Palmusunnuntai

Sunnuntaiaamu. Palmusunnuntai. Aurinko porottaa tänään sanomalehden mukaan erityisohuen otsonikerroksen läpi. Kuistilla, missä tätä kirjoitan, silmälasini tummuvat aurinkolaseiksi.

Kissa kuikuilee ikkunasta ulos, mieli tekisi mennä, mutta ei uskalla. Pelkää lintuja. Erikoinen kissa. Kun se jostain syystä loukkaantuu minulle, ja haluaa osoittaa mieltänsä, menee raapimaan isoisän nojatuolia, jossa on uusi verhoilu. Tietää, että raapiminen suututtaa minua. Olen joutunut laittamaan torkkupeiton nojatuolin suojaksi.

Kuuntelin ja katsoin – siis osallistuin – kotiseurakuntani sunnuntain jumalanpalvelukseen livestriimauksella. Verkkosivuilla oli linkki youtubesivustolle, toimi yllättävän hyvin. Kokemus oli omalla tavallaan jopa henkilökohtaisempi ja puhuttelevampi. Se että papit ja paikka ovat tuttuja, tuovat kokemukseen oman tunnelmansa. En ole oikein koskaan välittänyt television tai radion jumalanpalveluksista, ja nyt ymmärsin että se johtuu juuri siitä että ne eivät tunnu samalla tavalla tutuilta kuin tämä kotikirkosta kuultu ja nähty kokemus. Toivon että striimausta jatketaan vielä epidemian laannuttuakin. Sitä paiti kotisohvalla voi samalla kun on kirkossa virkata ja juoda kahvia.

Omasta mielestäni jumalanpalveluksen huippukohta on saarnan lisäksi lopun Herran siunaus. Nykyajan kaupunkilaispapit pitävät hyviä ja ajankohtaisia saarnoja, niitä kannattaisi muidenkin kuunnella. Luulen että moni kirkossa käymätön luulee että papit saarnaavat vain synneistä ja kadotuksesta ja helvetin lieskoista, mutta se on kyllä legendaa tai mennyttä aikaa.

Lopussa on taas Herran siunaus. Olen koukuttunut siihen. Tykkään siitä että minut siunataan tai minulle toivotetaan siunausta. Tietokoneen ruudulta katsottuna pappi sanoi sen juuri minulle. Muistan joskus nuorena päättäneeni antaa Stockmannin ovenpielessä päivystäville Pelastusarmeijan rahankerääjille aina rahaa, koska he toivottivat rahalahjoituksen antajalle aina siunausta. Mutta ei ole enää pelastusarmeijalaisia ovenpielessä. Sen ovat korvanneet oven toisella puolella olevat romanikerjäläiset. Annoin vitosen, ei tullut vastaukseksi siunausta, kiitos kyllä, hymy ja iloinen vilkutus, kun käännyin katsomaan.

Jumalanpalvelusstriimaus vei myös lapsuusmuistoihin. Lapsuudenkodin sunnuntaiaamupäivien äänimaailmaan kuului radiosta kuuluva jumalanpalvelus. Isä istui aina omalla paikallaan samassa tuolissa ikkunan vieressä. Muistan vieläkin sen äänen, joka tuolista lähti isän siihen istahtaessa ja isän äännähdyksen, eräänlaisen huokauksentapaisen. Äiti laittoi keittiössä ruokaa. Tai sitten hän oli kirkossa, koska kuului kirkkokuoroon. Aina kun kuoro esiintyi, äiti meni kirkkoon, muuten ei.

Kerran viikossa, tiistaisin, oli kirkkokuoron harjoitukset. Silloin isä luki iltasadun. Muuten hän ei lastenhoitoon osallistunutkaan. Satu oli joka kerta sama ”Sitkeä nauris” niminen satuloru Kotikartanolla -satukirjasta. Minulle on satukirja yhä olemassa. Isän muistotilaisuudessa luin saman sadun. Taidankin nyt lukea koko satukirjan läpi, kun ei ole mikään kirja kesken. Alan lukea iltasadun itse itselleni. Ooh, olenko taantumassa lapseksi jälleen? Sitähän voisi tietenkin myös alkaa pitämään sellaista iltasatuvlogia, missä lukisi entisaikojen satuja keinutuolissa. Vanhat sadut ovat joskus todella pelottavia, tai sitten niissä on joku opetus, joka on rautalangasta väännetty Jöröjukka-tyyliin.

Olin eilen töissä pitkästä aikaa, ja se oli ihanaa! Tosin kirkossa oli varsin hiljaista. Koko päivänä siellä kävi 42 ihmistä – se oli kuulemma epidemia-ajan kävijäennätys. Vertailun vuoksi vastaavana päivänä tammikuussa kirkossa kävi 1500 kävijää. Yhdet minihäät oli kappelissa iltapäivällä. Morsiuspari, viisi vierasta, pappi, kanttori ja minä. Oma tunnelmansa siinäkin.

Mies tuli nyt tuohon, lähdetään kävelylle. Sanoi että tänään on sitten se Komisario Palmun päivä. Eilen illalla katsottiin Saturday Night Fever Yle Teemalta. Siinä on sitten hyvä musiikki. Ja John Travolta on niin cool, ja mikä tanssija! Itsekin innostuin nousemaan tuolilta ja ottamaan parit tanssiaskeleet. Aamulla herätessä päässä soi vielä elokuvan musiikki.

Vein postilaatikolle pienen korin. Siinä korissa oli muuten meidän häissä riisit. Nyt korissa on makeisia ohikulkijoille ja virpojille. Tosin niitä ei ehkä tule. Naapuruston lapset ovat jo kasvaneet, eivät enää leiki noitaa. Mutta minulla on tallessa virpomisvitsat menneiltä vuosilta. Laitoin ne peltiseen maitotonkkaan koristeeksi. Rairuohon kylvin toissapäivänä. Saa nähdä ehtiikö kasvaa pääsiäiseksi. Joka vuosi sama juttu. En muista sitä kylvää ajoissa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s