Mökkiburnout

Hyvin meni Juhannus; kukaan ei kuollut!

Ehdittiin monenlaista. Käytiin jopa miehen kanssa 15 km pyöräretkelle, karattiin kaksi kertaa terassille juomaan siiderit, syötiin hyvää, miehet saunoivat keskenään; kolme sukupolvea kerralla, se on hieno juttu!

Neljä päivää olen kysynyt muilta, onko nälkä, jano, haluaako joku saunaan? Pitänyt kesäleiriä kahdelle vanhukselle ja yhdelle teinille. Tosin teini on osallistunut aktiviteetteihin kitsaasti. On ollut Suomi-tietoviesaa, appivanhempien tasapeli 16,5 pistettä; Halutatko miljonäärikisi-peli, anoppi voitti; Kunkut kulmissa, minä voitin; Canastaa, apen ja minun joukkue voitti, vaikka yritin antaa tasoitusta anopin joukkueelle juomalla höveliäästi Pinot Griciota. Johon anoppi kommentoi, että ole varovainen, ettei käy niin kuin veljellesi (kuoli alkoholiin). Auts, olipa tökeröä.

Sunnuntai iltana meni sitten pienesti hermot. Kukaan ei ole tänä aikana –enkä kyllä muista ylipäätään milloin muutenkaan – kysynyt; Minna, onko sinulla jano? Nälkä? Haluatko saunaan? Ottaisitko lasin viiniä?

Kukaan ei halunnut saunaan. Menin sitten ja lämmitin saunan itselleni. Ja siinä saunaa lämmittäessä niitin samalla rannalta kaislat sirpillä. Hyvä tuli. Nautiskelin saunassa kaikessa rauhassa itsekseni. Mielessä pyöri Eeva Kilven runo:

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kun palasin saunalta takaisin mökille, oli saunomisinto lisääntynyt muidenkin keskuudessa. Mies kysyi että onko sauna lämmin? On, mutta lämmitin sen vain itselleni. Tehän ette saunaan halunneet.

Lehdissä on usein juttua burn-outista, mutta ne tarinat kertovat työn aiheuttamasta tilanteesta. Mutta entäpä kotiburn-out? Mökkiburnout? Juhannusburnout?

Onneksi lääkekin on olemassa. Päätin lähteä pojan kanssa lähimatkalle Turkuun. Varasin liput Samppalinnan kesäteatteriin, käydään Taidemuseossa ja Väinö Aaltosen museossa, jäädään yöksi hotelliin.

Saavat loppuleiriläiset selvitä yhden vuorokauden keskenään ilman leirinjohtajaa ja pääkokkia.

Normaali

Juhannusvieraat ovat saapuneet

Appivanhemmat on haettu mökille ja ensimmäinen vuorokausi eletty tällä kokoonpanolla. Ajatella, että ennen vanhaan oli maalaistaloissa ihan tyypillistä ja normaalia elellä samassa taloudessa. Onneksi sentään talot olivat isoja, pystyi vähän ottamaan etäisyyttä. Mökillä olosuhteet ovat tietenkin toiset. Meillä on kyllä vieraita varten erillinen rakennus, missä he voivat yöpyä, mutta muuten perinteiset mökkiolosuhteet, eikä tilaa ole paljon.

Anopilla on aina kylmä. Vaikka ulkona on 25 astetta. Sisällä ehkä lähempänä 30. Niinpä ilmalämpöpumppu ei nyt tuo tupaan viilennystä, koska häntä paleltaisi. Tämä päivä on mennyt lähinnä ruuanlaitossa: tein lipstikkakeittoa ja kaalilaatikkoa, toiseksi ruuaksi keitin uusia perunoita ja paistoin haukifileitä parmesanikuorrutuksella, sekä salaattia melonilla, avokadolla ja paistuilla leipäjuustolla. Paistoin raparperipiirakan. Ruokaa laittaessa, uuni päällä tuli kyllä kuuma!

Ennen appivanhempien tuloa teimme diilin miehen kanssa. Hän hoitaa aamupalat, minä pääsääntöisesti hoidan muut ruuat. Minulle on tärkeää saada juoda aamukahvit rauhassa sängyssä Hesaria lukien. Päivä alkaa omalla tyylillä ja rauhassa, sitten jaksan.

Anoppi valittaa pääkipua ja huonoa oloa. Kehoitamme juomaan vettä. Pääkipu johtuu nesteen puutteesta. Viimeksi vuosi sitten keväällä anoppi vietiin ambulanssilla sairaalaan, diagnoosi oli elimistön kuivuminen, näki lehmiä ja pikkulapsia, eli ihan muissa maailmoissa.

”Olen minä juonut, minulla on tässä vesipullo” Niin mutta kun se vesi pitäisi juoda siitä pullosta, ei se siinä pullossa auta. Ei mene viesti perille, ottaa mieluummin Buranaa. Täytyy googlata lämpöhalvauksen oireet. Ehkä myös keuhkotaudin, rykii limaa, antibioottikuuri loppui pari päivää sitten, nähtävästi ei toiminut.

”Minä en lähde sinne Haartmanniin, mieluummin kuolen”.

Juhannus tulossa; saa nähdä, minkälainen.

Normaali

Perintöauto & marinoituja jättikatkarapuja

Olen fyysisesti siirtynyt saaristoon juhannusta tekemään (huom. en viettämään, tekemään), henki ja mieli ovat yhä Keski-Suomessa. Olin siellä vain 24 tuntia, mutta siihen mahtui niin paljon!

M-täti, äitini nuorin sisko, asuu samalla tien pätkällä, missä ”rouvapomon” mökki. Niinpä luontevasti tätikyläilin samalla, kun siellä päin liikuin.

Täti kertoi viime syksynä näkemästään unesta. Taivas oli täysi valkoisia ja mustia joutsenia. Yhtäkkiä ne alkoivat tippua yksi kerrallaan alas. Unennäkijä-täti oli kertonut unesta sisarelleen, minun kummitädilleni. ”Nyt lähtee monta” oli kummitätini sanonut unesta kuulleessaan.

Niinpä. Loppusyksystä kuoli heidän veljensä, minun enoni. Sitten kuoli veljeni. Tällä viikolla serkkuni (=kummitätini tytär) appi kuoli. M-tädin mies sai juuri Parkinson-diagnoosin, hänellä on jo entuudestaan vaikea diabetes. Ja kummitätini on nyt siirretty hoitokodista sairaalaan, lääkäri on sanonut että kyse on enää päivistä, ei viikoista. Paljon jäähyväisiä. Paljon päättyviä aikakausia.

Keväällä kuollut veljeni oli poikamies, joten perunkirjoituksiin oli lähdettävä. Veli oli parhaimmillaan aivan loistava käsistään, harrasti vanhoja autoja, joita kunnosti. Perinnöksi sain hänen koulussa tekemänsä renginkaapin, todella hieno. Ja koska veljellä oli kolme autoa, ja meitä jäljellä olevia sisaruksia sopivasti samoin kolme, jaoimme autot päikseen. Minulle tuli punainen Jaguar. Kävin sen tänään rekisteröimässä nimiini. Ensin auto täytyy tosin viedä peltikorjaamolle. Velipoika toikkaroi Jaguarilla vuosi sitten parkkipaikalla, ja siitä on jäljellä lommo etulokasuojassa.

En kyllä varsinaisesti tarvitse autoa. Eikä sille ole edes järkevää säilytyspaikkaa. Mutta pidän sen kyllä. Näen itseni köröttelemässä vanhalla, punaisella (harmitti että oli punainen, Jaguarin pitäisi olla vihreä, mutta toisaalta punainen on lempivärini) Jaguarilla vanhana mummona. Asun silloin Tähtelässä ja ajelen Jaguarilla Inkooseen ostoksille, ostan marinoituja jättikatkarapuja, kirsikoita ja samppanjaa, käväisen rantakahvilassa lounaalla.

Oi, olisinpa jo niin vanha! Olosuhteet alkavat olla valmiit!

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu. Osa 3

Perunkirjoitusten jälkeen ajan mökille. Siellä ovat ”anoppi” ja pomo. Lettukesteistä ei tietoakaan. Näen hyvin-hyvin väsyneen ihmisen, asiat eivät ole hyvin. Alkuperäinen suunnitelma oli olla keskiviikkoon asti, nyt on vasta maanantai. Mutta osaan lukea häntä. Opin vuonna 1986. Kysyn, haluaisiko hän lähteä Helsinkiin jo nyt? Ilme kirkastuu, hymy palaa: ”Kyllä minä haluaisin.”

Ryhdyn pakkaamaan. Paljetti-iltapuku takaisin pukupussiin ja autoon. Samoin pinkit bikinit. Minä olen 52v. ja en tohdi käyttää bikineitä, pitäisiköhän ajatella asiat uusiksi? Dolce&Cabbanan korkokengät. Lukuisat aurinkolasit. Lierihattu. Rollaattori. Jääkaapista letut, wienerit ja wienernougaat. Palaan hakemaan omat tavarani omasta majapaikastani. Ukkonen on tulossa, salamoi. Osasimmepa lähteä hyvän sään aikaan!

Ajamatka Helsinkiin sujuu hiljaisesti. Suuren osan matkaa hän nukkuu. Reissu taisi olla onnistunut, mutta rankka. ”Ihanaa päästä omaan kotiin.”

Puran tavarat, vien paljetti-iltapuvun vaatehuoneeseen, syömättömät täytetyt letut, voipaketit ja wienernougaat jääkaappiin. Hän ottaa iltalääkkeensä. Selkäkivut ovat kovat, mutta onneksi kipulääke vaikuttaa nopeasti.

Hymy on palannut uurteisille kasvoille. Sovimme, että pidämme yhteyttä, ja tulen taas pian käymään.

Seuraavana päivänä soitan. Illalla lähtiessäni hän sanoi, että jäi kiitollisuudenvelkaa, kun ei saanut maksaa bensoja, olin tankannut auton etukäteen mennen-tullen. Hän sanoi haluavansa ostaa minulle kiitokseksi pöytäliinan mökille. Pyydän, että hän ei sitä minulle osta, eikä anna. En halua ottaa vastaan mitään. Että ei synny väärinkäsityksiä, kaiken varalta. Hän on varakas ja jo hyvin vanha. Sanon että hän antaa minulle jotakin paljon pöytäliinaa arvokkaampaa – muiston ja kokemuksen. Se ei liikaannu, siihen ei tule reikiä, se ei mene rikki, eikä sitä voi ottaa minulta pois. Se riittää. Se on enemmän.

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu, Osa 2

Lähdimme matkaan sunnuntaiaamuna kello 10. Hän kertoi että menisimme ensin kahville sukulaisten luo. Pöytään oli katettu itsetehtyä lakkakakkua, raparperipiirakkaa, karjalanpiirakoita ja graavilohi-perunarieskoja, monenlaista hyvää.

Siinä kahvitellessa tajuan että tämä ehtoisa emäntä voisi olla anoppini. Meinasi mennä piirakat väärään kurkkuun. Seurustelin lyhyen hetken ajan ylioppilaskirjoituskeväänä hänen poikansa kanssa. Suhde oli sen verran lyhytkestoinen ja tuhoon tuomittu, että ”anopille” minua ei ennätetty esitellä, eikä hän näin ollen ole tietoinen, että tarjoaa nyt lakkakakkua entiselle miniäehdokkaalleen. En viitsinyt alkaa asiaa selventämään. Mutta kyllä oli kerrassaan outo olo.

Kakkukestien jälkeen ajoimme mökille. Siinä samassa pienessä torpassa hän on syntynyt. Nyt mökki on maalattu vitivalkoiseksi, lattiat marmorista, katossa roikkuu kristallikruunu. Pienestä torpasta on tullut pieni palatsi.

Mökkimaasto on rollaattorilla huono kulkea, korkokenkien korot upposivat sammalleeseen. Irroitin jumiin jääneen rouvan ja talutin sisälle. Purin tavarat autosta. Mieheni nauraa, kun minulla on usein pakattuna monta pikkumustaa mekkoa, mutta ei se ole mitään tähän verrattuna. Hänellä oli mukana täyspitkä paljetti-iltapuku.

Olin hieman huolissani, pärjääkö hän täällä? Makuuhuone on yläkerrassa ja sinne on raput. Onneksi ”anoppi” on tulossa illalla. Hän varmaan ottaa kopin, pitää huolta. Sovimme että tulen seuraavana päivänä perunkirjoitusten jälkeen käymään. Tarjolla olisi täytettyjä lettuja.

Siitä seuraavassa.

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu. Osa I

Olipa mielenkiintoinen ja erikoinen reissu.

Sattuman oikusta tapasin keväällä uudelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen ensimmäisen työnantajani. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen työskentelin vuoden hänen mainostoimistossaan toimistosihteerinä.

Hommana oli tehdä sitä sun tätä, mm. palavereissa tarjottavat hedelmälautaset. Niillä oli ihan tarkka oma leiskansa. Enää en muista ihan tarkalleen; oikeassa reunassa puolikas papaija? Keskellä ananasta, siivu kiiwiä ja päällä kirsikka? Koillinen-kaakko-lounas-luode kohdissa oli jotakin, miten olen voinut unohtaa mitä? Tein niitä varmasti satoja ja tarjoilin vieraille neuvottelupöytään. Kävin myös ostamassa johtajalle uusia sukkahousuja rikkoutuneiden tilalle, kopioin, vastasin puhelimeen, kaikkea sellaista sekalaista yleishyödyllistä.

Puhuin ensi kertaa ruotsia ääneen: ”Papper är slut!” piti sanoa puhelimeen, kun faxista oli loppunut paperi. Tarpeellinen lause! Vieläkin huudan mielellään saman, kotona vessassa.

Sain työpaikan A) koska olin kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta Keski-Suomesta kuin johtaja. B) koska isälläni oli sama tilintarkastaja kuin kyseisellä mainostoimiston johtajalla. Tämä tilintarkastaja näki ylioppilaskuvani ja kuuli että en ollut saanut jatko-opintopaikkaa. Hän ehdotti että hakisin töitä kyseisestä mainostoimistosta. Siitä KAIKKI alkoi. Minun elämäni alkoi siitä.

Olen vuosien varrella monta kertaa miettinyt, että haluaisin kiittää ja haluaisin tavata uudelleen. Tänä keväänä siihen tarjoutui mahdollisuus. Tapasimme. Juttu luisti. Joku mystinen ymmärrys, tuttuus. Huomasin myös helposti loksahtavani entiseen asemaani. Minun oli helppo ”palvella” häntä, olinhan tehnyt opinnäytetyöni jo vuonna 1986. Tiesin tavat ja tottumukset.

Toisella tapaamiskerralla hän ehdotti että mitä jos lähdettäisiin käymään meille yhteisessä kotipitäjässä. Hänellä on siellä mökki. Tiesin mökin, olin käynyt siellä silloin vuonna 1986. Hämmennyin ensin vähän ehdotuksesta, mutta sanoin, että minulla on kyllä asiaa sinne, keväällä kuolleen veljeni perunkirjoitukset olisivat lähiaikoina. Ehkä nämä asiat voisi yhdistää? Mutta miten hän 90-vuotias pärjäisi mökillä rollaattorilla? Hän sanoi pärjäävänsä.

Niinpä läksimme matkaan.

Siitä lisää seuraavassa.

Normaali

Kunnallispolitiikkaa

Maailma on kahtiajakautunut, mutta niin monesta kohtaa että on rikkinäinen peili. Mutta nyt en tarkoita mitään persut vs. vihreät tai feministit vs. naisvihaajat näkökulmaa, ihan liian raskaita aiheita! Ajattelin kesäasukkaat vs. paikallisväestöä.

Kesäasukas katsoo kyläpahasta aborginaalia poikkeavasta näkökulmasta. Käytän sanaa aborginaali, koska eilen paikalla kävi nuohooja, joka käytti tätä Australian alkuperäisväestöä tarkoittavaa termiä itsestään.

Kesäasukas on toisen luokan kansalainen. Meidän tavoille ja uusavuttomuudelle hymähdellään ja varmasti nauretaan takanapäin monet röhönaurut. Ei se mitään. Yhtä paljon mekin nauramme metsässä, tien vieren pusikossa pussikaljaa juovalle paikallisukolle, joka luulee olevansa näkymättömissä. Ehkä vaimoltaan onkin. Tai ”pitkäaikaistyöttömäksi” ristimällemme miehelle, joka istuu koko kesän rivitalo-osakkeensa terassilla siinä ihan Salen vieressä tummanruskeaksi paahtuneena. Hänen hupinsa on ilmeisesti tarkkailla kaupassakävijöitä. Terassilla on myös jääkaappi. Tai ”antiikkikauppiaalle”, joka oikeasti on romukauppias. Tai jäteaseman hahmoille. Tai kalakiskan miehelle, jolla on muoviset kalatossut jalassa.

Täällä on paikaillisia asukkaita noin 800, kesällä väkilukuun tulee nolla perään. Taitaa olla yksi Suomen suurimmista mökkipitäjistä. Kesämökkien kiinteistöverotulot taitavat olla kunnan suurin tulonlähde. Kesämökeistähän maksetaan huomattavasti isompaa kiinteistöveroa, ja onko jopa niin että kunnat voivat sen suuruuden päättää ihan itse.

Lisäksi mökkiläiset maksavat jätemaksun, vesimaksun ja maksun tien käytöstä. Eli mitään kuluja mökkiläisistä ei kunnalle ole, olemme rahanlähde.

Paikallislehdessä oli juttu kunnanvaltuuston kokouksesta. Kunnan tilinpäätös oli yli 300.000 plussalla. Ei ihme ettei kuntaliitos kiinnosta. Miksi liittoutua köyhemmän naapurikunnan kanssa, ja alkaa maksumieheksi kun omalla kunnalla pyyhkii hyvin. Veikkaanpa että täällä vanhustentalossa on hoitajamitoitus ihan kohdillaan, jos ei peräti ylimitoitettu. Varhaiskasvatus on ilmaista, ja omakotitalotontin saa keskustasta eurolla.

Töitä ei kyllä ole. Tai on kesällä, kun mökkiläiset saapuvat, kylän ainoa kauppa pullistelee tuotantonsa äärirajoilla, kesäasukkaat korjauttavat mökkejään, perämoottoreitaan; tahtovat parturiin, manikyyriin, kesäteatteriin; ulos syömään ja tanssimaan.

Lossinkuljettajan paikka oli auki, se kyllä kiinnostaisi! Jos olisin nuori, ryhtyisin ajamaan saaristolossia. Tosin paikka oli vain kesäkaudeksi, mutta aina parempi, kuka täällä liukkailla kallioilla ja myrskyssä talvella.

Monesta asiasta näkyy että hyvin pyyhkii. Keskustaan oli ilmestynyt koiraparkki! Siinä oli oikein kaksi eri aituuta, pienille koirille omansa. Aikas kaupunkilainen systeemi noin niin kuin mökkiläisen näkökulmasta. Eipäilen että koiraparkille ei täällä ole kovin paljon käyttöä. Luulisi että näin maaseudulla koirat juoksevat omilla kotipihoillaan ihan vapaasti muutenkin.

Koirapuiston viereen oli rakennettu ulkokuntosali. Kävin siellä vähän vatsalihaksia tekemässä. Muita käyttäjiä en ole nähnyt.

Ehkä tänne seuraavaksi tulee ratikkapysäkki, jos ei peräti metroasema. Sitten kyllä tarvittaisiin jo oma romanikerjäläinen Salen oven pieleen ja HopOn-HopOff -bussi ja sikinsokin kylätien varteen jätettyjä sähköpotkulautoja asukkaiden käyttöön. Kyllä! Kunta voisi kustantaa jokaiselle kunnan asukkaalle oman sähköpotkulaudan tai -skootterin.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten kunnanvaltuusto päättää 300.000 euroa käyttää.

Normaali