Kotihäpeä ja stailaussuomettuminen

Päivän Hesarissa (to 20.2) oli artikkeli kotihäpeästä. Oma koti ja sen sisustusratkaisut saattavat aiheuttaa noloutta, kun katselee sisustuslehtien ja -bloggaajien koteja. Niissä kuvissa kaikki epämääräisyydet on karsittu, keittiön kiiltävillä, pölyttömillä pinnoilla on kauniisti aseteltuna muutama sisustukseen sopiva kirsikkatomaatti ja tuuhea basilika.

Se oma puoliksi riivitty ja nuhjaantunut basilika, sitä ei ole missään. Omaan kotiin ei kehdata kutsua vieraita, kun se on niin nolo.

Sisustuskuvia katsellessa tulee tunne, kuinka toisten elämä on kaikin puolin hallinnassa. Stailatuissa kodeissa pidetään hillityn viimeisteltyjä illanviettoja ystäville. Niissä illanvietoissa nautitaan kohtuudella ipa-oluita ja luomuviinejä, jotka tarjoillaan pulloista tai erityisistä dekantointikarahveista– ei herrantähden pahvilaatikoista! ja syödään avokadopastaa. Ei sittenkään sitä, sehän on jo ihan last season, nyt syödään…en tiedä, mitä nyt syödään… vegaaniplatteria, ehkä.

Pitkähiuksiset, tuuheatukkaiset naiset ja parrakkaat hipsterimiehet keskustelevat stailattujen kotien stailatuissa illanvietoissa lennokkaasti ja kiistoja vältellen ajankohtaisista aiheista, trendikkäistä matkakohteista, kulttuurielämyksistä ja ekstriimeistä urheilusuorituksistaan. Ja jälkikasvunsa ilmiömäisistä harrastussuorituksista.

Sen pituinen se. He elävät elämänsä onnellisina loppuun asti sisustusblogin sivuilla.

Ja jos päättävät kuitenkin erota, tapahtuu se kauniisti, ja pian voidaankin esitellä uusi, entistä isompi perhe, entistä isommassa, mutta yhtä tyylikkäästi stailatussa kodissa, missä uusioperhe elää sopuisasti ja kerääntyy uudella kokoonpanolla perhejouluihin entistä isomman pöydän ääreen. Uudet mummot ja papat tykkäävät toisistaan. Kaikki osallistuvat Afrikan tähteen, ja uusioperheen uusin pienin saa voittaa. Elämä jatkuu onnellisena niin kuin Barbilla ja Kenillä kotileikissä ennen vanhaan.

En pidä sisustustrendeistä. Kotia ei pitäisi koskaan muokata jonkun trendin mukaisesti. Siitä aiheutuu vain se, että kohta koti näyttää vanhanaikaiselta ja se pitää uusia, seinät maalata taas uudelleen, keittiön kaapit vaihtaa.

Kannatan sisutuksessa persoonallisuutta, ja kodin hengen kunnioittamista, historiaa ja monikerroksisuutta. On miellyttävää vierailla erilaisissa kodeissa, jotka ilmentävät asujaansa. Sisutuslehtien stailatut asunnot ovat persoonattomia, niissä voisi asua kuka vain tai ei kukaan. Ne eivät kerro mitään asukkaistaan. Samat muodikkaat keittiöntuolit, samat lamput, samat sohvat. Samaa valkeutta, tai mitä milloinkin muotia sattuu olemaan.

Oma sisustusesikuvani ja innoittajani on kaksitoista vuotta sitten syöpään kuollut ystäväni Z. Hänellä oli aivan poikkeuksellinen esteettinen silmä. Hän osasi tehdä omat miljöönsä sekä toimiviksi että esteettisesti kauniiksi. Monet ratkaisut olivat yllätyksellisiä, eivätkä seuranneet vallitsevia yleisiä trendejä. Hän osasi yhdistää värejä ja kuoseja yllätyksellisellä tavalla. Joskus sanoin että hänen pitäisi olla oikeasti sisustusarkkitehti, eikä ad. Mutta hänen mielestään se olisi ollut liian helppoa, siinä ei ollut haastetta.

Muistan, kuinka Z:n huvilan ison salin seinänvieret olivat täynnä vanhoja sivustavedettäviä puusohvia täynnä erikuosisia tyynyjä, torkkupeittoja ja patjoja, ja miten kiva oli että jokaiselle löytyi sieltä oma paikka vetäytyä lepäämään ruuan päälle kuuntelemaan sateen ropinaa,  juttelu jatkui ison salin läpi, oltiin yhdessä ja erikseen.

Z sisusti loppuun asti. Viimeisinä elinkuukausinaan hänen huolenaan olivat huvilan ikkunalamput. Voimat alkoivat jo ehtyä, autoin teettämään halutunlaiset lampunvarjostimet. Enää en muista, ehtivätkö lampunvarjostimet valmistua ajoissa, ehtikö Z ne nähdä, mutta ainakin ne tehtiin.

Z suunnitteli, josko he vielä kerran muuttaisivat, remontoisivat uuden asunnon. Uusi mielenkiintoinen myytävä asunto oli jo katsottuna Merikadulta. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Z idea oli että siinä olisi ollut erilliset ”vetäytymishuoneet” miehille ja naisille. Ruokasalin vastakkaisissa päädyissä olisi ollut naisille oma salonki, ja vastapäätä miesten sikari- & kirjastohuone. Se suunnitelma jäi vain suunnitelmaksi, mutta toimi varmasti myös mielen pakoreittinä pois kivuista ja kuolemasta.

Kun Z kuoli, kirjoitin kukkalaitteeseen ”Edelläkävijät menevät ensin.” Hän oli todellinen edelläkävijä. Z kuoltua me ystävät saimme hakea jotakin muistoksi. Minulla on pieni käärmeennahkalaukku, johon Z on yhdistänyt ison rottinkikahvan. Outo ilmestys. En tiedä, voi olla muotiakin jo nyt. Pitänee ottaa käyttöön.

Tämän päivän Hesarissa mielipidesivulla oli myös lukijan kirjoitus kuolinsiivouksesta. Kirjoittajan mielestä olisi kauhistus, jos kodista pitäisi siivota pois muistot. Voi olla että viime peleissä elämä kutistuu kotiin. Silloin esineet menneisyydestä voivat tuoda lohtua ja muistoja. Ymmärrän hyvin kirjoittajan ajatuksen.

Silti kannatan kuolinsiivousta siinä mielessä, että kaiken maailman roinaa ei kannata jäädä jemmailemaan vinttikomeroihin, kellarikomeroihin ja vuokrattaviin varastoihin. Nykyihmisellä on niin paljon tavaraa, että ne eivät mahdu edes taloyhtiön varastotiloihin, lisää varastotilaa vuokrataan varastofirmoilta.

Sikäli hieman ristiriitaista (mutta elämähän on ristiriitaista), että vaikka en kannata sisustuslehtikoteja, on meidänkin koti on pari kertaa sellaisessa julkaisussa ollut. Mutta ehkäpä enemmän esimerkkinä boheemeista ratkaisuista kuin vallitsevista trendeistä. Mutta kyllä nekin näkymät on stailattu, eivätkä tyystin vastaa todellisuutta. Meidän ruokasalin lipaston päällä on jättikokoinen kultainen Leninin pää. Löysimme sen kirpparilta joskus NL:n romahtamisen jälkeen. Ostettiin kuriositeetiksi, ja siinä on nököttänyt kaikki nämä vuodet. Jouluna Leninille laitetaan tonttulakki ja vappuna ylioppilaslakki. Sisustustoimittaja, joka juttua teki, oli sitä mieltä, että Gloria Kodin lukijat eivät pidä Leninistä, niinpä patsas kannettiin kuvausten ajaksi pois.

Lenin stailattiin pois. Olisiko tämä sitten eräänlaista stailaussuomettumista?

 

 

 

Normaali

Kallista on hiihtäjän hiihdellä huonoja latuja

Yhdellä tapaa ajateltuna olen käyttänyt erityisen paljon rahaa liikuntaan. Yllättävää kyllä.

Markka-aikaan olin hyväpalkkaisessa työssä, työpaikka tuki liikuntaharrastusta ja naapurissa oli kuntosali. Ostin reteästi kausikortin. Kävin kaksi kertaa. Vieläkin kuumottaa ajatella, mitä ne kaksi kuntosalikertaa maksoivat? Ehkä sillä jonkunmoisen etelänmatkan saisi.

Samaa virhettä toistelen, tavallaan. Olen hiihtolomalla pojan kanssa. Perillä hiihdettiin murtomaata 15 kilometriä. Kelit olivat olemattomat, ladut vetiset. Mietin: bensat, ravintolasyömiset, kolme yötä hotellissa yhteensä per 15 kilometriä. Ooh, ei kestä ajatella! Kylläpä oli kalliit ladut! Maailman kalleimmat metrit!

Vuosi sitten hiihtelin Keski-Suomessa vitivalkeilla laduilla, lumitykkyiset kuuset, ympärillä metsän hiljaisuus, harvakseltaan joku toinen. Ne hiihtoluxusmetrit eivät maksaneet mitään, olin siellä muissa asioissa ja hiihtelin huvikseni, kun aikaa jäi. Hiljaiset luxusladut tulivat eteeni sattumalta.

Mitään latua en silti kadu.

Kaikki ladut on hiihdettävä mitä eteen tulee. Joskus saa ilmaiseksi luxusladun, joskus pitää maksaa harmaasta vesikelistä.

Huonokin latu voi opettaa. Huomasin, että pelottavassa alamäessä ei saa katsoa liian kauas eteen, silloin kaatuu. Liian pitkä perspektiivi tuo pelon. Pitää katsoa parin metrin päähän, lähelle. Silloin ei pelota, silloin ei kaadu.

Samoin elämässä. Vaikeissa kohdin ei saa katsoa liian pitkälle, se on pelottavaa. Kannattaa katsoa ja ajatella vain ”parin metrin” päähän. Sen pystyy aina, ja se ei pelota.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Ystävä on kestävä

Ystävyys saattaa olla elämän pisin ihmissuhde. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde, joka on säilynyt koko elämän ja kantanut kaikkien vuosien läpi. Syntymät, kuolemat, erot ja erkaantumiset. Ystävä on pysynyt rinnalla.

Tosin minulla ei niin ole käynyt. Ystäviä on jäänyt matkan varrelle, enkä siitä syytä heitä. Päin vastoin, peiliin katsomisen paikka. Olen huono pitämään yhteyttä, en soita muuten vain. Nykyisin yhteydenpito on helppoa, on whatsupit, instat, facet ja muut. Ihmisten on helpompi pysyä kärryillä toistensa elämäntien mutkista ja kiertoteistä.

Minulla on myös sitoutumiskammo yhdistettynä vapaudenkaipuuseen. Saatan joskus kokea jopa ystävyyssuhteet liian sitovina. Jos koen ystävyyden takertumisena, rimpuilen pois väljemmille vesille. Mutta onneksi kaltaisianikin on, heidän kanssaan ystävyys ei muodostu velvollisuuksiksi tehdä tiliä kaikesta, jakaa kaikki.

Tämän päivän Hesarissa (14.2.) Kamala luonto sarjakuvassa ilves pohtii sitä, kuinka vanhuus on ystävien menettämistä. Jossakin kohtaa elämässä uusia ystäviä ei enää tule, päin vastoin niitä alkaa kadota.

Se on totta. Ystävien kuolemat ovat erityisen raskaita menetyksiä. Mutta ilves on hieman liian pessimistinen uusien ystävien saamisen suhteen. Ystäviä voi saada minkä ikäisenä tahansa. Ja usein aikuisena syntyneet ystävyydet perustuvat enemmän yhteisille mielenkiinnonkohteille ja ajatusmaailmalle kuin lapsuuden ystävyys, joka kenties on pohjautunut samalle hiekkalaatikolle ja leikkikentälle. Aikuisena laatikot ja kentät ovat vähän erisorttisia. Lapsuuden ystävyyttä voi olla vaikea ylläpitää, jos tiet vievät eri suuntiin, erilaisiin elämäntapoihin ja -kokemuksiin, voi olla että ystävyys ei jousta ja kestä sitä.

Kiitos kaikille ystäville! Edesmenneille, tuleville ja oleville. Ja myös mysteeriystäville, heille jotka tunnen vain nimimerkiltä instagrammissa tai blogin lukijakommenteista. Kiitos että olette olemassa jakamassa tätä ainutlaatuista yhteistä elämää. Se on kuin iso meri ja me jokainen sen pinnalla omaa tahtia keikkuva aalto.

Hyvää Ystävänpäivää.

Normaali

Helppo ja halpa tapa nuorentua

Näytin aamulla peilistä katsoessani kymmenen vuotta nuoremmalta.

Olin edellisenä iltana veljentyttöjen kanssa viettämässä Vesimiesten syntymäpäivää  Yrjönkadun uimahallissa, ja itseäni nuorempi seura virkisti huomattavasti. Pitäisi useammin hyödyntää tätä nuorennuskikkaa. Helppo ja halpa konsti pysyä nuorekkaana on itseään nuorempien ihmisten seura!

Edellisestä visiitistä Yrjönkadun uimahalliin on pitkä pätkä. Taisi olla viime vuosituhannella. Mutta nyt otan paikan aktiiviseen käyttöön. Miljöönä kertakaikkisen uniikki.  Tyyliltään jotakin art decon ja funkiksen tapaista. Kaunis paikka. Ihan kuin olisi siirtynyt toiseen aikakauteen. Onneksi siellä on säilytetty niin paljon aitoa vanhaa.

Toisessa kerroksessa sijaitsevat hytit. Hyttipaikka maksaa 16 euroa, sisältää kylpytakin, pyyhkeen ja pefletin. Hytin edustalla käytävällä on pikkupöytiä ja tuoleja, ja niihin voi tilata pöytään tarjoiltuna syötävää ja juotavaa, ja samalla katsella alas altaalle. Syntymäpäivien kunniaksi tilasimme pullon pinkkiä skumppaa ja blinit. Toisessa kerroksessa sijaitsevat puusauna, infrapunasauna ja turkkilainen sauna. Tavalliset sähkösaunat ovat allaskerroksessa.

Kylpyaika on kaksi tuntia. Emme ennättäneet ollenkaan levätä hyttien lavereilla, koska juteltavaa oli niin paljon, juuri ja juuri ennätimme käydä saunat läpi.

Seuraavan kerran menen itsekseni. Otan mukaan naistenlehden ja jään lepäilemään hetkeksi lavetille kylvyn päätteeksi.

Kylpylän henkilökunta ansaitsee erityismaininnan ystävällisyydestään ja hyvästä palvelusta. Eilen kylpylässä oli vielä hemmottelupäivä. Niskahieronnan olisi saanut seitsemällä eurolla. Tai intialaisen päähieronnan. Ei ehditty sitäkään, kun meni aika herkutellessa.

Kylpylään pääsyä jouduimme hetken jonottamaan. Hyttipaikkoja ei voi ostaa tai varata etukäteen. Mutta onneksi jonotusaika ei jäänyt pitkäksi.

Toisen kerroksen hyttiosasto on auki naisille keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin kello 13 – 20. Uimapukua saa käyttää tai saa olla nakuna. Aika monet näyttivät olevan uimapuvussa, mutta me hiippailtiin eevanasuissa. Sikäli kätevää, että paikalle voi mennä ilman mitään erityisvarustuksia, koska kaiken tarvittavan saa paikan päältä. Toisin sanoen sinne voi piipahtaa noin vain.

Kannattaa ehdottomasti käydä. Pieni irtiotto arjesta, iso nautinto ja elämys. Suosittelen!

Normaali

Minä olen Buddha

Meinaan alkaa buddhaksi. Perhe vitsilee, että hyvät edellytykset sille onkin; möykky on jo, ja kultamaalia jäi pyöränmaalausprojektista.

Innoituksen buddhalaisuuten tuli Sari Valton radio-ohjelmasta, missä haastateltiin Monika Luukkosta, jolta on ilmestynyt kirja nimeltä Buddhan hipaisu. Siinä Monika kertoo omista löydöistään buddhalaisuuden saralla, ja antaa käytännön meditaatiovinkkejä.

Itseäni puhuttelee buddhalaisuuden ajatukset muutoksesta, sen välttämättömyydestä ja hyväksymisestä. Mielestäni tämä ajatuskulku sopii erityisesti nykyiseen ilmastonmuutoseraan, ja sen haasteisiin. Jos perspektiivin siirtää tarpeeksi kauas, ymmärtää että maapallo ei ole koskaan ollut pysähtyneisyyden tilassa vaan jatkuvassa muutoksessa. Se tuo lohtua. Me elämme nyt tätä aikakautta; sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden päästä asiat ovat toisin.

Sama muutos koskee meitä yksilöinä. Muutumme läpi elämän, ja ainoa keino on hyväksyä muutos. Päästää irti.

Kirjassa kerrotaan meditaatioharjoituksesta nimeltä ”Maitri”. Sen keskeinen ajatus on rakastava ystävällisyys itseä kohtaan. Maitri-harjoitusten avulla on tarkoitus oppia olemaan armollisempi itseään kohtaan. Usein olemme itse itsellemme kaikkein ankarimpia.

Esimerkiksi epäonnistuessamme saatamme syyttää itseämme tapahtuneesta, pitää itseämme huonona, luuserina, päässä voi velloa negatiivisten ajatusten lumipalloefekti. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi? Tuskin sanoisit samaa mitä oman pääsi sisällä itsellesi. Miten tukisit ja kannustaisit ystävääsi? Sano ne samat asiat itsellesi. Ole omalle itsellesi niin kuin ystäväsi olisi – kiltti, kannustava ja rohkaiseva. Katso itseäsi ulkopuolisen hyväksyvin silmin. Miltä tilanteesi näyttää ulkopuolisen silmin?

Tai Tuulessa huojuva puu -meditaatio, joka auttaa negatiivisissa tunteissa. Nekin pitää osata ottaa vastaan ja elää. Ajattele tai katsele tuulessa huojuvaa puuta, kuinka sen oksat heiluvat rajusti tuulessa, mutta runko on vakaa, ja juuret syvällä maassa. Samoin sinä olet. Tunteet tulevat ja menevät. Ne heiluttavat sinun latvaasi, mutta runko on vakaa ja juuret syvällä. Tunteet, niin kuin tuuli, menevät ohi. Ja sitten kaikki on taas sees.

Buddhan viisi muistettavaa asiaa kertovat asioista, joita vastaan on turha taistella.

  1. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen vanhenemaan. Ei ole keinoa paeta vanhenemista.
  2. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen sairastumaan. Ei ole keinoa paeta sairastumista.
  3. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen kuolemaan. Ei ole keinoa paeta kuolemaa.
  4. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita rakastan, ovat luonnoltaan sellaisia, jotka tulevat muuttumaan. Ei ole keinoa paeta joutumatta heistä eroon.
  5. Kaikki tekoni ovat minun ainoa todellinen omaisuuteni. En pysty pakenemaan omien tekojeni seurauksia. Tekoni ovat se maa, jonka päällä seison.

Buddhalaisuudessa korostetaan tekojen merkitystä. Kun kuolet, sinusta jää jäljelle vain tekosi ja ajatuksesi, ja niiden seuraukset.

Buddhalaiseen ajatteluun liittyy vahvasi myös kiitollisuus ja hetkessä eläminen. On vain tämä hetki.

Itse asiassa; minähän olen ollut buddhalainen jo kauan, ellei peräti kaiken aikaa! Onhan oma sloganini ”Elä nyt, niin olet elänyt.” Mikä voisi olla buddhalaisempaa?! Olen siis ollut tietämättäni piilobuddhalainen.

Tosin olen vasta sivulla 70 Buddhan hipaisu -kirjassa. Olen siis keskeneräinen Buddha. Ja siksi jään. Ihan valmiiksi ei kaiketi tullakaan. Siitäkin tavoitteesta pitää päästää irti. Olla kiitollinen tästä nykyisestä; omasta, vajaasta buddhalaisuudesta.

Ps. Vaikka länsimaissa buddhalaisuus usein mielletään uskonnoksi, se ei sitä ole. Pikemminkin elämäntapa tai filosofia.  Buddha tarkoittaa ”herännyt”. Siksi jokainen voi olla buddha. Minä heräsin tänään kello 6.52. Kissa herätti. Oli pimeää. Keittiöstä kuului kolinaa. #metoowannabebuddha

Normaali

Positiivista kateutta

Kumma juttu, miten muiden elämä näyttäytyy mielenkiintoisempana kuin oma. Ikään kuin muut eläisivät enemmän, kokisivat enemmän, ehtisivät enemmän, olisivat enemmän. Eikös sillä tunteella, että elämä on jossakin toisaalla, siellä missä itse ei ole, ole joku oma termikin?

Viime aikoina olen tunnistanut monenlaista kateutta itsessäni. Olin vastikään pubivisassa työtiimin kanssa. Viisihenkinen joukkueemme koostui kolmesta 20–30 -vuotiaasta, yhdestä eläkeläisestä ja minusta.

Kadehdin nuorten tietomäärää! En ole vieläkään toipunut oman tietämättömyyteni laaja-alaisuudesta. Kysymykset olivat laidasta laitaan, eläkeläinen tiesi jousiampuja Tomi Poikolaisen, minä en sitäkään, joten nuoriso hoiti homman kotiin. Keskityin tilaamaan lagereita pöytään. Terveiset vain Henrikille, Jonakselle, Veikolle ja Anulle – ja anteeksi oma surkea panokseni tietokilpailussa!

Olen myös kadehtinut eläkeläisiä, jotka viettävät talven synkimmät viikot ayurveda-kuntoutuksessa Sri Lankassa tai Etelä-Euroopan rannoilla, ja jotka ovat tehneet seitsemäntoista vuotta joka vuosi valokuvakirjat lastenlapsilleen lahjaksi, järjestävät näyttelyitä palvelutaloihin ja vaikka mitä. Terveiset Arjalle ja Pialle!

Seuraavaksi aion kadehtia ruuhkavuosiaan eläviä pienten lasten vanhempia. Olen menossa viettämään Vesimiesten syntymäpäiviä yhdessä veljentyttöjen kanssa. Terveiset Reetalla ja Riikalle (39v)! Heidän elämässään ei ole yhtään tyhjää momenttia.Toisin kuin omassani, jossa on paljonkin tyhjiä momentteja: päässä raksuttaa tyhjää, samoin itse elämä. Heillä sen sijaan on mielenkiintoiset urat, nuoren ihmisen energia, ja ihanat monilapsiset perheet.

Elän antiruuhkavuosia. Kukaan ei juurikaan tarvitse minua. Tässä iässä naisesta muutenkin tulee huomaamaton. Ellei sitten erityisesti halua huomiota, ryhdy Äkkijyrkäksi tai Lenitaksi, ala pukeutua erikoisesti, puhua kovaa ja liikehtiä isoeleisesti. Sillä tavoin ehkä voisi saada ilmatilaa huomiotaloudessa.

Vielä vuosi sitten tilanne oli täysin toinen. Oli sairas veli ja kuoleva kummitäti Keski-Suomessa. Puheluitani ja käyntejäni odotettiin. On tämä nyt merkillistä ja ihan hävettävää  – toisten sairaudet ja kuolemat voivat olla itseä energisoivia kokemuksia! Olenko ihan pipi päästäni. Mutta kyllä asian näin voi tunnustaa olevan, jos omia tuntemuksia syväanalysoi.

Viimeksi kauhistuin, kun poika sanoi täyttävänsä puolentoista vuoden kuluttua 18 vuotta. Huudahdin: ”Aivan kamalaa! Äitiys on suuri huijaus!” Poika kysyi, että miten niin. ”No kun sen lapsen menettää”, tuskailin. Poika vastasi tyynen rauhallisesti: ”Ethän sinä minua mihinkään menetä.”

En niin. Voi poika parkaa, sai hysteerikon äidikseen. Mutta minulla kävi onni, sain rauhallisen pojan.

Nykyisin poissaoloni kotona huomattaisiin lähinnä siitä, että roskakorit olisivat täynnä ja jääkaappi tyhjä. Jossain on kyllä viisaasti sanottu, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia. Silloin he ovat onnistuneet. Että ehkä tässä suunta kuitenkin on oikea.

Tarpeettomasta elämäntilanteesta pitäisi tietenkin osata nauttia, ja oma hyödyttömyytensä muiden palvelijana hyödyntää, mutta juuri nyt en siihen vielä pysty. Kehitys ei ole vielä siinä vaiheessa. En ole vielä ihmisenä kypsynyt siihen ajatukseen. Elän jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Niinpä keskityn kadehtimaan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien elämää, ja tarkkailen niitä uteliaina. Ehkä saan toisten ihmisten tavoista elää ideoita omaani.

Siinä mielessä kateudesta voi olla jopa hyötyä. Voi miettiä, voisiko itse pyrkiä samaan, ja sitä kautta saada uusia tavotteita itselleen. Tosin usein tarkemmin asiaa mietittyä tulee siihen tulokseen, että ei se ehkä minun juttuni lopulta olisikaan. Jokaisen pitää löytää oma tapa elää ja olla onnellinen. Kaiken lisäksi siihen ei ole lopullista kaavaa, päin vastoin se pitää päivittää ja määritellä uudelleen: mitä onnellinen elämä on minulle nyt tämän ikäisenä ja tässä elämäntilanteessa. Sitä päivitystä parhaillani teen.

 

Normaali

Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Normaali