Rappiolla on kaiketi hyvä olla

Kävelin hakemaan Typy-auton korjaamolta, matkaa tuli 11.318 askelta.

Lääkäri ei kieltänyt kävelyä, sauvakävelyn kylläkin, joten lampsin kädet housuntaskuissa. Matka kulki suurimmaksi osaksi pieniä päällystämättömiä kyläteitä peltojen ja metsien läpi.

Kävellessä tulee katseltua maisemia, autolla ajaessa moni asia jää huomiotta, varsinkin kun itse ajaa. Suurta luksusta onkin päästä jonkun toisen kyytiin. Istua vain ja katsoa maisemia. Mutta sitä tapahtuu liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olen ollut kyydissä. Yleensä aina ajan, koska olen meidän perheessä ainoa, jolla on ajokortti. Mies ei ole koskaan korttia itselleen hankkinut, on sen verran kaupunkilainen. Siitä pidän kyllä huolen että poika ajaa ajokortin. Olen pienestä pitäen opettanut hänelle autolla ajoa. Ei ole osoittanut mitään innostusta asiaa kohtaan, mutta osaa kyllä. Jonakin päivänä minä vielä istun kyydissä, ja poika ajaa, ihanaa!

Mutta takaisin maisemiin. Kävellessä ohitin muutaman autiotalon. Jäin hetkeksi ihailemaan niiden rappiota. Rappio ja haurastuminenkin voi olla kaunista, ainakin rakennuksissa. Sammaleen peittämä katto, vinkasahtaneet seinät, harmaantuneet hirret, repaleiset verhonjämät ikkunoissa, joissa ei ole enää laseja. Kasvien valtaamat pihapolut. Samaan aikaan se on surullinen ja haikea näky. Siinä symboloituu kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys.

Koskettavin oli erään mökin kivijalka, jossa kasvoi viisimetristä puuta. Kivijalan keskellä oli ruostunut puuhella. Joskus sen pesässä on räiskynyt tuli, joskus sen ääressä on joku laittanut ruokaa. Joskus se talo on ollut uusi, täynnä elämää ja kaikkea sen mukana tuomaa; iloa, surua, haasteita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Jostakin syystä elämä on talosta hiipunut. Muistaako enää kukaan, kuka siinä joskus asui?

Viime kuussa ajelin ystäväni kanssa Kemiössä ja Paimiossa. Kävimme mm. Karunan kirkolla. Tai oikeastaan sen pihalla, koska koronan takia sisälle ei päässyt. Ystäväni oli mennyt naimisiin kyseisessä kirkossa vuonna 1997.  En ollut häissä, koska emme silloin vielä tunteneet toisiamme. Olemme tutustuneet 2000-luvulla. Hän asui ennen naapurissa, ja meillä on samanikäiset pojat.

Karunan vanha, punamultainen 1680-luvulla rakennettu kirkko siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1912, ja sen tilalle rakennettiin Karunaan uusi kirkko, joka tyylisuunnaltaan on täysin erilainen, graniittinen ja kansallisromanttinen. Vaikka uusi kirkko on myös vaikuttava ulkonäöltään, kirkon siirtäminen pois omalta paikaltaan Helsinkiin tuntuu minusta pahalta ja väärältä.

En tiedä, mitä mieltä paikalliset asiasta aikoinaan olivat? Voihan olla, että kirkon siirto oli heistä ihan hyvä diili. Saivat uuden ja vankemman tilalle. Mutta kun katselin sitä uskomattoman hienoa paikkaa meren rannalla, ja kuvittelin Seurasaaren kirkon sinne, omalle paikalleen; sinne se kuuluisi.

Vuosisatoja ihmiset ovat kirkon penkeillä istuneet iloisina ja surullisina, elämän parhaimpina ja kauheimpina hetkinä, sukupolvesta toiseen. Jotenkin minusta ihmisten tuntemukset jäävät rakannuksen seiniin ja tunnelmaan, tuovat lohtua ja turvaa seuraaville, heille joiden vuoro on kohdata samat ihmiselämän haasteet omalla vuorollaan.  Ja jos kirkko siirretään pois juuriltaan, on se vähän sama kuin siirtäisi vanhan tammen pois paikoiltaan. Sen sielu ei siirry. Tunnelma ei ole sama.

Tuntuu kuin rakennuksiin jäisi niissä eläneiden tunnetilat ja kokemukset. Jotkut talot ovat surullisia, jotkut torjuvan pelottavia, toiset talot iloisia, täynnä onnea ja rakkautta.

Kävelymatkan loppupuolella on ihmeellinen talo; vanhan roosan värinen, ikkunanpuitteet vihreänharmaat, erikoinen väriyhdestelmä, mutta kaunis. Talosta on vaikea sanoa, kuinka vanha se on ja mitä tyylisuuntaa. Se on satutyyliä! Paljon ulokkeita ja pikkuruutuisia ikkunoita. Piha on kaunis, luonnonkivimuureja ja penkereitä, vihermajoja, paljon kaikenlaista, mutta kaikki niin luonnollisen kauniisti ja rönsyilevästi. Jopa postilaatikko on vaaleanpunainen, talon tyyliin sopiva. Se talo on varmasti onnellinen.

Saan Typyn takaisin. Huoltomies näyttää kuvia hiirenpesästä. Konepellin alla on ollut lystiä. Ajelen omalle talolle. Lahoseinäinen sauna. Vöyhkätemppeli vaiheessa, perennapenkki vähän sinne päin, perunapenkistä tursottaa rikkaruoho. Talon eteläseinä kaipaisi kohta maalausta. Ei ihan täydellistä, mutta onnellista. Ja rappiohan on kaunista, kuten sanoin.

 

 

 

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s