Viha ja katkeruus ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja

Kotilieden numero kahdessatoista on mielenkiintoinen artikkeli ”Askon ehdoilla” autistisen 12-vuotiaan Askon ja hänen omaishoitajanaan työskentelevän äidin elämästä.

Asko on vaikeasti autistinen, hänen kommunikaatiokykynsä on vähäinen, ja hän saattaa saada kohtauksia kaupungilla kulkiessa. Silloin Asko riisuu itsensä alasti ja saattaa olla väkivaltainen. Näin oli käynyt vähän aikaa sitten Rautatientorilla, kun Asko oli isänsä kanssa liikkeellä. Ohikulkija oli kutsunut poliisit avuksi.

Kohtauksen tullessa Askon äidin on otettava luja ote pojastaan, että tämä ei olisi vaaraksi itselleen ja muille. Se saattaa näyttää asiaa ymmärtämättömästä rajulta, ja joskus ulkopuoliset puuttuvatkin kommenteillaan asiaan. Askon äitiä harmittaa, silloin hän joutuu rauhoittelemaan oman poikansa lisäksi ohikulkijoita ja silminnäkijöitä. Hän toivoo, että ihmiset mieluummin kysyisivät, voiko jotenkin auttaa, mikä on hätänä, kuin tulisivat uhkailemaan poliisilla ja sosiaalityöntekijöillä.

Autistisuutta ymmärtämättömät luulevat että kyseessä on huonosti kasvatettu lapsi. Siitä ei ole kyse. Autistisella on yliherkät aistit. Äänet, liike, koskeutus saattaa tuntua ihan muulta kuin normi-ihmiseltä. Jopa vaatteet saattavat sattua iholla. Kaikki yllättävä ja hälinä ja melu ovat pahasta. Arki pitäisi olla mahdollisimman samanlaista ja seesteistä.

Meidän pojalla diagnosoitiin lapsena aspergerin piirteitä. Hänen ongelmansa olivat varsin pieniä, lähinnä ne ilmenivät kommunikaation haasteina ja esimerkiksi siten, että hän vastusti kaikkia muutoksia. Huomasimme jo varhain että muutokset eivät saavuttaneet suosiota. Huonekalujen paikkaa ei kannattanut kotona vaihdella.

Kerran poika suuttui perinpohjin, kun maalasin mökillä pihalla olevan sähkömittarikaapin harmaaksi. Se kun mielestäni oli ruman värinen, ja minulla sattui olemaan harmaata maalia jäljellä. Vieläkin muuten ihmettelen, miksi tällaiset pakolliset vekottimet ovat niin rumia? Mittarimies valitteli kerran, että ihmiset istuttavat aina sen mittarin eteen jotain kukkapuskia, jotka vaikettavat hänen työtään. No niin istuttavat, mutta miksiköhän? Siksi että ne ovat niin rumia. Tekee mieli piilottaa mittaritaulu syreenipuskan taakse. Tai maalata harmaaksi. Olen miettinyt vielä kehittäväni mittaritaulun olemusta, ja ajatellut maalata siihen jonkun aforismin tai kannustavan sanan. En vain ole keksinyt mitä mittaritaulussa lukisi.

Takaisin autismin kirjon oireisiin. Inhoan koko sanaa: autismin kirjo. Mikä ihmeen kirjo? Kirjopyykki tulee mieleen. Mutta sillä yritetään sanoa, että jokainen autisti on omanlaisensa. Oireet ilmenevät monin eri tavoin. Onneksi pojan muutosvastaisuus on iän myötä hellittänyt. Tai sitten hän on vain kokemuksen kautta tottunut, että vöyhkä-äiti voi maalata sähkämittarit muun väriseksi, eikä maailma siitä hajoa.

Oman kokemuksen myötä olen tullut siihen johtopäätökseen, että Suomessa erilaisuuden sieto ja ymmärrys on huonoa. Valitettavasti se koskee eritoten nykyistä peruskoulua. Siellä oppilas on määritelty sosiaaliseksi, ulospäinsuuntautuvaksi, mielellään ryhmätyöopetusta tekeväksi multitaskaajaksi. Kaikki vain eivät sitä ole. Joukossa on introverttejä, mielellään omassa, samassa pulpetissa aina työskenteleviä. Muistan, miten inhosin pojan puolesta aina kun kuulin että tekeillä oli retki, projekti, tai ryhmiä tai istumajärjestystä muutettaisiin. Tiesin että se oli aina stressi pojalle. En tarkoita, että maailma pitäisi järjestää yhden oppilaan ehdoilla, mutta äitinä tietenkin kannoin huolta.

Ja kyllä koulu tuli vastaankin, kun osasi pyytää. Jossakin vaiheessa huomasimme, että poika oli hyvin väsynyt ja kaipasi rauhoittumista koulupäivän aikana. Keksimme pyytää paikkaa, mihin poika voisi mennä olemaan yksin keskellä päivää ruokatunnin aikana. Että hän ruokailun jälkeen ei menisikään ulos välitunnille, missä melu jatkuisi, vaan voisi mennä johonkin olemaan hiljaa. Terveydenhoitajan huoneen vieressä oli tyhjä huone, missä oli peti. Sovittiin, että poika voi mennä sinne aina kun siltä tuntuu. Näin tehtiin. Jaksaminen koulussa parani.

Pojan haasteiden myötä olen oppinut katsomaan ihmisiä eri tavalla. Jos joku käyttäytyy mielestäni omituisesti, on vaikka töksäyttelevä tai epäkohtelias, en heti ajattele, että onpa epäkohtelias, ajattelen ensin, mikähän diagnoosi tuolla on? Tien päällä hurjastelijoista ajattelen että siinä meni taas yksi adhd. Eivät ne tietenkään kaikki sitä ole, mutta oleellista on se, että eivät kaikki ilkeyttään toimi niin kuin toimivat. Syyt voivat olla toisaalla. Eivätkä kaikki sairaudet ja ”valuviat” näy päälle päin.

Meillä täällä Suomessa on moni asia hyvin, paremmin kuin muualla. Mutta empatiaa ja sympatiaa tarvittaisiin rutkasti lisää. Niitä myös koulun pitäisi opettaa.

Olen ymmärtänyt että empatiaa ja sympatiaa voi oppia vain kokemalla sitä itse. Eli jos emme sitä harjoituta se kuolee pois. Katoava luonnonvara. Elämä itsessään voi olla julmaa, pahimmillaan se opettaa pelkkää vihaa ja katkeruutta. Ja ne ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja. Niistä on vaikea kasvaa pois.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Viha ja katkeruus ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja

  1. muuttolintu sanoo:

    Kiitos myös täältä suunnalta! Kirjoitit tärkeästä asiasta. Sanan ”Suomi” tilalle voisi kirjoittaa pitkän rivin muitakin maita, koska ymmärrystä, empatiaa ja suvaitsevaisuutta kaivataan lisää vähän joka puolelle, myös tänne Keski-Eurooppaan, jossa itse asun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s