Tulevaisuus koronan jälkeen

Keskiviikkona 1.4.2020 klo 7.57

Talo on hiljainen. Vain kissa ja minä hereillä. Pojan lukion neljäs jakso päättyi eilen. Nyt on kaksi päivää vapaata, seuraava koulupäivä on vasta perjantaina, joten hän valvoi myöhään pelaten netissä, ja nukkuu nyt pitkään.

Mies teki omia töitään puolille öin. Minä olin siinä vaiheessa nähnyt unia jo pari tuntia, kun hän tuli yöpuulle.

Mutta miten ihana onkaan hiljainen, nukkuva talo. Illalla laitoin pataleivän alulle, kohta pistän kohta uuniin. En ole ennen tehnyt pataleipää, nyt tulee kokeiltua kaikenlaista.

Kuten haiku-runoja! Sunnuntain lehdessä innostettiin haikurunojen kirjoittamiseen. Päätin kokeilla. Sehän on varsin hauskaa. Tässä yksi tekemäni:

”Suklaa ilona.

Teen vyöhön uuden reiän.

Koronakilot.”

 

Nyt huomaan sauvakävellessäni laskevani tavuja, miettiväni uutta haikua. Saa nähdä, montakohan haikua minulla on tehtynä, kun korona-aika päättyy? Ja montakohan torkkupeittoa olen virkannut? No en välttämättä kovin monta, kun pitää välillä purkaa virheiden takia. Jouduin purkamaan peitosta 15 senttiä! En ollut huomannut, että peitto oli alkanut reunoista kaventua, siitä oli tulossa pyramidi. Eräänlainen pyramidihuijaus siis! Siitäkin tein haikun.

”Virkkasin väärin.

Monta riviä sutta.

Purin ne. Surin.”

 

Vitsailtiin perheen kanssa, miltä mahdamme näyttää kun tämä loppuu. Monta kiloa lihavampia kaikesta herkuttelusta, ja tukka kuin Jöröjukalla. Minun olisi pitänyt mennä kampaajalle ajat sitten. Jotenkin se venähti, ja nyt kampaaja on ilmoittanut laittaneensa liikkeen toistaiseksi kiinni. Miehellä on helpompaa. Vetää partakoneella päätä kaljuksi. Ja poika haluaa kasvattaa tukkaansa.

Sauvakävelyllä –paitsi että mietin haiku-runoja– ihmettelin hiljaisuutta ja autiutta. Missään talossa ei näkynyt mitään liikettä. Autoja oli pihassa, pihalle nostettu tuolit ja pöydät kuin päiväkahvittelijoita odottamaan, mutta ei ketään.

Mieleen tuli dystooppisia ajatuksia. Mitä jos kaikki makaavat kuolleina kodeissaan? Ja minä vain täällä sauvon ohi. Olin niin ajatuksissani, että säikähdin, kun metsäpolulla vastaan tuli vanha pariskunta koiran kanssa. ”Ihmisiä!” Säikähdyksestä toivuttuani sanoin että kiva nähdä että täällä on muitakin. Toivotin hyvät jatkot.

Autoilijoita näkee välillä. Nostan kaikille kättä. Siitä tulee hyvä mieli. Postinkantajan perään huutelin kiitokset. Ehkä tämä aika muuttaa meitä siinä mielessä, että huomioimme toisiamme paremmin. Arvostamme toisiamme enemmän. Ja kannustamme toisiamme enemmän. Toivottavasti hyvä jää jäljelle.

Tulevaisuus. Sitä tässä on miettinyt. Milloin se on? Ja minkälainen? Kaikki kevään menot on siirretty tulevaisuuteen. Nykyhetki on ripoteltu sinne tänne tulevaisuuteen. Stand-up show, mihin meidän piti pojan kanssa mennä, on lokakuussa. Samoin Pietarin baletti. Tuure Kilpeläisen & Kaihon karavaanin konsertti on vasta huhtikuussa 2021!

Minkälainen pääsiäisestä tulee? Olen ollut töissä viimeiset kahdeksan vuotta pääsiäisenä. Nyt työvuoroja ei ole. Olisi aikaa ja tilaisuus kutsua ihmisiä kylään. Paistaa karitsaa, laittaa pashaa ja kulitsaa. Mutta voiko nyt ketään kutsua? Ei kai. En tiedä. Ulos syömään, parin metrin päähän toisistaan?

Suunnittelin että Typy-auton otan ainakin käyttöön pääsiäiseksi. Tehdään pääsiäisajelu. Käydään Raaseporin linnan raunioilla ja jos joku vanha lähikirkko olisi auki satunnaisille kävijöille, voisi käydä sytyttämässä kynttilän. Jostakin ravintolasta voisi ostaa ruokaa mukaan, ajaa tien varren P-paikalle. Sellaiselle, missä on pöydät. Levittää siihen pöytäliina ja syödä. Termarista kahvit. Pojalle ehkä piilotan pääsiäismunan, vaikka se tietenkin on hänestä hirveän lapsellista. Viime keväänä löysin vuosia sitten piilotetun pääsiäismunan olohuoneen lampusta.

Itsenäisyyspäivääkin jehdin miettimään. Enpä usko että niitä vietetään presidentinlinnassa ensi kerralla, tai vietetäänkö enää koskaan? Kaikki Suomen silmäätekevät ja tärkeät samoissa kekkereissä. Mikä epidemialinko!  Pahempi kuin Tiroli. Sehän olisi aika katastrofi, jos siellä joku pöpö lähtisi leviämään. Mitenhän niitä sitten vietetään? Vai jättävätkö vain kättelyt tekemättä? Ja miten itse viettää, jos itsenäisyyspäivän sohvavastaanotto television ääressä jää.

Eilisessä Hesarissa oli juttu Defoen Ruttovuodesta. Kirjassa on kuvaus tunnelmasta ruttoepidemian vihdoin päätyttyä ja elämän palauduttua normaaliksi. ”Taivas , mikä muutos täällä on tapahtunut! Kun kävin täällä viime viikolla, täällä ei näkynyt juuri ketään. Ihmeellistä! Tämä on kuin unta!”

Tällä hetkellä normaali elämä tuntuu unelta. Mutta jonakin päivänä se tapahtuu. Kaikki on niin kuin ennen. Tai ainakin melkein.

Menen katsomaan, miten pataleipä voi.

Ps. Ai niin, nyt on aprillipäivä. Piti kertoa hauska ja tosi juttu. Olin kerran työvuorossa kirkossa aprillipäivänä. Sattui olemaan torstai, ja silloin kirkossa on aina puolilta päivin ns. viikkomessu. Messun jälkeen olin sakastissa auttamassa papilta pois messukasukkaa. Pappi kertoi, että oli miettinyt,  mitä jos sanoisi saarnan lopuksi ”Aprillia!” Sellaisia velikultia.

 

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s