kummitädin uurnan kaivuun lauantaille klo 16. Se ei ollutkaan mikään ihan pelkkä ilmoitusasia; lupa kuopan kaivamiseen piti anoa itseltään kirkkoherralta. Onneksi sain luvan ja asia hoitui. Minulla on suntiokoulutus ja olen kaivanut uurnapaikkoja kesätyöpaikassani Kustavin seurakunnassa. Toimin siellä kuusi vuotta kesäsuntiona. Olin luvannut tädille että hoidan tämän kaivamisasian, se on minulle kunniatehtävä.

Mukana minulla oli havunoksia, jotka olin käynyt edellisenä päivänä leikkaamassa mökin pihalta. Siellä on paljon kuusia. Kun kuoppa oli kaivettu, havutin sen seinämät ja pohjan oksilla. Siitä tuli oikein kaunis, tummanvihreä pesä.

Edellisenä syksynä olin avustanut tätiä lunastamaan hautapaikan itselleen. Hauta-aika oli siinä jo umpeutunut, eikä paikkaa ollut kukaan lunastanut itselleen. Samaan paikkaan on haudattu tädin veli, kolmivuotiaana sydänläppävikaan kuollut Urpo. Hän oli tädin leikkikaveri, ikäeroa heillä oli vain vuosi. Sydänläppävika tarkoitti 40-luvulla kuolemantuomiota. Sitä ei osattu parantaa. Urpo jaksoi vain kolme vuotta. Sinikka-täti kertoi että Urpo väsyi helposti, hänen piti aina välillä, kesken leikkien, levätä.

Serkku ja hänen miehensä olivat mukana kaivamassa uurnahautaa. Serkku huomasi että Urpo oli kuollut päivälleen 76 vuotta sitten 17.8. Olimme kaivamassa hautaa Sinikalle Urpon kuolinpäivänä. Tuntui aika merkilliseltä ja merkitykselliseltä.

Iltaa istuimme kolmistaan Sinikan kodin pihamaalla. Serkku ja hänen miehensä olivat olleet asuntoa tyhjentämässä jo useamman päivän. Serkun mies grillasi pihalla, joimme viiniä, sää oli lämmin ja kesäinen. Keräsin tädin pihamaalta oksia pensaista ja askartelin seppeleen haudalle. Siihen tuli myös mustaherukoita. Näyttivät nätiltä seppeleessä.

Tädin takapihalla on pieni puro. Hänellä oli tapana käydä vilvoittelemassa purolla. Mutta nyt puro oli kuivunut. Siinä ei ollut yhtään vettä. Ajatuksena oli ottaa puron vettä pulloon ja tehdä sillä vedellä ristinmerkki uurnapaikalle seuraavana päivänä. Olihan täti vesimies, kyllä hänen haudallaan pitäisi joku vesielementti olla! Kävin sitten täyttämässä pullon läheisessä järvessä. Sinne minne puro normaalisti virtasi, ja siellä täti kävi uimassa.

Illan jo hämärtyessä pyöräilin pienessä hiprakassa takaisin majapaikkaani. Yövyin ihanassa, keväällä avatussa aamiaismajoituspaikassa Ruustinassa. Se sijaitsee vanhassa pappilassa muutama sata metriä kirkolta. Ruustinassa on asiakkaiden käytössä polkupyöriä, mikä on aivan loistava idea.

Nukuin huoneessa, missä huonekaluina olivat minun vanhempieni makuuhuoneen kalusto. Nukuin siis äitini ja isäni sängyssä. Tunne oli yhtä aikaa outo ja ihana. Minusta on aivan mahtavaa, että osa äidin ja isän huonekaluista on päätynyt Ruustinnaan. Ja oli aika tunteikasta nukkua juuri siinä sängyssä, katsoa ikkunasta samalle järvelle, jonka rannalla oli sijainnut myös oma lapsuuskotini ja missä olin lapsena uinut monen monta kertaa.

Vähän mietitytti, minkälainen yöstä mahtaisi tulla. Olisiko unta häiritsemässä kaikki edesmenneet: Urpo, jonka kuolin päivä oli, Sinikka, joka haudattaisiin seuraavana päivän, ja vielä äiti ja isä, joiden sängyssä nukuin. Mutta ehkä he kaikki suojelivat untani, nukuin hyvin.

Olin ainut asiakas Ruustinassa. Söin aamupalaani ikkunan ääressä pöydässä, joka oli myös peräisin lapsuudenkodistani. Aamiaisen jälkeen kävelin kirkkoon. Uurnanlasku olisi vasta iltapäivällä kello yksi, minulla oli hyvin aikaa osallistua messuun kirkossa, missä minut oli kastettu ja missä olin päässyt ripille.

Liturgina oli sama pappi, joka oli siunannut tätini sairaalan kappelissa heinäkuun alussa. Ja ehtoollisavustajana oli jo eläkkeelle jäänyt pappi, isäni luottopappi, joka oli jakanut isälle ja minulle isän viimeisen ehtoollisen Jyväskylän syöpäsairaalan liinavaatekaapissa vuonna 2011, vähän ennen isän kuolemaa. Tilanne oli tunteikas, käteni tärisivät kun otin ehtoollismaljan vastaan.

Messun jälkeen oli tapulissa kahvit. Menin sinne ja juttelin pitkät pätkät sen ehtoollisviiniä jakaneen ”isän papin” kanssa. Mukava tapaaminen.

Suntion kanssa olimme sopineet, että hän laittaa saattokellot soimaan kello yksi. Laskimme Sinikan uurnan pehmeään, vihreään havupesään, päälle nurmikansi. Lausuin Herran siunauksen, tein järvivedellä ristin merkin haudalle. Laitoimme edellisenä iltana tekemäni kranssin ja serkun keräämät kukat, sytytimme kynttilän. Serkku luki runon. Minä luin myös, tädin itsensä kirjoittaman:

”Elämän estradilla olemme näyttämöllä yksin, alasti. Ei tarvita edes sanoja, mykkänäkin meidät huomataan, ajatuksemme luetaan. Jokainen ilme ja ele on näkyvillä. Tällä näyttämöllä esitämme pääosaa. Suuri ohjaaja on antanut meille sopivan, parhaan roolin. Hän seuraa, miten viemme sen loppuun.”

Täti oli kirjoittanut runon kesällä 1987. Koska emme ole oikein hyviä laulamaan, serkun mies laittoi kannettavasta soittimesta laulun, josta täti oli pitänyt. Laulu oli ruotsiksi, en sitä ihan ymmärtänyt, mutta laulu kertoi naisesta, joka vaeltaa vanhoilla kotikulmillaan ja kuinka kaikki on siellä tyhjää ja autiota. Kaunis kappale.

Uurnanlaskun jälkeen menimme yhdessä Ruustinnaan. Ihana Heta-”ruustinna” oli järjestänyt meille kolmen hengen pidot. Söimme ikkunapöydässä linssitomaattikeittioa, joka oli yksi Sinikan lempiruuista, itsetehtyä leipää ja juustoja. Tunnelma oli kevyt ja haikea ja hidas. Tuntui kuin aika olisi täysin pysähtynyt. Kuin olisimme leijuneet jossakin ajattomuuden avaruudessa.

Syönnin jälkeen istuimme hetken pappilan kuistilla ja odottelimme puusaunan lämpiämistä. Saunoimme tunnelmallisessa rantasaunassa, meille oli tehty vastat ja uimme kotijärvessä, puhuimme, olimme. Lopulta olimme hyvin väsyneitä. Kello oli vasta vähän yli kuusi illalla, mutta kömmin samoin tein yläkerran vintille, makuukamariin, äidin ja isän sänkyyn ja nukahdin.

Kaksi täydellistä, tunteikasta päivää. Taas yhden aikakauden loppu.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Normaali

Stand-upia keittiössä

Meidän perheessä on aina vitsailtu. Jo lapsuuden kodissani viljeltiin paljon tilannekomiikkaa, joskin isävainaan vitsivalikoima oli varsin toisteinen. Uskon huumorin kasvattavaan voimaan. Se että osaa nauraa itselleen, näkee arjessa komiikkaa, ja sopivassa tilanteessa osaa kääntää surun iloksi, ovat hyviä ja tarpeellisia ominaisuuksia. Joskus joku rankka asia on helpompi kohdata, kun voi nähdä myös asian koomiset puolet. Onhan sanottu että Suomi selvisi sodasta, koska sotilaamme osasivat heittää läppää, keventää rankkaa kokemusta. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon sotilashuumoria.

Esimerkki meidän perheen komiikasta. Poika tipahti pöydältä kaksivuotiaana kerhossa ja otsaan jouduttiin laittamaan tikit. Otsaan jäi kuitenkin hento jälki haavasta, se on vieläkin nähtävissä. Tänä kesänä – 14 vuotta tapahtuman jälkeen – keksin (omasta mielestä) hauskan selityksen arvelle.

Sanoin pojalle, että jos joku joskus kysyy haavasta, voi aina sanoa, että ”I was born as a unicorn”. Sitten ryhdyin vuolaasti kuvailemaan, kuinka yksisarvisen synnyttäminen oli rankkaa puuhaa. Että ei ihme että lapsiluku jäi yhteen. Suunnittelin, kuinka joskus, kun poika menee naimisiin, pidän tästä asiasta tunteikkaan puheen.

Poikaa huvitti: ”On sulla jutut”.

”Kyllä teillä on minun kanssa hauskaa. Ihan kuin olisitte stand-up showssa, vai mitä?”

”Joo, ilmaisesta stand-uppia.”

”Ei. Kyllä minä tämä tulee teille kalliiksi, jos tarkkoja ollaan. Hyvin kalliiksi.”

”Niin, kyllä on laatuunsa nähden varsin kallista”, vastasi sarkastisesti mies.

Kaikki nauroivat.

Show must go on.

Normaali

Onnen aika on nyt

Kuluvana vuosikymmenenä minulta on kuollut isä, äiti, tärkeä ystävä, veli ja kummitäti. Ja vielähän tässä on vuosikymmentä jäljellä, aikaa tapahtua.

Viime aikoina olen pohtinut, miten nämä kuolemat ovat vaikuttaneet minuun. Vanhojen ihmisten kuoleman hyväksyy, varsinkin jos ovat sairaita. Kuolema on helpotus, reitti pois kivusta ja kärsimyksestä. Mutta omanikäisten, ystävän ja veljen, kuolemat ovat pahimpia. Niiden kohdalla jää jossittelemaan. Kuolemalle olisi heidän kohdallaan kenties ollut vaihtoehto; jos syöpä olisi löytynyt aiemmin, jos veli olisi halunnut hoitoon.

Huomaan että asenteeni on hieman muuttunut. Minulle on tullut kiire elää. En pelkää kuolemaa, mutta haluan vielä elää. Kyse on pienistä asioista. Jutuista, jotka haluan toteuttaa. Esimerkiksi haluan verhoiluttaa isoisän vanhan nojatuolin. Vuosia olen sitä jossitellut. Vanha verhoilu on ihan kunnossa, mutta ruma. Nyt en enää odota. Nyt on tärkeää saada se kuntoon.

On tärkeää tehdä niitä asioita, joista pitää, jotka tuovat iloa, joissa itse on parhaimmillaan. Pitää panostaa kaikkeen, mikä tuo ympärille iloa ja valoa. Mitään ei kannata pantata, säästää johonkin mystiseen tulevaan onnenaikaan. Onnen aika on nyt. Ei milloinkaan muulloin.

Jostain luin vähän aikaa sitten kuolleen Claes Anderssonin ajatuksia. En muista asiaa sanatarkasti, mutta hänen sanomansa oli että omaa onneaan ei pidä ulkoistaa. Sitä ei kukaan tule ovesta sisään sinulle tuomaan. Oma onnesi on sinun oma tehtäväsi.

Viisas mies. Pitäisi perehtyä hänen tuotantoonsa. Mutta juuri nyt, kun on tullut kiire elää, on tullut niin paljon asioita, mitä pitäisi, että kohta on niistä stressi ja burnout.

Kuolemaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on tietenkin myös tullut ajatelleeksi ja omaa hautapaikkaa suunnitelleeksi. Olen aina ajatellut että ihmisen sielu on kuolematon ja sukupuoleton. Se palaa kuolessa sinne mistä lähtikin, jumaluuteen. Minusta kuolema ei ole pelottava, koska se on sitä samaa aikaa, kun en ollut vielä syntynyt. Aikaa ennen vuotta 1967, eikä se ollut yhtään pelottavaa.

Claes Anderson on sanonut kuoleman jälkeisestä elämästä näin: ”Illuusiot ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä…ovat syntyneet meidän kyvyttömyydestämme hyväksyä elämän rajallisuus sekä haluttomuudestamme suoda elintilaa niille, jotka eivät ole saaneet syntyä ja liittyä elävien joukkoon.”

Sekin tuntuu oikealta. Meidän täytyy osata ja uskaltaa hyväksyä elämän rajallisuus. Mielestäni olemme siinä suhteessa vielä aika alkeellisella tasolla. Ihmisellä on kyltymätön halu elää mahdollisimman pitkään.

Juttelin kerran erään vanhan ja viisaan kirkkoherran kanssa kauniilla hautausmaalla. Hän sanoi että ei ymmärrä tätä kivien palvontaa. Ihmiset tulevat ja hoitavat hautapaikkoja, istuttavat kukkia, nyppivät, kitkevät, sytyttävät kynttilöitä.

Minä pidän paljon vanhojen hautausmaiden tunnelmasta ja tykkään niillä kulkea, mutta huomaan että olen alkanut ajatella vanhan kirkkoherran tavoin. Kivien palvontaa. En toivoisi sitä tapahtuvat minulle. Toisaalta en halua tulla haudatuksi minnekään mökin takatontillekaan. Mielestäni se olisi ikävä tunne seuraaville sukupolville. Että siellä se on Minna-tätivainaan tuhkat tontin perällä, pimeinä öinä ei siellä päin uskalla kulkea.

Ei niin, ihan sen takia haluan tulla haudatuksi hautausmaalle. Se on ruumiiden ja tuhkien sijoituspaikka, ihan niin kuin jätteetkin lajitellaan, niin ihmisjätteiden loppusijoituspaikka on hautausmaa. Se on asianmukaista. Ei niitä muitakaan jätteitä ripotella mihin sattuu.

En ajattele asiaa myöskään siltä kannalta, että hautausmaa on siunattua maata. Mielestäni kaikki luonto on pyhää ja siunattua, joten siltä kannalta ihan sama missä on. Joten jos satun kuukahtamaan jonnekin viidakkoon tai juoksuhautaan, ei tarvitse lähteä etsimään ja luita kuljettelemaan boxissa kotimaahan. Antaa olla siellä missä on. Luonto on yksi ja sama ja pyhä.

Olen katsonut sopivan hautapaikan Kustavin hautausmaalta. Siinä lepää nyt kalastaja ja hänen vaimonsa Olga, muistaakseni kuolleet joskus 30-luvun lopulla. Pieni kivi, hautausmaan reunalla, pieni portti, mistä kulkea, lähellä. Kalastajan ja Olgan kiveä ei tarvitse ottaa pois, se saa jäädä siihen. Heillä ei ilmeisesti ole omaisia, koska hautapaikka on vanhentunut, eikä sitä ole lunastettu. Ehkä siihen mahtuisi. Ehkä siinä voisi olla oma loppusijoituspaikka.

Normaali

Lääkäripuhetta

Mökkinaapuri, aktiivinen ja reipas 76-vuotias rouva, oli närkästynyt lääkärissäkäynnin jälkeen. Lääkäri oli kirjoittanut epikriisiin: Puhuu paljon, pitkiä lauseita. Naapurini tuntien voin kyllä hyvin uskoa, että diagnoosi oli täyttä totta, mutta silti se tuntui potilaasta itsestä epäasianmukaiselta ja mitenkään hänen vaivoihinsa liittymättömältä huomiolta.

Ystävällä oli soittoaika terveyskeskuslääkärille. Puhelun jälkeen ystävä sadatteli että tämä ei nyt mennyt yhtään putkeen, koska lääkäri oli sama kuin keväällä. Kysyin, että mitä silloin oli tapahtunut. Ystävä oli mennyt lääkärin luokse valittamaan erilaisista, sekalaisista oireista, joiden arveli johtuvan vaihdevuosista. Kuukautiset olivat loppuneet puoli vuotta aiemmin. Käynnin jälkeen ystävä meni omakantaan tutkimaan, mitä lääkäri oli käynnistä kirjannut: ”Kuin satuja kuuntelisi.” Nyt ystävä joutui kertomaan samoja satuja samalla lääkärille.

Ehkä olisi meille potilaille parempi, kun emme saisi luettavaksemme kaikkia lääkäreiden ylöskirjaamia ajatuksia meistä ja vaivoistamme. Itse en ainakaan välttämättä tahtoisi tietää, ovatko omat tulkintani oireista lääkärin mielestä ”satuja” tai esitänkö ne hänen mielestään liian pitkinä lauseina.

Toisaalta, mukavia ja toisenlaisia esimerkkejä on myös saatavilla. Keväällä/kesällä tutkittiin suolisto-ongelmiani. Epikriisi saapui kotiin. Luin statuksen. Se alkoi: ”Hoikka rouva. Anus siisti.”

Teini aina jaksaa huomauttaa minulle vatsan seudulle ilmaantuneesta möykystä. Nyt menin ylpeänä miehen ja pojan luokse lääkärintodistus kädessä. Katsokaapas tätä, minullapa on ihan lääkärin kirjoittama todistus siitä, että olen hoikka! Turha yrittää muuta väittää!

Eräs ystävä, +60v. kävi myös lääkärissä. Hänelle lääkäri oli luvannut pitkää ikää. ”Tulette elämään pitkään”. Ystävä oli vielä tarkentanut, että voiko lääkäri varmasti tämän luvata. Kyllä kuulemma.

Toivottavasti lääkäri ei yhtä auliisi kerro päinvastaisista ennusteista. Ei ehkä olisi kiva kuulla että tulee elämään ”lyhyeen”. Vaikka ehkä juuri tuo tieto olisi sitäkin tärkeämpi kuulla. Ehkä potilas vielä ehtisi vaikuttamaan asiaan parantamalla elintapojaan.

Summa summarum, kun menet lääkäriin, puhu lyhyitä lauseita, älä sepittele. Parhaimmassa tapauksessa saat mukavan elinaikaennusteen ja puhdas-anus-statuksen.

Normaali

Syysintoa

Ihminen on siitä jännä otus, että tekee mielellään samoja asioita – jopa virheitä, toistaa tyhmä itseään. Kulkee kehää. Välillä hämmästellen, että ai-jaa tässä minä taas olen, samassa tilanteessa. Minä ainakin.

Tähän tulokseen tulin, kun katsoin syksyn kalenteria. Mitä, mitä, mitä ihmettä! Taas on tullut ilmoittauduttua vaikka minkämoisille kursseille, on keramiikkaa ja dreijausta, lavatanssijumppaa. On ostettu teatterilippuja ja lippuja konsertteihin. Mikä toimintaähky!

Kaikki on vain seurausta hissukkaisesta ja tapahtumaköyhästä kesäelosta. Ja taas tulee käymään niin kuin se eräs syksy, oliko se viime syksy, kun olin ilmoittautunut lasihimmelikurssille. Sain aikaiseksi pienen naurettavan kuution, sitten meni jo hermo, heitin luonnonvalkoisen valheen pakottavasta syystä poistua välittömästi paikalta ja poistuin, takaisin tulematta. Se niistä lasihimmelistä.

Jostakin mystisestä syystä luulen joka loppukesä eri opistojen kursseja tutkiessani olevani halukas ja kiinnostunut erilaisiin askarteluihin. Tässä täytyy olla joku lapsuuden askarteluvaje kysymyksessä. Niinhän onkin. Minä olisin halunnut lapsena päiväkotiin, kaipasin toisten lasten seuraa, mutta en päässyt, koska äiti oli kotona. Kävin vain seurakunnan kerhossa, se taisi olla kerran viikossa. Siis minulle jäi askarteluvaje, jota nyt yritän täyttää.

Kun poika oli pieni, kuskasin hänet kaikkiin mahdollisiin perhekerhoihin, mitä lähihoodeilla oli tarjolla. Poika ei ollut yhtään kiinnostunut askarteluhommista, mutta minä sitäkin innokkaammin leikkasin ja liimasin.

Nyt käy joskus niin onnekkaasti että olen työvuorossa perhekerhoissa tai pääsiäis/juoluaskartelussa. Silloinkin mielelläni ryhdyn itse askartelemaan.

Odottakaapas vaan, attendot ja esperit, kun meikä tulee vanhaksi ja päätyy teidän hoteisiin. Varatkaa valmiiksi vessapaperirullia ja erikeeperiä –paljon! Täältä tulee mummo, joka todellakin haluaa askarrella! Ja sen päälle lavatanssit ja herransiunaukset, avot! Täydellistä!

Normaali

Typy-auto

Keväällä kuollut veljeni harrasti vielä terveenä ollessaan autoja. Hän osti vanhoja, huonokuntoisia ja kunnosti niitä. Oli oikein pätevä ja kätevä käsistään.

Kun veli kuoli, häneltä jäi kolme autoa: vanha, 60-luvun alkuvuosilta peräisin oleva Mersu (sama Mersu toimi vuonna 1994 hääautonamme, veli kuskina), kullanvärinen Oldsmobile ja punainen Jaguar, vuosimallia 2007. Ja koska meitä jäljelle jääneitä sisaruksia oli sopivasti juuri kolme, saimme perinnöksi jokainen yhden auton. Minä Jaguarin.

Jaguarissa oli lommo etupuskurissa. Vuosi sitten veli tönäisi toista autoa parkkipaikalla. Poliisi tuli paikalle ja huomasi että kaikki ei ole kunnossa; veljen jalat eivät kanna. Tuli lähtö sairaalaan ja tutkimuksiin. Kortti lähti. Veli laittoi auton seisontavakuutukseen ja jätti lommon korjaamatta.

Nyt lommo on korjattu, auto katsastettu ja otettu käyttörekisteriin. Kävin hakemassa auton kotiin. Ristin sen Typyksi, kun rekisterinumero on TYP-xxx.

Auto ilmensi hyvin veljen alennustilaa. Aina aikaisemmin hänen autonsa olivat tiptop-kunnossa. Todella siistejä ja vastapestyjä, aina. Nyt takaistuimelta löytyi likainen pyyhe – en todellakaan halua tietää lian alkuperää – peräkontissa oli tyhjä olutlaatikko ja tyhjiä maitopurkkeja. Ilmeisesti oli ollut viemässä roskia, kun parkkipaikkaepisodi tapahtui. Lattioilla oli paljon hiekkaa ja kiviä, ja kuljettajan puoleinen ovi mustana kahvan kohdalta.

Kävin ostamassa Tolua, ikkunanpesuliuosta, talouspaperia, mikrokuitupyyhkeitä ja jynssäsin auton puhtaaksi. Hansikaslokerosta löytyi pari cd:tä, countrya ja bluesia. Pistin soimaan. Kotoa olin ottanut mukaan veljen valokuvan, laitoin sen kojelautaan. Veljen aurinkolasit roikkuvat vielä taustapeilistä.

Autokorjaamo, mistä auton hain, sijaitsi aivan hautausmaan vieressä. Juuri sinne hautausmaalle on haudattu isovanhemmat, vanhemmat ja nyt viimeksi vanhempieni viereen veli. Kurvasin Typyllä ensimmäiseksi hautausmaalle. Kastelin kukat haudoilta, ja kävin tervehtimässä veljeä. Kerroin, että olen nyt hakemassa hänen vanhaa Jaguaria itselleni, että se on nyt sitten minun, onhan se ok? Kaipa oli.

Siitä onkin kauan aikaa, kun minulla on viimeksi ollut oma auto. Ennen naimisiin menoa. Siitä pitäen autot ovat olleet miehen työsuhdeautoja tai muuten hänen omistuksessaan olevia. Nyt minulla on auto omissa nimissäni. Se tuntui yllättävän ihanalta! Vapauttavalta! Tuntuu ihanalta ajaa omalla autolla! Ikään kuin itsenäisyyteni olisi jotenkin lisääntynyt. Yllättävä, positiivinen vaikutus.

Typyn neitsytmatkalla minulla oli matkaseurana ystävä. Ajelimme pitkin Keski-Suomea kuin Thelma & Louise konsanaan. Cd:ssä lauloi Dolly Parton Country road, take me home, to the place, I belong, West Virginia… Ei menty West Virginiaan, mentiin Mänttään. Välillä pistäydyttiin uimaan, vaikka uimapukuja ei ollut, täytettiin vesipullot oikealla lähdevellä. Mänttään päästyämme majoittauduimme Klubille ja seuraavana päivänä kierrettiin kaikki mahdolliset taidenäyttelyt. Erityisesti tykättiin Olli & Buglan -aiheisesta näyttelystä, sekä nykytaiteen myyntinäyttelystä Pekilosta.

Typystä tulee retkiauto. Sillä ajellaan kivoille retkille mielenkiintoisiin paikkoihin. Hansikaslokeroon laitan matkapäiväkirjan. Siihen kirjataan tiedot reissuista. Ostoslistassa on punaiset ajohanskat ja punainen Chanelin huulipuna. Olisin ostanut Tokmannilta Lumenea, mutta ystävä sanoi, että kyllä tässä kohtaa pitää olla Chanelia. Näinhän se on! Huulipuna ja hanskat tulevat kuulumaan Typyn vakiovarustukseen. Ja ehkä takakonttiin tulee picnic-kori, missä samppanjalasit valmiina. Ehkä aloitan Typylle oman Instagram-tilin, mihin voin laittaa kuvia retkistä.

Toivottavasti Typyllä ja minulla on edessämme monta yhteistä vuotta ja kilometriä! Monta hauskaa ja mielenkiintoista reissua. Seuraava tulee olemaan reissu Turkuun, musiikkijuhlien päätöskonserttiin kuun lopulla. Ja no sitä ennen taitaa tulla reissu kummitädin uurnanlaskuun, kyllä sinnekin menen Typyllä.

Normaali

Junamatkalla Pietariin ja Moskovaan

Käytiin perheen kanssa Moskovassa, mennessä pysähdyttiin päiväksi tutkimaan Pietaria. Edellisestä Moskovan visiitistä olikin vierähtänyt tovi: kävimme siellä miehen kanssa vuonna 2002. Yövyimme jopa samassa hotellissa kuin tuolloin. Paitsi että ei siinä hotellissa ollut mitään samaa – lukuun ottamatta sijaintia, se oli sama; lähellä Punaista toria.

Vuonna 2002 hotelli ilmensi vielä täysin neuvostoaikaa. Yleisilme oli tunkkainen ja ankea, nyt hotellista oli tehty ylellinen marmoripalatsi. Erityisesti tykkäsin hotellin spa-osastosta. Yöjuna Pietarista saapui Moskovaan aamulla, ja hotellihuone ei tietenkään ollut meille vielä siihen aikaan valmiina, mutta pääsimme heti kylpyläosastolle, ja nautimme siellä olosta koko aamupäivän lounasaikaan asti.

Naisten spa- ja relaxation osastolla oli sellainen erikoisuus kuin jäähilesuihkulähde. Eli seinästä tuprusi jäähielellä kulhoon, mihin oli laitettu tarjolle pikku pyyhkeitä. Olipa loistoyhdistelmä mennä ensin höyrysaunaan ja/tai infrapunasaunaan ja sitten hieroa ihoa jäähilepyyhkeillä. Ah autuutta! Tämän ihanuuden löydettyäni kävin spassa joka päivä aamuin ja illoin. Tällaiselle kuumottavalle keski-ikäiselle naiselle jäähilesuihkulähde on dream-come-true! Olisipa kotona jääkaapissa jäähileautomaatti! Ottaisin tämän kylmäpyyhinnän kauneusrituaaleihini.

Edellisellä vierailulla melkein kaksikymmentä vuotta sitten ei kaupungissa juurikaan näkynyt turisteja. Muistelen että olimme Tretjakovin taidegalleriassa suurin piirtein yksin. Silloin oli heinäkuun loppu, ja päättelimme että kaikki moskovalaiset ovat lähteneet lomille, kaupunki oli niin hiljainen. Nyt jouduimme jonottamaan samaan taidegalleriaan puolitoista tuntia, ja Leninin mausoleumiin kaksi tuntia.

Lauantai-iltana, kun palasimme taksilla taidemuseosta hotellille, näimme matkanvarrella kypäräpäisiä mellakkapoliiseja marssimassa. Hotellin lähettyvillä tien varrella oli poliiseja parin metrin välein. Oli aika pelottava näky. Kaupunki varautui mielenosoituksiin. Niitä emme nähneet, ne rähinät pidettiin kauempana. Päätimme kuitenkin sinä iltana pysytellä kaiken varalta hotellin lähettyvillä.

Pidän venäläisestä kulttuurista ja ihmisistä. Palvelu on kaikkialla erinomaista, tyyli ystävällinen ja jotenkin ”kaino”. Venäläiset ovat aika hiljaista ja ujoa kansaa. Sen huomaa esimerkiksi metrossa, missä aina on ihan hiljaista, vaikka ihmisiä on paljon. Helsingissä kun menee metroon niin melkein saa korvatulpat olla, voi sitä äänekkään naurun ja kaakatuksen määrää!

Henkilökuntaa on myös joka paikassa paljon, ja se on paikallista. Palvelu pelaa. Muualla matkatessa hotellien, ravintoloiden ja taksien työntekijät ovat usein muualta tullutta vierastyövoimaa. Venäjällä työvoima on paikallista. Siitä tulee kiva tunnelma, koska pääasiassa turisti törmää juuri näihin ihmisiin ja he edustavat turistille paikallisuutta.

Paluumatkan teimme pikajunalla. Matka Moskovasta Pietariin kesti vain 3.5 tuntia. Ja saman verran Pietarista Helsinkiin. Ensi kerralla aiomme ottaa yöjunan suoraan Helsingistä Moskovaan. Hankimme vuoden viisumit. Ajatuksena on käydä Venäjällä seuraavan vuoden aikana useammin, ja nyt kun on viisumi valmiina se käy kätevästi. Sen kun hyppää junaan.

Junamatkustaminen on helppoa ja vaivatonta. Pääsee suoraan kaupungin keskustaan, ylimääräiset siirtymät jäävät pois, maahantulomuodollisuudet sujuvat kätevästi matkan aikana, ei tarvitse jonottaa passintarkastuksiin. Junassa voi syödä, katsella maisemia, jalkatilaa on. Lentokone tuntuu junaan verrattuna aika ahtaalta ja ankealta kulkuvälineeltä.

Pietarissa voi käydä konserteissa ja kyllä Eremitaasissa ja eri palatseissa riittää koluttavaa useampaan kertaan. Moskovassa samoin, nähtävää on paljon. Ja Punainen tori olisi kiva nähdä joulutunnelmissa, nytkin tavaratalo Gum ja sen ympäristö oli valaistu bling-bling tyyliin ja kukkameri peitti kadun. Oli sadunomainen miljöö illan pimetessä.

Nyt olemme jo takaisin kotona. Juna Pitarista lähti 20.30 ja oli Helsingissä keskiyöllä. Paluu arkeen edessä. Täytyypä tästä lähteä lenkille.

Normaali

Täti puuttuu asiaan

Olen taas palannut tänne ”sivistyksen” lähteelle eli kaupunkiin. Onhan se aina kulttuurishokki, ei sille mitään voi. Vuosi vuodelta pahempi. Johtunee omasta ikääntymisestä. Ei ole ymmärrystä, eikä sietokykyä toisten toisenlaiselle logiikalle & käytökselle. Pöpelikössä on helpompaa väistellä muita. Väistellä omaa ärsyyntymistä.

Kaikista ärsyttävintä on se oma ärsyyntyminen, että en anna asioiden olla. Puutun niihin. Tosi tätimäistä touhua puuttua muiden asioihin. Pitäisi osata niellä ärsyyntymisensä, käyttäytyä kuin se vanha anoppi Downtown Abbeyssä, joka pyöräytteli silmiään ja sanoin hiljaa itsekseen jotakin nasevaa. Huom. Minna, tämä: hiljaa itsekseen. Ei ääneen.

Olin lenkillä puistossa. Puolessa välissä on vatsalihaspenkki, siinä aina pysähdyn rääkkäämään möykkyä. Noin kymmenen metrin päässä minusta oli kolme poikaa kiipeilemässä kalliolla ja voi sitä vitun määrää. Vittu sitä ja vittu tätä.

Aikani kuuntelin, mutta meni lopulta oma fengshui. Vaikea keskittyä omaan suoritukseen, kun toisella on niin vittumainen olo. Neutraalilla, mutta kovalla äänellä – että pojat varmasti kuulevat – sanoin että ”vittu on naisen sukupuolielin. Näin tasa-arvon aikana olisi toivottavaa, että käyttäisitte samassa määrin miehen sukupuolielintä kuvaavia sanoja puheessanne”.

”Sä et ole meidän äiti, et sä voi meitä kasvattaa”, kaikui huomio kalliolta.

Vastasin, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Hetken päästä kalliolta kuului vieno ”Voi kyrpä”. Johon minä iloisena kommentoin: ”hyvä, hyvä!”

Illemmalla olin Stockan hississä, piti mennä ostamaan matkalaukku. Hissiin tuli nuori mies kahden koiran kanssa. Minä kysyn ”viattomana” että, ai saako tavarataloon nykyään tuoda koiriakin?

Nuori mies vastaa: ”No saahan lapsiakin”. Hämmentävä vastaus, koira ja lapsi ovat siis sama asia. En ollut tiennytkään. Missäköhän menee raja? Kokeilen:

”Saako siis myös vuohia, kyyttöjä ja käärmeitä tuoda myös?”

”Kyllä minun puolestani”, vastaa nuori mies.

Oi, kestäkää ihmiset minua vielä hetken. Kyllä minä tänne taas sopeudun, enkä kohta taas välitä mistään. Voitte rauhassa jatkaa elämäänne, täti ummistaa silmänsä, korvansa ja erityisesti suunsa!

Ps. Se mikä minua näissä molemmissa asioissa ärsytti, ei ollut itse asia – kiroilu tai koirat tavaratalossa – minua ärsytti ja ärsyttää se, että ihmiset eivät ota muita ihmisiä huomioon. Ei ajatella, ärsytänkö asiattomilla puheillani kanssaihmisiä, jotka jakavat saman tilan, tai onko joku hississä ehkä allerginen koirille tai peräti koirapelkoinen. Luulisi että tiheä kaupunkiasuminen lisäisi muiden huomioimisen kykyä. Mutta tuntuu kuin suuntaus olisi päin vastoin.

Normaali

Pitkän uran ilta

Olin rockfestareilla. Edellisestä kerrasta olikin kulunut aikaa – joskus 80-luvun lopulla taisin olla. Nämä olivat pienet festarit ja lähellä, siis minulle sopivat. En pidä isoista ihmisjoukoista. Maatilan pellolla, keskellä ei mitään, puolen tunnin matkan päässä mökiltä. Olipa mielenkiintoista! Eikä mitkään bättrefolkfestivaalit – mitenkään niitä halveksimatta, mielelläni niillekin menisin.

Ikäskaala oli iso. Leppoisan letkeä tunnelma. Koska olin autolla ja selvin päin, oli mielenkiintoista tarkkailla illan mittaan humaltuvia ihmisiä. Ja ihmisluonnon monimuotoisuutta.

Jos nyt vertaa vaikka talitiaisiin, näin ei-ornitologista kaikki talitintit näyttävät samanlaisilta. Tai kyyt. Tai seeprat. Tai hiiret. Vaikka varmasti niissäkin on eroa, silmäni eivät vain näe sitä. Mutta ihmiset! Kaikki niin täysin erilaisia, miten se on mahdollista! Ja nämä nyt eivät olleet mitkään etnofestivaalit, ihan kantasuomalaisia kaikki. Mutta kun on ollut tarpeeksi kauan mökillä, poissa ihmisten parista, pelkkä ihmisten katselu on jännää. Ja humalaisia on helppo tuijottaa, varsinkin kauempaa, ne eivät huomaa.

Enkä tässä humala-asiassa rupea kiveä heittämään, tuttu tunne humala on. Mutta nyt kun olin – olosuhteiden pakosta – selvänä ja kuskina, nautin tarkkailuasemastani täysin siemauksin.

Raahasin mukanani pihatuolia, ajattelin että ei huvita seisoskella pellolla monta tuntia. Tuoli olikin ihan hyvä ja tarpeen, mutta käytin sitä lopulta vain esiintymisten välillä. Innostuin tanssimaan ja taputtamaan, hyppimään ja heilumaan, tunnelma vei mukanaan.

Ihmisvariaatioiden lisäksi ihailin esiintyjiä; Eppuja, Meijua ja Frederikiä, pitkän linja viihdyttäjiä. Mikä taito ottaa yleisö! Välispiikkejä ei ole käsikirjoitettu, eikä koreografioita mietitty – kaikki tulee luonnostaan, itsestään ja on esiintyjien näköistä ja oloista. Osaisivat esittää kappaleensa aivokuolleinakin, mutta olivat läsnä ja tekivät parhaansa, että yleisö viihtyisi.

Ajatella, miten pitkään he ovat työtänsä tehneet. Frederik on ehkä jo 70, ja Meijukin kaiketi hyvinkin 50 ohittanut. Illasta toiseen samat biisit. Tekevät parhaansa luodakseen katsojille hyvän fiiliksen. Nostan heinähattuani!

Periaatteessa sama juttu joka ammatissa – toistaa koko työura sitä samaa. Kirurgin pitää jaksaa tehdä ohitusleikkaus yhä uudelleen, opettajan pitää jaksaa opettaa derivaatio yhä uudelleen, papin pitää keksiä saarnat samoista aiheista yhä uudelleen, bussikuskin ajaa reittiänsä yhä uudelleen, uutistenlukija kertoa maailman pahat tapahtumat yhä uudelleen niin että emme niitä säikähtäisi; äitien ja isien pitää jaksaa paistaa makaronilaatikkoa ja tahtoa rakastaa toisiaan yhä uudelleen.

Sellaista elämä on. Eivätkä kaikki jaksa. Mutta ne jotka jaksavat, jotka jaksavat tehdä sen hyvin ja innostavasti yhä uudelleen, he ovat erityisiä, sankareita. Olkoon laji mikä tahansa – makaronilaatikko, junttidisco tai derivaatio.

Taidan ihailla näitä pitkän linja sankareita, koska itse en ole samaan pystynyt. Olen ammatinvaihtaja. En olisi jaksanut ensimmäistä uraani copywriterinä oman maailman tappiini. Mutta ihailen niitä, jotka jaksavat. Jaksavat läpi huonojen aikojen. Jaksavat sen läpi, kun aikaa ottaa kiinni ja ajaa ohi.

Koska uskon, että loppujen lopuksi – jos jaksaa olla yhtä innostunut kuin Frederik ja Meiju omasta työstään, omasta missiostaan – kaikki kääntyy lopulta hyväksi, saa sen kunnian ja arvostuksen, jonka pitkä ura ja hyvin tehty työ ansaitsee.

Kunniaa, kumarrus & arvostus kaikille pitkän uran tehneille!

Ps. Meijulle toivon erityisesti uusia biisejä. Mariska, Paula Vesala ynnä muut nerot. Tehkää Meijulle superwomanbiisejä! Hänellä on niin hyvä ääni (+ ihana luonne), hän ansaitsee uuden tulemisen. Ja paikan Vain Elämässä.

Normaali