Koronavappu Tsehovin kirsikkapuistossa

Tänään vappuaattona 2020 heräsin liian aikaisin, en saanut enää  unta.

Mielessä on monta päivää pyörineet kirsikkapuut. Aamulla ymmärsin, miksi. Anton Tsehovin viimeiseksi jäänyt teos Kirsikkapuisto sopii täydellisesti koronakevääseen. Kirsikkapuisto kertoo rikkaasta, mutta maailman muutoksen myötä köyhtyneestä perheen rippeestä, joka elää rapistuneessa kartanossaan, haikailee menneiseen kykenemättä muuttumaan, kykenemättä tekemään ratkaisevia päätöksiä, jotka olisivat välttämättömiä ulospääsyksi pois uuteen elämään. Ei välttämättä kukoistukseen, ei ainakaan entisenlaiseen,  mutta pois siltä tieltä, joka vie tuhoon.

Tsehov oli kirjoittanut näytelmän komediaksi, mutta se ei naurattanut, ei silloin eikä nyt, ja nyt – koronakeväänä – teos tuntuu kertovan meistä ihmiskuntana. Haikailemme mennyttä, odotamme entisen elämän paluuta kykenemättä muuttamaan elintapoja, jotta maapallo, luonto, elinpiiri ja me itse voisimme pelastua.

Ja vain me itse voimme sen tehdä. Jos vain uskaltaisimme muuttua. Mutta me jäämme omaan kirsikkapuistoomme.

Ostin K-raudasta kaksi kirsikkapuuta. Tänään on 26.hääpäivä. Istutamme puut hääpäivän kunniaksi ja koronakevään muistoksi. Toivottavasti ne kukinnallaan muistuttavat myös siitä, mistä Tsehov kirjoitti näytelmässään, ja rohkaisivat niiden kukintaa ihailevia muutokseen. Koska niin on ollut läpi ihmiskunnan historian: se joka osaa ja ymmärtää muuttua, selviää. Ehkä ihmisrodun nimi pitäisi muuttaa Homo Sapiensista Homo Correctioksi, muuttuvaksi ihmiseksi.

Jos et pääse ihailemaan kirsikkapuiden kukintaa livenä, niistä voi nauttia myös taiteen muodossa. Tässä linkki englantilaisen taiteilijan kotisivuille. Hän on maalannut tänä keväänä kirsikkapuutauluja. Ja ehkä netistä voisi löytyä myös Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmä katsottavaksi.

https://www.haideejo.com/available-paintings/

Aamuyöllä kirjoitin vappurunon. Vaikka siitä tulikin melankolinen, toivotan sen myötä iloista vappua jokaiselle!

 

Eristettynä, yksin

vanerilla katseilta ja kosketuksilta peitettynä

viettää vappua Havis Amanda.

Ei hyväile pronssista rintaa teekkaripoika.

Kotona Karita lisää vodkaa simaan.

On jäätävä himaan, eristysestradille, 

sielu kaipaisi kuulla bravo.

Kirsikkapuiston vaaleanpunainen mykkä kuohu kohisee kaipuuta entiseen.

Paluuta pois etäelämästä

Korona-tinnitus: pese kädet, pidä turvaväli

Tästä simasta ei voi juoda vain rusinoita.

Normaali

Naama patinoituu, missasin opportunityn

Mediassa on juttuja siitä, mitä hyvää korona on aiheuttanut ihmisille, millä tavoin ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan  käytäntöjä, kehittämään itseään, miten he ovat huomanneet paremmin läheisten ihmisten merkityksen, löytäneet onnen pienistä asioista ja luonnosta, miten tämä aika on tehnyt ihmisistä parempia versiota heistä itsestään.

Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään kehitystä itsessäni, paitsi että hiukset ovat kasvaneet ja möykky vyötäröllä. Olen keksinyt käyttää lippistä kampauksentekokoneena. Kun laitan lippiksen päähän, niin hiukset painuvat paikoilleen, enkä näytä jöröjukalta.

Mutta en ole mitenkään rauhoittunut, en hiljentynyt, en ruvennut tykkäämään ruuanlaitosta tai leipomisesta, vaikka olenkin paistanut lettuja ja laittanut ruokaa enemmän kuin normaalisti. Omasta perheestä ja luonnosta tykkään yhtä paljon kuin ennenkin. Samoin virkkaamisesta, radion kuuntelusta ja pihalla hääräilystä. Meditaatiokin jäi sitten ottamatta käytäntöön, vaikka hetken –kirjan aiheesta luettuani– jaksoin sitä hehkuttaa.

Olenkohan minulta mennyt tilaisuus kehittymiseen ohi? Olenko jotenkin missannut opportunityn?

Saattaa olla.

Toisaalta vähän kapinoin jatkuvaa kehitystä vastaan. Miksi koko ajan pitäisi virittää itseään kuin jotakin kevätmopoa parempiin suorituksiin? Rasittava ajatus. Alkaa kutittamaan niin kuin aina kun ahdistaa.

Onko tässä käynyt niin että meistä itsestämme on tullut meille itsellemme elinikäinen kehitysprojekti? Että ollaan sitten niin trimmattuja henkisesti ja fyysisesti kun lopulta kuollaan että voi jotta! Kropaltamme pernillaböckermaneja, naamalta bellahadideja (= maailman kauneimmaksi naiseksi määritelty) ja sisäisesti valaistuneita dalailamoja. Perinnöksi jätämme täydellisen osakesalkun ja luonnonsuojelualueeksi julistamamme metsäpalstan, koska tokihan olemme opiskelleet kaiken ohella osaaviksi osakesäästäjiksi ja metsänhoitajiksi. Ah, miten kaikinpuolin täydellisiä meistä onkaan tullut!

Höpöhöpö. En usko.

En ainakaan kun peiliin katson. Ihan sama minä. Ei kehity. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Vanhenee vain. Tosin olen alkanut kutsua sitä patinoitumiseksi. Miehelle sanoin että  ”en minä vanhene, minä vain patinoidun!”. 

 

 

 

 

 

Normaali

Suolamiehen reseptit

Radio-ohjelmassa juontaja kertoi antaneensa miehelleen tehtäväksi käydä ostamassa tyttären syntymäpäivälahja. Tehtävä oli helppo, piti ostaa vaaleat verkkarit, joissa ei ole näkyvillä isoa logoa, koko oli myös ilmoitettu tarkasti. Mies osti mustat, liian pienet ja logo oli präntätty isolla reiteen. Toimittaja ihmetteli, miten se on mahdollista.

Meillä mies tarvitsee kaupassa käyntiin ostoslistan. Minä en käytä listaa, tai jos käytän, se on typistetty lista, mihin olen kirjoittanut ylös harvinaisuudet, sellaiset ostettavat, joita en yleensä osta, ja jotka saattaisin unohtaa;  ketjap manis, pankojauho, hammaslanka. Mielestäni ostoslistaan on turha kirjoittaa leipää, banaaneja tai tomaatteja, asioita, joita ostetaan aina. Mielestäni lista hidastaa kaupassa käyntiä. Listaton käynti käy ripeämmin.

Mies ei myöskään ”osaa” ostaa heräteostoksia ruokakaupassa. Minä taas katson, mitä on tarjolla ja teen äkkipäätöksiä. Jos kalatiskillä on hyvän näköistä kalaa, ostan, vaikka ei suunnitelmissa olisi ollutkaan. Saatan innostua jostakin uudesta ruoka-aineesta ja miettiä siitä uuden ruokalajin.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon täytettyjä, pannulla paistettavia tortilloja. Niiden sisälle uppoaa melkein mikä vain. Kätevä konsti syödä loppuun jääkaappiin jääneet ruoka-aineet tai edellisen ruoan loput. Lisää vain chili-kermaviilikastikkeen, kasviksia, juustoraastetta, mielellään rucolaa tai muuta vihreää. Avokado on tortillassa tosi hyvä.

Pojan kanssa on sovittu että kirjoitamme kotona usein tehtävien ruokien reseptejä ylös ja lähetämme ne hänelle sähköpostilla. Poika kokoaa niistä omaa Salt man’s recepies -keittokirjaa. Poika kutsuu itse itseään salt man’iksi. Hänellä kun on tapana lisätä ruoka-annokseen suolaa maistamatta, onko sitä annoksessa sopivasti. Siitä tavasta pitäisi tietenkin päästä eroon. Suola ei ole terveellistä. En ole viitsinyt nalkuttaa, muuten kun syö varsin terveellisesti, aina vihanneksia, eikä edes herkuttele karkeilla – niin kuin minä.

Reseptien kirjoittamisessa on kyllä tietty ongelma. Teen yleensä ruuat ”omasta päästäni” , en mittaile ainesosia, korvaan asioita toisilla, miten milloinkin. Nyt pitäisi kirjoittaa ohjeet miehen aivoille sopivaan muotoon eli yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Pitänee ensin kirjata ylös kaikki tarvittavat ainesosat. Siinä on sitten valmiiksi pojalle ostoslista. Nyt pitää venyttää omat tippaleipäaivojen tipat suoriksi. Vappu saattaisikin olla hyvä aika reseptien ylöskirjaamiseen, kun on tippaleipäaika!

 

Normaali

Hyvä kun on huono

Olen ostanut joskus kirpparilta valkoisen rottinkituolin viidellätoista eurolla. Maali rispaantunut ja punokset paikoitellen purkautuneet. Mutta ihan käyttökelpoinen. Ostin, kun ajattelin että se on hyvä juuri siksi, kun on huono. Ei tarvitse murehtia jos unohtuu sateeseen, menetys ei ole melkoinen. Viime kesän tuoli nökötti metsikössä. Laitoin sen sinne, kun näytti hauskalta, yksinäinen tuoli metsikössä. Ajattelin, että on kummituksille paikka istua.

Ulkokalusteet ovat tavallaan oma riesansa. Tai perinpohjaisesti ajateltuna kaikki, mitä omistaa, on myös riesaa. Vaatii kunnostusta, huolenpitoa, korjausta, lopulta luopumisen tuskaa.

Mutta pihakalusteet. Edullisia akaasiapuisia ei kannata ostaa. Ne ei kestä Suomen säässä. Maalit rapisevat ensimmäiseksi, ja seuraavaksi puu alkaa halkeilla. Kerran ostin akaasiapuiset halvat aurinkotuolit. Kotona huomasin että niissä oli lappu, missä luki että ei saa pitää auringossa. Mikä järki on aurinkotuolissa, jota ei saa pitää auringossa? Sateenvarjo, jota ei saa käyttää sateella?

Saaristomökillä meillä on vuonna 1994 ostettu teakpuinen pihapöytä yhä käytössä, samoin pöytäkalusteeseen kuuluvat tuolit. Olivat kyllä aikoinaan kalliit, mutta ovat kestäneet kohta kolmekymmentä vuotta. Verhoilu on kerran tuoleihin uusittu, ja samaan aikaan hankitun aurinkovarjon kangas revennyt. Varjo on muilta osiltaan täysin ehjä ja mekanismi toimiva, mutta eihän niitä kangasosia voi ostaa erikseen, eli pitää ostaa kokonaan uusi varjo. Varmaan joku näppärä ihminen ompelisi sellaisen itse.

Se viidentoista euron kirpparituoli on erinomaisen hyvä! Salaisuus on mittasuhteet. Istumakorkeus on tavanomaista korkeampi, selkänojan kallistuskulma juuri oikea, ja istuinosa on myös sopivan kapea, niin että kädet lepäävät käsinojilla. Eräs muotoilija sanoi kerran että tuoli on kaikista asioista vaikein suunniteltava. Mahdotonta keksiä jollakin tavalla uudennäköinen JA hyvännäköinen tuoli JA missä olisi myös hyvä istua.

Aina välillä intoudun vilkaisemaan löytyisikö tori.fi :stä vastaavaa viidentoista euron loistotuolia. Olisi mukava, jos tuoleja olisi kaksi. Mutta ei niitä ole.

Löysin sitten ihan toisenlaisen rottinkituolin, sisälle olohuoneeseen sopivan, punaisen. Sattui vielä sopivasti matkan varrelle Masalaan. Se ihan kuin vaati päästä meille. Aamulla vilkaisin olohuoneeseen. Näyttää kotiutuneen hyvin. Ihan niin kuin olisi aina ollut siinä. Tervetuloa kotiin, tuoli!

Normaali

En-tee-mitään päivä

Tänään on en-tee-mitään päivä.

Saa nähdä, onnistuuko? Ei onnistu. Huomasin heti kun kellahdin tähän kuistin sohvalle kirjoittamaan. Ikkunalaudalle oli kerääntynyt pölyä. ”Kimmelsi” siinä aamuauringon valossa. Pakko oli hakea pölyhuiska ja huiskia pölyt pois ennen kuin voi aloittaa olemisen.

Näin se menee. Koko ajan huomaa jotakin, pientä tai isoa, mitä pitäisi tehdä. Sitten rönsyilee kuin tarhatyräkki. ”Häärää, häärää, ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Sitä hoen itselleni.

Hesarin kolumnisti Anna-Stina Nykänen on viimeaikaisissa jutuissaan kirjoittanut itsekseen puhumisesta. Minäkin puhun itselleni. Lähinnä komennan tai lohdutan. ”Minna, nyt kyllä lopetat, nyt riittää tältä päivältä!”  tai ”ei mitään hätää, Minna, kaikki järjestyy”  tai  ”nyt Minna menee nukkumaan” . Joskus saatan kehua itseäni ”hyvä, Minna, hyvin tehty!”. Puhun itselleni niin kuin olisin itseni äiti tai sitten niin kuin olisin pieni tyttö, joka puhuu itsekseen. Se on lohdullista. Onkohan se jotenkin terapeuttista?

Poika aikoo –tai ainakin tällä hetkellä aikoo– isona opiskelemaan psykologiaa. Hän on todennut, että olisi mielenkiintoista tutkia pääni sisältöä. Isänsä totesi siihen, että ”no siinä kyllä ainakin piisaa tutkittavaa”.

Mitenhän sitä nyt sitten viettäisi tämän En-tee-mitään päivän? Ainakin voisi käydä sauvakävelyllä ja virkata, ehkä soittaa jollekin, lukea, illalla saunoa. Niitä ei lasketa tekemiseksi. Tekemiseksi lasketaan siivous, pyykkäys, pihatyöt ja raksahommat.

Ensin kuitenkin keitän teetä. Englantilaiset kuninkaalliskissateepurkit saapuivat viime viikolla, joten teetä piisaa neljän purkin verran. Aamukahvit olen jo juonut. Pitäisikö tehdä rahkavohveleita teen kera? Saako rahkavohveleita tehdä En-tee-mitään päivänä? ”Minna, älä nyt heti rupea taas vöyhkäämään, keitä nyt vain se tee ja ota vaikka hapankorppu. Mene ulos, vedä happea, venytä selkäsi ja kuuntele linnun laulua”.

Tuli mieleen tämä äidin usein laulama laulu:

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.
Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.
Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa.
Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.
Oi jospa kuin lintunen päiväni vain myös niittäen alkaa mä voisin.
Ja murhetta vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin.
Ei lapsensa tarvitse surra.

Normaali

Hullunkurinen perhe

Ystävä lähetti kuvan liikennemerkistä. Siinä oli teksti: ” Varoitus. Vapaana kulkevia eläimiä. Sekaisin oleva ukko, jolla hullu akka ja niillä ihan himmee teini. Aja hitaasti, että ehdit nähdä kaiken.”

Näytin perheelle, tämmöinen voisi hyvin olla meidänkin pihatien päässä. Ei menisi paljon pieleen. Onneksi oikeassa elämässä pikkulinnut eivät osaa kertoa, vaikka niin joskus väitetään kun kuullaan ”salaista” tietoa. Meidän pihapiirin linnuilla olisi paljon kerrottavaa.

Kuten olen aiemmin maininnut lämminvesisäiliö on vähän liian nafti meidän kulutukseen. Täytyy aina keksiä vippaskonsteja että kuuma vesi riittää. Yleensä esimerkiksi lämmitän tiskiveden kattilassa ruuanlaiton lopuksi, kun liesi on valmiiksi lämmin. Niin tein myös eilen aamulla. Tiskiä ei ollut kovin paljoa ja tiskivesi näytti niin puhtaalta ja vesi oli vielä kuumaa. Ajattelin että hyödynnän kuuman tiskiveden, ja kiskaisin päältäni yöpaitani. Siinä sitten alasti pesin yöpaitaani tiskialtaassa. Teini oli onneksi jo mennyt vinttiin etäkouluun. Miehelle huhuilin olohuoneeseen, että nyt ei kannata pelästyä jos tulee keittiöön, näky voi olla vähän yllättävä.

Pihalle ollaan viritetty iso, noin 4 x 2,5 metriä kokoinen, huonokuntoinen villamatto. Se toimii pojan taekwondo-treenien alustana. Yritti aluksi osallistua  etätreeneihin vintillä. mutta oli liian ahdasta. Todettiin että parempi siirtyä ulos. Onneksi tallessa oli vielä vanha matto. Olihan se näky kun poika valkoisessa treeniasussaan potki ja huitoi tyhjää kuin joku ninja.

Eräs Armi täyttää ensi viikolla yhdeksän. Kirjoitin syntymäpäiväkorttia. Ajattelin tehdä oikein hienon, kirjoittaa isoin pölkkykirjaimin Supertyttö Armi 9, Onnea, ja kirjaimet värittäisin eri väreillä. Keskityin tekemään oikein taiteellisia ja koristeellisia kirjaimia. Ja mitä sitten kirjoitinkaan: Superertyttö. SuperER! Mikä ihme erer? Eihän sitä voi mitenkään korjata. Mies ehdotti että laitan siihen jonkun tarran päälle. Ei ole tarraa. Pitänee kirjoittaa mukaan kirje, missä selostaa että näin tässä nyt kävi, mutta tämä nyt vain symboloi elämän epätäydellisyyttä. Että täydellisyys on oikeasti tylsää. Kannattaa olla vähän säröä ja särmää. Jep. Onnea. Toivoo Vanha Rouva ja hänen hullunkurinen perheensä.

 

 

 

 

Normaali

Alussa oli Minä

Aika on pysähtynyt. Elämäni pisin kevät. Välillä hämmästyy; nythän on vasta huhtikuun puoliväli.

Vai onko aika pysähtynyt? Onko se pikemminkin jumissa tai venynyt, pitkittynyt ja sitkostunut? Niin kuin Linnanmäen naurutalon peilit, vääntynyt kummallisen näköiseksi.

Yllättävänä nopeasti päivät kuluvat. Tuntuu että saa niin vähän aikaiseksi. Mutta ehkä se johtuu siitä että se ”aikainen” – asiat pitäisi saada aikaiseksi – on normaalista poikkeavia. Rutiinit ovat menneet uusiksi.

Mielessä on oma must-to-do -lista. Sinne tulee koko ajan uusia ”projekteja”, vaikka edelliset ovat kesken. Asioiden keskeneräisyys hermostuttaa. Rönsyilen liikaa. Tänään piti mennä ruokakauppaan, kun oivariini oli loppu, ostinkin rhododenron. Se piti tietenkin istuttaa, miettiä paikka, kaivaa kuoppa, istuttaa ja kastella.

Pitäisi rauhoittua tekemään loppuun ne asiat, mitkä ovat kesken. Helppo sanoa! Miksi en niin tee? Aiheutan harmaita hiuksia itse itselleni.

Lohtuna Eino Leinon vähän harvinaisempi runo ”Minä”, eräs omista lemppareistani. Siinä on elämänfilosofiaa, ajatuksia siitä, miten pitäisi elää. Monta kohtaa, mistä erityisesti pidän. Voit etsiä omat lempikohtasi. Laitan runon tähän loppuun kokonaisuudessaan.

MINÄ

Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta.
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

Normaali