Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

  1. Kiitos tämän kauniin ja lohdullisen tarinan jakamisesta!! Kävin juuri joulun alla Hampurissa, josta jäi hiukan tyly vaikutelma mutta tämä kertomuksesi heitti kaupungin ylle aivan toisenlaisen hohteen.

    Oma keskenmenoni tapahtui täällä Tukholmassa, siitä reissusta on jäänyt mieleeni ennen kaikkea äkäinen sairaanhoitaja joka kyseli toisen päivän aamuna, että milloin meinaan lähteä, petipaikkani tarvittaisiin uusille potilaille…

    • Hei, Mari!
      Onpa ikävä juttu että sinullakin oli huono kokemus. Se taitaa valitettavasti olla se tyypillisin! Ja ihminen on aina niin avuton, yksin ja toisten armoilla tällaisissa tilanteissa.
      Kaikkea hyvää sinulle 🤗

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s