Pysy kärryillä, kärryjä ei enää ole

Aina kun on jotakin mieltä, hetken päästä huomaa, että ei enää olekaan – ainakaan ihan täysin.

Koronakevään olen koohkannut homo correctuksesta. Siitä että ihmislajin menestymisen edellytys ei  ole sapiens eli viisas ihminen vaan correctus eli kyky muutokseen. Sama kuin rotilla. Nekin pärjää melkein missä vain.

Ja samaa mieltä olen – periaaatteessa – edelleenkin, mutta ajatelmani sai pienen kolauksen henkilökohtaisella tasolla eilen. Havaitsin konkreettisesti että minä ainakaan en ole kykenevä muutoksiin henkilökohtaisessa elämässä.

Pidän siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat olleet. Ja tarkemmin katsottuna oma elämäni on varsin kaavoihin kangistunutta. Itse asiassa nyt mieleeni tulikin, että aikoinaan mainostoimistossa tehtiin sellainen tutkimus, minkälaisia ihmisiä me työntekijät olemme, ja minä loksahdin aika näppärästi muutosvastarintaisten lokerikkoon. Merkillistä. Ehkä tämä kaksinapaisuus määrittää minua muutenkin, koska koen olevani myös sosiaalinen erakko.

Eilen kauppareissun päätteeksi päätimme ajella lähikulmia. Käydä katsomassa, mitä talven aikana on tapahtunut kesämökin ympäristössä.

Lähes tonttinaapurina sijaitseva lomakylä on ollut jo vuosia muutosten kourissa. Alueelle on rakennettu paljon uusia mökkejä, ja puita kaadettu – mielestäni liikaa. Mutta nyt tuli piste iin päälle. Ravintolaiva Helena oli kadonnut. Purettu.

Meinasin pyörtyä. Paikkaan liittyy paljon omakohtaisia ja perheeseen liittyviä muistoja 70-luvulta alkaen. Aluksi laiva kellui meressä, silloin se oli parhaimmillaan. Tunnelmallinen, tervantuoksuinen, pimeä. Reunoja kiersivät pöydät, perällä oli baaritiski. Laivan kannelle pääsi istumaan ja nauttimaan kesästä.

Vuosien saatossa laivan kunto huononi. Jossakin vaiheessa se nostettiin merestä kuivalle maalle, yhdistettiin käytävällä uuteen ravintolarakennukseen. Laivan kannelle pääsy kiellettiin.

Viimeisessä vaiheessa laivasta poistettiin keskikohta. Ilmeisesti se oli jo niin huonokuntoinen. Jäljelle jäi vain etu- ja takaosa. Mutta laivan seinustan terassilla oli kiva istua, musta tervantuoksuinen laivan kylki lämmitti.

Nyt laivasta ei ole jäljellä enää mitään.

Jos olisin tiennyt, että se puretaan, olisin halunnut pyytää muistoksi nimikyltin laivan seinästä. Siitä olisi saanut hienon sisutuselementin.

Tuntui jotenkin hyvin haikealta huomata että laivaa ei enää ole. Vaikka ei voi väittää, etteikö uusi ravintolarakennus näytä huomattavasti entistä tyylikkäämmältä. Laiva oli oikeasti ruma röntsä. Silti olin kiintynyt siihen.

”Onko tuo sitä tekuilaa?”, kysyi paikallinen mies kerran 90-luvulla kun joimme tequila-shotteja oikein urakalla. Toinen mies tuli lääppimään, tokaisin sille että en minä mikään raaputusarpa ole, tämä arpa ei voita, menes kokeilemaan jotakin toista. Monenlaisia muistoja. Laivalla kohtasivat paikalliset, mökkiläiset ja veneilijät. Kohtaammeko enää missään? Salen maitohyllyllä, ehkä. Kaipaan vanhoja hyviä aikoja.

Samaa muutoksen kourissa kärvistelyä todistin viime viikolla ystäväni kautta. He möivät ylihintaisen siirtolapuutarhamökin. Rakenteilla on moderni mökki kaikilla härpäkkeillä komealla maisemalla omalle tontille Puumalaan.

Satuin paikalle juuri kun siirtolapuutarhamökistä oli tehty kaupat. Olisin odottanut että ilo olisi ylimmillään, ja samppanjapullo poksunut hyvin onnistuneiden kauppojen ansiosta. Paikalla olikin kaksi surumielistä ja mennyttä kaihoisasti muistelevaa. Pieneen rupumökkiin liittyi paljon muistoja ajalta, joilloin lapsi oli pieni. Mökin myynti konkretisoi yhden aikakauden loppua, uuden alkua.

Muutos ei siis ole helppo. Joskus se on pakko. Joskus se on sitä mitä haluamme, toisinaan tapahtuu vastustuksestamme huolimatta. Silti, muutos on vääjäämätön. Muuttumattomuus ei ole vaihtoehto. Voimme vain sopeutua. Yrittää pysyä kärryillä. Kärryjä ei kylläkään enää ole.

 

 

 

 

Normaali

Homo correctio on nyt loma-asetuksissa

Ensimmäinen aamu Mökillä. Loma alkaa. Kolmeen viikkoon ei pitäisi olla töitä – paitsi yksi kolumnihomma – eikä edes huolta miehen vanhemmista. Kolme viikkoa voidaan olla ihan päät ja kädet tyhjinä, ihanaa!

Päätöksiä: En vöyhkää. En tee mitään muuta kuin ihan pakolliset perunan keitot. Parantelen tosissani leikkaushaavoja. Vähän tuli takapakkia, kun maalasin seinää, vaikka ei olisi saanut, mutta oli ”pakko”, kun ei ollut vaihtoehtoa.

Nyt kieltäydyn havaitsemasta oksia ja lehtiä, jotka pitäisi haravoida. Totisesti pitäisi! Täällä ei ole haravoitu ollenkaan sitten viime kesän.

Kieltäydyn huomaamasta että ikkunat ovat pesemättä. Istun rottinkituolissa pihalla ja tuijotan merta tai luen tai kirjoitan. Kävelen mutta en kuumassa, kun ei saa hiota. Haavat ei tykkää hikoamisesta.

Syön varhaisperunoita, ruisleipää ja silliä. Voisin elää tuolla pyhällä kolminaisuudella. Jo eilen illalla tein iltapalaksi, ja nytkin on perunat kiehumassa. No nyt ne onkin jo kypsiä. Pidän tauon ja syön peruna-sillileipiä lounaaksi. Keitin koko kattilallisen, koska leivät onnistuvat yhtä hyvin myös kylmästä, keitetystä perunasta.

Ei täällä aamu suinkaan jouten ole alkanut! Bolognese-kastike on tehty porisemaan. Yhdessä syödään pasta bolognesea, kun on pojan lounasaika eli noin kello 15. Eletään taas ihan eri aikavyöhykkeillä. Kun poika valvoo, me nukutaan ja toisin päin. Minä pistän vastamelukuulokkeet illalla päähäni, niin en herää, kun poika käy yöpalalla tuvassa. Meidän makuuhuone on siinä vieressä, eikä ole ovea, pelkkä oviverho, joten äänet kuuluvat.

Keräsin myös vuohenputken lehtiä salaattiin. Tein vanhaan kannelliseen lasipurkkiin salaatin. Laitoin kurkkua, paprikaa ja tomaattia, murskasin fetaa, kastikkeeksi fetapurkin mausteöljy, persiljaa puskasta, mustapippuria ja sitten niitä vuohdenputken lehtiä silputtuna. Tähän aikaan vuodesta on ihan turha ostaa salaattia kaupasta. Vihreän salaatin saa pihalta, kun tietää mistä ja mitä kerää.

Martoilla oli joku aika sitten livestreamluento villiyrteistä. Olisin halunnut katsoa, mutta se oli facebookissa, enkä ole siinä mukana. Mutta Martoilla on paljon hyviä ajankohtaisia juttuja. Se organisaatio osaa myös hienosti elää ajassa eli on tehnyt mittavan digiloikan. Seuraan Marttoja instagramissa ja sieltä tulee myös hyviä vinkkejä ja reseptejä. Viimeksi eilen oli ohjeita siitä, miten pinttyneen pahan hajun saa pois vaatteista. Mökkivaatteissa saattaa olla hajuefektejä, jos ovat saaneet kosteutta talven aikana.

Tästä päästääkin viimeiseen päätökseen. Tänä kesänä olen päättänyt pukeutua kauniisti. Nyt en aamulla ojenna kättäni ja nouki ensimmäiset käteen osuvat vaaterievut päälleni. Ne rakkaat, ikivanhat röhnävaatteet. Nyt laitan nätin mekon.

Jotenkin on niin että silloin kun on nuori ja nätti voi laittaa päälle mitä tahansa ja näyttää silti nätiltä. Mutta sama ei toimi enää, kun ikä on tehnyt tehtävänsä ruumissa ja naamassa. Jos keski-ikäinen laittaa päällensä vanhaa ja rupusta, näyttää vanhalta ja rupuiselta. Niin se vain on.

Eilen illalla käytiin ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Meillä on tehtäväjako: mies suorittaa kauppaostokset, minä olen kuskina. Autossa parkkipaikalla on aikaa katsella ihmisiä. Pistin merkille, että täällä päin näyttää olevan ”muodissa” pukeutua minimekkoon vanhanakin. Autoa oli tankkaamassa vanhemman ikäinen nainen pelkkä tunika päällä. Helma peitti juuri ja juuri pyllyn. Toinen samanmoinen meni ruokakauppaan. Minä kun mietin kehtaanko enää polviani näyttää, ja toiset ovat valmiita vilauttamaan puutarhaosastoa.

Mies sanoi että kaupassa ei turvavälejä huomioitu. Se on kyllä huono juttu, ja epäkohteliasta muita asiakkaita kohtaan. Olisiko niin että pääkaupunkiseudulla turvavälit on paremmin sisäistetty, muta täällä ei ole ollut tartuntoja, eikä turvavälitaitoja opeteltu.

Kaksi homoa oli ängennyt iholle lihatiskillä. Mies naurahti autolle palatessaan että käsittämätöntä, hän ei halua sen paremmin covidia kuin aidsiakaan. Täytynee säätää omaa kaupassakäyntiaikataulua. Kauppa on auki aamukuudesta iltayhteentoista. Veikkaanpa että aika rauhassa saa kaupassa käydä myöhään illalla.

Se on jännä miten nopeasti ihminen oppii uusia tapoja toimia, ja niistä tulee normaaleja käytäntöjä. Niin kuin nyt nämä turvavälit. Toinen samantyyppinen uusi käyttäytymistapa on muovijätteen lajittelu. Kaupungissa siitä on tullut ihan jokaipäiväinen normijuttu. Myös täällä saaristopaikkakunnalla on muovinkeräys. Mutta nyt keväällä, kun asuimme kolme kuukautta Länsi-Uudellamaalla, sielläpä ei muovinkeräystä ollutkaan. Minä lajittelin – kun olin siihen tottunut – muovi erilleen. Lopulta lopetin, kun ei ollut paikkaa, mihin niitä viedä. Postitiivista on se, että ihminen voi todellakin niin nopeasti oppia uusia tapoja toimia.

Referoin itseäni; kirjoitin joku aika sitten että ihmisrodun nimi ei pitäisi olla homo sapiens (viisas ihminen) vaan homo correctio (muuttuva ihminen), se on kyllä taas todistettu.

Loppuun päivän politiikkaa. Toivoisin että joku pistäisi alkuun #boycottUSA kampanjan. Kieltäytyisimme matkustamasta Amerikkaan, lukemasta amerikkalaisia kirjoja, kuuntelemasta amerikkalaista musiikkia, katsomasta amerikkalaisia elokuvia, juomasta amerikkalaisia viinejä jne. niin kauan kuin siellä tehdään niin vääränlaista politiikkaa, on rasistista väkivaltaa viranomaisten taholta ja presidentti, joka ei ole sen paremmin homo sapiens kuin correctiokaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaatopaikan jakkara

”Elämme illuusiossa, että tarvitsemme aina vain uusia tavaroita. Asioita markkinoidaan tarvekärjellä – tarvitset tätä ja tätä arkeesi, jotta elämäsi olisi täydempää. Halu ja tarve sekoittuvat.”

Näin sanoo sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Tiede-lehdessä 6/20.

Toivottavasti korona-aika on tuonut selkeyttä halun ja tarpeen eroon. On ollut aikaa havainnoida, mitä oikeasti tarvitsee ja huomata, miten vähän se on. Olemme kasvaneet kulutusyhteiskunnan jäseniksi ja ”tärkein” tehtävämme on mukatarvita lisää pitääksemme yhteiskunnan rattaat pyörimässä.

Keski-ikään mennessä ihminen on ennättänyt ostaa miltei kaiken mitä loppuelämäksi tarvitsee, jäljelle jää vain loputtomien halujen täyttäminen. Ja niitähän piisaa!

Joku omavaraistaloudessa elävä sanoi, että jos heille tulee jonkun asian tarve, ensimmäiseksi ei rynnätä kauppaan ostamaan. Ensin mietitään, mitä meillä on, ja voisiko siitä saada tai tehdä tarvitsemansa. Siinä kuuluu järjen ääni.

Pienimuotoisesti havahduin samaan.

Ostin puutarhaliikkeestä pihalle pöllön. Se maksoi kolmekymppiä. Kotona muistin nämä puheet halusta ja tarpeesta ja omavaraisuudesta, ja mietin että miksi en olisi voinut tehdä pöllöä itse? Miksi ostin sen.

Siispä ryhdyin tekemään betonipöllöjä.

Täytyy kyllä myöntää, että ei tullut ihan niin hienoja ja viimeisteltyjä kuin se puutarhaliikkeen pöllö, mutta omatekemässä on varmasti enemmän tunnearvoa.

Vietiin rakennusjätettä kaatopaikalle. Saunaremontti alkaa olla loppusuoralla. Kaatopaikat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Oletteko poikenneet? Jostakin syystä minulla on asiaa kaatopaikalle miltei joka kesä. Ja aina käy sama juttu. Löydän kaatopaikalta jotakin, mitä muka tarvitsen tai haluan. Mies yrittää estää. Tällä kertaa löysin poltettavan puun kasasta pienen jakkaran. Täysin ehjä ja söpö. Rapsutan sen liasta ja lakanjämistä ja maalaan mustaksi. Kyllä jakkaraa aina tarvitaan.

Jakkaran vieressä oli muuten täysin ehjä, vanha keinuhevonen. En ottanut sitä vaikka olisi kyllä kannattanut. Siitä olisi saanut vaikka koristeen pihalle. Jäi nyt sitten harmittamaan että en ottanut kaatopaikalta keinuhevosta!

Taidan siis olla toivoton tapaus, mitä tulee haluamiseen ja tarvitsemiseen.

Normaali

Vapaa ilta ja maalausapina

Mitä tekee nainen, kun perhe lähtee kaupunkiin ja nainen saa äitiydestä ja vaimoudesta vapaan vuorokauden?

Nainen avaa radion, viinipullon ja tolun.

Imuroi, luuttuaa, tamppaa, pesee lakanat, vaatteet, wc:n, kylppärin, lavuaarin, lieden ja sen alakaapin, missä on roskis.

Vasta kun kaikki on tiptop ja pullot – viini ja tolu – tyhjentyneet, nainen saa rauhan.

Harmi, että nainen on sitten jo liian väsynyt nauttiakseen vapaasta illastaan.

Nainen menee nukkumaan.

Näin se menee, ainakin minulla. Mikä siinä on, että on niin vaikea antaa olla? Jättää siivoamiset väliin. Istua alas, ja avata vain se viinipullo. Kuunnella linnunlaulua.

Pelkään, että siivoaminen on ansa. Häärätessä kotihommia jää tekemättä tärkeämpi. Koko elämä voi mennä niin että siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa, touhuaa, eikä tee sitä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Vaikka en edes ole himosiivooja, olen vähän boheemi, silti luulen, että nukkumisen jälkeen eniten aikaa elämässäni olen käyttänyt siivoamiseen. Ja se on niin turhauttavaa puuhaa! Siivouksen tuoma onni kestää hetken; jo kohta on kaikki taas likaista ja pölyistä ja kaikki pitää aloittaa uudelleen.

Varoitus, tulossa yleistys, ei saa suuttua.

Väitän että miesten kykenemättömyys tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, näkemättömyys kodin siivoustarpeelle, kykenemättömyys ennakoida jääkaapiin tyhjentymistä ja sen seurauksena kykenemättömyyttä ennakoida ruokavarantojen täyttötarve, on tehnyt heistä historian saatossa einstaineja, kolumbuksia, da vinceja, bacheja ja sokrateksia. Puhumattakaan billgateseja, elonmuskeja ja donaldtrumpeja.

Yleistys jatkuu, varoitus jatkuu.

Meille naisille jää kaksi mahdollisuutta. Opetella toisenlainen tapa suhtautua tai palkata vaimo, joka tekee vaimon työt. Toisaalta hänkin on nainen. Mitä hän jättää tekemättä tehdäkseen minun kotityöni?

Minä en keksi tähän ratkaisua. Toivottavasti joku keksii.

Samalla voisi keksiä maalausapinan. On vaikeaa maalata rakennuksen seiniä korkealla. Kiikkua tikkailla epätasaisella alustalla. Jonkinlainen maalausapina kiipeäisi ketterästi hankaliinkin paikkoihin.

Tällaista nyt mielen päällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Tuhansien järvien maa, tuhannen taalan paikka

Toivakseni poikkeusaika opettaa uusia käytäntöjä ja tuo ideoita, miten voisimme tulevaisuudessa tehdä asioita toisin kuin ennen parantaaksemme luonnon tilaa – ja siinä samalla omaa hyvinvointiamme. Tämä on tuhannen taalan paikka tehdä isoja muutoksia, jotka voivat viedä meidät uuteen tulevaisuuteen.

Kuten lentomatkailu. Mediassa on ollut puhetta pienten kenttien sulkemisesta Suomessa. Mielestäni asioita pitäisi nyt ryhtyä katsomaan uudella tavalla. Onko lyhyiden välimatkojen lentäminen enää tätä päivää? Ymmärrän tilanteen, missä välimatka on pitkä, mutta puolen tunnin maan sisäinen lento, voiko sellainen olla missään tilanteessa hyväksyttävää? Sairaankuljetuksessa, kyllä.

Muistan kun ammoisina aikoina olin työmatkalla –lentokoneella– Tukholmassa. Paluumatkalla eräs seurueemme jäsenistä sanoi tunteikkaasti että ”on tää nyt vaan niin hienoo”. En voinut käsittää – en silloin, en nyt – että lentäminen voisi olla jonkun mielestä jotenkin glamööriä. Tai työmatkalla olo. Mitä hienoa on siinä on? Tässä kohtaa ajatteluun ja asioiden arvostukseen pitäisi saada aikaan muutos.

Mitä ihanaa on istua ahtaasti ja juoda pahvimukista pahaa kahvia tai vaihtoehtoisesti mustikkamehua? Jonottaa turvatarkastukseen, passintarkastukseen, lentokoneeseen ja sieltä pois.

Ärsyttävintä on se poislähtö. Matkustajat nousevat seisomaan sisällä koneessa kapealle käytävälle odottamaan että ovet avataan. Jään mielenosoituksellisesti istumaan paikoilleni. Mikä kiire sinne on rynnätä? Eivät kaikki varmaankaan ole säntäämässä jatkolennolle? Pahimmassa tapauksessa joutuu seisomaan täyteenahdattuun lentokenttäbussiin, ja odottamaan että minä tulen sinne viimeisenä ja bussi pääsee vihdoin lähtemään kohti lentokenttää.

Ei se olekaan ärsyttävintä. Vielä ärsyttävämpää on lentokoneen lastaus. Aina joku jää asettelemaan matkalaukkuaan ylähyllylle, ja koko jono takana seisoo. Ja kaikilla on matkalaukut sisällä matkustamossa, koska kukaan ei enää laita niitä ruumaan, koska siitä pitää maksaa lisää. Niinpä kaikki kuljettavat omaa laukkuaan mukana ja joka nurkka ja kolo on täynnä laukkuja.

Mielestäni lentämiseen liittyy outoa vanhaa hienoutta, jonka takia ihmiset yhä haluavat lentää, ja pitävät sitä hienompana matkustusmuotona kuin mitä se onkaan. Sitä on vähän muiden yläpuolella, kun lentää taivaalla. Vaikka kuulkaa, siinä ei ole enää mitään hienoa, kaikki lentävät.

Monessa tapauksessa lentäminen ei tuo edes merkittävää ajansäästöä. Lentokentät sijaitsevat kaupunkien ulkopuolelle, ja kentälle on mentävä huomattavasti etukäteen kaikkien lentokenttäkommervenkkien takia. Rautatieasemat sijaitsevat keskustoissa, eikä asemalla tarvitse hengailla, sen kun kävelee junaan omalle paikalleen, joka on huomattavasti isompi ja parempi penkki kuin lentokoneessa.

Matka-ajan voi hyödyntää; tehdä töitä, nukkua, syödä/juoda ravintolavaunussa, soitella, liikkua. Lentokoneessa voit vain lukea paikoillasi, katsoa elokuvaa, jonka lentoyhtiö on sinulle valinnut, syödä kädet lintassa teollisuusruokaa ja yrittää availla korvia ilmanpainelukituksesta.

Nyt pitäisi panostaa raideliikenteeseen ja sen kehittämiseen. Ja tehdä junamatkailusta ”hienoa”.  Vaunuosastoja pitäisi olla eri tarkoituksiin. Pitäisi olla hiljaisia vaunuja, missä saa nukkua tai tehdä töitä rauhassa. Pitäisi olla toimistovaunuja, joissa hyvät äänieristeet puhelimessa puhumista varten. Neuvotteluhuonevaunuja? Luxusvaunuja? Vauvavaunuja? Konserttivaunuja? Pubivaunuja? Luxusravintolavaunuja valkoisine pöytäliinoineen ja pöytiintarjoiluneen? Ehkä kehittämällä raideliikenteen sisältöä siitä voitaisiin saada kiinnostava vaihtoehto myös liikematkustajille ja luxusta kaipaaville. Ehkäpä junassakin voisi joskus sanoa ”on tää vaan niin hienoo”.

Olisi upeaa joskus päästä matkustamaan Orient Expressillä tai muulla ihan oikealla luxusjunalla. Mutta hienoa oli myös Moskovan junassa, missä junahenkilökunta palveli vaunuhin. Kävivät kyselemässä mitä saisi olla. Tilasin gintoniceja, köllöttelin pedilläni ja katselin ohikiitäviä maisemia ylähäisessä yksinäisyydessä ,ja tunsin olevani kansainvälinen seikkailijatar. Se oli hienoa.

Hienoa oli myös yöjunassa Nairobista Mombasaan. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat ja pöytiin tarjoilu. Tarjoilija toi punaviiniä vaikka oltiin tilattu valkoista. Kaatoi laseihin väärän viinin ja totesi: ”It’s your destiny!” Mikäpäs siinä, kohtaloonsa on ihmisen tyydyttävä.

Käytyäni katsomassa minkälainen vessa junassa on, päädyin ottamaan ripulilääkettä, jolla sain aikaiseksi itselleni ummetuksen, eikä minun tarvinnut käydä tarpeillani matkan aikana.

Illalla hyttipalvelija kävi avaamassa sängyn, toisin sanoen nosti lakanan nurkkaa sen verran että sänkyyn pääsi pujahtamaan ja työn tehtyään totesi arvonsa tuntien: ”Some money for my”. 

Lentomatkasta Afrikkaan ja sieltä pois en muista mitään.  En, koska siinä ei ollut mitään erikoista. Todennäköisesti lentoemäntä jakeli ruuat ja juomat ihan niin kuin piti, ja minä mietin, milloin kannattaisi mennä jonottamaan vessaan, koska itseaiheutettu junaummetus alkoi vihdoin mennä ohi.

Normaali

Spedeäiti

Kävin pitkästä aikaa kaupungissa. Oli Typy-auton huolto, hammaslääkäri, tikkien poisto terveyskeskuksessa, kampaaja – ensi kertaa sitten helmikuun –  ja Minnan-päivän viettoa yhdessä kaiman kanssa.

Meillä on ollut traditiona viettää yhteistä nimipäivää. Pari kertaa olemme kutsuneet yhden vieraan – jonkun ei-Minnan – juhliimme. Vitsailemme, että meillä minnoilla on ihan omat Minna-ongelmat, pitkältä samojen haasteiden kanssa taistelemme. Meillä on myös omat Minna-ilot, ja Minna-kiinnostuksen kohteet.

Huomaan, että minulla on ystäviä joka tarkoitukseen.Ystäväpiirini ei ole laaja, päin vastoin pieni ja valitettavasti pienenemään päin. Luonnollista poistumaa on jo tapahtunut. Kaksi ystävää olen menettänyt syövälle.

Ystävänipiirini on varsin heterogeeninen, kaikilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja ehkä jopa erilainen arvomaailma. Olen kyllä aika huono pitämään yhteyttä, mutta onneksi nämä vakiystäväni ovat siinä suhteessa samanlaisia. Nimipäiväkaimaa en ollut nähnyt vuoteen, ja ystävyys on ollut satunnaisen soittelun varassa. Silti tavatessamme kaikki jatkuu saumattomasti. Toivottavasti hän pääsee kesällä mökkivierailulle.

Auton huolto oli Tikkurilassa, ja kun olin jättänyt auton sinne, kävelin Vantaan joen vartta juna-asemalle. Kello oli vasta seitsemän aamulla. Hetken aikaa pohdin että olisipa kiva kävellä joenvartta Helsingin keskustaan asti. Joenvarsi on kaunista. Ja siinä Tikkurilan kohdalla siinä on kivoja taloja. Linnut lauloivat, puput pomppivat, tuomet tuoksuivat. Mikä idylli! On mukava katsella taloja ja miettiä, minkälaista niissä olisi asua.

Helsingin keskustassa oli myös idyllistä. Ei turisteja, ei ruuhkia, ei väenpaljoutta. Asiat hoituivat nopeasti, koska ketään ei ollut missään. Kävin ostamassa uudet rintsikat. Hommaan meni myyjäavusteisena sovituksena vajaa 15 minuuttia. Kokeilen jopa useamman vaihtoehdon. Jos aina olisi näin vähän ihmisiä liikenteessä, miten sujuvaa kaikki olisikaan! Tällaisesta hiljaisesta kaupungista minä pidän. Tällaisessa voisin ehkä asuakin ilman että ahdistaisi.

Ja ihmiset ovat hyväntuulisempia kuin normaalisti. Tuntuu kuin tämä kaupungissa poikkeuksellinen hiljaisuus ja rauha olisi rauhoittanut myös ihmisten mieltä.

Söin sekä lounaaksi että päivälliseksi sushia. Sitä ei meidän maalta saa, ja kaupungissa sushipaikka on lähiravintola. Täytyi tankata kaupunkiherkkua.

Ensi viikolla ravintolat ja kahvilat avautuvat. Aion mennä heti maanantaina terassille, jos sää on näin kaunis kuin nyt. Tuntuu oikealta kesältä.

Loppuun idea. Nyt kun olemme tottuneet ja sopeutuneet kaikenlaisiin rajoituksiin, ehdotan että alle 15-vuotiaiden pääsy ruokakauppoihin kielletään vauvoja lukuun ottamatta. Turvavälejä on vaikea pitää, kun kaupassa on paljon väkeä. Nyt maaseutukaupoissa on jo nähtävissä nämä perheryntäykset kauppaan. Ruokaostoksille tullaan mökiltä koko porukalla. Kaupassa lapset juoksentelevat siksinsokin ja räpläävät tavaroita. Jos kauppaan on lähdettävä koko porukalla, joku aikuisista voi jäädä lasten kanssa ulos siksi aikaa, kun yksi suorittaa ostokset.

Poika sai filosofian kokeesta 10. Olen iloinen hänen puolestaan. Kutsun poikaa nyt Sokratekseksi. Hän kutsuu minua spedeäidiksi.

Normaali

Tarjous josta ei voi kieltäytyä

Kun kärvistelin kuumien aaltojen kanssa, ystävä vinkkasi englantilaisesta anti-flush-tuotteista. Become-merkki on kehittänyt erityisesti kuumiin aaltoihin pätevän materiaalin, josta valmistetaan yöpukuja ja alusvaatteita. Niiden pitäisi helpottaa oloa. Kiinnostuin.

Sanoin miehelle, että tässä olisi hyvä äitienpäivälahja, ja hän pistikin vinkin korvan taakse. Tilaus meni hivenen pitkäksi, äitienpäivän ohi, mutta viimein yöpaita kuitenkin saapui. Olen käyttänyt sitä nyt noin viikon verran. En voi käsittää, tuntuu uskomattomalta, mutta toimii! Minulla on ollut jopa kylmä. Jotakin ihan uutta.

Päällisin puolin yöpaita näyttää ihan normaalilta. Materiaali on ilmeisesti jotakin tekokuitua, mutta tuntuu ihoa vasten hyvältä. Olen ihoherkkä, helposti kutiava ihminen, mutta tämä tuntuu oikein hyvältä.

Tekisi mieli tilata lisää. T-paitoja ja aluspaitoja.

Tilaaminen Isosta-Britanniasta on tullut vähän mutkikkaaksi brexitin myötä. Jos tuotteen hinta on alle 22 euroa, siitä ei tarvitse maksaa alvia. Jos hinta on alle 150, alv pitää maksaa ja tuote tullataan, mutta tullimaksua ei tarvitse maksaa. Yli 150 euron ostoksista maksetaan sekä tulli että alv.

Yöpaita maksoi alle viisikymppiä, joten se piti tullata ja maksa alv. Tullaus vie aikaa, joten sen takia lähetyksen tulo kesti.

Harmi juttu tämä brexit. Olen aiemmin ostanut miehelle ja pojalle lahjaksi pyjamia englantilaiselta Bonsoir of London -merkiltä. He valmistavat perinteisiä ”ukkopyjamia”. Kun mies täytti 60, tilasin hänelle lahjaksi silkkisen pyjaman. Puuvillaisia on eri paksuisesta kankaasta – ohutta, viileää puuvillaa kesäksi ja paksua flanellia talveksi. Erinomaisia tuotteita, mutta nyt niitäkään ei viitsi enää tilata, kun tulee tullihässäkkä.

Nettiostaminen on kivaa. Kaikki maailman tavarat ovat tarjolla. Ja postimies tuo tavaran ovelle. Postimies taitaakin olla nykyisin eniten kohtaamani ”ulkopuolinen” ihminen. Jos tavarat eivät mahdu postilaatikkoon tienvarteen, hän kurvaa autolla oven eteen. Tällä viikolla postimies toi aamutossut ja arnicaa.

Huomenna on taas tulossa lähetys. Tilasin Futonetiltä patjan keittiön sivustavedettävään. Heiltä saa hyviä futonpatjoja, ja vieläpä erivärisinä.  Keittiöön tulee vihreä. Tapetit ovat pieniruutuista vihreä-valkoista tapettia. Sen tapetinkin tilasin aikoinani netistä. Tuli Amerikasta asti. Vähän jännäsin, olinko osannut laskea menekin oikein, kun mitat oli tuumissa, ja menekin laskeminen on muutenkin vaikeaa, koska joka seinällä on ikkuna tai oviaukko. Mutta hyvin meni ja nätti tuli.

Mitään hankaluuksia ei nettitilauksien kanssa ole ollut. Kopkop. Tavara on ollut sitä, mitä on pitänytkin olla. Tosin maintsemani silkkipyjama hapertui puolessa vuodessa ihan olemattomiin, kangas alkoi repeillä. Olin siitä yhteydessä myyjään, kyllä sen hintatason tuote pitäisi vähän pidempään kestää. Vaikkakin epäilen että miehen levotomalla nukkumistyylillä on voinut olla vaikutusta kankaan kulumiseen. Valmistaja pyysi lähettämään pyjaman  heille takaisin analyysia varten, ja saimme lopulta korvaavan tuotteen tilalle.

Jos ja kun vielä joskus palaan kaupunkiin, kokeilen ruokakaupan nettiostamista. Se kuulostaa ihanan helpolta, ja säästäisi aikaa. Tosin en tiedä, mihin?

Itse asiassa, silloin kun olin lapsi, meille toi ruoka-kaupan lähetti ruoat. Se oli paikallisen kyläkaupan kehittämä oma erikoispalvelu. Saarijärven Marjomaa -ruokakaupan Taavi kuljetti ostokset kotiin. Tilaukset tehtiin puhelimella. Olipa edistyksellistä! 70-luvulla.

Siellä oli myös parturi-kampaaja Kari, joka kiersi leikkaamassa ihmisten hiuksia kotona. Hänellä ei ollut liiketilaa ollenkaan, hiustenleikkuutavarat olivat autossa, asiakas pesi tukkansa itse ennen Karin tuloa. Sitten viritettiin jakkaraa eteisen peilin eteen, ja Kari ryhtyi hommiin.

Oli muuten varsin hyvä leikkaamaan. 80-luvun alussa kaikilla saarijärveläisillä tytöillä ja nuorilla naisilla oli Karin leikkaama Diana-tukka. Nuorena poikana Kari ajoi kesätöikseen nurmikoita. Ehkä siinä nurmikoita leikatessa keksi että  tukkiakin leikataan. Kävi meidänkin kotipihan nurmikot ajelemassa. Äiti pyysi välillä viemään Karille mansikkamehua, kun oli niin kuuma. Ja minähän vein.

Luin Hesarista yhtenä päivänä, että pari maahanmuuttajaa oli keksinyt totetuttaa tämän saman idean kiertävästä parturi-kampaajasta. Heillä oli oikein tyylikäs pakettiauto, mistä oli sisustettu kampaamo. Hyvä idea, toivottavasti leviäsi muuallekin.

Mökkipaikan kampaamopalvelut ovat vähissä. Ennen siellä oli taitava pitkänlinjan kampaaja, mutta hän jäi eläkkeelle. Uusi on taas nuori nainen, joka oli äitiyslomalla viime kesän. Olisin hyvin voinut käydä kampaamopakussa leikkauttamassa tukkani, jos sellainen olisi ollut kesätorilla parkissa punkkibussin vieressä.  Kyllä kai torilla voi myydä muutakin kuin pottuja, vaikka sitten hiustenleikkuuta.

Huomenna pääsen kampaajalle. Ensi kertaa tänä keväänä. Edellinen käynti oli helmikuussa. Materiaalia on kertynyt. Iltalehden sivuilta luin lob-tyylistä, sopii kuulemma ihan kaikille ja on nyt muodissa. Käytännössä tartkoittaa rikottua polkkatukkaa, jossa sivut ovat edestä vähän pidemmät kuin takaa. Sellaista meinasin.

Samalla reissulla käyn näyttämässä hampaita oikojalla. Suorassa ovat jo, nyt vain yritetään saada alaleukaa uuteen asentoon. Olo on kuin Marlon Brandon esittämällä mafiapomo Vito Corleonilla Kummisedässä. Marlon Brando esitti roolin pumpulitupot poskissa, että sai oikean fiiliksen ja sössötävän puhetavan. Minulla on muovitupot poskissa, ne pakottavat leukaa eteen ja sössötän minäkin, mutta kukaan ei oli kyllä tullut pyytämään minulta palveluksia, joista ei voi kieltäytyä. Ainoastaan olen törmännyt verkkokaupoissa tarjouksiin, joista ei voi kieltäytyä. Vähän liikakin.

Naispuolinen mafiapomo. Sehän voisi olla mafia-alan uusi tulevaisuus, jos sukupuolirakenteet menisivät siellä uusiksi. Tai jonkin tv-sarjan idea. On kyllä vaikea kuvitella tasa-arvoista tai feminististä, emansipoitunutta mafiaa. Sen verran traditionaaliset sukupuoliroolit on niissä piireissä. Lähti nyt vähän laukalle ajatus ja tämä kirjoitus. Selvä signaali siitä että aika lopettaa lätinä.

Purennan oikominen ei ole ihan ihaninta, mutta siinähän se on mennyt, muun ohessa melkein huomaamatta tuokin.  Niinhän se elämässä on.

Välillä tuntuu siltä, että koko elämä menee huomaamatta ohi siinä kaiken muun sivussa.

Normaali