Helsinki, luontopääkaupunki

Ilokseni huomasin muutama päivä sitten Hesarin mielipidepalstalla, että jotkut muutkin olivat havahtuneet Kansallismuseon suunnitellun lisärakennuksen pilaavan ainutlaatuisen puistopihan.  Kirjoitin samasta asiasta tänne blogiin kevättalvella. Tein silloin myös Helsingin kaupungille kysymyksen aiheesta, ja sain siihen myös vastauksen. Siinä sanottiin että museo tarvitsee lisätilaa, ja päätös on jo tehty, mitään ei ole enää tehtävissä. Mutta ehkäpä onkin, jos muutkin heräävät samaan asiaan!

Kansallismuseon puistopiha on ainutlaatuinen alue keskellä Helsinkiä, se pitäisi ehdottomasti suojella, ja ottaa parempaan käyttöön puistona. Käsittämätöntä että museolaitos, jonka juuri luulisi ymmärtävän suojelun merkityksen on itse tuhoamassa omaa ympäristöään.

Toivottavasti koronaepidemia on havahduttanut ihmisiä paremmin huomaamaan lähiluonnon merkityksen kaupungissa. Helsingillä on ollut viime vuosina suuntaus kaupunkimaisempaan rakentamiseen, mikä valitettavasti on tarkoittanut sitä, että luontoa on vähemmän, rakennuksia enemmän. Järkyttäviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi uudet asuinalueet Jätkäsaari ja Kalasatama, mistä ei juurikaan löydy luontoa. Kaikki on laatoitettu ja asfaltoitu.

Onneksi ihmiset ovat heränneet ja ryhtyneet vaikuttamaan asioihin. Pirkkolan metsän suojelu keräsi sen verran nimiä kansalaisaddressiin, että nyt puiden kaato on keskeytetty.

Takapakkia sen sijaan on tullut toisella suunnalla eli Vartiosaaressa. Vartiosaari on pienenpieni saari Itä-Helsingissä. Sinne ei ole ollut edes siltaa. Niinpä se on säilynyt varsinaisena rauhan tyyssijana. Kävin saarella 2000-luvun alussa. Äiti oli tullut Helsinkiin tutkimuksiin. Parkinsonin tauti oli antanut jo merkkejään, mutta vielä emme tienneet, mistä äidin vaivoissa oli kysymys. Ajattelin järjestää jotakin mukavaa ohjelmaa vierailun ajaksi. Keksin, että äiti pitäisi käyttää Vartiosaaressa. Hän oli nuorena tyttönä 50-luvun alussa työskennellyt siellä yhden kesän Alkon kesäsiirtolassa jonkinlaisena apulaisena, siivonnut ja tehnyt keittiötöitä. Ajattelin, että hänestä olisi varmasti hienoa päästä käymään samalla paikalla.

Homma vaati salapoliisityötä ja sumplimista. Kuten sanottua, saarelle ei ole siltaa, kesällä sinne on veneyhteys, mutta se ei ollut silloin toiminnassa. En enää muista, miten sain yhteyden ihmiseen, joka asuu saaressa. Selitin hänelle tilanteen, ja teimme sopimuksen. Hän tulisi sovittuna aikana hakemaan soutuveneellä vastarannalta meidät saareen. Näin tehtiin.

Olin pakannut äidille ja minulle eväät. Oli termoskannussa kahvia ja täytettyjä patonkeja ja pullaa. Kävi vieläpä niin onnekkaasti että Alkon entisessä kesäsiirtolassa oli paikalla muutama ihminen sitä siivoamassa ja laittamassa käyttökuntoon kesäksi. Pääsimme äidin kanssa käymään rakennuksessa sisällä, ja äiti muisteli nuoruutensa kesää.

Oli hieno reissu. Muistan, miten idyllinen saari oli. Tunnelma oli lähes epätodellinen. Nyt saarelle, joka on kooltaan ehkä noin Seurasaaren kokoinen, on kaavoitettu asunnot 7.000 asukkaalle. Kyllä itkettää. Eikö tämä luonnontilainen pieni saari olisi kannattanut säästää ulkoilualueeksi Itä-Helsinkiin? Miksi sekin pitää rakentaa täyteen asuntoja? Eikö olisi ollut parempi idea rakentaa pieni kävelysilta saareen, ja kaavoittaa se ulkoiluun ja virkistäytymiseen?

Helsinki voisi ottaa tavoitteekseen olla maailman metsäisin pääkaupunki. Suurkaupunki, missä on eniten puita maailmassa, eniten luonnontilaisia alueita. Kohta on myöhäistä. Nyt Helsingistä halutaan samanlainen suurkaupunki kuin muutkin isot kaupungit maailmalla. En ymmärrä miksi. Mikä hinku meillä on aina olla niin kuin muutkin, kun olisi mahdollisuus olla jotakin paljon hienompaa ja arvokkaampaa. Olla esimerkkinä koko maailmalle. Luontopääkaupunki.

Toivottavasti koronaepidemia on avannut päättäjien ja asukkaiden silmiä luonnon merkitykselle. Ehkä helsinkiläiset ovat havainneet paremmin lähiluonnon merkityksen. Jos luontoa olisi siellä, missä ihmiset asuvat, sitä ei tarvitsisi lähteä kokemaan kauempaa ja ruuhkauttamaan lähikansallispuistoja. Hyviä esimerkkejä on olemassa. Esimerkiksi Helsingin Munkkivuoressa on talojen välissä pieniä metsäisiä alueita, isoja puita. Muistanko oikein, onko siellä peräti taloyhtiöiden omia grillauspaikkoja? Vastikään oli Hesarissa myös juttu siitä, kuinka joku taloyhtiö oli rakentanut pihalleen oman yrttitarhan talon asukkaiden käyttöön. Miksipä ei kaupungissa voisi kerrostalon pihalla kasvaa myös marjapensaita? Poimia omat herukat pihalta. Tai miksipä ei taloyhtiössä voisi olla man-cave’ja, paikkoja nikkarointiin, musisointiin ja erilaiseen puuhasteluun? Ehkä hillokellarit ja häkkivarastot voitasiin osittain korvata huoneistokohtaisilla puuhapaikoilla? Ja taloyhtiöiden omat saunat takaisin! Vieläkin kismittää, että meidän taloyhtiö purki saunan ja rakennutti tilalle vuokrattavan toimistohuoneiston. Siinä jälleen esimerkki siitä, kun raha ratkaisee. Saunasta taloyhtiölle on kuluja, toimistosta tuloja. Mutta jos ajateltaisiin asukkaiden hyvinvointia, valinta olisi sauna. Myös kaupungin pitäisi ottaa ohjenuorakseen rahan tekemisen sijaan asukkaiden hyvinvointi. Maa-alueiden myynti rakennusfirmoille on varmasti taloudellisesti kannattavaa puuhaa.

Tarvittaisiin uusia toimintatapoja. Ja näkemystä siitä, minkälaista tulevaisuuden kaupungissa voisi olla. Voi olla että tämä ei ole viimeinen epidemia tai muu asumisen ja elämisen haaste, minkä kohtaamme. Senkin takia olisi tärkeä miettiä asumisympäristön merkitystä ja sen tuomaa hyvinvointia versus pahoinvointia.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Yksi kommentti artikkeliin ”Helsinki, luontopääkaupunki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s