Meediolla

Kävin meediolla.

On aina kiinnostanut, mutta en ole uskaltanut. Nyt sellainen sattui kotinurkille ja annoin uteliaisuudelle periksi.

Vähän hermostutti – jännittikin. En ole ihan varma, onko hyvä idea yrittää olla yhteydessä kuolleisiin.

Tunnelma lässähti heti alkuun. ”Sinä olet iloinen ja positiivinen ihminen”. No niin olen, mutta eipä sen toteamiseen tarvitse kovin kummoisia yliluonnollisia kykyjä.

Seuraavaksi meedion käsiä alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Hän kertoi sen johtuvat parantamisen lahjasta. Hän arveli minun olevan hoitoalalla. Luulen että hän ajatteli niin, koska olin sanonut työvuoroni loppuvan kello 13, ja että pääsisin sen jälkeen hänen luokseen.

Kerroin että minulla ei ole mitään erityistä kysymystä, mihin toivoisin vastausta. Ajattelen, että kuolleet ovat ylemmällä tietoisuuden tasolla kuin me täällä, joten heillä voisi olla mielenkiintoista kerrottavaa, kun pääsevät ääneen.

Pian meedio kertoi henkiolennon tulleen paikalle. Tyylikäs, hieno vanha rouva. Harmaat hiukset nutturalla, jalat sievasti aseteltuina. En oikein tunnistanut tätä rouvaa. Ei äiti ollut hienostelija, eikä hiukset nutturalla, vaikka harmaa kyllä. Eikä kummitäti varsinkaan.

Meedion mukaan rouva tuonpuoleisesta tuli sanomaan että hänellä ei ole minulle mitään neuvoja antaa, tiedän kyllä itse paremmin.

Voi harmi. Minä niin olisin halunnut sen olevan totta! Olisin halunnut että paikalle olisi ilmaantunut veljeni kertomaan, mikä on hänen vanhan autonsa rengaspaineet. En löytänyt tietoa ohjekirjasta. Tai kummitätini kertomaan astrologisia oivalluksiaan niin kuin hänellä oli tapana eläessään. Tai ystäväni, jonka muistan kärsineen samoista hikoilukohtaukisista kuin minä nyt. Hän olisi voinut antaa hyviä vinkkejä. Mutta ei. Paikalle ilmaantui ventovieras hienostelija, joka tuli sanomaan että hänellä ei ole mitään sanottavaa!

En tyrmää ajatusta etteikö ”tois’ puol’ kuoleman jokkee” voisi viestiä, uskon että mikä tahansa on mahdollista, kunnes todistetaan ettei ole. Mutta tämä meedio ei siihen kyllä kykene. Ajattelen että meedio itse uskoi vilpittömästi saavansa viestejä tuonpuoleisesta. Hän kuvitteli mieleensä juolahtavien ajatusten tulevan jostakin muualta kuin hänen omasta mielikuvituksestaan. Mutta minusta hänellä oli vain vahva mielikuvitus ja jonkinlainen päättelykyky, ei edes kovin hyvä.

Mieleeni tuli elokuva Usual Suspects. Siinä kuulusteltava sepittää todentuntuisen selostuksen siitä, miten kaikki kävi kuulusteluhuoneen seinällä olevia lippulappusia tarinassa hyödyntäen. Samaa tekniikkaa käytti tämä meedio. Hänelle sai ideoita ympäristöstään ja kuvitteli niiden olevan vinkkejä toisesta todellisuudesta.

En ruvennut rettelöimään, julkilausumaan epäilyksiäni, pysyin roolissani, kiitin ja avasin lompsani. Kyllähän sitä teatteriesityksestäkin maksetaan.

Hyvä näin. Nukkukoot kuolleet rauhassa ikiuntaan. Minä jatkan maanpäällistä kulkuani omin neuvoin. Turha sinne on yrittää kurkkia. Antaa kuoleman mysteerin olla. Se selviää sitten aikanaan. Ei joulukalenterin luukkujakaan kannata etukäteen avata. Jännitys on siinä että avaa päivän kerrallaan. Elämän kalenterin viimeinen luukku on kuolema. Mitä sen takaa paljastuu, selviää sitten.

Normaali

Kiitä kroppaa

Nyt on mennyt pari kuukautta siten että yön aikana herään kaksi-kolme kertaa voimakkaaseen hikoiluun, eikä uni – varsinkaan aamuyöstä – enää välttämättä heti palaudu. Siinä valvoessa ehtii miettiä vaikka mitä.

Yksi yö tein havainnon: olen ollut keholleni ilkeä. Kroppa on ruvennut temppuilemaan, kaikenlaista pientä kremppaa on ilmaantunut ja niitä on pitänyt käydä lääkäreillä selvittelemässä. On formaldehydiallergiaa, kohdunlaskeumaa, virtsankarkailua, häiriötä paksusuolen toiminnassa, ja viimeisenä purentaviat. Ei mitään vakavaa ja isoa, mutta pieniä harmeja. Plus sitten nämä yleiset rupsahdukset; vatsamakkarat, emännänkyömyt niskassa ja roikkuvat tissit. Paljon negatiivisia asioita. Olen ollut pettynyt kehooni ja siksi sitä arvostellut ja soimannut.

Yöllä tajusin että minun pitää alkaa arvostaa kehoani ja kiittää sitä. Minun sieluni on valinnut asuinsijakseen juuri tämän kropan, ja se on toiminut hyvin jo 52 vuotta. Jalat kantavat minua, pystyn juoksemaan ja tanssimaan. Sukupuolielimeni ja kohtuni ovat tehneet minusta naisen, tuoneet elämääni nautintoa ja olen saanut kokea äitiyden ja syntymän ihmeen. Rintani ovat ruokkineet pienen ihmisen alun. Aivoni ovat tuottaneet monenlaisia ajatuksia ja ideoita ja muistoja. Ja näillä purentaviallisilla hampailla ja vääränlaisella leualla olen maistellut monia ihania herkkuja. Kuivuneet, liki- ja ikänäköiset silmäni ovat näyttäneet minulle kauniita asioita. Nytkin on ruska parhaimmillaan, luonto niin kaunis. Minun pitää siis valittamisen ja moittimisen sijaan kiittää kehoani.

Heti tämän tajuttuani kehitin kiitollisuus-rentousharjoituksen. Kävin läpi koko kehoni varpaista päälakeen. Luettelin ruumiinosani yksitellen ja kiitin ja kehuin ne vuoronperään. Lopulta koko kroppa oli rento ja nukahdin.

Ennen nukahtamista päätin heti seuraavana päivänä varata ajan aromaterapiahierontaan. Helsingin Munkkivuoressa on yksi aivan ihana paikka, hoitajan nimi on Terle Laar. Tutustuin häneen jo parikymmentä vuotta sitten. Terlellä oli silloin hoitopaikka lähellä minun kotiani ja kävin hänen luonaan usein hieronnassa. Terlellä on taito hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Sain ajan parin päivän päähän. Kerroin että kärsin vaihdevuosioireista ja olen käyttäynyt rumasti kehoani kohtaan. Nyt haluan hemmotella sitä, antaa sille parasta.

Oi, se oli ihanaa. Tunnin käsittelyn jälkeen koko kroppa oli täysin rento, kaikki jännitys ja kireys olivat pois. Nyt aion muistaa tämän ja jatkaa kehon kiittämistä. Anna anteeksi kroppa, kun olen ollut niin kiittämätön ja töykeä sinulle. Toivon että jaksat minua vielä pitkään. Minä jaksan sinua, ja yritän pitää sinusta parempaa huolta.

Normaali

Ihanaa! Pääsin takaisin tänne omaan blogiini. Joku on ilmeisesti hakkeroinut itsensä tietokoneelleni, enkä päässyt enää kirjautumaan blogiin, verkkokauppoihin, en minnekään.

Pari päivää raivoilin koneen kanssa itsekseni, kunnes älysin viedä sen mäkkihuoltoon. Laite on vielä sielä putsattavana.

Harmitti tämä pakon sanelema kirjoitustauko, kun kirjoitettavaa pyöri mielessä vaikka kuinka. Ja vasta äsken hokasin, että onhan täällä kotona muitakin tietokoneita! Voin lainata pojan konetta, ja pääsen taas oksentamaan oloani blogikirjoitusten pariin. Avot! Kyllä tästä lähtee taas juttua puskemaan.

Hakkeri häiritsi kirjoitushommia

Kuva

Suutarin lapsella on kengät

Pienenä suunnittelin alkavani kukkakauppiaaksi tai suutariksi. Siellä tuoksui hyvältä.

Enää suutarissa ei tuoksu. En tiedä, mikä lapsuudessa kokema haju oli; nahka vai joku sen käsittelyaine, sitä en tiedä.

Ostin nilkkurit. Ne olivat puolivalmiit niin kuin nykyään usein. Niissä ei ollut vedenkestävää puolipohjaa eli kengät pitää kiikuttaa suutarille pohjustettavaksi.

Jotenkin älytön juttu. Jos ostan kengät marketista, niissä on pohjat. Mutta jos ostan kengät erikoisliikkeestä, niissä ei ole pohjia.

40 euroa. Sen verran maksoi puolipohjien laitto kenkiin. Olisinpa kuunnellut lasta sisälläni ja alkanut suutariksi!

Samalla suutarireissulla kävin pölyimuritarvikkeisiin erikoistuneessa liikkeessä. Mökillä on 70-luvun imuri, Elextrolux Royal. Eikö olekin ihanaa, että imurikin on kuninkaallinen?

Ikinä en luovu mistään niin vanhasta kodinkoneesta. Ne eivät lakkaa toimimasta koskaan! Ennen itse lakkaan toimimasta. Uskomattomia värkkejä. Pahuksen onneksi tähän pitää olla pölypussit ja vuosi vuodelta niiden hankkiminen on työläämpää. Nyt siis menin alan erikoisliikkeeseen sellaisia ostamaan, ja arvatkaapa, mitä maksoi? 17 euroa! Herreguudendå!

Tästedes teen niin kuin äitivainaa. Muistan että hän joskus – pölypussin täytyttyä, ja kun korvaavaa pussia ei ollut – leikkasi vanhan pussin pään auki, pullautti sisälmykset ulos ja teippasi suuaukon uudelleen kiinni, ja pisti pussin takaisin koneeseen.

Saattavat ihan hyvin riittää loppuelämäksi nämä 17 euron pölypussit.

Mitä suutareihin tulee, luulen että niiden lapsilla on nykyisin kengät. Mikä tietenkin on hyvä juttu.

Normaali

Syyshaikeus

Ajelin aamutuimaan merimökille tekemään kesän päätöshommat. Lakaisin katolta havut ja puhdistin rännit. Öljysin kaikki rautaosat grillistä ja keittiön paistolevyt öljysin myös, öljyttyinä kestävät talven paremmin, eivät ruostu. Me emme pidä mökillä edes peruslämpöä talvella.

Keittiöstä kerään mukaan kaikki ruuanlaittotarvikkeet ja pesuaineet. Mitään nestettä ei voi jättää mökille, etteivät jäädy. En tiedä, miten pesunesteet pakkasessa reagoivat, mutta olen varulta ottanut kaikki mukaani.

Reissueväänä minulla oli oksennuksennäköistä keittoa ja valmiiksi tehtyjä leipiä. Keitto näyttää ihan oikeasti oksennukselta, yhtään en liioittele! Tein yhtänä iltana uunijuureksia ja laitoin siihen päälle tofumuruseosta. Sörsseli ei maistunut perheelle, joten sitä jäi. Järkeilin että jämästä voisi tehdä sosekeiton. Monta kertaa olen lukenut naistenlehdistä, että uunissa paahdetuista kasviksista syntyy erikoisen hyvää sosekeittoa. Tofusta siinä ei ole kyllä puhuttu mitään.

Mutta jos nyt mielikuvittelee, miltä näyttää uunijuurekset ja tofu soseutettuna, niin ymmärtää. Lisäsin siihen tietenkin vettä ja chiliä. Kyllähän se täällä suolistoon upposi, kun ei muuta tarjolla ollut ja nälkä kova. Sitä vain ihmettelen, miten olen niin alkeellisen virheen voinut tehdä, että en ottanut mukaan mitään makeaa? Ei ole suklaata, ei irtokarkkeja, ei edes mantelikeksejä. Kyllä maistuisi suklaapala!

Haikea tunnelma syksyisellä mökillä yksin. Vähän kuin autiotalossa olisi. Seinistä huokuu menneet ilot. Elämä on lähtenyt täältä. Ikkunalaudalla kuolleet kärpäset. Terassilla kyljellään hengetön puukiipijä, ikkunaan lentänyt. Kalliot lämpönsä menettäneet. Radiossa soi Entisten nuorten sävellahja. Oksennuskeitto syöty, eväsleivät myös. Kun pimeä tulee, menen nukkumaan.

Seuraavaan kesään on pitkä matka, ikuisuus.

Eteen päin on pitkä matka. Taakse kun katsoo, kaikki oli äsken.

Normaali

Kokemusasiantuntija

Satunnaisille lukijoille tiedoksi taustaa; työskentelen keikkasuntiona kahdeksatta vuotta osana tiimiä, missä suurin osa on nuoria (teologian tai musiikin) opiskelijoita.

Yksi työn parhaimpia puolia on saada työskennellä eri ikäisten kanssa. Muistan itse oman ensimmäisen ns.aikuisten työn ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Miten hieno kokemus oli kohdata aikuinen ihminen työkaverina, ei enää auktoriteettina vaan tasavertaisena! Nyt saan vuorostaan olla samassa tilanteessa, siinä toisessa roolissa, aikuisena. Työvuorot suunnitellaan kolmen viikon jaksoissa, mutta aina välillä, miltei säännöllisesti sattuma puuttuu peliin; joku sairastuu tai tulee yllättäen tilaisuuksia, kuten hautajaisia.

Näin kävi äsken, nuorelta työkaverilta oli hajonnut ensi kertaa selkä. Sanoin että voin hoitaa ko työvuoron. Ja koska itsekin olen kärsinyt satunnaisista selkäsärystä; tiesin neuvoa menemään lääkäriin, pyytämään kortisonipiikin selkään ja lihasrelaksanttitabut. Kyllä lähtee!

Minulla on kokemusta pitkittyneestä selkäkivusta, en suosittele sitä kenellekään, en yksilölle enkä yhteiskunnalle. Kallis vaiva.

Meni vain kaksi päivää ja minulla oli sama! Pesin pihalla autoa. Sää oli viileä, kurottelin auton katolle, käsi teki pyörivää liikettä yksipuolisesti. Auton pestyäni tajusin että selkä on kipeä. Saakeli.

Seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen. Kerroin; vanha vika. Tämä tulee silloin tällöin. Edellisestä kerrasta on reilu vuosi. Silloin oli kesä, menin mökkipaikkakunnan terveyskeskukseen ja näppärä kesälääkäri iski kortisonipiikiin alaselkään ja määräsi relaksantit. Kipu oli muistaakseni ohi heti, tai ainakin parissa päivässä.

Nyt kotiseudun lähiterveyskeskuksessa sanottiin että ei ole aikoja, mutta voivat antaa maksusitoumuksen yksityiselle, Pihlajalinnaan tai Mehiläiseen. Käyhän se! Menin. Ei tullut piikkiä, ei lihasrelaksanttia, ei mitään. Lääkäri käski lampsia lähiapteekkiin, ostaa buranaa ja panacodia. Nyt on buranaa kolme kertaa päivässä, närästää, ja kipu on. Tätä on tehtävä viikon, ja sitten voi taas soittaa uudelleen terveyskeskukseen ja kertoa, että selkä on yhä kipeä? Miksi minun täytyy tuhota vatsa, että saan selän terveeksi? Miksi käytämme yhteiskunnan rahaa tähän? Eikä halvemmaksi olisi tullut määrätä heti lääkkeet, mitä tarvitsen?

Olen ehdottomasti julkisen terveydenhuollon kannalla – ja erityisesti omalääkärin, mutta ei ole enää olemassa, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Olen sitä ikäpolvea, joka on tottunut ajatukseen että meille kansalaisille kuuluu terveydenhuolto. Siitä me maksamme veroa. Meidän ei tarvitse ottaa erityisiä vakuutuksia, valtio on vakuuttanut meidät ja siksi meillä on kela-kortti.

Samaisella viikolla, kun en saanut selkään toivomaani lääkitystä, kävin sen sijaan valtion kustantamalla oikomisasiantuntijalla. Sitä käyntiä en ollut pyytänyt, hammaslääkärini oli lähetteen tehnyt. Diagnoosi: pääkoppa on väärän muotoinen, olisi pitänyt jo lapsena pää siirtää paikoilleen, kun sitä ei ole tehty, kaikki pilalla, nyt pitäisi alaleuka leikata paikoilleen, ja sitä ennen poistaa hampaita yläleuasta ja oikoa ne.

Oikomislääkäri ihmetteli että miten tätä ei ole hoidettu lapsena. Haloo, pikku pitäjässä Keski-Suomessa 70-luvulla! Eihän siellä ollut kenelläkään edes hammasrautoja. Jollakin saattoi olla hetken merirosvosilmälappu. Ei pronssikauden kekkosseitkytluvulla pikku valuvikoja hoidettu.

Sanoin oikomisekspertille, että minä haluaisin nyt että minun selkä ei olisi kipeä, tissit eivät olisi niin isot, silmiä kutittaisi, enkä heräisi kolme-neljä kertaa yössä hikoiluun, ihan sama missä asennossa leuka on.

Lopputulos: Selkä kipeä. Hikoiluttaa. Silmiä kutittaa. Tissit isot. Närästää. Leuat väärässä asennossa.

Normaali

Vaaleanvihertävä peukalo

En ole mikään viherpeukalo, valitettavasti. Mielelläni mielikuvittelen itseni rönsyilevän ja runsaan englantilaistyyppisen puutarhan haltijaksi. Käyskentelisin tiluksillani farkkuhaalareissa olkihattu päässä, tekisin upeita kukka-asetelmia oman pihan antimista, mutta pyh ja pah, on vain lupiineja. Juuri niitä ei saisi olla. Niin tyypillistä.

Mutta voi olla että kaikki ei ole vielä menetetty. Meillä on ensi kertaa kaupunkikotona viherkasveja. Kaikki alkoi peikonlehdestä, jonka ystävä toi. Olimme juuri ostaneet miehen kanssa taulun, missä peikonlehden takana kuikuilee punamekkoinen tyttö. Ystävä toi peikonlehden, että voin ottaa itsestäni samanlaisen kuvan. Pitäisikin muuten ottaa se kuva. Minulla on nyt myös punainen mekko. Punaisia kenkiä ei kyllä ole, mutta ehkä Ainot ajaa asian.

Keväällä, Minnan päivänä, anoppi sanoi haluavansa ostaa minulle kukan. Sanoin että haluaisin mielelläni kiinanruusun. Veljellä oli mummon vanha kiinanruusu. Se kasvoi ja kukki upeasti, vaikka ruukku oli kokoon nähden aivan liian pieni, eikä veli vaihtanut siihen koskaan uutta multaa. Eikä takuulla käyttänyt mitään lannotteita.

Kukka kuoli, kun veli joutui sairaalaan. Harmitti sekä veljen että kukan kuolema. Kun sain anopilta kiinanruusun, se muistuttaa minua appivanhemmista, ja samalla vähän myös veljestä, mutta voi veljet, miten vaativa yksilö se on! Ihan mahdoton!

En yhtään saata ymmärtää, miten veljen kiinanruusu oli niin kukoistava! Minun on ihan henki hieverissään. Mikä muuten on hieveri?

Mutta en anna periksi, päin vastoin. Kasvatan siitä ison ja kukoistavan, vaikka mikä olisi. Googlaan ohjeita. Tasainen kostutus. Siitä se kituminen on vissiin johtunut. Olen kastellut kaikkia kasvejani samatahtisesti, mutta nyt tajuan että ne vaativat ihan erilaista hoitoa. Joku toinen tykkää kuivahtaa välillä. Kuten esimerkiksi palmukasvi, jonka kesällä ostin mökille ulos isoon piharuukkuun. Toin sen kesän päätyttyä kotiin kaupunkiin ja tuntuu viihtyvän kaupungissa. Ehkä saaristomökin ikuinen tuuli ei ollut sille niin mieleen.

Lisäksi minulla on iso ruusunnuppupelargonia. Tilasin nettikaupasta kuusi ruusunnuppupelargoniaa. Luulin että saisin valmiit kasvit postissa, mutta sieltä tulikin sellaiset mukulat. Niistä puolet kuoli, mutta toinen puoli jäi henkiin. Nyt kun kesä on jo ohi, pelargoniat ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Istutin ne kaikki kolme samaan, isoon piharuukkuun, joka nököttää sisällä olohuoneen nurkassa.

Veljeltä perin puisen kasvitolpan, jonka maalasin mustaksi. Nyt löysin vanhojen tavaroiden kaupasta kaksi kultakrumeluurista kasvitolppaa, joissa on marmoritasot. Peikonlehti ja kiinanruusu saivat sellaiset tolpat alleen. Pelargoniaruukku painaa niin paljon että se saa olla lattialla. Nurkkakaapissa on erilaisia lisäravinteita; kukille omansa ja viherkasveille omansa, ja spray-pullo peikonlehden lehtien kostutukseen. Se tykkää kuulemma suihkuttelusta.

Nyt käyn päivittäin tökkimässä kasvien multaa ja katsastamassa kaipaavatko vettä. Googlailen kasvatusohjeita ja -kokemuksia netistä. Kohta vissiin puhun niille. Todennäköisesti ne on siinäkin suhteessa yksilöitä. Jollekin pitää leperrellä, toinen tykkään ronskimmasta puheesta, joku on ehkä tosikko, toinen humoristi. Tähän puhumispuoleen en ole vielä perehtynyt. Kiinanruusu on ainakin nirppanokka, sitä pitää vissiin teititellä.

Puolessa vuodessa minusta on tullut, jos ei nyt ihan viherpeukalo, niin vaaleanviherpeukalo ainakin.

Eikä tässä vielä kaikki! Vapaa-ajankodissa entisöintiä odottavat vanhat pikkuruutuiset ikkunat. Niistä on tarkoitus rakennuttaa seinänvieruskasvihuone ensi kesänä. Jos vain saan ikkunat entisöityä sitä ennen. Siinäpä se. Saa nähdä, miten siinä käy. Käykö niin kuin virkatulle torkkupeitolle – jää kesken. Mitään kokemusta asiasta ei tietenkään ole. Välineet olen jo hommannut, on kuumailmapuhallin ja erikokoisia rapsuttimia maalin poistoon, kittiä, maalia ja siveltimiä. Ja raahannut ikkunat vintille, minne olen tyhjentänyt sopivan työtilan. Alkaa olla niin sanotusti tekemistä vaille valmista!

Mitään kokemusta ikkunoiden entisöinnistä ei tietenkään ole, mutta onneksi ystävällä on! Hän asuu vanhassa talossa Puu-Käpylässä ja on entisöinyt miehensä kanssa talon kaikki ikkunat. Taidan pyytää hänet kylään kertomaan parhaat vinkkinsä ja katsoa parit youtube-videot.

Eniten huolestuttaa se että sopiiko homma tällaiselle, joka tykkää tehdä kaikki suurpiirteisesti, äkkiä ja hutiloiden. Ei ehkä. Toisaalta serkkutyttö Ruotsista sanoo, että homma on koukuttavaa. Voihan se olla. Ehkä minäkin koukutun. Laitan humpparadion soimaan ja ryhdyn rapsuttamaan. Siihen pitää laittaa porkkanaksi joku tavoitepalkinto. Määrittää päivän tavoitetaso ja kun se on täytetty, saa nauttia rumaukkosiiderin kiikkutuolissa.

Ps. Rumaukkosiideri on Henry Westons Vintage siideri. Sitä saa vain Alkosta, sen verran vahvaa tököttiä. Etiketissä on Henry Westonsin kuva. Ei se mitenkään ruma mies ole, mutta jostain syystä olemme alkaneet kutsua tätä tuotetta rumaukkosiideriksi. Lempinimi on meillä vakiintunut kutsumanimeksi.

Normaali