Minä olen puuvillaplantaasin Scarlett

Heippa. Minä täällä. En ehkä voikaan pitää taukoa, vaikka piti, koska aina pukkaa asiaa mieleen, ja vaikka ajattelin että voihan niistä kirjoittaa sitten tauon jälkeen, en ehkä enää muista, mitä ja mistä piti sanoa, ja ainakin alkuperäinen tunnetila on kadonnut.

Joten ehkä paras kuitenkin lomailla niin, että kirjoittaa jos ja kun kirjoittamisen tarve tulee, mutta ei ota asiasta paineita.

Kaksi asiaa on mielen päällä. Ensimmäinen on historian jälkiviisastelu.

Maailmalla kaadetaan patsaita, koska hävetään kolonialistista ja rasistista menneisyyttä. Elokuvia ja kirjoja poistetaan valikoimista samoista syistä. Lakupötköjen kääreet on jo muutettu, kohta Eskimo-puikot vaihtavat nimeä.

Ihmiskunnan historia on hirveä kärsimysnäytelmä ja tragedia, missä hyvinvointi on ollut harvojen valittujen etuoikeus. Nykyperspektiivistä katsottuna orjuus tuntuu käsittämättömältä. Ihmisiä on napatta viidakosta, ja viety valtameren taa. Eikä nappaaja aina ollut valkoinen mies, se saattoi olla myös rahanahne naapurikylästä, joka oli keksinyt tavan rikastua.

Orjien lisäksi maailmaa ja hyvinvointia on rakennettu vankityövoimalla. Nämä kaksi ovat olleet halvinta mahdollista työvoimaa. Kuuntelin kerran dokumentin, missä kerrottiin kanavan rakentamisesta Laatokasta Jäämerelle. En välttämättä muista oikein, mutta oliko se nyt niin että mies / metri oli kanavan hinta? Työvälineinä pelkät lapiot, hakut ja kottikärryt.

Hirveitä julmuuksia on tapahtunut, mutta niitä ei saa tapahtumattomaksi patsaita kaatamalla tai elokuvia sensuroimalla. Päin vastoin. Patsaat, elokuvat ja kirjat toimivat hyvinä muistinvirkistäjinä siitä, miten asiat ovat joskus olleet, ja miten on ajateltu.

Mielestäni patsaiden kaataminen ja koohkaaminen on tekopyhää. Hirveitä julmuuksia ja ihmisten hyväksikäyttöä tapahtuu tässä meidän omassa ajassamme meidän silmiemme edessä, emmekä me siihen puutu, emmekä sillä vaivaa päätämme, koska siitä on meille hyötyä, niin kuin orjista puuvillaplantaasin pitäjille. On helpompi haukkua menneitä, kun kaivaa malkaa omasta silmästä.

Millä hinnalla valmistetaan meille vaatteet, poimitaan tomaatit säilykkeisiin, rypäleet viiniin? Hotellin siivoaa kieltä puhumaton vierastyöläinen, jonka oma perhe on kaukana, lapsensa hän on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi. Kausityöläinen – nykyajan orja – tekee halvalla työt, joita me emme viitsi tehdä.  Suurkaupungin pilvenpiirtäjät ja etelän lomakohteet rakennetaan halvalla vierastyövoimalla. Nykyajan markkinatalouden perusta on rakennettu kausi- ja vierastyövoiman varaan. Siihen että jossakin on halpaa, heille voi maksaa vähän, ja toisaalla on kallista, heille voi myydä sen halvalla tuotetun. Siitä syntyy voittoa.

Ja me – jotka kaadamme patsaita ja kauhistelemme puuvillaplantaasien ylellistä elämää viettäviä Scarletteja – vaikka itse elämme juuri niin. Himoitsemme luksusmerkkejä. Minäkin. Haluan kokonaisia kuorittuja tomaatteja säilykkeenä halvalla, ja mansikkalitran hinta, se on liian korkea! Hoivakodeissa vaipat vaihtaa vierastyöläinen. Länsimainen ihminen on puuvillaplantaasin Scarlett.

Toinen asia, joka pyörii mielessä on matkustaminen. Jälleen tänään Hesarin pääkirjoitussivulla oltiin huolissaan matkustamisen tulevaisuudesta. Ja jälleen kerran matkustamista puolustettiin kulttuurien oppimisella. Höpöhöpö. Yläluokkaista, elistististä soopaa. Ottaa pattiin. Suurin osa matkailusta on rantalomailua, uima-altaalla köllöttelyä, bailausta, pizzaa, olutta, halpaa viiniä. Kulttuuriantia edustaa korkeintaan käynti paikallisessa temppelissä – mikä vain häiritsee niiden paikallisten omaa uskonnonharjoitusta– ja matkamuistomyymälästä ostettu buddhapatsas. Tai thaihieronnassa käynti. Tai turisteille muokattu ja myyty muka-paikalliskulttuuri. Laitetaan saamelaispuu päälle ja poro siihen viereen, voi kiinalaisturisti ottaa kivan kuvan. Siinä on peruslomailijan ”kulttuuri”.

Mutta kyllä matkailun tulevaisuutta sietääkin pohtia. Luin lehdestä että koronaepidemialta säästynyt Fidzi-saaret on päättänyt avata ovensa miljardööreille. Saarelle otetaan lomailemaan ainoastaan yksityiskoneella saapuvat luksusmatkaajat. Joku Lapin matkailuyrittäjä ehdotti samaa, että voisiko yksittäiset luksusmatkailijat sallia.

On sekin kamala visio, että tavallinen ihminen ei enää pääsisi matkalle, se olisi vain madonnojen ja oligarkkien huvia. Voi kyllä olla mahdollinenkin skenaario. Luonto säästyisi, kun rannalle tulee sottaamaan enää vain se madonnan perhe ja matkailubusiness saa helpommalla rahansa. Huonompi kortti jää käteen mattimeikäläiselle.

Silti toivoisin että matkustamista ei puolustettaisiin tällä uusiin kulttuureihin tutustumisvalheella. Tunnustettaisiin reilusti, että matkailu on nautintoaine. Se on eskapismia. Joskus se on myös narsismia; on niin kiva julkaista matkakuva somessa; Hei, mä olen täällä!  –  Vähänks’ kade! Ja koska matkailu on nautintoaine, josta on haittaa, ei niinkään matkustavalle yksilölle itselleen, ellei nyt satu jäämään sinne rantabaariin viikkokausiksi tai saa melanoomaa, mutta matkailukohteelle, siellä asuville, ja ennen kaikkea luonnolle – matkailua tulisi verottaa niin kuin muitakin nautintoaineita.

ps. Luonnonvarakeskus on muuten laskenut että kasvissyöjä joka lentää kerran Bangkokiin kuluttaa saman verran kuin kotimaassa pysyttelevä lihansyöjä kahdeksassa vuodessa. Mielenkiintoista.

pps. Olinpas ärhäkkäällä tuulella. Ehkä tauko oli teroittanut mieltä ja kynää!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kesätauolla

Vaikka blogin kirjoittaminen on kivaa, ei sitä tyhjästä nyhjäistä.

Nyt on aika nauttia kesästä ja lomailla, antaa aivoille happea.

Jään some-tauolle. En osaa sanoa, kuinka pitkäksi aikaa. Heinäkuun loppuun asti ehkä. Jatkan kun on sen aika.

Nautitaan nyt kaikki luonnosta, läheisistä, itsestämme, kaikesta siitä mitä on. Ei haluta mitään lisää. Ollaan tyytyväisiä ja onnellisia näin. Ei tehdä. Ei analysoida. Ei pohdita. Koetaan, aistitaan, hengitetään.

Miten ihmeelliseltä tuntuu auringon lämmittämä rouhea kallio jalan alla, miten suloisesti saunan höyry polttaa olkapäitä, miten terävää on kylmä vesi, miten sininen on tänä kesänä taivas.

Jätetään pois kaikki sellaiset asiat, jotka tuntuvat velvollisuuksilta.

Ei suoriteta.

Suljetaan koneet ja vekottimet.

Avataan aistit.

Eletään hetki niin kuin muumit luodolla.

Hyvää ja inspiroivaa kesää kaikille!

 

Ps. Poika keksi minulle uuden tittelin: ilosofi. Olen siitä hyvin iloinen.

Normaali

Helsinki, luontopääkaupunki

Ilokseni huomasin muutama päivä sitten Hesarin mielipidepalstalla, että jotkut muutkin olivat havahtuneet Kansallismuseon suunnitellun lisärakennuksen pilaavan ainutlaatuisen puistopihan.  Kirjoitin samasta asiasta tänne blogiin kevättalvella. Tein silloin myös Helsingin kaupungille kysymyksen aiheesta, ja sain siihen myös vastauksen. Siinä sanottiin että museo tarvitsee lisätilaa, ja päätös on jo tehty, mitään ei ole enää tehtävissä. Mutta ehkäpä onkin, jos muutkin heräävät samaan asiaan!

Kansallismuseon puistopiha on ainutlaatuinen alue keskellä Helsinkiä, se pitäisi ehdottomasti suojella, ja ottaa parempaan käyttöön puistona. Käsittämätöntä että museolaitos, jonka juuri luulisi ymmärtävän suojelun merkityksen on itse tuhoamassa omaa ympäristöään.

Toivottavasti koronaepidemia on havahduttanut ihmisiä paremmin huomaamaan lähiluonnon merkityksen kaupungissa. Helsingillä on ollut viime vuosina suuntaus kaupunkimaisempaan rakentamiseen, mikä valitettavasti on tarkoittanut sitä, että luontoa on vähemmän, rakennuksia enemmän. Järkyttäviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi uudet asuinalueet Jätkäsaari ja Kalasatama, mistä ei juurikaan löydy luontoa. Kaikki on laatoitettu ja asfaltoitu.

Onneksi ihmiset ovat heränneet ja ryhtyneet vaikuttamaan asioihin. Pirkkolan metsän suojelu keräsi sen verran nimiä kansalaisaddressiin, että nyt puiden kaato on keskeytetty.

Takapakkia sen sijaan on tullut toisella suunnalla eli Vartiosaaressa. Vartiosaari on pienenpieni saari Itä-Helsingissä. Sinne ei ole ollut edes siltaa. Niinpä se on säilynyt varsinaisena rauhan tyyssijana. Kävin saarella 2000-luvun alussa. Äiti oli tullut Helsinkiin tutkimuksiin. Parkinsonin tauti oli antanut jo merkkejään, mutta vielä emme tienneet, mistä äidin vaivoissa oli kysymys. Ajattelin järjestää jotakin mukavaa ohjelmaa vierailun ajaksi. Keksin, että äiti pitäisi käyttää Vartiosaaressa. Hän oli nuorena tyttönä 50-luvun alussa työskennellyt siellä yhden kesän Alkon kesäsiirtolassa jonkinlaisena apulaisena, siivonnut ja tehnyt keittiötöitä. Ajattelin, että hänestä olisi varmasti hienoa päästä käymään samalla paikalla.

Homma vaati salapoliisityötä ja sumplimista. Kuten sanottua, saarelle ei ole siltaa, kesällä sinne on veneyhteys, mutta se ei ollut silloin toiminnassa. En enää muista, miten sain yhteyden ihmiseen, joka asuu saaressa. Selitin hänelle tilanteen, ja teimme sopimuksen. Hän tulisi sovittuna aikana hakemaan soutuveneellä vastarannalta meidät saareen. Näin tehtiin.

Olin pakannut äidille ja minulle eväät. Oli termoskannussa kahvia ja täytettyjä patonkeja ja pullaa. Kävi vieläpä niin onnekkaasti että Alkon entisessä kesäsiirtolassa oli paikalla muutama ihminen sitä siivoamassa ja laittamassa käyttökuntoon kesäksi. Pääsimme äidin kanssa käymään rakennuksessa sisällä, ja äiti muisteli nuoruutensa kesää.

Oli hieno reissu. Muistan, miten idyllinen saari oli. Tunnelma oli lähes epätodellinen. Nyt saarelle, joka on kooltaan ehkä noin Seurasaaren kokoinen, on kaavoitettu asunnot 7.000 asukkaalle. Kyllä itkettää. Eikö tämä luonnontilainen pieni saari olisi kannattanut säästää ulkoilualueeksi Itä-Helsinkiin? Miksi sekin pitää rakentaa täyteen asuntoja? Eikö olisi ollut parempi idea rakentaa pieni kävelysilta saareen, ja kaavoittaa se ulkoiluun ja virkistäytymiseen?

Helsinki voisi ottaa tavoitteekseen olla maailman metsäisin pääkaupunki. Suurkaupunki, missä on eniten puita maailmassa, eniten luonnontilaisia alueita. Kohta on myöhäistä. Nyt Helsingistä halutaan samanlainen suurkaupunki kuin muutkin isot kaupungit maailmalla. En ymmärrä miksi. Mikä hinku meillä on aina olla niin kuin muutkin, kun olisi mahdollisuus olla jotakin paljon hienompaa ja arvokkaampaa. Olla esimerkkinä koko maailmalle. Luontopääkaupunki.

Toivottavasti koronaepidemia on avannut päättäjien ja asukkaiden silmiä luonnon merkitykselle. Ehkä helsinkiläiset ovat havainneet paremmin lähiluonnon merkityksen. Jos luontoa olisi siellä, missä ihmiset asuvat, sitä ei tarvitsisi lähteä kokemaan kauempaa ja ruuhkauttamaan lähikansallispuistoja. Hyviä esimerkkejä on olemassa. Esimerkiksi Helsingin Munkkivuoressa on talojen välissä pieniä metsäisiä alueita, isoja puita. Muistanko oikein, onko siellä peräti taloyhtiöiden omia grillauspaikkoja? Vastikään oli Hesarissa myös juttu siitä, kuinka joku taloyhtiö oli rakentanut pihalleen oman yrttitarhan talon asukkaiden käyttöön. Miksipä ei kaupungissa voisi kerrostalon pihalla kasvaa myös marjapensaita? Poimia omat herukat pihalta. Tai miksipä ei taloyhtiössä voisi olla man-cave’ja, paikkoja nikkarointiin, musisointiin ja erilaiseen puuhasteluun? Ehkä hillokellarit ja häkkivarastot voitasiin osittain korvata huoneistokohtaisilla puuhapaikoilla? Ja taloyhtiöiden omat saunat takaisin! Vieläkin kismittää, että meidän taloyhtiö purki saunan ja rakennutti tilalle vuokrattavan toimistohuoneiston. Siinä jälleen esimerkki siitä, kun raha ratkaisee. Saunasta taloyhtiölle on kuluja, toimistosta tuloja. Mutta jos ajateltaisiin asukkaiden hyvinvointia, valinta olisi sauna. Myös kaupungin pitäisi ottaa ohjenuorakseen rahan tekemisen sijaan asukkaiden hyvinvointi. Maa-alueiden myynti rakennusfirmoille on varmasti taloudellisesti kannattavaa puuhaa.

Tarvittaisiin uusia toimintatapoja. Ja näkemystä siitä, minkälaista tulevaisuuden kaupungissa voisi olla. Voi olla että tämä ei ole viimeinen epidemia tai muu asumisen ja elämisen haaste, minkä kohtaamme. Senkin takia olisi tärkeä miettiä asumisympäristön merkitystä ja sen tuomaa hyvinvointia versus pahoinvointia.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minä olen mökkioravalle vieraslaji

Mökin pihamaalla hyppelehtii energinen pikkuorava, joka suhtautuu meihin kuin epätoivottuun vieraslajiin.

Orava on peloton, uskaltaa tulla lähelle, mutta ei pidä meistä. Hänen koko olemus ilmentää, että me olemme tunkeilijoita hänen elinympäristössään. Tämä on hänen kotinsa, ei meidän. Mokomakin vieraslaji on änkeytynyt oravan huudeille ja muuttaa koko ekosysteemin epäedulliseksi. Haravoi pois kävyt, kolistelee ja mekastaa. Ei anna elää villiä ja vapaata oravaelämää, ei anna asua mökin yläpohjassa.

elkään että kohta joudumme jonkinlaisen koston kohteeksi. Orava tunkeutuu avoimesta ovesta sisälle, ja pistää kostoksi hyrskynmyrskyn. Yrittää häätää meidät pois omalta tontiltaan.

Vieraslajikeskustelussa hämmentää ristiriita: se että suhtauminen kasvivieraslajeihin on torjuva, mutta eläinvieraslajeihin salliva. Valkoposkihanhet ja merimetsot ovat rauhoitettuja, mutta lupiinit ja kurtturuusut pitää eliminoida.

Vieraslajeja ovat myös valkohäntäpeurat, fasaanit, minkki ja villisika. Niiltä puuttuu omat viholliset suomalaisesta luonnosta. Kannat voivat kasvaa suotuisissa olosuhteissa hyvinkin isoiksi. Joitakin lajeja saa metsästää kuten valkohäntäpeuraa ja villisikoja.

Lupiinien levinneisyydestä ollaan huolissaan, mutta ei siitä, että merimetsolaumat tuhoavat koko asuinympäristöntä. Jo nyt saaristomerellä on pieniä saaria, missä ei kasva enää mitään, koska merimetso on asuttanut ne.

En millään muotoa ole mikään näiden asioiden asiantuntija, mutta sivustakatsojana ihmettelen, mihin perustuu tämä suhtautumistapaero kasvien ja eläinten välillä? Ovatko vieraskasvit todellakin niin paljon vaarallisempia kuin eläimet? Pitäisikö sittenkin antaa kaikkien kukkien kukkia?

Normaali

Huonolla tuulella helteellä

Sain ostetuksi huutokaupasta pöllökellon. Olipa efortti. Huutokauppa alkoi kello 11 sunnuntaiaamupäivällä, ja pöllökello tuli huudettavaksi iltapäivällä noin kello 14.30. Istuin siis kuin tatti kolme ja puoli tuntia ja odotin. Siinä ehti takapuoli puutua kovalla penkillä. Ihmettelen itsekin, mistä se sisu tuli.

Siinä vaiheessa, kun kellon vuoro tuli, olin valmis maksamaan siitä melkein mitä vain että istuminen päättyisi, eikä olisi ollut turhaa. Huudot lähtivät viidestä eurosta. Pahaksi onneksi paikalla oli joku toinenkin joka olisi kellon halunnut, mutta hän luovutti 18 euron kohdalla. Sain pöllökellon 20 eurolla.

Etukäteen olin päättänyt että 35 euroon asti olen valmis menemään. Huutokaupassa kannattaa olla itsellä etukäteen mietittynä, kuinka paljon on valmis maksamaan. Muuten saattaa käydä niin, että tulee maksettua ylihintaa höpöhöpöstä, niin kuin tässäkin tavallaan kävi, koska ei rikkinäinen seinäkello ole kahdenkympin arvoinen. Mutta se oli pakkomielle, ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olen vain niin pirun huonolla tuulella! Kesähelteellä on tyhmää olla huonolla tuulella tai masentunut. Vähän sama kuin olisi nuhakuume. Sekin sopii hellekesään yhtä huonosti kuin voi salaattiin. Ärsyttää olla ärsyyntynyt. Rumalla ilmalla kaamoksessa sen ei ole niin väliä, mutta kaunis kesäpäivä tekee kontrastista vieläkin isomman.

Vimmoissani googlasin junayhteyksiä Lappiin. Jos lähtisi sitä yötöntä yötä katsomaan. Iltakahdeksalta lähtisi juna. Tampereella olisi vaihto. Mutta kukaan ei halua lähteä minun kanssani. Pitäisi mennä itsekseen. Ja on nämä helteetkin, mitä jos siellä junassa ei ole kunnollista ilmanvaihtoa. Ja mitä jos sitten Rovaniemellä tajuan, että ei tässä taas ollut mitään järkeä, että miksi ihmeessä lähdin? Miksi en ole omalla mökillä nauttimassa helposta elämästä?  Niin en sitten lähdekään.

Taas tulee mieleen edesmennyt Yö-yhtyeen laulusolisti Olli Lindholm, joka jossain naistenlehtihaastattelussa pohti keski-ikäistymisen problemaatiikkaa. Että kun tekisi mieli lähteä katsomaan jääkiekko-ottelua, mutta sitten kun sitä miettiin että sinne pitäisi sitten ajaa, ja parkkipaikka löytää ja sitten ne ihmispaljoudet ja menee myöhään ja taas takaisin, pimeässä ajamista. Että kun koko ajatuskuvion käy läpi, tulee siihten tulokseen, että ei kannata. Jää siihen eteiseen se lähtö. Näin käy minulle usein. Niin kuin nähtävästi nytkin Lapin reissun kanssa. Ollaanko tässä koko loppu elämä eteisessä?

Ja sekös sitten vielä lisää ärsyttää, että niin menee tämäkin kesä että en lähde sitä yötöntä yötä ihmettelemään. Nyt olisi sen aika, juuri nyt. Ja menee sitten mahdollisuus tältä vuodelta ohi. Voi, Minna, Minna, sinun kanssasi.

On sitten varmaan pakko alkaa taas vöyhkätä. Ei hermo kestä lepäilyä, pelkkää kirjojen lukemista ja rentoutumista. Pitää päästä edes rasittumaan, väsymään, jäsenet kipeytymään.

Jotenkin tässä on selkiytynyt sekin, miksi keski-ikäiset naiset siivoavat niin paljon. Siihen siivoamiseen puretaan omia sisäisiä jännitteitä. Se on tapa purkaa aggressiota.

Lähden siis ostamaan mopin.

En voi mitään itselleni.

 

 

 

 

Normaali

Tahtoo kirsikoita

Ihminen on siitä kummallinen otus, että aina tekee sitä mieli, mitä ei ole.

Täällä ei ole kirsikoita. Ei ole koskaan ollut. En tiedä, miksi. Kaupungissa kirsikoita saa torilta ja miltei jokaisesta korttelikaupasta.

Ei täältä saa fenkoliakaan. Se nyt ei niin suuri murhe ole, mutta tein tomaattikeittoa ja ohjeessa oli että siihen pitäisi laittaa fenkolia. Mies kävi kaupassa ja sanoi, että ei ole fenkolia. Ajattelin, että se ei vain ole sitä huomannut, kun ei siitä tykkää, tai sitten että fenkoli oli tilapäisesti loppu.

Lähdin seuraavana päivänä itse katsomaan, olisivatko fenkolit saapuneet. Kävelin vihanneshyllyä edestakaisin ja toden totta, ei ollut fenkolia, ei. Myyjä sattui tulemaan vastaan, kysyin kuuloko fenkoli valikoimaan. Ei kuulu. Varmaan siellä takahuoneessa kummastelevat kaupunkilaisia, jotka ovat aina jotakin outoa vailla.

Muistan entisen työkaverin, jolle kävi niin, että hän pyysi kyläkauppiasta ottamaan valikoimiin munakoisoja. Niistä tulikin sitten varsinainen murheenkryyni. Aina kun työkaveri meni kauppaan ja näki siellä munakoisoja, joita kukaan muu ei näyttänyt ostavan, hänelle tuli olo, että täytyy ostaa ne koisot siitä pois, kun on kerta niitä pyytänyt. Sinä kesänä heillä syötiin ihan järjesttömästi munakoisoja.

Korvasin fenkolin hunajanauriilla. Mikä ihme se sitten on? En ollut ikinä kuullutkaan. Mutta hunajanauris kuului meidän kyläkaupa valikoimiin. Ostin sellaisen ja viipaloin keittoon. Ihan meni fenkolista. Tomaattikeitto on kiva ja vähäkalorinen kesäruoka hellepäiviin. Löysin ohjeen Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä. On jo toinen kattila tekeillä. Tosin fiilasin reseptiä vähän oman maun mukaan. Lisäsin mausteita; chiliä ja soijakastiketta loraus.

Mutta kirsikat! Tykkään niistä ja Me naisissa oli ihana kirsikkamantelipiirakan ohje. Leikkasin talteen. Joskus kun käyn kirsikkaterritoriolla, ostan, ja teen piirakan. Kaupassa ja torilla on mansikoita on yllinkyllin, pitäisi nyt tyytyä niihin, mutta ihmismieli haluaa kirsikkaa, kun ei sitä saa.

Ihan sama ilmiö on puutarhavadelmien suhteen. Äitivainaa on joskus istuttanut mökin takatontille puutarhavadelmia. Taimet on peräisin lapsuuskodin pihamaalta. Vadelmat ovat levinneet ja yleensä niitä tulee paljon. Ja niin on ihmismieli järjetön, että vuosien vadelmaylituotannon seurauksena vadelmia ei tee yhtään mieli. Olisipa kirsikoita!

Siinä vaiheessa kesää, kun vadelmia on pakastin täynnä, niistä on keitetty mehua ja hilloa, menen sanomaan naapurille että loput on teidän, var så god.

Kalaa on tehnyt mieli. Yhtenä iltana mies virvelöi ja saatiin hauki. Nyt oli ensi kertaa verkot vedessä. Ei ole laitettu aiemmin, kun minä olen vielä leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla – loppuu huomenna – pääsee taas saunaankin. Ja miehen selkä on vihoitellut. Mutta eilen illalla mies ja poika laskivat soutuveneen vesille ja laittoivat verkon. Tänään aamulla mentiin katsomaan, miten kävi. Hauki siellä oli. Vieläpä iso vonkale. Yli nelikiloinen. Sellainen on jo melkein pelottava. Tänään syödään siis haukea! Mutta miksi ei tullut ahvenia? Niitä tekisi mieli. Ei nyt tekisi mieli haukea.

Mielipuoli ihminen. Haluaa aina sitä puolta, mitä ei ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Hämähämähäkki, kiipes langalle

Huvittava huomata itsessään näitä iän mukanaan tuomia, uusia piirteitä.

Minusta on tullut hentomielisempi. Onko sellaista sanaa olemassakaan, hentomielinen? Hempeämielinen? Siis, ylitunteellinen lälläri.

Katselen miltei tippa silmässä hämähäkin verkkoa mökin seinähirressä, enkä raaski pyyhkiä sitä pois. Nuorempana olisin muitta mutkitta pyyhkäissyt verkon pois. Nyt ajattelen hämähäkkiä. Miten ison työn se on tehnyt verkon virittäessään. Ja miten ihmeellisen kestävä se on. Kestää kovaakin tuulta. En ota sitä pois. Olkoon siinä. Mitäpä se minua haittaa, pitäähän hämähäkin ruokansa saada. En onneksi pelkää hämähäkkejä, tiedän että monet pelkäävät, ja fobioilleen ei voi mitään. Olen hiiripelkuri.

Mietin jopa, pitäisikö joku hämähäkki saada muuttamaan sisälle mökkiin? Sehän olisi mitä luonnonmukaisin kärpästen hävittäjä! Jos hämähäkki virittäisi ikkunaan – sisäpuolelle – verkkonsa, sisällä pörräävät kärpäset häviäisivät tuota pikaa. Hämähäkillä alkaisivat onnen päivät! Ruokaa riittäisi yllin kyllin. Siitä kasvaisi oikein pulska hämähäkki. Jaksaisikohan lopulta enää viritellä verkkojaan? Kantaisivatko verkot sitä itseään, kun se olisi ylensyönyt itsensä paksukaiseksi.

Että monenlaiseen ajatteluun sitä on aikaa.

Olen myös katsellut mökin pihapuita sillä silmällä. Että missä vaiheessa ne ovat noin isoiksi kasvaneet? Muistan, kun olivat ihmisenmittaisia. Nyt latvat kurottavat taivasta ja runko on tukevoitunut.

No niin on itsellänikin – runko tukevoitunut. Ja taivasta kohti kurkottelen, matkamies maan.

Normaali

Viha ja katkeruus ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja

Kotilieden numero kahdessatoista on mielenkiintoinen artikkeli ”Askon ehdoilla” autistisen 12-vuotiaan Askon ja hänen omaishoitajanaan työskentelevän äidin elämästä.

Asko on vaikeasti autistinen, hänen kommunikaatiokykynsä on vähäinen, ja hän saattaa saada kohtauksia kaupungilla kulkiessa. Silloin Asko riisuu itsensä alasti ja saattaa olla väkivaltainen. Näin oli käynyt vähän aikaa sitten Rautatientorilla, kun Asko oli isänsä kanssa liikkeellä. Ohikulkija oli kutsunut poliisit avuksi.

Kohtauksen tullessa Askon äidin on otettava luja ote pojastaan, että tämä ei olisi vaaraksi itselleen ja muille. Se saattaa näyttää asiaa ymmärtämättömästä rajulta, ja joskus ulkopuoliset puuttuvatkin kommenteillaan asiaan. Askon äitiä harmittaa, silloin hän joutuu rauhoittelemaan oman poikansa lisäksi ohikulkijoita ja silminnäkijöitä. Hän toivoo, että ihmiset mieluummin kysyisivät, voiko jotenkin auttaa, mikä on hätänä, kuin tulisivat uhkailemaan poliisilla ja sosiaalityöntekijöillä.

Autistisuutta ymmärtämättömät luulevat että kyseessä on huonosti kasvatettu lapsi. Siitä ei ole kyse. Autistisella on yliherkät aistit. Äänet, liike, koskeutus saattaa tuntua ihan muulta kuin normi-ihmiseltä. Jopa vaatteet saattavat sattua iholla. Kaikki yllättävä ja hälinä ja melu ovat pahasta. Arki pitäisi olla mahdollisimman samanlaista ja seesteistä.

Meidän pojalla diagnosoitiin lapsena aspergerin piirteitä. Hänen ongelmansa olivat varsin pieniä, lähinnä ne ilmenivät kommunikaation haasteina ja esimerkiksi siten, että hän vastusti kaikkia muutoksia. Huomasimme jo varhain että muutokset eivät saavuttaneet suosiota. Huonekalujen paikkaa ei kannattanut kotona vaihdella.

Kerran poika suuttui perinpohjin, kun maalasin mökillä pihalla olevan sähkömittarikaapin harmaaksi. Se kun mielestäni oli ruman värinen, ja minulla sattui olemaan harmaata maalia jäljellä. Vieläkin muuten ihmettelen, miksi tällaiset pakolliset vekottimet ovat niin rumia? Mittarimies valitteli kerran, että ihmiset istuttavat aina sen mittarin eteen jotain kukkapuskia, jotka vaikettavat hänen työtään. No niin istuttavat, mutta miksiköhän? Siksi että ne ovat niin rumia. Tekee mieli piilottaa mittaritaulu syreenipuskan taakse. Tai maalata harmaaksi. Olen miettinyt vielä kehittäväni mittaritaulun olemusta, ja ajatellut maalata siihen jonkun aforismin tai kannustavan sanan. En vain ole keksinyt mitä mittaritaulussa lukisi.

Takaisin autismin kirjon oireisiin. Inhoan koko sanaa: autismin kirjo. Mikä ihmeen kirjo? Kirjopyykki tulee mieleen. Mutta sillä yritetään sanoa, että jokainen autisti on omanlaisensa. Oireet ilmenevät monin eri tavoin. Onneksi pojan muutosvastaisuus on iän myötä hellittänyt. Tai sitten hän on vain kokemuksen kautta tottunut, että vöyhkä-äiti voi maalata sähkämittarit muun väriseksi, eikä maailma siitä hajoa.

Oman kokemuksen myötä olen tullut siihen johtopäätökseen, että Suomessa erilaisuuden sieto ja ymmärrys on huonoa. Valitettavasti se koskee eritoten nykyistä peruskoulua. Siellä oppilas on määritelty sosiaaliseksi, ulospäinsuuntautuvaksi, mielellään ryhmätyöopetusta tekeväksi multitaskaajaksi. Kaikki vain eivät sitä ole. Joukossa on introverttejä, mielellään omassa, samassa pulpetissa aina työskenteleviä. Muistan, miten inhosin pojan puolesta aina kun kuulin että tekeillä oli retki, projekti, tai ryhmiä tai istumajärjestystä muutettaisiin. Tiesin että se oli aina stressi pojalle. En tarkoita, että maailma pitäisi järjestää yhden oppilaan ehdoilla, mutta äitinä tietenkin kannoin huolta.

Ja kyllä koulu tuli vastaankin, kun osasi pyytää. Jossakin vaiheessa huomasimme, että poika oli hyvin väsynyt ja kaipasi rauhoittumista koulupäivän aikana. Keksimme pyytää paikkaa, mihin poika voisi mennä olemaan yksin keskellä päivää ruokatunnin aikana. Että hän ruokailun jälkeen ei menisikään ulos välitunnille, missä melu jatkuisi, vaan voisi mennä johonkin olemaan hiljaa. Terveydenhoitajan huoneen vieressä oli tyhjä huone, missä oli peti. Sovittiin, että poika voi mennä sinne aina kun siltä tuntuu. Näin tehtiin. Jaksaminen koulussa parani.

Pojan haasteiden myötä olen oppinut katsomaan ihmisiä eri tavalla. Jos joku käyttäytyy mielestäni omituisesti, on vaikka töksäyttelevä tai epäkohtelias, en heti ajattele, että onpa epäkohtelias, ajattelen ensin, mikähän diagnoosi tuolla on? Tien päällä hurjastelijoista ajattelen että siinä meni taas yksi adhd. Eivät ne tietenkään kaikki sitä ole, mutta oleellista on se, että eivät kaikki ilkeyttään toimi niin kuin toimivat. Syyt voivat olla toisaalla. Eivätkä kaikki sairaudet ja ”valuviat” näy päälle päin.

Meillä täällä Suomessa on moni asia hyvin, paremmin kuin muualla. Mutta empatiaa ja sympatiaa tarvittaisiin rutkasti lisää. Niitä myös koulun pitäisi opettaa.

Olen ymmärtänyt että empatiaa ja sympatiaa voi oppia vain kokemalla sitä itse. Eli jos emme sitä harjoituta se kuolee pois. Katoava luonnonvara. Elämä itsessään voi olla julmaa, pahimmillaan se opettaa pelkkää vihaa ja katkeruutta. Ja ne ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja. Niistä on vaikea kasvaa pois.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nuori innostunut ihminen, itseni vastakohta

Kalle kävi. Nuori mies. Suloiset hymykuopat. Muistutti vähän Dannyä nuorena. Intoa täynnä kuin huutokauppameklarilla. Juttua piisasi. Emakkojen porsituksen haasteista. Sikojen jalostukseta. Mökistä Iniön aukolla. Tulevasta isyyslomasta. Ajattelin jo, jääkö Kalle meille yöksi? Pistetäänkö sauna lämpiämään? Grilli kuumenemaan.

Kalle on kunnan eläinlääkäri. Kutsuttiin paikalle, kun kissan rokotus oli jäänyt väliin. Siinä oli monta kommervenkkiä.

Yleensä rokotamme kissa keväällä kaupungissa. Seuraavassa korttelissa on eläinlääkäri, siellä käytämme kissan. Mutta tänä koronakeväänä sekin meni eri tavalla. Kissa muutti jo maaliskuun alussa pois kaupungista, ensin Länsi-Uudellemaalle lähelle Inkoota.

Yritimme käyttää kissan rokotuksessa siellä. Varasin ajan, pistimme kissan häkkiin ja ajoimme paikalle. Eläinlääkärin hoitaja sanoi, että ei aika ollut klo 15, niin kuin minä muistin, vaan klo 15.45. Höpöhöpö. Olin kirjoittanut kalenteriini klo 15 ja ajan varattuani saman ajan ilmoittanut myös miehelleni. 15.45 on ihan eri aika kuin 15. Ei ne mene sekaisin.

Lääkärillä on käynnissä leikkaus, eikä hän nyt sitten voinut rokottaa kissaa. Uusi aika ei enää käynyt meille, koska mies oli lähdössä 16.30 junassa kaupunkiin työasioihin, ja minun piti vielä hänet asemalle. Hän ei ehtisi junaan, jos kissaa jäätäisiin rokottamaan. Homma peruuntui.

Täällä saaristossa asiat hoituvat varsin joustavasti. Soitin eläinlääkärille eli Kallelle. Hänellä oli keikka meneillään, mutta pyysi saada koordinaatit, missä olemme, milloin meille rokotus kävisi tai mieluummin, milloin ei kävisi. Seuraavana päivänä Kallelta tuli viesti. Hän tulee klo 16 jälkeen tiistaina.

No ei ihan tullut, tuli klo 18, mutta se suotakoon anteeksi. Kallella oli isoeläinpäivystys. Hän oli päivystysvuorossa, alue kuullosti laajalta Rymättylästä Mynämäkeen ja oliko Uuteenkaupunkiin asti. Alueella asuu 20% suomen porsitusporsaista. Sanoiko, että isoimmassa sikalassa syntyy joka viikko 2500 porsasta.

Kalle tuli. Kissa nostettiin pöydälle ja se sai piikin. Siihen meni noin viisi minuuttia. Kissa katosi heti kun irti pääsi avoimesta ikkunasta ulos. Kallella ei tuntunut kiire olevan mihinkään. Viipyi ainakin tunnin. Ja ensi viikolla hänellä alkaisi isyysloma syyskuulle asti. Edellinen oli jäänyt pitämättä, ja se vähän harmitti vieläkin. Pientä huolta oli, pärjääkö tuuraaja isojen emakkojen kanssa. Mutta voihan se soittaa ja kysyä neuvoja.

Kaikesta näki että Kalle piti työstään todella paljon. Ja nautti myös sen mukanaan tuomista sosiaalisista kontakteista. En yhtään ihmettele, jos tuli kaksi tuntia ennakoitua myöhemmin, jos viihtyy joka paikassa yhtä hyvin ja juttu lentää samaan tapaan.

Mukava nähdä nuori, työstään ja elämästään innostunut ihminen.

Peilistä kun katsoo ihan erilainen tyyppi.

Normaali

Koko elämä on vain yksi hetki – tämä

Kävin naapurin puolella.

Myrsky möyri täällä viikonloppuna. Naapuritontti on myrskyltä paremmissa asemissa. Vanha kalastajamökki. Sellaiset on aina rakennettu tuulelta suojaan, parhaisiin mahdollisiin paikkoihin. Kesämökit taas on rakennettu paikkoihin, mistä on upea maisema. Mutta sellaisiin – maisemalle avonaisiin paikkoihin –tuuli, laineet ja myrsky käyvät lujaa.

Olemme aina vitsailleet, että meillä on täysin eri vuodenajat. Kun meidän tontilla tuulee ja tuivertaa, heillä elämä on silkkaa espanjaa.

Naapurimökissä asuivat R & J. He olivat täällä ”aina”, eläkkeellä kun olivat. Pitivät illanistujaisia, runoiltoja, kutsuivat naapureita kylään, olivat sosiaalisia, joskus tuntui että vähän liikaakin.

Puutarha oli tiptop. Pioneja, ruusuja, magnolia. Varsinainen eden. Pitivät hyvää huolta puutarhasta.

Kävin katsomassa, onko myrskyvaurioita. Ei ollut. Mutta pionipenkissä kasvoi kaksi ohdaketta. Kukkapenkkejä ei oltu kitketty, ruohoa ei oltu ajettu vähään aikaan, elämä puuttui, talo ja piha olivat yksin.

Tiedän saman tilanteen appivanhempien mökillä. Eläkeiässä he asuivat siellä vähintään puoli vuotta. Piha kukoisti. Nyt marjapensaat, kukat, kaikki ovat kuolleet kastelun puutteessa. Surullinen näky. Kun muistaa kaiken sen ajan ja työn, mitä he pihan ylläpitämiseen käyttivät. Kaikki se on mennyt.

Niin se tietenkin ihmiselämässä ylipäätänsä on. Sitä pakertaa ja pakertaa monen mukamas tärkeän tehtävän parissa, ja sitten lopulta kun kuolee tai ei enää vanhuuttaan jaksa eikä kykene, ei mene montaa vuotta, kun kukaan ei edes muista, ja se ”tärkeä” mille on uhrannut paljon aikaa ja vaivaa, siitä on jäljellä enää rippeet jos niitäkään.

Joku kulkee vieraalla pihalla ja ihmettelee, että mikähän ihme rakennelma se tässäkin on ollut, eikä tiedä, että kuule,vöyhkätemppeli se oli! Maailman tärkein asia yhtenä koronakeväänä vuonna 2020 eräälle höpsölle vöyhöttäjälle.

Viikonloppuna on lähitienoolla huutokauppa. Meinaan mennä. Koska siellä on myynnissä pöllökello. Puinen pöllö, massun kohdalla on kellotaulu. Yksi viisareista puuttuu. Mutta se ei haittaa, päin vastoin. Se symboloi ajan harhaa. Onko aikaa ylipäätään olemassa? Mitä jos ei olekaan. Koska eihän meillä ole kuin tämä hetki. Ei ole enää menneisyyttä, sinne ei pääse takaisin. Eikä tulevaisuudessakaan kannattaisi liikaa viettää aikaa. Siitä tulee sitku -elämää.

Jos saan pöllökellon ostettua huutokaupasta itselleni, laitan sen vöyhkätemppeliin koristeeksi muisuttamaan siitä että koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

 

 

 

Normaali

Naantalissa

Viikonvaihteessa oli miehen syntymäpäivät.

Ajelimme Typy-autolla Naantaliin ja kävimme ravintolassa syömässä. Edellinen ravintolassa käynti oli ennen koronaa, helmikuun lopulla. Silloin olimme Näsineulassa syömässä yhdessä Tampereella asuvien mökkinaapureiden kanssa. Muistan, kuinka katselin tornista alas jäiselle järvelle. Joku oli piirtänyt jäälle lumeen ison sydämen. Mietin, oliko se jonkun romantikon teko? Jospa joku juuri samaan aikaan kosii tyttöystäväänsä, joku joka on myös syömässä ylhäällä tornissa.

Tuntuu kuin tuosta lauantai illasta helmikuussa olisi vuosia! Ajanlasku alkoi eräällä tavalla alusta maaliskuussa, kun maailma pysähtyi koronaan. On aika ennen epidemiaa ja sen jälkeen.

Naantalissa oli hiljaista. Poissa oli normaali kesäinen vilinä. Ihmisiä oli silti liikkeellä terasseilla ja kävelyllä rantabulevardilla. Rannassa sai kokeilla sellaisia ”kenkiä”, joiden ilmanpaine nostaa ylös veden päälle. En tiedä, miksi härveliä kutsutaan, vaikealta näytti pysyä pystyssä, moni molskahti veteen.

Kymmenen hengen turistiseurue pisti silmään. Jostakin Aasiasta päin, mutta ulkonäön perusteella ei japanilaisia eikä kiinalaisia. Mitenkähän he olivat sinne tupsahtaneet? Erottautuivat joukosta kuin huutomerkit.

Mies ja poika valitsivat kuningasrapua sinisimpukoilla ja ranskalaisilla. Oli hyvännäköinen annos, täytyy sanoa. Minä otin lohi-avokado bowlin. Se oli hyvä ja raikas.

Mies ja poika tykkäävät aina kokeilla rohkeasti mereneläviä. Muistelimme, kuinka poika söi ensi kerran hummeria. Se tapahtui Skotlannissa, kun hän oli yhdeksän. Olimme matkalla katsomaan Loch Nessin hirviötä. Kiikaroimme rannalla pitkään, mutta hirviöstä ei näkynyt jälkeäkään. Kartanohotellissa mies ja poika tilasivat hummeria. Kukaan ei muista, mitä minä söin, mutta  yhdessä tuumin arveltiin että varmaankin lohta, jos sitä oli listalla.

Pitäisi ehkä reipastua ruokavalinnoissa, eikä valita aina varman päälle.

Naantalissa on muuten erikoisen hyvää pistaasijäätelöä. Onneksi se on siellä kaukana, muuten söisin sitä liikaa ja tuhoisin seurauksin.

Mukava kun ravintolat ja kahvilat ovat taas auki.

Normaali

Italialainen majakkafallos

Oi, nyt tunnen itseni keski-ikäseksi kukkahattutädiksi! Ärtyneeksi sellaiseksi.

Syynä on André Acimanin kirja Etsi minut, jonka lainasin kirjastosta. Kirja kertoo ikääntyneestä professorista, joka junassa matkalla Roomaan pitämään luentoa tutustuu nuoreen naiseen. Nainen on puolestaan matkalla tapaamaan sairasta isäänsä.

Iltaan mennessä vanhan miehen ja nuoren naisen välillä on syntynyt kiihkeä seksisuhde. Nainen kutsuu miehen erektiota majakaksi. Se kiihottaa miestä. Samoin kun nainen sanoo ”että ei lähde takaisin isukin luo”.

Taivas, mitä sovinistista sontaa! Pakko lopettaa lukeminen sivulle 133, en kestä enempää!

Kirjan kirjoittaja on vuonna 1951 Egyptissä syntynyt amerikkalainen kirjallisuuden professori. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että hän kertoo omasta seksifantasiastaan. Iäkkään miehen unelmasta hurmata nuori kiihkeä ja estoton nainen.

Eikä siinä mitään. Saahan ihmisillä olla fantasiansa. Myös vanhemmilla miehillä. Ei sitä pidä kieltämän.

Olenkin enemmän yllättynyt omasta reaktiostani. Miksi kirjan asetelmallisuus ärsyttää minua niin kovasti? Ajattelenko, että miehen pitäisi rakastua johonkin ikäiseeni, sitten se olisi ok? Olenko salakateellinen nuorelle naiselle? Vai vanhalle miehelle? Olisiko halunnut lukea siitä, kuinka nuori adonis rakastuu keski-ikäiseen naiseen junassa, ja loppuilta on loputonta läiskettä ja lätinää? Vai onko reaktioni vain pettymystä siitä että kirja ei ollut mitä odotin? En ole kiinnostunut sen enempää ikääntyvien miesten seksifantasioista  kuin Rosa Meriläisen kuukautisistakaan. En ole ollenkaan varma, haluaisinko lukea edes 53-vuotiaiden naisten seksifantasioista?

Täytyy sanoa, että kirjan nimi ja kansi ovat jossain määrin harhaanjohtavia. Tai ehkä ei ole ylipäätään ymmärretty, kenelle kirja on suunnattu. Nyt se on nimen ja kannen perusteella romanttista lukemistoa naisille. Mutta eikö oikea kohderyhmä pitäisikin olla erotiikan kaipuiset miehet? Mitä jos kannessa olisikin kuva nuoresta naisesta vihjailevasti, kirjan nimenä Professori ja nuori roomatar, tai kuvassa miehen pullistuva etumus ja nimenä Professorin mahtimajakka?

Ehkä miehet saataisiin kirjastoihin ja lukemaan, jos heille kerrottaisiin, että on muitakin kirjoja kuin iänikuiset kertomukset talvisodasta ja Raatteen tiestä. Ehkä kirjastossa pitäisi olla ihan oma kirjahylly miesten kirjoille samaan tapaan kuin kioskeissa oli ennen vanhaan miestenlehdet eroteltu omaksi hyllykseen. Ehkä myös nuoret pojat saataisiin taas innostumaan kirjoista, jos he tietäisivät niissä piilevistä kiihottavista seksikohtauksista. Ehkä ongelma on markkinoinnissa? Miehille myydään vain sotaa ja rikoksia.

Paasasin miehelle huonosta lukukokemuksesta heti aamutuimaan. Olin herännyt aikasin ja ajatellut aloittaa aamun romaanilla. Nyt tulinkin lukemastani huonolle tuulelle. Mies sanoi, että polta se kirja! Naureskeltiin sitten yhdessä, että mitähän mahtaisi kirjastovirkailija tuumata, kun menisin kirjaa palauttamaan ja veisin vain tuhkat. Sanoisin turhautuneeni lukukokemukseen, ja päättäneeni säästää muut lukijat samalta.

Ehkä täytyy lukea takatekstit hivenen tarkempaan. Yksi kolmesta valitsemastani kirjasta oli mieleinen. Sen takateksti olikin: Rakkaudentätyteinen feel good -romaani parhaaseen brittityyliin.

Se on juuri sopiva genre minulle. Ei enää italialaisia majakkafalloksia!

Normaali

Korona – mikä ihana tekosyy

Hyvinhän tämä joutilaisuus sujuu. Tänä vuonna en ollut lukenut yhtään romaania ennen tätä viikkoa, ja tällä viikolla jo kaksi. Kolmannen aloitan tänään, jos ehdin. Myös joutilaana voi olla kiireinen, olen huomannut.

En ole ehtinyt katsoa kaikkia ohjelmia, mitä olen meinannut. Virkannut en ole yhtään, kun samaan aikaan ei voi lukea, se on siitä huono. Ja enpä ole blogipäivityksiäkään tehnyt entiseen malliin, kun pää on tyhjentynyt ajatuksista. Jotenkin joutilaisuus hiljentää aivoni, vaikka eikös sen pitäisi olla toisin päin?

Vöyhkävaihteella ollessani keksin että minäpä kirjoitan runokirjan. Keksin sille hyvän nimenkin: Riippumaton nainen. Kaveri otti kylässä käydessään jo kansikuvankin siihen. Yhdeksäntoista runoa syntyi ihan tuosta noin vain sukkelaan. Ajattelin että tässä on juhannukseen mennessä kirja valmis. Mutta ei. Sitten alkoi tämä joutilaisuus, aivot tyhjenivät, eikä nyt synny minkäänlaista runoa, vaikka kuinka kikistäisi. Aivosolut ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ihmeen kummasti aika kuluu mitään tekemättäkin. Tämäkin aamupäivä meni ihan vain siinä että katselin verkkokaupoista bikinihousuja. Mökille lähtiessä unohdin pakata alushousut. Tai luulin että täällä niitä olisi. Ei ollut. Nyt on ollut käytössä viikon yhdet ja samat, ne jotka päällä tänne tulin. Olen minä niitä välillä pessyt, sen aikaa on pitänyt sitten olla ilman housuja.

Keksin että mitä jos tilaisin bikinihousut alkkareiksi. Nehän kuivaa pesun jälkeen nopeasti. Jotenkin viehättää ajatus siitä että olisi vain yhdet alushousut ja bikinihousut. Kyllä niillä kesän pärjäisi. Eipä pyykkivuori kasvaisi.

Kirjoitinko jo siitä, kun kävin hakemassa kunnantalolta kuntosalin avaimen? Olipa episodi. Kunnantalolla oli lappu luukulla: kiinni elokuun loppuun asti. Tuli mieleen Carrols-hampurilaisketjun slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy.

Korona – mikä ihana tekosyy.

Soitin vapaa-aikasihteerille. Olimme sopineet puhelimitse kuntosalin avaimen noudosta, mutta en tiennyt kunnantalo kiinniolosta. Vapaa-aikasihteeri neuvoi soittaman ovikelloa. Sekään ei ollut ihan tavanomaisella paikalla vaan alhaalla, miltei maan rajassa postiluukun luona.

Sihteeri tuli avaamaan oven, menimme hänen työhuoneeseensa ja sain avaimen kuittausta vastaan. Kunnanjohtaja hiippaili käytävällä ja kuikuili ovensuusta. Moikkasin. Ei vastannut tervehdykseeni, ilmeisesti pelkäsi korona-aerosolien leviämistä. Katosi nopeasti takaisin pimeään käytävään.

Tuli mieleen Veikko Huovisen novelli Jutta Granin aviomies. Lähti oma ajatus laukalle. Ihan kuin kunnanjohtaja olisi keksinyt hyvän syyn laittaa kunnantalo ikävän kesäsesongin ajaksi kokonaan kiinni. Eipähän mökkiläiset ravaa asioillaan. Nyt kunnanjohtaja piileksii kiinni olevassa virastotalossa esikuntineen. Valoja ei pidetä päällä, ettei totuus paljastuisi. Työhuoneessaan kunnanjohtaja tekee päivät päästätykseen laskelmia ja mallinnuksia siitä, kuinka korkeaksi kiinteistöveron voi nostaa, ja mitä uutta kivaa rahoilla voisi hankkia.

Terassillakin olemme ennättäneet käydä. Sikäli kätevää että meidän mökiltä on lähimmälle terassille noin 300 metriä. Panimon auto ei ollut vielä käynyt, eikä oluthana ollut toiminnassa. Tilattiin sitten pinkit skumpat. Olimme ainoat asiakkaat.

Tänään on sadepäivä. Se on hyvä juttu. Maa on rutikuiva, metsäpalovaroitus voimassa. Haluaisin aloittaa tuliterapian. Siksi kutsun ihan tavallista nuotiota mökkirannassa. Mikään ei ole niin terapeuttista kuin nuotiolla istuminen. Nyt kun naistenlehdet ovat pitkään koohkanneet metsän parantavasta voimasta, ne voisivat ottaa käsittelyyn elävän tulen tervehdyttävän vaikutuksen. Nuotion ääressä on myös helppo puhua asioista. Niinhän Temptation Islandissakin tehdään! Iltanuotiolla avaudutaan tunteista ja itkeä tihrustetaan! Miksipä ei voisi olla terapiamuoto, missä terapeutti jututtaa potilastaan nuotion äärellä istuen.

Nyt kun olen päässyt mökille, en halua enää minnekään. Joka kesä sama juttu. Ennen mökille tuloa suunnittelen ajelevani Saariston rengasreitin, käyväni Ahvenanmaalla tai mitä milloinkin. Tänä vuonna harkinnassa oli Lapin reissu. Tekisi mieli kokea aito Lapin yötön yö. Joskus 90-luvulla ollaan miehen kanssa oltu Lapissa keskikesällä. Mutta nyt kun täällä mökillä, ei tee mieli lähteä mihinkään.

Paitsi Turkuun.

Turun taidemuseo avautuu 7.7. Sen jälkeen on suunnitelmissa käydä Turussa ja jäädä yöksi suosikkihotelli Parkiin. Turku ja Park-hotelli korvaa kaiken! Ja mikä mukavinta; matkaan menee vain reilu tunti. Lähimatkailu kunniaan! Mitäpä minä yöttömällä yöllä, nukahdan kumminkin ennen iltakymmentä.

 

 

 

 

Normaali

Lukunarkolepsia

Nukuin eilen kahdeksat päiväunet.

Johtui siitä että kävin kirjastossa. Minulla on lukunarkolepsia. Itsekeksimäni tauti, mutta kyllä varmaan sitä muutkin sairastaa, en voi olla ainoa ihminen maailmassa. Heti kun luen, nukahdan. Se on sietämätöntä, ja haittaa merkittävästi kirjallisuuden käyttöä. Lehtiä pystyn lukemaan nukahtamatta.

Nukahtelun takia on vaikea, joskus jopa mahdotonta, pysyä juonessa mukana. Tämä vaiva on ollut minulla miltei aina, tai ainakin 90-luvulta. Huomasin sen, kun opiskelin valtiotieteellisessä viestintää. Tenttikirjojen lukeminen oli haastavaa. Nukahtamiseen ei vaikuta edes asento. Nukahdan yhtä näppärästi istualleni, tai vatsalleni kyynärpäiden varaan. Seisaalleni en ole vielä nukahtanut, mutta lukeminen seisoaltaan on epämielekästä.

Yhdeksännen kerran nukahdin yöunille. Viime sanoikseni olin sanonut, että pitäisi mennä vessaan.

Kirjasto oli ensimmäistä päivää auki sitten koronakevään. Hyllyt olivat pulleina kirjoja, oli mistä valita. Mutta en viitsinyt jäädä pitkäksi aikaa valintoja pohtimaan, oli sen verran porukkaa. Nappasin kahden viikon laina-aika hyllystä kannen ja nimen perusteella kolme kepeänoloista kirjaa: Sofia Lunbergin Tapaa minut tammen alla, Anre Acimanin Etsi minut ja Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija. Lundberg on nyt luettu, yhdeksän unen taktiikalla plus yöunet. Aamulla luin loppuun. Oli riippumattokirjaksi kelpo. Paitsi että ei minulla ole riippumattoa. Tai on, mutta en taida olla riippumattoihminen. Olen puutarhakeinuihminen.

Tilasimme netistä uuden puutarhakeinun. Edellinen, 90-luvulla hankittu, meni kaatopaikkakuormassa pari kesää sitten. Viime kesä oltiin ilman. Nyt huomattiin että ei voida olla ilman puutarhakeinua. Siinä on kiva köllötellä, antaa tuulen keinuttaa. Hyvä paikka nukkua päiväunia, kirja kopsahtaa päähän. Toimitusaika on 4-6 vuorokautta, joten ehkä jo viikonlopuksi sen saamme. Löytyi nostalginen 70-luvun kukkakuoseja jäljettelevä malli. Runko on samanlainen kuin entisessä, metallinen.

Tänään pitäisi saapua pojalle sänky ja patja Ikeasta. Poika on nukkunut tähän asti vanhassa armeijan kerrossängyssä. Yläpedillä on vaatteet ja tavarat, poika alapedillä. Jo viime kesänä kysyin, olisiko aika hankkia isompi sänky. On nimittäin aika kaponen malli. Täytynee laittaa kerrossänky myyntiin nettikirppikselle. Jos jollekin kelpaisi.

Kissa on pyydystänyt yhden myyrän ja yhden metsähiiren. Hiiren toi sisälle. Yritin selittää, että kiitos vain, mutta ei tarvitse meille ruokaa tuoda. Onneksi kissa on vanhentunut sen verran että ei enää ramppaa yöllä ulkona. Nukkuu mielellään sisällä lämpimässä. On jättänyt yövöyhkäämiset nuoremmille. Ei tarvitse enää herätä yöllä päästämään kissaa sisään ja ulos. Toinen vaihtoehto oli jättää ikkuna auki, mutta sitten oli itikoita, ja heräsi niihin.

Yöt ovat rauhoittuneet myös koska en ole herännyt kuumiin aaltoihin. Ykskaks tajusin, että minulla ei ole ollut kuumia aaltoja vähään aikaan, ehkä viikkoon? Toivottavasti eivät palaakaan.  Olisihan se suurenmoista, jos selvisin vain yhdellä vuodella!

Meri on tyyni. Ohi ajelehtii haahkaseurue. Siihen kuuluu kolme aikuista ja kuusi poikasta. Kulkevat tästä ohi pari kertaa päivässä. Samoin joutsenpari, jolla kuusi poikasta.

Nyt on kolmas vöyhkäämätön päivä alkamassa. Aika kuluu hitaasti, kun ei tee mitään. Yllättävän hyvin olen osannut olla puuhaamatta. Männyn siitepölyä pitäisi pestä pois terassilta ja kaiteilta, mutta en pese. Sitä paitsi ulkohanan sulkulaite on kadonnut, ei saada vettä letkuun.

Mies virvelöi hauen. Verkkoja ei ole laitettu, kun miehen selkä on niin hajalla, ja minulla leikkausarvet. Mutta hauki! Se on niin hyvää!Mies osaa perata niin että ei jää ruotoja. Tänä kesänä opettaa pojan. Nyt tulee lempireseptini Hei-hoi-parmesanhauki.

  1. Haukipalojen päälle suolaa ja valkopippuria. Palat puuteroidaan vehnäjauholla.
  2. Kastetaan kananmuna-dijonsinappimössöön.
  3. Kuorrutetaan parmesan-pankojauhoseoksessa. Korppujauho käy myös.
  4. Paistetaan voi-öljyseoksessa.

 

Tänään aloitetaan pilatestunnit. Tavoitteena saada miehen selkä kuntoon. Osallistuminen on pakollista. Minä ohjaan, sinä poljet, niin kuin tanssi matka käy.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Pysy kärryillä, kärryjä ei enää ole

Aina kun on jotakin mieltä, hetken päästä huomaa, että ei enää olekaan – ainakaan ihan täysin.

Koronakevään olen koohkannut homo correctuksesta. Siitä että ihmislajin menestymisen edellytys ei  ole sapiens eli viisas ihminen vaan correctus eli kyky muutokseen. Sama kuin rotilla. Nekin pärjää melkein missä vain.

Ja samaa mieltä olen – periaaatteessa – edelleenkin, mutta ajatelmani sai pienen kolauksen henkilökohtaisella tasolla eilen. Havaitsin konkreettisesti että minä ainakaan en ole kykenevä muutoksiin henkilökohtaisessa elämässä.

Pidän siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat olleet. Ja tarkemmin katsottuna oma elämäni on varsin kaavoihin kangistunutta. Itse asiassa nyt mieleeni tulikin, että aikoinaan mainostoimistossa tehtiin sellainen tutkimus, minkälaisia ihmisiä me työntekijät olemme, ja minä loksahdin aika näppärästi muutosvastarintaisten lokerikkoon. Merkillistä. Ehkä tämä kaksinapaisuus määrittää minua muutenkin, koska koen olevani myös sosiaalinen erakko.

Eilen kauppareissun päätteeksi päätimme ajella lähikulmia. Käydä katsomassa, mitä talven aikana on tapahtunut kesämökin ympäristössä.

Lähes tonttinaapurina sijaitseva lomakylä on ollut jo vuosia muutosten kourissa. Alueelle on rakennettu paljon uusia mökkejä, ja puita kaadettu – mielestäni liikaa. Mutta nyt tuli piste iin päälle. Ravintolaiva Helena oli kadonnut. Purettu.

Meinasin pyörtyä. Paikkaan liittyy paljon omakohtaisia ja perheeseen liittyviä muistoja 70-luvulta alkaen. Aluksi laiva kellui meressä, silloin se oli parhaimmillaan. Tunnelmallinen, tervantuoksuinen, pimeä. Reunoja kiersivät pöydät, perällä oli baaritiski. Laivan kannelle pääsi istumaan ja nauttimaan kesästä.

Vuosien saatossa laivan kunto huononi. Jossakin vaiheessa se nostettiin merestä kuivalle maalle, yhdistettiin käytävällä uuteen ravintolarakennukseen. Laivan kannelle pääsy kiellettiin.

Viimeisessä vaiheessa laivasta poistettiin keskikohta. Ilmeisesti se oli jo niin huonokuntoinen. Jäljelle jäi vain etu- ja takaosa. Mutta laivan seinustan terassilla oli kiva istua, musta tervantuoksuinen laivan kylki lämmitti.

Nyt laivasta ei ole jäljellä enää mitään.

Jos olisin tiennyt, että se puretaan, olisin halunnut pyytää muistoksi nimikyltin laivan seinästä. Siitä olisi saanut hienon sisutuselementin.

Tuntui jotenkin hyvin haikealta huomata että laivaa ei enää ole. Vaikka ei voi väittää, etteikö uusi ravintolarakennus näytä huomattavasti entistä tyylikkäämmältä. Laiva oli oikeasti ruma röntsä. Silti olin kiintynyt siihen.

”Onko tuo sitä tekuilaa?”, kysyi paikallinen mies kerran 90-luvulla kun joimme tequila-shotteja oikein urakalla. Toinen mies tuli lääppimään, tokaisin sille että en minä mikään raaputusarpa ole, tämä arpa ei voita, menes kokeilemaan jotakin toista. Monenlaisia muistoja. Laivalla kohtasivat paikalliset, mökkiläiset ja veneilijät. Kohtaammeko enää missään? Salen maitohyllyllä, ehkä. Kaipaan vanhoja hyviä aikoja.

Samaa muutoksen kourissa kärvistelyä todistin viime viikolla ystäväni kautta. He möivät ylihintaisen siirtolapuutarhamökin. Rakenteilla on moderni mökki kaikilla härpäkkeillä komealla maisemalla omalle tontille Puumalaan.

Satuin paikalle juuri kun siirtolapuutarhamökistä oli tehty kaupat. Olisin odottanut että ilo olisi ylimmillään, ja samppanjapullo poksunut hyvin onnistuneiden kauppojen ansiosta. Paikalla olikin kaksi surumielistä ja mennyttä kaihoisasti muistelevaa. Pieneen rupumökkiin liittyi paljon muistoja ajalta, joilloin lapsi oli pieni. Mökin myynti konkretisoi yhden aikakauden loppua, uuden alkua.

Muutos ei siis ole helppo. Joskus se on pakko. Joskus se on sitä mitä haluamme, toisinaan tapahtuu vastustuksestamme huolimatta. Silti, muutos on vääjäämätön. Muuttumattomuus ei ole vaihtoehto. Voimme vain sopeutua. Yrittää pysyä kärryillä. Kärryjä ei kylläkään enää ole.

 

 

 

 

Normaali

Homo correctio on nyt loma-asetuksissa

Ensimmäinen aamu Mökillä. Loma alkaa. Kolmeen viikkoon ei pitäisi olla töitä – paitsi yksi kolumnihomma – eikä edes huolta miehen vanhemmista. Kolme viikkoa voidaan olla ihan päät ja kädet tyhjinä, ihanaa!

Päätöksiä: En vöyhkää. En tee mitään muuta kuin ihan pakolliset perunan keitot. Parantelen tosissani leikkaushaavoja. Vähän tuli takapakkia, kun maalasin seinää, vaikka ei olisi saanut, mutta oli ”pakko”, kun ei ollut vaihtoehtoa.

Nyt kieltäydyn havaitsemasta oksia ja lehtiä, jotka pitäisi haravoida. Totisesti pitäisi! Täällä ei ole haravoitu ollenkaan sitten viime kesän.

Kieltäydyn huomaamasta että ikkunat ovat pesemättä. Istun rottinkituolissa pihalla ja tuijotan merta tai luen tai kirjoitan. Kävelen mutta en kuumassa, kun ei saa hiota. Haavat ei tykkää hikoamisesta.

Syön varhaisperunoita, ruisleipää ja silliä. Voisin elää tuolla pyhällä kolminaisuudella. Jo eilen illalla tein iltapalaksi, ja nytkin on perunat kiehumassa. No nyt ne onkin jo kypsiä. Pidän tauon ja syön peruna-sillileipiä lounaaksi. Keitin koko kattilallisen, koska leivät onnistuvat yhtä hyvin myös kylmästä, keitetystä perunasta.

Ei täällä aamu suinkaan jouten ole alkanut! Bolognese-kastike on tehty porisemaan. Yhdessä syödään pasta bolognesea, kun on pojan lounasaika eli noin kello 15. Eletään taas ihan eri aikavyöhykkeillä. Kun poika valvoo, me nukutaan ja toisin päin. Minä pistän vastamelukuulokkeet illalla päähäni, niin en herää, kun poika käy yöpalalla tuvassa. Meidän makuuhuone on siinä vieressä, eikä ole ovea, pelkkä oviverho, joten äänet kuuluvat.

Keräsin myös vuohenputken lehtiä salaattiin. Tein vanhaan kannelliseen lasipurkkiin salaatin. Laitoin kurkkua, paprikaa ja tomaattia, murskasin fetaa, kastikkeeksi fetapurkin mausteöljy, persiljaa puskasta, mustapippuria ja sitten niitä vuohdenputken lehtiä silputtuna. Tähän aikaan vuodesta on ihan turha ostaa salaattia kaupasta. Vihreän salaatin saa pihalta, kun tietää mistä ja mitä kerää.

Martoilla oli joku aika sitten livestreamluento villiyrteistä. Olisin halunnut katsoa, mutta se oli facebookissa, enkä ole siinä mukana. Mutta Martoilla on paljon hyviä ajankohtaisia juttuja. Se organisaatio osaa myös hienosti elää ajassa eli on tehnyt mittavan digiloikan. Seuraan Marttoja instagramissa ja sieltä tulee myös hyviä vinkkejä ja reseptejä. Viimeksi eilen oli ohjeita siitä, miten pinttyneen pahan hajun saa pois vaatteista. Mökkivaatteissa saattaa olla hajuefektejä, jos ovat saaneet kosteutta talven aikana.

Tästä päästääkin viimeiseen päätökseen. Tänä kesänä olen päättänyt pukeutua kauniisti. Nyt en aamulla ojenna kättäni ja nouki ensimmäiset käteen osuvat vaaterievut päälleni. Ne rakkaat, ikivanhat röhnävaatteet. Nyt laitan nätin mekon.

Jotenkin on niin että silloin kun on nuori ja nätti voi laittaa päälle mitä tahansa ja näyttää silti nätiltä. Mutta sama ei toimi enää, kun ikä on tehnyt tehtävänsä ruumissa ja naamassa. Jos keski-ikäinen laittaa päällensä vanhaa ja rupusta, näyttää vanhalta ja rupuiselta. Niin se vain on.

Eilen illalla käytiin ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Meillä on tehtäväjako: mies suorittaa kauppaostokset, minä olen kuskina. Autossa parkkipaikalla on aikaa katsella ihmisiä. Pistin merkille, että täällä päin näyttää olevan ”muodissa” pukeutua minimekkoon vanhanakin. Autoa oli tankkaamassa vanhemman ikäinen nainen pelkkä tunika päällä. Helma peitti juuri ja juuri pyllyn. Toinen samanmoinen meni ruokakauppaan. Minä kun mietin kehtaanko enää polviani näyttää, ja toiset ovat valmiita vilauttamaan puutarhaosastoa.

Mies sanoi että kaupassa ei turvavälejä huomioitu. Se on kyllä huono juttu, ja epäkohteliasta muita asiakkaita kohtaan. Olisiko niin että pääkaupunkiseudulla turvavälit on paremmin sisäistetty, muta täällä ei ole ollut tartuntoja, eikä turvavälitaitoja opeteltu.

Kaksi homoa oli ängennyt iholle lihatiskillä. Mies naurahti autolle palatessaan että käsittämätöntä, hän ei halua sen paremmin covidia kuin aidsiakaan. Täytynee säätää omaa kaupassakäyntiaikataulua. Kauppa on auki aamukuudesta iltayhteentoista. Veikkaanpa että aika rauhassa saa kaupassa käydä myöhään illalla.

Se on jännä miten nopeasti ihminen oppii uusia tapoja toimia, ja niistä tulee normaaleja käytäntöjä. Niin kuin nyt nämä turvavälit. Toinen samantyyppinen uusi käyttäytymistapa on muovijätteen lajittelu. Kaupungissa siitä on tullut ihan jokaipäiväinen normijuttu. Myös täällä saaristopaikkakunnalla on muovinkeräys. Mutta nyt keväällä, kun asuimme kolme kuukautta Länsi-Uudellamaalla, sielläpä ei muovinkeräystä ollutkaan. Minä lajittelin – kun olin siihen tottunut – muovi erilleen. Lopulta lopetin, kun ei ollut paikkaa, mihin niitä viedä. Postitiivista on se, että ihminen voi todellakin niin nopeasti oppia uusia tapoja toimia.

Referoin itseäni; kirjoitin joku aika sitten että ihmisrodun nimi ei pitäisi olla homo sapiens (viisas ihminen) vaan homo correctio (muuttuva ihminen), se on kyllä taas todistettu.

Loppuun päivän politiikkaa. Toivoisin että joku pistäisi alkuun #boycottUSA kampanjan. Kieltäytyisimme matkustamasta Amerikkaan, lukemasta amerikkalaisia kirjoja, kuuntelemasta amerikkalaista musiikkia, katsomasta amerikkalaisia elokuvia, juomasta amerikkalaisia viinejä jne. niin kauan kuin siellä tehdään niin vääränlaista politiikkaa, on rasistista väkivaltaa viranomaisten taholta ja presidentti, joka ei ole sen paremmin homo sapiens kuin correctiokaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali