Stand-upia keittiössä

Meidän perheessä on aina vitsailtu. Jo lapsuuden kodissani viljeltiin paljon tilannekomiikkaa, joskin isävainaan vitsivalikoima oli varsin toisteinen. Uskon huumorin kasvattavaan voimaan. Se että osaa nauraa itselleen, näkee arjessa komiikkaa, ja sopivassa tilanteessa osaa kääntää surun iloksi, ovat hyviä ja tarpeellisia ominaisuuksia. Joskus joku rankka asia on helpompi kohdata, kun voi nähdä myös asian koomiset puolet. Onhan sanottu että Suomi selvisi sodasta, koska sotilaamme osasivat heittää läppää, keventää rankkaa kokemusta. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon sotilashuumoria.

Esimerkki meidän perheen komiikasta. Poika tipahti pöydältä kaksivuotiaana kerhossa ja otsaan jouduttiin laittamaan tikit. Otsaan jäi kuitenkin hento jälki haavasta, se on vieläkin nähtävissä. Tänä kesänä – 14 vuotta tapahtuman jälkeen – keksin (omasta mielestä) hauskan selityksen arvelle.

Sanoin pojalle, että jos joku joskus kysyy haavasta, voi aina sanoa, että ”I was born as a unicorn”. Sitten ryhdyin vuolaasti kuvailemaan, kuinka yksisarvisen synnyttäminen oli rankkaa puuhaa. Että ei ihme että lapsiluku jäi yhteen. Suunnittelin, kuinka joskus, kun poika menee naimisiin, pidän tästä asiasta tunteikkaan puheen.

Poikaa huvitti: ”On sulla jutut”.

”Kyllä teillä on minun kanssa hauskaa. Ihan kuin olisitte stand-up showssa, vai mitä?”

”Joo, ilmaisesta stand-uppia.”

”Ei. Kyllä minä tämä tulee teille kalliiksi, jos tarkkoja ollaan. Hyvin kalliiksi.”

”Niin, kyllä on laatuunsa nähden varsin kallista”, vastasi sarkastisesti mies.

Kaikki nauroivat.

Show must go on.

Normaali

Onnen aika on nyt

Kuluvana vuosikymmenenä minulta on kuollut isä, äiti, tärkeä ystävä, veli ja kummitäti. Ja vielähän tässä on vuosikymmentä jäljellä, aikaa tapahtua.

Viime aikoina olen pohtinut, miten nämä kuolemat ovat vaikuttaneet minuun. Vanhojen ihmisten kuoleman hyväksyy, varsinkin jos ovat sairaita. Kuolema on helpotus, reitti pois kivusta ja kärsimyksestä. Mutta omanikäisten, ystävän ja veljen, kuolemat ovat pahimpia. Niiden kohdalla jää jossittelemaan. Kuolemalle olisi heidän kohdallaan kenties ollut vaihtoehto; jos syöpä olisi löytynyt aiemmin, jos veli olisi halunnut hoitoon.

Huomaan että asenteeni on hieman muuttunut. Minulle on tullut kiire elää. En pelkää kuolemaa, mutta haluan vielä elää. Kyse on pienistä asioista. Jutuista, jotka haluan toteuttaa. Esimerkiksi haluan verhoiluttaa isoisän vanhan nojatuolin. Vuosia olen sitä jossitellut. Vanha verhoilu on ihan kunnossa, mutta ruma. Nyt en enää odota. Nyt on tärkeää saada se kuntoon.

On tärkeää tehdä niitä asioita, joista pitää, jotka tuovat iloa, joissa itse on parhaimmillaan. Pitää panostaa kaikkeen, mikä tuo ympärille iloa ja valoa. Mitään ei kannata pantata, säästää johonkin mystiseen tulevaan onnenaikaan. Onnen aika on nyt. Ei milloinkaan muulloin.

Jostain luin vähän aikaa sitten kuolleen Claes Anderssonin ajatuksia. En muista asiaa sanatarkasti, mutta hänen sanomansa oli että omaa onneaan ei pidä ulkoistaa. Sitä ei kukaan tule ovesta sisään sinulle tuomaan. Oma onnesi on sinun oma tehtäväsi.

Viisas mies. Pitäisi perehtyä hänen tuotantoonsa. Mutta juuri nyt, kun on tullut kiire elää, on tullut niin paljon asioita, mitä pitäisi, että kohta on niistä stressi ja burnout.

Kuolemaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on tietenkin myös tullut ajatelleeksi ja omaa hautapaikkaa suunnitelleeksi. Olen aina ajatellut että ihmisen sielu on kuolematon ja sukupuoleton. Se palaa kuolessa sinne mistä lähtikin, jumaluuteen. Minusta kuolema ei ole pelottava, koska se on sitä samaa aikaa, kun en ollut vielä syntynyt. Aikaa ennen vuotta 1967, eikä se ollut yhtään pelottavaa.

Claes Anderson on sanonut kuoleman jälkeisestä elämästä näin: ”Illuusiot ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä…ovat syntyneet meidän kyvyttömyydestämme hyväksyä elämän rajallisuus sekä haluttomuudestamme suoda elintilaa niille, jotka eivät ole saaneet syntyä ja liittyä elävien joukkoon.”

Sekin tuntuu oikealta. Meidän täytyy osata ja uskaltaa hyväksyä elämän rajallisuus. Mielestäni olemme siinä suhteessa vielä aika alkeellisella tasolla. Ihmisellä on kyltymätön halu elää mahdollisimman pitkään.

Juttelin kerran erään vanhan ja viisaan kirkkoherran kanssa kauniilla hautausmaalla. Hän sanoi että ei ymmärrä tätä kivien palvontaa. Ihmiset tulevat ja hoitavat hautapaikkoja, istuttavat kukkia, nyppivät, kitkevät, sytyttävät kynttilöitä.

Minä pidän paljon vanhojen hautausmaiden tunnelmasta ja tykkään niillä kulkea, mutta huomaan että olen alkanut ajatella vanhan kirkkoherran tavoin. Kivien palvontaa. En toivoisi sitä tapahtuvat minulle. Toisaalta en halua tulla haudatuksi minnekään mökin takatontillekaan. Mielestäni se olisi ikävä tunne seuraaville sukupolville. Että siellä se on Minna-tätivainaan tuhkat tontin perällä, pimeinä öinä ei siellä päin uskalla kulkea.

Ei niin, ihan sen takia haluan tulla haudatuksi hautausmaalle. Se on ruumiiden ja tuhkien sijoituspaikka, ihan niin kuin jätteetkin lajitellaan, niin ihmisjätteiden loppusijoituspaikka on hautausmaa. Se on asianmukaista. Ei niitä muitakaan jätteitä ripotella mihin sattuu.

En ajattele asiaa myöskään siltä kannalta, että hautausmaa on siunattua maata. Mielestäni kaikki luonto on pyhää ja siunattua, joten siltä kannalta ihan sama missä on. Joten jos satun kuukahtamaan jonnekin viidakkoon tai juoksuhautaan, ei tarvitse lähteä etsimään ja luita kuljettelemaan boxissa kotimaahan. Antaa olla siellä missä on. Luonto on yksi ja sama ja pyhä.

Olen katsonut sopivan hautapaikan Kustavin hautausmaalta. Siinä lepää nyt kalastaja ja hänen vaimonsa Olga, muistaakseni kuolleet joskus 30-luvun lopulla. Pieni kivi, hautausmaan reunalla, pieni portti, mistä kulkea, lähellä. Kalastajan ja Olgan kiveä ei tarvitse ottaa pois, se saa jäädä siihen. Heillä ei ilmeisesti ole omaisia, koska hautapaikka on vanhentunut, eikä sitä ole lunastettu. Ehkä siihen mahtuisi. Ehkä siinä voisi olla oma loppusijoituspaikka.

Normaali

Lääkäripuhetta

Mökkinaapuri, aktiivinen ja reipas 76-vuotias rouva, oli närkästynyt lääkärissäkäynnin jälkeen. Lääkäri oli kirjoittanut epikriisiin: Puhuu paljon, pitkiä lauseita. Naapurini tuntien voin kyllä hyvin uskoa, että diagnoosi oli täyttä totta, mutta silti se tuntui potilaasta itsestä epäasianmukaiselta ja mitenkään hänen vaivoihinsa liittymättömältä huomiolta.

Ystävällä oli soittoaika terveyskeskuslääkärille. Puhelun jälkeen ystävä sadatteli että tämä ei nyt mennyt yhtään putkeen, koska lääkäri oli sama kuin keväällä. Kysyin, että mitä silloin oli tapahtunut. Ystävä oli mennyt lääkärin luokse valittamaan erilaisista, sekalaisista oireista, joiden arveli johtuvan vaihdevuosista. Kuukautiset olivat loppuneet puoli vuotta aiemmin. Käynnin jälkeen ystävä meni omakantaan tutkimaan, mitä lääkäri oli käynnistä kirjannut: ”Kuin satuja kuuntelisi.” Nyt ystävä joutui kertomaan samoja satuja samalla lääkärille.

Ehkä olisi meille potilaille parempi, kun emme saisi luettavaksemme kaikkia lääkäreiden ylöskirjaamia ajatuksia meistä ja vaivoistamme. Itse en ainakaan välttämättä tahtoisi tietää, ovatko omat tulkintani oireista lääkärin mielestä ”satuja” tai esitänkö ne hänen mielestään liian pitkinä lauseina.

Toisaalta, mukavia ja toisenlaisia esimerkkejä on myös saatavilla. Keväällä/kesällä tutkittiin suolisto-ongelmiani. Epikriisi saapui kotiin. Luin statuksen. Se alkoi: ”Hoikka rouva. Anus siisti.”

Teini aina jaksaa huomauttaa minulle vatsan seudulle ilmaantuneesta möykystä. Nyt menin ylpeänä miehen ja pojan luokse lääkärintodistus kädessä. Katsokaapas tätä, minullapa on ihan lääkärin kirjoittama todistus siitä, että olen hoikka! Turha yrittää muuta väittää!

Eräs ystävä, +60v. kävi myös lääkärissä. Hänelle lääkäri oli luvannut pitkää ikää. ”Tulette elämään pitkään”. Ystävä oli vielä tarkentanut, että voiko lääkäri varmasti tämän luvata. Kyllä kuulemma.

Toivottavasti lääkäri ei yhtä auliisi kerro päinvastaisista ennusteista. Ei ehkä olisi kiva kuulla että tulee elämään ”lyhyeen”. Vaikka ehkä juuri tuo tieto olisi sitäkin tärkeämpi kuulla. Ehkä potilas vielä ehtisi vaikuttamaan asiaan parantamalla elintapojaan.

Summa summarum, kun menet lääkäriin, puhu lyhyitä lauseita, älä sepittele. Parhaimmassa tapauksessa saat mukavan elinaikaennusteen ja puhdas-anus-statuksen.

Normaali

Syysintoa

Ihminen on siitä jännä otus, että tekee mielellään samoja asioita – jopa virheitä, toistaa tyhmä itseään. Kulkee kehää. Välillä hämmästellen, että ai-jaa tässä minä taas olen, samassa tilanteessa. Minä ainakin.

Tähän tulokseen tulin, kun katsoin syksyn kalenteria. Mitä, mitä, mitä ihmettä! Taas on tullut ilmoittauduttua vaikka minkämoisille kursseille, on keramiikkaa ja dreijausta, lavatanssijumppaa. On ostettu teatterilippuja ja lippuja konsertteihin. Mikä toimintaähky!

Kaikki on vain seurausta hissukkaisesta ja tapahtumaköyhästä kesäelosta. Ja taas tulee käymään niin kuin se eräs syksy, oliko se viime syksy, kun olin ilmoittautunut lasihimmelikurssille. Sain aikaiseksi pienen naurettavan kuution, sitten meni jo hermo, heitin luonnonvalkoisen valheen pakottavasta syystä poistua välittömästi paikalta ja poistuin, takaisin tulematta. Se niistä lasihimmelistä.

Jostakin mystisestä syystä luulen joka loppukesä eri opistojen kursseja tutkiessani olevani halukas ja kiinnostunut erilaisiin askarteluihin. Tässä täytyy olla joku lapsuuden askarteluvaje kysymyksessä. Niinhän onkin. Minä olisin halunnut lapsena päiväkotiin, kaipasin toisten lasten seuraa, mutta en päässyt, koska äiti oli kotona. Kävin vain seurakunnan kerhossa, se taisi olla kerran viikossa. Siis minulle jäi askarteluvaje, jota nyt yritän täyttää.

Kun poika oli pieni, kuskasin hänet kaikkiin mahdollisiin perhekerhoihin, mitä lähihoodeilla oli tarjolla. Poika ei ollut yhtään kiinnostunut askarteluhommista, mutta minä sitäkin innokkaammin leikkasin ja liimasin.

Nyt käy joskus niin onnekkaasti että olen työvuorossa perhekerhoissa tai pääsiäis/juoluaskartelussa. Silloinkin mielelläni ryhdyn itse askartelemaan.

Odottakaapas vaan, attendot ja esperit, kun meikä tulee vanhaksi ja päätyy teidän hoteisiin. Varatkaa valmiiksi vessapaperirullia ja erikeeperiä –paljon! Täältä tulee mummo, joka todellakin haluaa askarrella! Ja sen päälle lavatanssit ja herransiunaukset, avot! Täydellistä!

Normaali

Typy-auto

Keväällä kuollut veljeni harrasti vielä terveenä ollessaan autoja. Hän osti vanhoja, huonokuntoisia ja kunnosti niitä. Oli oikein pätevä ja kätevä käsistään.

Kun veli kuoli, häneltä jäi kolme autoa: vanha, 60-luvun alkuvuosilta peräisin oleva Mersu (sama Mersu toimi vuonna 1994 hääautonamme, veli kuskina), kullanvärinen Oldsmobile ja punainen Jaguar, vuosimallia 2007. Ja koska meitä jäljelle jääneitä sisaruksia oli sopivasti juuri kolme, saimme perinnöksi jokainen yhden auton. Minä Jaguarin.

Jaguarissa oli lommo etupuskurissa. Vuosi sitten veli tönäisi toista autoa parkkipaikalla. Poliisi tuli paikalle ja huomasi että kaikki ei ole kunnossa; veljen jalat eivät kanna. Tuli lähtö sairaalaan ja tutkimuksiin. Kortti lähti. Veli laittoi auton seisontavakuutukseen ja jätti lommon korjaamatta.

Nyt lommo on korjattu, auto katsastettu ja otettu käyttörekisteriin. Kävin hakemassa auton kotiin. Ristin sen Typyksi, kun rekisterinumero on TYP-xxx.

Auto ilmensi hyvin veljen alennustilaa. Aina aikaisemmin hänen autonsa olivat tiptop-kunnossa. Todella siistejä ja vastapestyjä, aina. Nyt takaistuimelta löytyi likainen pyyhe – en todellakaan halua tietää lian alkuperää – peräkontissa oli tyhjä olutlaatikko ja tyhjiä maitopurkkeja. Ilmeisesti oli ollut viemässä roskia, kun parkkipaikkaepisodi tapahtui. Lattioilla oli paljon hiekkaa ja kiviä, ja kuljettajan puoleinen ovi mustana kahvan kohdalta.

Kävin ostamassa Tolua, ikkunanpesuliuosta, talouspaperia, mikrokuitupyyhkeitä ja jynssäsin auton puhtaaksi. Hansikaslokerosta löytyi pari cd:tä, countrya ja bluesia. Pistin soimaan. Kotoa olin ottanut mukaan veljen valokuvan, laitoin sen kojelautaan. Veljen aurinkolasit roikkuvat vielä taustapeilistä.

Autokorjaamo, mistä auton hain, sijaitsi aivan hautausmaan vieressä. Juuri sinne hautausmaalle on haudattu isovanhemmat, vanhemmat ja nyt viimeksi vanhempieni viereen veli. Kurvasin Typyllä ensimmäiseksi hautausmaalle. Kastelin kukat haudoilta, ja kävin tervehtimässä veljeä. Kerroin, että olen nyt hakemassa hänen vanhaa Jaguaria itselleni, että se on nyt sitten minun, onhan se ok? Kaipa oli.

Siitä onkin kauan aikaa, kun minulla on viimeksi ollut oma auto. Ennen naimisiin menoa. Siitä pitäen autot ovat olleet miehen työsuhdeautoja tai muuten hänen omistuksessaan olevia. Nyt minulla on auto omissa nimissäni. Se tuntui yllättävän ihanalta! Vapauttavalta! Tuntuu ihanalta ajaa omalla autolla! Ikään kuin itsenäisyyteni olisi jotenkin lisääntynyt. Yllättävä, positiivinen vaikutus.

Typyn neitsytmatkalla minulla oli matkaseurana ystävä. Ajelimme pitkin Keski-Suomea kuin Thelma & Louise konsanaan. Cd:ssä lauloi Dolly Parton Country road, take me home, to the place, I belong, West Virginia… Ei menty West Virginiaan, mentiin Mänttään. Välillä pistäydyttiin uimaan, vaikka uimapukuja ei ollut, täytettiin vesipullot oikealla lähdevellä. Mänttään päästyämme majoittauduimme Klubille ja seuraavana päivänä kierrettiin kaikki mahdolliset taidenäyttelyt. Erityisesti tykättiin Olli & Buglan -aiheisesta näyttelystä, sekä nykytaiteen myyntinäyttelystä Pekilosta.

Typystä tulee retkiauto. Sillä ajellaan kivoille retkille mielenkiintoisiin paikkoihin. Hansikaslokeroon laitan matkapäiväkirjan. Siihen kirjataan tiedot reissuista. Ostoslistassa on punaiset ajohanskat ja punainen Chanelin huulipuna. Olisin ostanut Tokmannilta Lumenea, mutta ystävä sanoi, että kyllä tässä kohtaa pitää olla Chanelia. Näinhän se on! Huulipuna ja hanskat tulevat kuulumaan Typyn vakiovarustukseen. Ja ehkä takakonttiin tulee picnic-kori, missä samppanjalasit valmiina. Ehkä aloitan Typylle oman Instagram-tilin, mihin voin laittaa kuvia retkistä.

Toivottavasti Typyllä ja minulla on edessämme monta yhteistä vuotta ja kilometriä! Monta hauskaa ja mielenkiintoista reissua. Seuraava tulee olemaan reissu Turkuun, musiikkijuhlien päätöskonserttiin kuun lopulla. Ja no sitä ennen taitaa tulla reissu kummitädin uurnanlaskuun, kyllä sinnekin menen Typyllä.

Normaali

Junamatkalla Pietariin ja Moskovaan

Käytiin perheen kanssa Moskovassa, mennessä pysähdyttiin päiväksi tutkimaan Pietaria. Edellisestä Moskovan visiitistä olikin vierähtänyt tovi: kävimme siellä miehen kanssa vuonna 2002. Yövyimme jopa samassa hotellissa kuin tuolloin. Paitsi että ei siinä hotellissa ollut mitään samaa – lukuun ottamatta sijaintia, se oli sama; lähellä Punaista toria.

Vuonna 2002 hotelli ilmensi vielä täysin neuvostoaikaa. Yleisilme oli tunkkainen ja ankea, nyt hotellista oli tehty ylellinen marmoripalatsi. Erityisesti tykkäsin hotellin spa-osastosta. Yöjuna Pietarista saapui Moskovaan aamulla, ja hotellihuone ei tietenkään ollut meille vielä siihen aikaan valmiina, mutta pääsimme heti kylpyläosastolle, ja nautimme siellä olosta koko aamupäivän lounasaikaan asti.

Naisten spa- ja relaxation osastolla oli sellainen erikoisuus kuin jäähilesuihkulähde. Eli seinästä tuprusi jäähielellä kulhoon, mihin oli laitettu tarjolle pikku pyyhkeitä. Olipa loistoyhdistelmä mennä ensin höyrysaunaan ja/tai infrapunasaunaan ja sitten hieroa ihoa jäähilepyyhkeillä. Ah autuutta! Tämän ihanuuden löydettyäni kävin spassa joka päivä aamuin ja illoin. Tällaiselle kuumottavalle keski-ikäiselle naiselle jäähilesuihkulähde on dream-come-true! Olisipa kotona jääkaapissa jäähileautomaatti! Ottaisin tämän kylmäpyyhinnän kauneusrituaaleihini.

Edellisellä vierailulla melkein kaksikymmentä vuotta sitten ei kaupungissa juurikaan näkynyt turisteja. Muistelen että olimme Tretjakovin taidegalleriassa suurin piirtein yksin. Silloin oli heinäkuun loppu, ja päättelimme että kaikki moskovalaiset ovat lähteneet lomille, kaupunki oli niin hiljainen. Nyt jouduimme jonottamaan samaan taidegalleriaan puolitoista tuntia, ja Leninin mausoleumiin kaksi tuntia.

Lauantai-iltana, kun palasimme taksilla taidemuseosta hotellille, näimme matkanvarrella kypäräpäisiä mellakkapoliiseja marssimassa. Hotellin lähettyvillä tien varrella oli poliiseja parin metrin välein. Oli aika pelottava näky. Kaupunki varautui mielenosoituksiin. Niitä emme nähneet, ne rähinät pidettiin kauempana. Päätimme kuitenkin sinä iltana pysytellä kaiken varalta hotellin lähettyvillä.

Pidän venäläisestä kulttuurista ja ihmisistä. Palvelu on kaikkialla erinomaista, tyyli ystävällinen ja jotenkin ”kaino”. Venäläiset ovat aika hiljaista ja ujoa kansaa. Sen huomaa esimerkiksi metrossa, missä aina on ihan hiljaista, vaikka ihmisiä on paljon. Helsingissä kun menee metroon niin melkein saa korvatulpat olla, voi sitä äänekkään naurun ja kaakatuksen määrää!

Henkilökuntaa on myös joka paikassa paljon, ja se on paikallista. Palvelu pelaa. Muualla matkatessa hotellien, ravintoloiden ja taksien työntekijät ovat usein muualta tullutta vierastyövoimaa. Venäjällä työvoima on paikallista. Siitä tulee kiva tunnelma, koska pääasiassa turisti törmää juuri näihin ihmisiin ja he edustavat turistille paikallisuutta.

Paluumatkan teimme pikajunalla. Matka Moskovasta Pietariin kesti vain 3.5 tuntia. Ja saman verran Pietarista Helsinkiin. Ensi kerralla aiomme ottaa yöjunan suoraan Helsingistä Moskovaan. Hankimme vuoden viisumit. Ajatuksena on käydä Venäjällä seuraavan vuoden aikana useammin, ja nyt kun on viisumi valmiina se käy kätevästi. Sen kun hyppää junaan.

Junamatkustaminen on helppoa ja vaivatonta. Pääsee suoraan kaupungin keskustaan, ylimääräiset siirtymät jäävät pois, maahantulomuodollisuudet sujuvat kätevästi matkan aikana, ei tarvitse jonottaa passintarkastuksiin. Junassa voi syödä, katsella maisemia, jalkatilaa on. Lentokone tuntuu junaan verrattuna aika ahtaalta ja ankealta kulkuvälineeltä.

Pietarissa voi käydä konserteissa ja kyllä Eremitaasissa ja eri palatseissa riittää koluttavaa useampaan kertaan. Moskovassa samoin, nähtävää on paljon. Ja Punainen tori olisi kiva nähdä joulutunnelmissa, nytkin tavaratalo Gum ja sen ympäristö oli valaistu bling-bling tyyliin ja kukkameri peitti kadun. Oli sadunomainen miljöö illan pimetessä.

Nyt olemme jo takaisin kotona. Juna Pitarista lähti 20.30 ja oli Helsingissä keskiyöllä. Paluu arkeen edessä. Täytyypä tästä lähteä lenkille.

Normaali

Täti puuttuu asiaan

Olen taas palannut tänne ”sivistyksen” lähteelle eli kaupunkiin. Onhan se aina kulttuurishokki, ei sille mitään voi. Vuosi vuodelta pahempi. Johtunee omasta ikääntymisestä. Ei ole ymmärrystä, eikä sietokykyä toisten toisenlaiselle logiikalle & käytökselle. Pöpelikössä on helpompaa väistellä muita. Väistellä omaa ärsyyntymistä.

Kaikista ärsyttävintä on se oma ärsyyntyminen, että en anna asioiden olla. Puutun niihin. Tosi tätimäistä touhua puuttua muiden asioihin. Pitäisi osata niellä ärsyyntymisensä, käyttäytyä kuin se vanha anoppi Downtown Abbeyssä, joka pyöräytteli silmiään ja sanoin hiljaa itsekseen jotakin nasevaa. Huom. Minna, tämä: hiljaa itsekseen. Ei ääneen.

Olin lenkillä puistossa. Puolessa välissä on vatsalihaspenkki, siinä aina pysähdyn rääkkäämään möykkyä. Noin kymmenen metrin päässä minusta oli kolme poikaa kiipeilemässä kalliolla ja voi sitä vitun määrää. Vittu sitä ja vittu tätä.

Aikani kuuntelin, mutta meni lopulta oma fengshui. Vaikea keskittyä omaan suoritukseen, kun toisella on niin vittumainen olo. Neutraalilla, mutta kovalla äänellä – että pojat varmasti kuulevat – sanoin että ”vittu on naisen sukupuolielin. Näin tasa-arvon aikana olisi toivottavaa, että käyttäisitte samassa määrin miehen sukupuolielintä kuvaavia sanoja puheessanne”.

”Sä et ole meidän äiti, et sä voi meitä kasvattaa”, kaikui huomio kalliolta.

Vastasin, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Hetken päästä kalliolta kuului vieno ”Voi kyrpä”. Johon minä iloisena kommentoin: ”hyvä, hyvä!”

Illemmalla olin Stockan hississä, piti mennä ostamaan matkalaukku. Hissiin tuli nuori mies kahden koiran kanssa. Minä kysyn ”viattomana” että, ai saako tavarataloon nykyään tuoda koiriakin?

Nuori mies vastaa: ”No saahan lapsiakin”. Hämmentävä vastaus, koira ja lapsi ovat siis sama asia. En ollut tiennytkään. Missäköhän menee raja? Kokeilen:

”Saako siis myös vuohia, kyyttöjä ja käärmeitä tuoda myös?”

”Kyllä minun puolestani”, vastaa nuori mies.

Oi, kestäkää ihmiset minua vielä hetken. Kyllä minä tänne taas sopeudun, enkä kohta taas välitä mistään. Voitte rauhassa jatkaa elämäänne, täti ummistaa silmänsä, korvansa ja erityisesti suunsa!

Ps. Se mikä minua näissä molemmissa asioissa ärsytti, ei ollut itse asia – kiroilu tai koirat tavaratalossa – minua ärsytti ja ärsyttää se, että ihmiset eivät ota muita ihmisiä huomioon. Ei ajatella, ärsytänkö asiattomilla puheillani kanssaihmisiä, jotka jakavat saman tilan, tai onko joku hississä ehkä allerginen koirille tai peräti koirapelkoinen. Luulisi että tiheä kaupunkiasuminen lisäisi muiden huomioimisen kykyä. Mutta tuntuu kuin suuntaus olisi päin vastoin.

Normaali