Yhdessä Titanicissa

Tiistaina 31.3. klo  8.20

Mies on taloyhtiön hallituksen kokouksessa etänä kuistilla, poika biologian kokeessa vintillä, minä juon aamukahvia. Mukissa on nallen kuva ja teksti: ”Ihana on elämä, kun rinnalla on ystävä.” Juomme kahvimme aina samoista mukista: minä nallemukista, mies vanhasta Elannon-mukista ja poika Marimekon mukista, jossa vihreitä ja mustia palloja.

Biologian kokeen aiheena on evoluutio. Keskustelimme siitä hetken eilen. Kysyin pojalta, että eikös se evoluutio jatku meissä vieläkin? Että minkälaisia meistä kehittyy? Poika sanoi että varpaankynnet ehkä katoavat tarpeettomina, minä muistin kuulleeni että alaleuka pienenee, kun ei tarvitse enää järsiä raakaa lihaa. Entä sosiaalisesti, minkälaisia meistä kehittyy sillä saralla? Ihminen on laumaeläin. Nyt oma lauma voi olla samoin ajattelevien joukko ympäri maailman netissä, tai työ-/opiskeluyhteisön jäsenet, tai samaan puolueeseen kuuluvat. Onko eristysajan lauma uusmaalaiset ja ei-uusmaalaiset?

Viime talvena televisiosta tuli Titanic. Muistan jääneeni sitä katsomaan. Loppu tuntui pitkältä. Laivan uppoamista ja ihmisten reaktioita ja toimia kuvattiin perusteellisesti. Mietin, että vähempikin olisi riittänyt.

Siinä tuli kuitenkin osuvasti kuvatuksi, miten monin eri tavoin ihminen voi suhtautua kriisitilanteessa. Joku haluaa pelastaa lapsensa tai rakkainpansa, vaikka oman henkensä uhaten – joku toinen pelastaa itsensä tai rahansa. Joku vähät välittää koko asiasta, tilaa lisää konjakkia. Joku hoitaa annettua tehtäväänsä tunnollisesti loppuun asti. Joku yrittää lievittää toisten tuskaa. Jonkun hermo pettää, ja on valmis tappamaan.

Kaikissa katastrofielokuvissa on nähtävissä samat reaktiot ja toimintatavat. Vaikka elokuvat eivät ole totta, niiden esittämissä käyttäytymismalleissa on varmasti perää. Meillä jokaisella on erilainen tausta ja kokemusmaailma, johon toimintamme pohjaa. Meidän empatiakykymme on monista syistä johtuen erilainen. Meille on erilaiset asiat tärkeitä. Rakkaimmat asiamme ovat eriäviä.

Me ihmiset olemme yksinkertaisesti sanottuna erilaisia. Ja siksi reagoimme eri tavoin.

Niin myös tähän koronaan, eristäytymisen vaatimuksiin, rajoituksiin ja uusiin sääntöihin.

Mielipideosastolla joku kirjoitti miehestään, joka vähät välittää ja kiertelee autokauppoja. Radioon soittaa vanha, äkäinen nainen, joka sanoo että hän tekee mitä haluaa, häntä ei määrätä. Joku lähtee testaamaan, toimiiko Uudenmaan eristäminen todella, käännyttääkö poliisi ihan oikeasti. Toinen osallistuu vapaaehtoisena kauppakassien kuljettamiseen kotiovelle tai pitää etäkoulua skypen välityksellä lapsenlapsille. Joku vahtii mitä muut tekevät ja harmittelee näkemäänsä. Yksi hamstraa vessapaperia, tomaattisäilykkeitä ja kahvia. Joku kaataa lisää konjakkia.

Minun pitää nyt lopettaa. Lupasin vielä pojalle vintille välipalaa kello yhdeksäksi. Lämpimän kerrosleivän ja teetä. Siellä hän kirjoittaa koe-esseetä evoluutiosta. Ja minä pohdin ihmisluonnon monimuotoisuutta täällä omassa kuplassani.

 

 

 

 

Normaali

Koronakilot ja Loglady-bileet

Voivoi. Kyllä niitä taitaa tulla – on tainnut jo tulla – koronakiloja.

On tullut syötyä useammin ja raskaammin kuin normaalisti. En ole saanut suurinta herkkuani eli salmiakkikuorrutettuja manteleita, joiden avulla olen pystynyt minimoimaan muun herkkumässyttelyn.

Salmiakkimanteleiden puutteen olen korvannut turkinpippurisuklaalla. Ai että on hyvää. Toinen suklaalevy on jo menossa. Ei, kun kolmas! Voi pahus, kolmas! Ei, nyt en saa ostaa enää niitä.

Pullaakin on tullut syötyä, ja pannareita, lettuja, digestive-keksejä, cantuccineja. Tämä menoa olen kymmenen kiloa painavampi kun Uudenmaan rajat jälleen aukeavat.

Miten saisi ryhtiliikkeen aikaiseksi herkuttelun suhteen?

Asiasta pölkkyyn. Puita pilkkoessa muistui mieleen Twin Peaksin Loglady. Vanha rouva, jolla oli sylissä aina puupölkky. Päätin ottaa itsestäni Loglady-kuvan, ja laitoin sen instaan. Asiasta virisi keskustelu veljentytön kanssa. Hän oli suunnitellut juhlia, joiden teemana olisi televisio-ohjelmat. Omaksi roolihahmokseen hän oli ajatellut juuri samaista Logladya. Jatkokehitin juhlaideaa: miten olisi juhlat, joissa ihan kaikki olisivat pukeutuneita Pölkkyrouviksi?

Nyt huvitan itseäni tällä teemajuhlavisiolla. Heti kun koronasta päästään, ja voi juhlia, järjestän pihajuhlat teemalla Loglady. Kaikki pukeutuvat Pölkkyrouviksi. Pölkkyjä on minulla varastossa, joten jokaiselle riittää. Jostain pitäisi kyllä kaivaa esiin Twin Peaksin teemamusiikki. Olisi hienoa, jos se soisi taustalla, pihapuissa roikkuisi lyhtyjä, padassa palaisi tuli. Mitähän tarjoaisi syötäväksi? Ehkä suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Toscakakkua. Olisi hienoa jos olisi haikea haitaristi taustalla soittamassa.

Salmiakkimanteleita olisi taas.

 

Normaali

Mikä on oikea aika kuolla?

Sunnuntaiaamu. Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Valoisa aika illalla pitenee.

Olisikohan korona-aika ollut helpompi elää kaamoksen pimeydessä? Silloin kotiin käpertyminen olisi luontevampaa. Nyt kirkas taivas ja aurinko houkuttelevat kodista pois. Kevätauringossa kuuluisi olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Nyt ihmisten täytyy päin vastoin käpertyä kotiin ja epäsosiaalisuuteen.

Kissa etsiytyy aina aurinkoläikkään matolla. Kellii ja venyttelee siinä nautinnollisesti. Minäkin lämmittelen paljaita varpaita ikkunan läpi porottavan auringon valossa. Radio soi hiljaa haikea musiikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin että Ruotsissa on 239 ihmistä tehohoidossa. Koko Suomessa on normaaliolosuhteissa 300 tehohoitopaikkaa. Ruotsin tahtiin ne olisi äkkiä loppu, jo huomenna. Nyt paikkojen määrää pyritään kasvattamaan tuhanteen.

Tehohoidon riittävyyttä kauhistellessa tuli mieleen, että minähän olen tehnyt joitakin vuosia sitten hoitotestamentin, jonka mukaan kieltäydyn tehohoidosta, jos siitä toipuminen täysin terveeksi on epätodennäköistä. Olen perusterve, minulla ei ole allergioita kummempia sairauksia, joten piuhoihin ja letkuihin minut varmasti kiinnitettäisiin ellen kieltäytyisi.

Nyt kun tositilanne on lähempänä kuin koskaan, on hyvä miettiä, mitä tekisin? Mitä jos sairastuisin koronaan ja tarvitsisin tehohoitoa, ja voisin vielä sen saatavuuteen vaikuttaa. Kieltäytyisinkö siis? Vai sanoisinko, että ne nyt oli sellaisia naiiveja terveen ihmisen pohdintoja, letku kurkkuun ja äkkiä?

Samassa, sunnuntain 29.3. Hesarissa sivulla A 15, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohtii viisaita. ”Kun ihmisiä kuolee suurin joukoin, se järkyttää turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa, jossa yritetään erilaisin toimin välttää riskejä. Mutta me kaikki kuolemme. Mikä on se oikea aika kuolla? Ja mihin saa kuolla?”

Hyviä kysymyksiä. Mikä on oikea aika ja tapa kuolla?

Myöhemmin, sitten joskus, ei ainakaan nyt, yleensä vastataan.

Mutta entä jos ajattelisi toisin. Mikä ettei se voisi olla myös nyt? Nythän on kaikki hyvin, eikä mikään kesken – paitsi puutarhanhoito, mutta sehän nyt on aina kesken, ja torkkupeiton virkkaus, se on kesken myös.

Olisi auvoisaa kuolla aurinkoläikässä makoillen, radion soidessa hiljaa taustalla, kissan kehrätessä. Olisi pelottavaa kuolla teho-osastolla letkuissa ja piuhoissa haalaripukuisten ja suojalasein varaustautuneiden hoitajien häärätessä ympärillä.

Uuna Kailaan runon sanoin:

” Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Ps. Jos joku lukija on huolissaan kuolemapohdinnoistani, ja siitä olenko kenties masentunut tai menettämässä järkeni, niin en ole. Olen positiivinen ja iloinen ihminen, en ole masentunut, mutta tämä aika laittaa pohtimaan näitä asioita sekä yleiseltä että omalta kannalta, ja siksi näistä kirjoitan. Toivottavasti en masenna höpinöilläni muita.

 

 

Normaali

Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Normaali

Rajat on kiinni

Lauantai 28.3.2020 aamulla klo 5.30. Keskiyöllä Uudenmaan rajat ovat menneet kiinni. Terveisiä täältä sisäpuolelta!

Kyllä tämä tilanne saattaa olla joillekin erittäin raskas. Mieleen tulee oma elämä tasan vuosi sitten. Veljeni eli rajan toisella puolella, hän kuoli 11.4.  Kuolemantapauksissa rajan saa ylittää, mutta olisiko ollut viisasta mennä sinne sairaalaan hänen luokseen? Mitä jos samalla olisi tietämättään kuljettanut pöpön mukanaan?

Samoin oli tilanne kummitädilläni. Hän sairasti ALSia ja hänen ainut lapsensa, serkkuni, joka asuu Ruotisissa, ramppasi ymmärrettävästi Ruotsin ja Suomen väliä nykyisen koronanrajan yli vähän väliä. Hän ei olisi voinut vierailla äitinsä luona lainkaan, eikä tietenkään kukaan muukaan.

Vastaavia tapauksia on tietenkin tällä hetkellä. Ihmiset eivät pääse omaistensa luo, on suuri huoli ja hätä heistä.

Me kävimme eilen perjantain ja pojan koeviikon päättymisen kunniaksi ajelulla ihmisten ilmoilla eli Kirkkonummella. Siellä on McDonaldsin autokaista auki. Ostettiin kahvit ja hampurilaiset, syötiin ne autossa parkkipaikalla.

Kirkkonummen Mäkkärin sijaitsee liikenneympyrän vieressä. Enpä olisi voinut koskaan kuvitella ihailevani liikenneympyrässä ajavia autoja. Siellä ne autot menivät ympyrää ihan niin kuin ennen vanhaan.  Liikenneympyrässä pyörivät autot ja paperipussista löytyvät hampurilaiset – maailma tuntui melkein entiseltä.

Kirkkonummella on myös hyvä muistella tilannetta täällä toisen maailmansodan jälkeen. Porkkala luovutettiin Neuvostoliitolle. Ihmisten piti lähteä eläimineen kotitiloiltaan, aikaa oli kymmenen päivää.. Kun junat kulkivat luovutetun alueen läpi, niiden ikkunat suljettiin ja vaunuun nousivat neuvostoliittolaiset sotilaat. Luovutusaika kesti 12 vuotta, ja päättyi 1956.

Ajatella, vasta -56! Mies on syntynyt 1958. Niin vähän aikaa sitten täällä oli sellaiset rajat. Että on sitä ollut rajoja ennenkin!

Auton kyljet olivat paksussa, kuivuneessa savipölyssä. Sillä aikaa kun minä käytin auton autopesulassa, mies ja poika kävivät Prismassa. Tienvarren kalakaupasta ostettiin aurajuustolohta. Kauppaan pääsi viisi asiakasta kerralla, ulko-oven lapussa sanottiin. Minä ja poika odotettiin autossa, mies kävi hakemassa kalat. Auton varustuksiin kuuluu nykyään pieni käsidesipullo ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja.

Koe- ja karanteeniviikko on ollut pojalle stressaavaa. Huomaa siitä että ärähtää herkästi. Yritin kehua,, miten hienosti hän on koulun poikkeusolosuhteissa hoitanut. Noussut ylös koneen äärelle ajallaan, ja hoitanut annetut tehtävät.

Hatun nostos suomalaisille opettajille ja oppilaille. He ovat kyllä yksi tämän ajan sankarijoukko. Miten nopeasti – oliko siinä vain yksi välipäivä – kun koulut menivät kiinni ja siirryttiin etäopetukseen?

Olen seurannut ahkerasti uutisointia. Tietoa onkin ollut hyvin tarjolla. Mutta mitä Turkin Erdogan puuhaa? Tai Syyrian Al Assad? Mitä kuuluu Al-Anon leirille? Onko siellä koronaa? Ovatko Isis-ihmiset rauhoittuneet? Korona hallitsee nyt uutisointia. Vielä vähän aikaa sitten uutisten agendana oli suomalaislasten evakointi Al-Anosta. Nyt se asia on jäänyt. Mitähän muuta maailmassa tapahtuu? Olisi kiinnostava tietää.

Ompeluseuran porukka on aktivoitunut viestittelemään ruokakokeiluista. Minkälaisia lämpimiä voileipiä itse kukin on tehnyt. Pannarihaaste oli myös. Eräs jäsenistä täytti tällä viikolla 72. Hän asuu Espanjassa ja on eristyksissä siellä, eikä aio tulla pois. Nyt ei taida ompeluseura kokoontua livenä vähään aikaan.

Hautausmaalle etsitään lisätyövoimaa toukokuuksi. Nähtävästi valmistaudutaan epidemian etenemiseen silläkin tavalla. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Olen työskennellyt kuutena kesänä hautausmaan suntiona pienellä paikkakunnalla. Tehtäviini kuului ruumishuone, haudankaivuu ja kirkoilliset toimitukset.

Hautausmaalla työskennellessäni keksin myös oman sloganini: Elä nyt, niin olet elänyt. Se pitää kaivertaa omaan hautakiveeni sitten kun kuolen.

Nytkin pitää kaikesta huolimatta muistaa elää. Vaikka sitten ajamalla Mäkkärin autokaistan läpi.

Hyvää huomenta rajojen molemmille puolin! Aurinko on noussut, menen keittämään kahvia.

Normaali

Varhaismummon pähkäilyjä

Olipa puuhakas päivä!

Tapahtui se, mikä niin usein: lähden tekemään jotakin, joka johtaa johonkin toiseen, kolmanteen ja niin edelleen. Pian huomaan että minulla on hommia levällään siellä täällä, hyvä kun saan ne edes jotenkin tehdyksi tai edes johonkin vaiheeseen. Ja sitten lopulta olen aivan rättipoikkipuhkiväsynyt.

Lähdin viemään pyykkejä narulle kuivumaan, kun keksin alkaa raaputtaamaan maaleja vajan ovista, jotka pitäisi maalata. Samalla siivosin vajaa.  Löysin padantapaisen, jossa yleensä poltan risuja. Keräsin risuja pihalta ja polttelin niitä padassa, samalla kun rapsutin maaleja. Risuja kerätessä keksin repiä maasta kurtturuusun, koska siihen kohtaan on tarkoitus siirtää pionit. Hirveän vaikeaa saada ruusu maasta, kun on niin piikikäs ja juureva.

Linnunpöntöt puhdistin. Se on yleensä miehen homma, mutta nyt ei selkävaivoiltaan siihen pysty, joten hoidin homman. Jätin pöntöt vähäksi aikaa tuulettumaan, kun näytti siltä että niissä oli kosteutta. Yritin myös saada biokompostia toimimaan. Lisäsin sinne kariketta ja sekoittelin. Ajattelin, että jos en saa koronaa, niin ehkä lintuinfluenssan linnunpöntöistä ja myyräkuumeen vajasta, ja vielä jonkin tunnistamattoman jätepöpön kompostista. Tai ehkä ne kaikki yhtä aikaa! Siinä se vasta tautisoppa olisi.

Häärätessäni keksin uuden sanan: varhaismummo. Vähän niin kuin varhaisteini. Minä olen eräänlainen varhaismummo elämäntavoiltani. Pienimuotoinen uurastelu  (taas tuli uusi sana, uurastelu on puuhastelua asteen rankempaa) sopii minulle. Nuorille ihmisille tällainen eristyselämä on rankkaa. Hormonit hyrrää ja toisten nuorten seuraan pitäisi päästä.

Poika oli ”välitunnilla” pihalla, kun polttelin risuja. Huomasin että mökin ohi juoksi nuori tyttö. Oli lenkillä, varmaan välitunnilla hänkin, ponnari heilui puoleta toiselle. Viittelöin pojalle: ”Katso, ihminen!” Ihan niin kuin olisin nähnyt aaveen. Poika nosti katseensa kännykästä, sen verran iso juttu se oli!

Sain myös lukijapalautetta. Se on aina hämmentävää, koska en ajattele, että blogia joku lukisi – varsinkaan joku tuntematon. Kirjoitan, koska se on minusta kivaa, ja koska se on minulle ajattelemista. Ajattelen, kun kirjoitan.  Mutta toki on erittäin mieluisaa, jos näistä höpinöistä on joillekin iloa.

Lukija oikeutetusti paheksui kesämökeillä eläviä etätyöläisiä, jotka mökkeilessään levittävät tautia ympäriinsä, ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntien terveydenhuoltoa. Näinhän se on, eipä sitä käy kiistäminen. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Tosin terveydenhuoltoa en rasita, koska olen tunnin päässä omalta terveysasemalta ja puolen tunnin päässä HUSin toiminta-alueelta, ja Uudenmaan läänin sisällä. Paikallista rautakauppaa ja S-markettia kyllä rasitan.

Mutta palautekeskustelusta pyörähti mielessäni liikkeelle iso pyörä. Muistelin omia ajatuksia ja tuntemuksiani alkuvuodelta. Tammikuussa ihmettelin kiinalaista uutta vuotta Oodin edustalla Helsingissä. Paikallisuutisissa tuli siitä juttua. Toimittaja kysyi koronasta, haastateltava sanoi että heillä on täällä hyvä hygienia, eikä se asia ole noussut juurikaan esille. Tuolloin Kiinassa oli epidemia pahimmillaan, mutta eihän sitä uskonut silloin että tauti tänne tulisi ihan oikeasti ja tosissaan, ainakaan niin paljon että kulkurajoituksia laitettaisiin, kouluja ja ravintoloita suljettaisi, tai että meidät laitettaisiin eristyksiin niin kuin Kiinassa. Näin kuitenkin kävi. Eikä mennyt kuin kolme kuukautta.

Helmikuussa paheksuin kirkon käytävän tukkivia ja samaan bussiin nousevia kiinalaisturisteja. Pitääkö niiden joka paikkaan tulla? Helsingin katukuvassa on ollut viime vuosina erittäin paljon aasialaistaustaisia. He täyttivät keskustan kirkot ja nähtävyydet, ravintolat ja kahvilat. Minne menikin, siellä oli hengityssuojukseen pukeutunut aasialainen. Varmaan minun naamastani pystyi lukemaan ajatukseni: et ole tervetullut, mene takaisin kotiisi, miksi tulit?

Helmikuun lopulla paheksuin samalle jumppatunnille tulevaa lentoemäntää. Vaihvihkaa kyselin, missä päin on viime aikoina lennellyt.

Nyt mediasta on voinut lukea, että eurooppalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti Afrikassa ja Amerikassa. Eurooppalaiset tuovat tautia.

Täällä meillä Suomessa tautia levittävät kesämökkiläiset, helsinkiläiset, uusmaalaiset sekä maailmalta takaisin palaavat. Nämä ominaisuudet eivät näy päälle päin, joten paheksuvat katseet voi siten välttää.

Toisin sanoen minusta helsinkiläisenä on nyt tullut kiinalainen. Että siitäs sain.

Siitä ei ole kuin sata vuotta, kun Suomessa oli paljon vihaa. Niin paljon vihaa, että naapurit tappoivat toisiaan, veli kävi veljeään vastaan.  Tässä lähellä on useampi syrjäinen muistopaikka. Ne ovat paikkoja, missä on pantu täytäntöön teloituksia. Synkkiä, surullisia paikkoja, missä on tehty tekoja, joiden oikeutusta on vaikea tästä perspektiivistä ymmärtää ja suvaita. Viha leimahtaa äkkiä, kun halutaan löytää syyllisiä.

Nyt näinä vaikeina ja haastavina aikoina meidän jokaisen on omalla kohdallamme tehtävä ajatustyötä sen hyväksi, että emme valitse vihaa tapahtuupa mitä tahansa. Ja väistämme muutenkin kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka yrittävät saada meissä vallan. Emme voi tietää, minkälaista elämä on kolmen kuukauden päästä. Emmehän tätäkään tilannetta olisi voineet uskoa todeksi vielä alkuvuodesta.

Saksalainen Dieterich Bonhoffer vastusti avoimesti natsismia, ja joutui keskitysleirille, missä menehtyi. Kaksi kuukautta ennen kuolemaansa Bonhoffer kirjoitti keskitysleiriltä joulutervehdyksenä perheelleen runon, joka tunnettaan meillä virtenä numero 600. Siinä on lohduttavat ja toivoa tuovat sanat, jotka sopivat hyvin myös tähän panepidemia-aikaan. Laitan sen tähän loppuun.

Virren 600 myötä toivotan love & peace & harmony kaikille lukijoillle!

1.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

 

 

 

 

Normaali

Elämää korona-escape-talossa

Tasan viikko sitten mies ja poika tulivat tänne meidän korona-escape-taloon. Viikonloppuna poika jo kyseli, koska lähdetään takaisin kaupunkiin. En minä taida niistä maalaisia saada, vaikka kuinka toivoisin.

Pidettiin pieni perhepalaveri. Päädyttiin siihen että tärkeintä on, että kukaan ei kärsi yhtään ylimääräistä, ja että elämä on mielekästä. Niin mielekästä kuin se nyt näissä olosuhteissa voi olla.

Minä tiedän, että tulen hulluksi kaupungissa, jos en voi käydä töissä enkä treenaamassa, ainoastaan kävelyllä tai lenkillä lähipuistossa. Minun mielenterveys ei sitä kestä, mies tietää ja ymmärtää sen hyvin. Täällä minulla riittää häärättävää.

Päädyttiin siihen että minä jään joka tapauksessa korona-escape-taloon. Mies ja poika palaavat kaupunkiin, sitten kun maalaiselämä käy heillä sietämättömäksi. Kissakin lähtee kaupunkiin, koska poika ja kissa ovat erottamattomia.

Seuraava huoli tuli siitä, vaikuttaako mahdolliset kulkurajoitukset järjestelyyn? Kaiketi ei ole ihan hyvä juttu edes takaisin rampata. Mitä jos jäisimme jumiin eri residensseihin pidemmäksi aikaa?

Nyt odotetaan tietoa siitä, minkälaisiin kulkurajoituksiin hallitus on päätynyt. Todennäköisesti Uudenmaan lääni menee kiinni ennen ensi viikonloppua. Se ei tässä tapauksessa haittaisi, me olemme rajojen sisällä. Escape- talo on vain tunnin matkan päässä kaupungista.

Tänään käytiin ruokakaupassa. Kaupungissa ja normiolosuhteissa kaupassa tulee käytyä joka päivä, koska kauppaan on vain noin 600 metriä kotoa. Täällä kauppaan on yli kymmenen kilometriä. Muutenkin tuntuu paremmalta käydä niin harvoin kaupassa kun mahdollista. Tänään oli ensimmäinen kauppareissu sen jälkeen kun mies ja poika tulivat.

Kaupassa ei ollut hiivaa. Edellisenkin hiivan ostin huoltoasemalta, kun kaupasta oli loppu. Koko Suomi leipoo.

Ehkä oudointa on se että ei tapaa ihmisiä. Sauvakävelyllä tuli yksi rouva vastaan. Tervehdin ja ohitin tien toista laitaa. Ehkä voisi kehitellä yhteisiä virtuaalikävelyitä, ottaisi nappikuulokkeet ja puhelimen mukaan, soittaisi jollekin ystävälle, joka myös olisi kävelyllä, jossakin muualla, omassa miljöössään.

Miehen selkä on vieläkin kipeä – leikkauksesta huolimatta. Pystyy kävelemään pari kilometriä, mutta tänään selkä oli niin kipeä että ei sitäkään. Ja poika ei aina suostu kävelykaveriksi, menee mieluummin yksin lenkille.

Mies kaipaa urheilukisoja. Ei kuulemma kello viidentoista koronastudio vedä vertoja.

Hesari tulee vasta päiväpostin mukana. Usein säästän paperilehden seuraavaan aamuun, koska olen tottunut lukemaan lehteä aamukahvin kanssa, niin on sitten jotakin luettavaa. Mutta edellisen päivän uutiset ovat kyllä jo aika vanhoja seuraavana päivänä!

Olen virkannut paljon, ja tehnyt yhden hymypappapatsaan. Tänään aloitan ikkunanpokien kunnostuksen. Vähän epäilyttää, tuleeko siitä mitään, mutta nyt on ainakin aikaa kokeilla, eikä mitään syytä vetkutella hommasta. Paljon menee aikaa myös ruuanlaittoon, sitä kun pitää tehdä useamman kerran päivässä, ja muihin kotiaskareisiin. Pyykit vien ulos narulle kuivumaan, ei ole kuivausrumpua. Ensin pyykit jäätyvät, sitten kuivuvat. Tulee raikasta.

Pojalla on historian kokeet etänä. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta hyvin on näyttänyt etäkoulu sujuvan. Ei ole tarvinnut puuttua asiaan. Mutta tylsää hänellä varmasti on ilman harrastuksia.

Kansanradioon soittaja sanoi, että ei tule tämmöiset viirukset omalle kohdalle, kun vain päättäväisesti ja lujasti sanoo ”että älä tule tänne”. Muistelen, että samanlaisesti ohjeisti Mikko Mallikas lastenkirjassa: Jos tapaa pelottavan kummituksen, sille pitää vain sanoa ”Mene pois paha mörkö, sinua ei ole.” Ehkä soittaja oli itse Mikko Mallikas!

On tämä erikoista aikaa ja elämää.

Normaali