Ei tullut Qucci-mummo, tuli valemummo

Joukon, 6v, päiväkodissa oli tilaisuus isovanhemmille ja lapsen lähimmäisille. Koska Joukon isovanhemmat asuvat Satakunnassa ja Keski-Suomessa, sain kunnian päästä mukaan erikoisaamuun.

Vaikutti siltä, että kaikki muut osallistujat olivat isovanhempia, joten solahdin sujuvasti valemummon rooliini. Itse asiassa otin siitä kaiken irti, kun tajusin, että ehkä tämä tulee olemaan ainut kokemukseni mummoudesta. Enhän voi tietää, perustaako oma poika (16v.) ikinä perhettä, ja jos perustaa, minkä ikäisenä se tapahtuu? Olenko silloin edes olemassa?

Voi ola että tämä tunti valemummona tulee olemaan ainoa mummous, jonka saan kokea.

Puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, mutta isovanhemmuus ei ole vapaaehtoista. Sitä joko saa olla isovanhempi, tai sitten ei saa olla.

Voi miten suloisia he olivatkaan! Lapsien, vieraidenkin, kanssa on ihana keskustella. He ovat niin avoimia ja valmiita keskustelulle, vailla aikuisten ennakkoasenteita. Pelasimme hetken Unoa yhdessä jonkun ventovieraan papan, tämän lapsenlapsen ja erään päiväkodin pojan kanssa, joka kertoi hänen isänsä asuvan Abu Dhabissa.

Tilaisuuden aluksi tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, lapset istuivat matoilla lattialla ja me huoneen toisella puolella jakkaroilla.

Joillakin tukka letitettynä, toisella sekaisin kuin Boris Johnssonilla. Kirkkaat, uteliaat katseet. Sukat makkaralla. Elämä edessä.

Ohjelmanumerona oli  lauluesitysten lisäksi äänitunneli. Lapset asettautuivat käytävän reunalle, sen molemmin puolin, ja tekivät eri tavoin ja välinein ääniä. Me kuljimme silmät kiinni äänitunnelin läpi aistien. Lopuksi oli yhteinen aamupala.

Mummopäivä jatkui omalta osaltani kansalaisopiston pilates-tunnilla, joka sekin koostuu eläkeläisistä. Joten pystyin jatkamaan mielikuvitusleikkiäni.

Täydellistin mummopäivän virkkaamalla myssyä. Kylläpä on ihanaa olla mummo! Jos ei oikea, niin mielikuvitusmummo, edes.

Kaikille isovanhemmuus ei tule osaksi omaa elämänkaarta. Omia lapsia ei ole, tai he eivät perusta perhettä. Onneksi halutessaan voi olla tärkeä ja läheinen aikuinen muille lapsille.

Olen kuullut, että perheetön ja eläkkeellä oleva Helsingin entinen piispa toimii päiväkotimummona. Käy auttamassa lasten pukemisessa, pitää sylissä, lukee kirjoja, pelaa pelejä ja leikkii ihan tavallisena Irja-mummona. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, he ottavat sinut sellaisena kuin olet.  Voi vain kuvitella, miten tärkeältä sellainen voi tuntua entisestä piispasta,  joka varmasti on saanut kohdata ammattinsa takia paljon ennakkoluuloja, pokkurointia, jopa pelkoa. Lapsille hän on vain ihan tavallinen Irja-mummo.

Sanotaan että ihmisen paras kaveri on koira, mutta ehkä se oikeasti on lapsi.

Tai mummo.

Ps. Olemme lähdössä Tampereelle mökkinaapurin 75-vuotissyntymäpäiville. Hänkin valemummo, ei omia lapsia. Etsin sopivaa onnittelurunoa korttiin. Löysin tämän, Kyllikki Villan:

Vanhuus
voiko se olla näin hupsu ja kevyt
juokaamme samppanjaa
Tukekaa te nuoret
kun horjumme
Vaalikaamme hyviä ajatuksia
Ja jos pahoja tulee mieleen
silloin, sanoo Dalai Lama
on syytä vaihtaa näkökulmaa.

 

Normaali

Gucci-mummo

Käyn katsomassa Gucci-mummoa kahvilassa.

Hänen täytyy olla ainakin kahdeksankymmentä. Päivettyneet, meikittömät kasvot syvien uurteiden peitossa. Hampaat ovat kyllä ihmeen hyvät, ehkä ne on tekarit.

Mummo on puettu päästä varpaisiin värikkäisiin ja multikuosisiin Guccin vaatteisiin. Päässä hänellä on virkattu patamyssy. Meinaan virkata itselleni samanlaisen, mutta värien ja kuvioiden suhteen tuskin uskallan olla yhtä rohkea kuin kahvilan mummo. Ehkä päädyn hillittyyn mustaan. Otan salaa kuvan Gucci-mummosta että voin kysyä lankakaupan myyjältä, miten myssy kannattaa virkata.

Gucci-mummo on vakiopaikallaan sivulla seitsemän kahvilan British Voquen helmikuun numerossa. Tyrmäävän tyylikäs mummo. Olen käynyt jo kolmesti katsomassa.

Ehkä minullakin on tulevaisuus mummomallina kolmenkymmenen vuoden päästä! Eräs mainostoimistoaikainen tuttavuus on pappamallina. Hänen naamansa näkyy usein mainoskuvissa. Upea harmaa hipsteriparta ja pitkä kiharainen tukka. Kyllä niillä kelpaa mallina olla. Hän ei kyllä ole kahdeksankymppinen, mutta eläkkeellä kuitenkin.

Omassa mallinurassa on vain yksi iso mutta. En osaa olla kuvattavana. Jäykistyn kuin Lootin vaimo. Olikos se Lootin vaimo, joka jäykistyi suolapatsaaksi kun kääntyi katsomaan taakseen, vai mikä pensaspalo siinä olikaan? Mitenkäs tämä asia on päässyt unohtumaan. En jaksa googlata miten se meni, tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.

Nykylapset ja nuoret osaavat olla kuvattavina. Itse olen jäykistelysukupolvea.

Käytiin viime vuonna miehen kanssa valokuvassa merkkipäivän kunniaksi. Kun serkku näki kuvan, hän kommentoi että ollaan siinä niin kuin rikolliset. Ja totta onkin! Näytämme kuvassa ihan samalta kuin Isontalon Antti ja Rannanjärvi kahleet jalassa.

Ei näillä taidoilla valokuvamalliksi ryhdytä. Pitäisi mennä hypnotisoitavaksi tai jollekin eläkeläismallikurssille. Järjestetäänköhän sellaisia?

Veljentyttö kuvasi osuvasti ongelman ytimen: häpeä katseen kohteena olemisesta. Se se on. Jostain syystä on vaikea olla toisen katseen kohteena. Ei ole rohkeutta siihen. Jotenkin siitä häpeästä pitäisi päästä yli, että voisi saavuttaa mummomallin uran.

Wanna-be mummomalli.

Normaali

Olen citymaalainen

Uusimassa Maalla-lehdessä oli pieni artikkeli aiheesta Citymaalainen. Tunnistin termistä oitis itseni! Se minä olen. Vähintäänkin toinen jalka on tukevasti maaseudulla – ja pää. Menettäisin järkeni, jos en saisi välillä olla maaseudun rauhassa.

Viimeksi viime viikonloppuna asia tuli todistetuksi. Tänä talvena maaseutuasuminen on jäänyt kiusallisen vähäiseksi, syypäinä teini ja miehen selkäleikkausjono. Olenkin ollut harvinaisen apea ja masentunut ja saamaton ja huono ihminen kaikin tavoin.

Sunnuntaina sitten lähdettiin katsomaan oliko lauantainen hirmumyrsky tehnyt tuhojaan pellonreunamökkerössä. Ei onneksi ollut. Yksi kuusi oli mennyt poikki, mutta ei ihan pihapiiristä.

Rupesin haravoimaan ja keräämään risuja pihalta. Ai että teki hyvää! Hymy palasi kasvoille, elämä tuntui jälleen toiveikkaalta ja elämisen arvoiselta.

Tulin siihen tulokseen että tämä pellonreunamökki on oikea pikkueliöiden lemmenpesä. Siellä on nimittäin niin paljon risukasoja ja haravointijätettä, juuri sellaisia paikkoja, missä pieneliöt, hyönteiset sun muut tarvitsevat. Ja niiden elinolosuhteista pitää olla huolissaan. Jos maailmasta katoaa hyönteiset, loppuu ruoka. Hyönteiset levittävät kasvien siitepölyä, ilman niitä meillä ei ole marjoja, hunajaa, kukkivia kasveja.

Se että pihapiirissä on niin paljon risukasoja johtuu oikeastaan siitä, että siellä metsän siimeksessä, heti pihapiirin vieressä on muinaisia juoksuhautoja. Ne ovat varsin käteviä kaiken piharoskan, vanhojen lehtien ja risujen keräyspaikkoja. Sinne uppoaa loppumattomiin lehdet, risut sun muut. Ja eliöillä on missä asua.

Viime kesinä olen myös leikannut kitsaasti nurmikkoa. Tai voiko sitä edes nurmikoksi sanoa, sammalikkoa pikemminkin. Mutta kasvaa siellä kukkiakin. Olen antanut niiden kasvaa ja kukkia. En minä siellä mitään krokettia pelaa, että tarvitsisin tasaisen, vihreän nurmikon. Röntsäpiha on parempi.

Googlasin lisätietoa citymaalaisuudesta. Se on juuri meidän keski-ikäisten juttu, ja siihen johtaa useat eri syyt. Halu nauttia luonnosta, kaupunkielämisen kalleus, etätyöt, luova työ, digitalisoituminen muun muassa.

Moni asia on maaseudulla huomattavasti halvempaa kuin kaupungissa johtuen vuokratasosta. Juuri vähän aikaa sitten katsoin, paljonko kuukausikortti ryhmäliikuntaan maksaa omalla maaseutupaikkakunnalla versus Helsingissä. 55€ vs 95€. Kahvin ja vastaleivotun pullan saa yleensä vitosella, Helsingissä pelkkä kahvi voi maksaa neljä euroa. Puhumattakaan sitten eri alojen erikoispalvelut, kuten verhoilijat, kampaajat, ompelijat yms. Maalla on halvempaa, usein myös parempaa. Ehkä poikkeuksena ravintolat. Hyvää ravintolaruokaa on vaikeampi löytää maaseudulta, tahtoo usein olla vähän raskastekoista sorttia. Toisaalta paras kasvishampurilainen mitä tiedän myydään maaseudulla –Heikinkarin Ranthuoneella Kustavintien varrella Taivassalon ja Kustavin puolivälissä. Ei saa Helsingistä niin hyvää. Ja kaikki muukin on siellä spessuhyvää.

Janakkalan kunta on ryhtynyt ensimmäisenä kuntana edistämään citymaalaisuutta. Ihmisellä voi olla useampi kotikunta. Tai siis pitäisi voida olla. Citymaalaisuudessa voi olla myös vastaus monen pienen paikkakunnan väestöongelmiin.

Puolikaskin asukas on parempi kuin ei mitään.

Normaali

Voimavaate. Vaate, missä olen enemmän minä.

Muistan kun äitivainaa ei enää muistanut, mitä hänellä oli vaatekaapissa. Eikä hän vielä silloin ollut muistisairas. Keski-ikäinen vain, niin kuin minä nyt.

Vähän samaa ongelmaa olen huomannut itsessäni. Vaatekaappia penkoessani huomaan monta kertaa ajattelevani ”ai tämäkin minulla on”.

En muistanutkaan ostaneeni pantterikuvioissa frillareunukisista hametta, joka jäi kaappiin odottamaan että vyötäröltä katoaisi sentti tai pari. Ja silkkinen bikerpusakka, sekin on unohtunut rekkiin, vaikka oli joskus lempivaate. Mutta onkos siitä jo kymmenen vuotta? Hyvänen aika.

Ehkä syy unohdukseen on yksinkertaisesti se että avaan vaatekaappia liian harvoin. Minulla on tapana säilyttää lempivaatteita henkarissa makuuhuoneen peilissä roikkumassa tai tuolilla. Siitä pistän samat vaatteet aina uudelleen päälleni. Vaatekaapin avaan vain ottaakseni puhtaat alusvaatteet ja sukat.

Faktisesti ihmisen ei kai tarvitsisi ostaa uusia vaatteita neljänkympin jälkeen. Kyllä siihen mennessä kaikki tarpeellinen luulisi jo kaapissa olevan. Jos vain itse pysyisi samassa koossa. Mutta kun muhkurat alkavat vaihtaa paikkaa, entiset eivät enää sovi.

Joillakin on oma vakiintunut tyylinsä. Eräs rakas ystäväni pukeutuu aina samoin, asukokonaisuus muodostuu mustista leggingseistä ja eripituisista paitakerroksista harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä. En voisi kuvitella häntä mekossa, en edes farkuissa, saati jakkupuvussa. Hänen olemuksensa on nuorekas ja sporttinen, kaikkea muuta kuin tätimäinen, vaikka puoliväli on ylitetty.

Omaa tyyliäni en osaa määritellä, ehkä sitä ei ole. Yhdistävin tekijä lienee vaatteiden mukavuus, jonkinlainen boheemisuus ja tykkään hauskoista elementeistä vaatteissa. Joskus vähän liiankin hauskoista. Viime kesänä ostin itselleni paidan, jossa on pieni tyllihelma ja etumuksessa teksti ”Madame Chic”. On jäänyt kaapiin, sen verran hauska on.

Haluan päivittää tyyliäni, olla pukeutunut ikääni sopivalla tavalla, mutta en tätimäisesti. Esimerkiksi vartalonmyötäisyydestä on ollut pakko luopua, muhkurat on piilotettava. Haluan löytää oman 20-luvun tyylini. Luulen että tänä viikonloppuna löysin. Minna20. The Dame olkoon tyylini nimi.

Olin elokuvan jälkeen menossa jumppaan, tunnin alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten poikkesin matkan varrella kauppaan, joka myy nuorten suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita. Vaatteet on valmistettu ekologisesti, käyttäen hyväksi vaateteollisuuden ylijäämäkankaita. Löysin aivan ihanan mekon, etumuksessa rouvarusetti, helma hulmuava, ohutta viskoosia. Ihan minun näköiseni! Miten ihanaa onkaan löytää vaatteita, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi tehty juuri minua ajatellen!

Suunnittelijan persoonallinen tyyli ihastutti. Kotona googlasin hänestä lisätietoa. Instagrammista huomasin, että suunnittelija olisi seuraavana päivänä samaisessa liikkeessä, tuotteista saisi – 20% alennusta, ja tarjolla olisi skumppaa. Täydellistä. Sinne!

Ostin vielä toisen mekon, silkkisen. Sekin on valmistettu ylijäämäkankaasta, made in Finland. Mekko päällä minusta tuntuu kuin olisin The Dame, kaikkivoipa ja kaikki hyvin. Se mekko päällä en voisi ikinä epäonnistua missään. Se mekko päällä kaikki epävarmuus katoaa. Se mekko päällä korvissani humisisi ikuisesti  Abban The winner takes it all! Se mekko päällä minusta tuntuisi siltä kuin skumppa poreilisi päässäni aina.

Vaate, missä tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Vaate, missä itsetunto kasvaa. Vaate, missä minä olen enemmän minä. Voiko vaatteelta enempää toivoa?

Ps. Näitä ihania vaatteita suunnittelee Miia Halmesmaa. Bless you! Vaatteita voi myös ostaa verkkokauppa Weecosista. Tämä ei ole mainos. Tämä on pyyteetöntä & arvostavaa, puhdasta ihailua.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minän paremmuuden optinen harha

Minulla on ystävä, joka matkustaa paljon. Siis todella paljon. Kerran kuussa Tukholman risteilyllä, kaksi-kolme kaupunkimatkaa per vuodenaika Keski-Euroopassa, sekä perheen kanssa ulkomaan rantalomilla loma-aikoina. Välillä pieni greta nostaa minussa päätään, ja minun tekee mieli kysyä, vaivaako häntä oma hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos. En ole kysynyt.

Sillä mikä minä olen kysymään!

Sama ystäväni ostaa vaatteensa kirpputoreilta, kävelee mieluiten, ei aja autoa, pitää kodin lämpötilan alhaisena, sammuttaa valot aina kun lähtee huoneesta, ennen hän kävi jopa vessassa heti lapsen vessakäynnin perään, että pönttö tarvitsi vetää vain kerran. Veikkaan että ruokahävikki on olematon, hän syö mielellään naapurinkin lautasen tyhjäksi. Joten todellakin, minulla ei ole mitään sanomista hänen matkustelustaan.

Nykyajan ongelmat – ilmastonmuutos ja epidemiat – ovat siinä mielessä ikäviä, että ne aiheuttavat vertailua ja kyräilyä. Miten minä ”uhraudun” ja miten vähän muut vastaavasti tekevät. Miksi tuo toinen pääsee vähemmällä? Tai ei välitä ”yhtään”? Miten tyhmiä ”muut” ovat. Ettäs kehtaavat! Oma päänsisäinen vertailu aiheuttaa vihaa, siitä seuraa vihapuhetta ja lopulta, pahimmassa tapauksessa tekoja.

Tein lyhyen hiihtolomaturneen kotimaassa yhdessä pojan kanssa. Laskettelukeskuksen hotellin aamupalalla oli kova tohina, flunssakausi pahimillaan. Influenssaepidemian ennustetaan puhkeavan maaliskuussa. Eipä ihme, ihmiset lomailevat ja levittävät pöpöjään matkatessaan. Hotellin aamiaispöydän alkupäähän olikin laitettu käsidesitörpöt.

Mutta törppöjä oli muuallakin. Mm. omassa aamiaispöydässä. Siihen istahti lapsiperhe,  äidillä tuntui olevan aikamoinen flunssa. Ensi töikseen rouva nojasi pöydän päälle kyynärvarret pöydällä niistää töräyttämään. Vartalo ei nähtävästi taipunut sen vertaa että olisi voinut niistää takavasemmalle. Niistettyään rouva rutisti käytetyn nessun ruokapöydälle ja jätti siihen. Tuijotin paperinpalaa kuin metrin mittaista koronavirusta.

Kävin pitkän keskustelun itseni kanssa, sanonko jotakin. Ja jos, niin mitä ja miten. En halunnut alkaa päivääni riidalla, enkä tiedä, olisinko osannut sanoa sanottavani niin että toinen ei loukkaantuisi. Vähintäänkin oma teini olisi ollut nolona. Olin siis hiljaa.

Rouva ohjeisti omaa lastaan pitämään haarukkaa lautasella. Sitä ei saa laskea pöydälle, kun pöydällä voi olla vaikka mitä pöpöjä. Niinpä.

Kun rouva lähti hakemaan buffetista itselleen ruokaa, hän lähtiessään rutisti saman käytetyn nessun kouraansa, aivan kuin varmistaakseen että käteen varmasti tulevat kaikki mahdolliset pöpöt ja niitä voi viedä kattaukseen.

Mietin buddhaa, meditaatioita, avemariaa ja pyhämeitää. Hengittelin syviä palleahengityksiä. Sain kuin sainkin pidettyä mieleni aisoissa. Tai ehkä en. Mieleni kiehui, mutta ulkoisesti olin tyyni.

Ennen vanhaan televisiosta tuli tietoiskuja. Niiden tunnuksessa käsi avautui, kämmenestä nousi liekki, ja sen jälkeen tuli valistusvideo. Milloin mistäkin. Ei saa mennä heikoille jäille. Ja jos menee ja uppoaa, miten päästään ylös. Ynnä muuta vastaavaa.

Kannattaisi ottaa valistusvideot taas käyttöön. Aiheita kyllä olisi.

Niin kuin käsihygienia tai rokotusten tarpeellisuus tai kuinka välttyä huijareilta. Tai että suihkuun PITÄÄ  mennä ja peseytyä kunnolla ennen kun menee yleiseen uima-altaaseen. Vihapuhe. Rattiraivo. Ehkä pari meditaatioharjoitustakin olisi paikallaan opettamaan mielentyyneyttä  ja -hallintaa.

Muut ovat kuitenkin, joka tapauksessa, toisenlaisia ihmisiä kuin minä. He ajattelevat, toimivat ja tekevät asioita toisin. Jättävät nessuja ruokapöydälle, saakeli. Mutta ehkä jossakin toisessa asiassa toimivat paremmin kuin minä. Mistä minä tiedän. Mikä minä olen sanomaan, kumpi voittaa, karhu vai leijona. Mikä minä olen vastaamaan?
Multa luvut jäi kesken aikanaan.
Anna minulle armahduksesi!

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kotihäpeä ja stailaussuomettuminen

Päivän Hesarissa (to 20.2) oli artikkeli kotihäpeästä. Oma koti ja sen sisustusratkaisut saattavat aiheuttaa noloutta, kun katselee sisustuslehtien ja -bloggaajien koteja. Niissä kuvissa kaikki epämääräisyydet on karsittu, keittiön kiiltävillä, pölyttömillä pinnoilla on kauniisti aseteltuna muutama sisustukseen sopiva kirsikkatomaatti ja tuuhea basilika.

Se oma puoliksi riivitty ja nuhjaantunut basilika, sitä ei ole missään. Omaan kotiin ei kehdata kutsua vieraita, kun se on niin nolo.

Sisustuskuvia katsellessa tulee tunne, kuinka toisten elämä on kaikin puolin hallinnassa. Stailatuissa kodeissa pidetään hillityn viimeisteltyjä illanviettoja ystäville. Niissä illanvietoissa nautitaan kohtuudella ipa-oluita ja luomuviinejä, jotka tarjoillaan pulloista tai erityisistä dekantointikarahveista– ei herrantähden pahvilaatikoista! ja syödään avokadopastaa. Ei sittenkään sitä, sehän on jo ihan last season, nyt syödään…en tiedä, mitä nyt syödään… vegaaniplatteria, ehkä.

Pitkähiuksiset, tuuheatukkaiset naiset ja parrakkaat hipsterimiehet keskustelevat stailattujen kotien stailatuissa illanvietoissa lennokkaasti ja kiistoja vältellen ajankohtaisista aiheista, trendikkäistä matkakohteista, kulttuurielämyksistä ja ekstriimeistä urheilusuorituksistaan. Ja jälkikasvunsa ilmiömäisistä harrastussuorituksista.

Sen pituinen se. He elävät elämänsä onnellisina loppuun asti sisustusblogin sivuilla.

Ja jos päättävät kuitenkin erota, tapahtuu se kauniisti, ja pian voidaankin esitellä uusi, entistä isompi perhe, entistä isommassa, mutta yhtä tyylikkäästi stailatussa kodissa, missä uusioperhe elää sopuisasti ja kerääntyy uudella kokoonpanolla perhejouluihin entistä isomman pöydän ääreen. Uudet mummot ja papat tykkäävät toisistaan. Kaikki osallistuvat Afrikan tähteen, ja uusioperheen uusin pienin saa voittaa. Elämä jatkuu onnellisena niin kuin Barbilla ja Kenillä kotileikissä ennen vanhaan.

En pidä sisustustrendeistä. Kotia ei pitäisi koskaan muokata jonkun trendin mukaisesti. Siitä aiheutuu vain se, että kohta koti näyttää vanhanaikaiselta ja se pitää uusia, seinät maalata taas uudelleen, keittiön kaapit vaihtaa.

Kannatan sisutuksessa persoonallisuutta, ja kodin hengen kunnioittamista, historiaa ja monikerroksisuutta. On miellyttävää vierailla erilaisissa kodeissa, jotka ilmentävät asujaansa. Sisutuslehtien stailatut asunnot ovat persoonattomia, niissä voisi asua kuka vain tai ei kukaan. Ne eivät kerro mitään asukkaistaan. Samat muodikkaat keittiöntuolit, samat lamput, samat sohvat. Samaa valkeutta, tai mitä milloinkin muotia sattuu olemaan.

Oma sisustusesikuvani ja innoittajani on kaksitoista vuotta sitten syöpään kuollut ystäväni Z. Hänellä oli aivan poikkeuksellinen esteettinen silmä. Hän osasi tehdä omat miljöönsä sekä toimiviksi että esteettisesti kauniiksi. Monet ratkaisut olivat yllätyksellisiä, eivätkä seuranneet vallitsevia yleisiä trendejä. Hän osasi yhdistää värejä ja kuoseja yllätyksellisellä tavalla. Joskus sanoin että hänen pitäisi olla oikeasti sisustusarkkitehti, eikä ad. Mutta hänen mielestään se olisi ollut liian helppoa, siinä ei ollut haastetta.

Muistan, kuinka Z:n huvilan ison salin seinänvieret olivat täynnä vanhoja sivustavedettäviä puusohvia täynnä erikuosisia tyynyjä, torkkupeittoja ja patjoja, ja miten kiva oli että jokaiselle löytyi sieltä oma paikka vetäytyä lepäämään ruuan päälle kuuntelemaan sateen ropinaa,  juttelu jatkui ison salin läpi, oltiin yhdessä ja erikseen.

Z sisusti loppuun asti. Viimeisinä elinkuukausinaan hänen huolenaan olivat huvilan ikkunalamput. Voimat alkoivat jo ehtyä, autoin teettämään halutunlaiset lampunvarjostimet. Enää en muista, ehtivätkö lampunvarjostimet valmistua ajoissa, ehtikö Z ne nähdä, mutta ainakin ne tehtiin.

Z suunnitteli, josko he vielä kerran muuttaisivat, remontoisivat uuden asunnon. Uusi mielenkiintoinen myytävä asunto oli jo katsottuna Merikadulta. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Z idea oli että siinä olisi ollut erilliset ”vetäytymishuoneet” miehille ja naisille. Ruokasalin vastakkaisissa päädyissä olisi ollut naisille oma salonki, ja vastapäätä miesten sikari- & kirjastohuone. Se suunnitelma jäi vain suunnitelmaksi, mutta toimi varmasti myös mielen pakoreittinä pois kivuista ja kuolemasta.

Kun Z kuoli, kirjoitin kukkalaitteeseen ”Edelläkävijät menevät ensin.” Hän oli todellinen edelläkävijä. Z kuoltua me ystävät saimme hakea jotakin muistoksi. Minulla on pieni käärmeennahkalaukku, johon Z on yhdistänyt ison rottinkikahvan. Outo ilmestys. En tiedä, voi olla muotiakin jo nyt. Pitänee ottaa käyttöön.

Tämän päivän Hesarissa mielipidesivulla oli myös lukijan kirjoitus kuolinsiivouksesta. Kirjoittajan mielestä olisi kauhistus, jos kodista pitäisi siivota pois muistot. Voi olla että viime peleissä elämä kutistuu kotiin. Silloin esineet menneisyydestä voivat tuoda lohtua ja muistoja. Ymmärrän hyvin kirjoittajan ajatuksen.

Silti kannatan kuolinsiivousta siinä mielessä, että kaiken maailman roinaa ei kannata jäädä jemmailemaan vinttikomeroihin, kellarikomeroihin ja vuokrattaviin varastoihin. Nykyihmisellä on niin paljon tavaraa, että ne eivät mahdu edes taloyhtiön varastotiloihin, lisää varastotilaa vuokrataan varastofirmoilta.

Sikäli hieman ristiriitaista (mutta elämähän on ristiriitaista), että vaikka en kannata sisustuslehtikoteja, on meidänkin koti on pari kertaa sellaisessa julkaisussa ollut. Mutta ehkäpä enemmän esimerkkinä boheemeista ratkaisuista kuin vallitsevista trendeistä. Mutta kyllä nekin näkymät on stailattu, eivätkä tyystin vastaa todellisuutta. Meidän ruokasalin lipaston päällä on jättikokoinen kultainen Leninin pää. Löysimme sen kirpparilta joskus NL:n romahtamisen jälkeen. Ostettiin kuriositeetiksi, ja siinä on nököttänyt kaikki nämä vuodet. Jouluna Leninille laitetaan tonttulakki ja vappuna ylioppilaslakki. Sisustustoimittaja, joka juttua teki, oli sitä mieltä, että Gloria Kodin lukijat eivät pidä Leninistä, niinpä patsas kannettiin kuvausten ajaksi pois.

Lenin stailattiin pois. Olisiko tämä sitten eräänlaista stailaussuomettumista?

 

 

 

Normaali

Kallista on hiihtäjän hiihdellä huonoja latuja

Yhdellä tapaa ajateltuna olen käyttänyt erityisen paljon rahaa liikuntaan. Yllättävää kyllä.

Markka-aikaan olin hyväpalkkaisessa työssä, työpaikka tuki liikuntaharrastusta ja naapurissa oli kuntosali. Ostin reteästi kausikortin. Kävin kaksi kertaa. Vieläkin kuumottaa ajatella, mitä ne kaksi kuntosalikertaa maksoivat? Ehkä sillä jonkunmoisen etelänmatkan saisi.

Samaa virhettä toistelen, tavallaan. Olen hiihtolomalla pojan kanssa. Perillä hiihdettiin murtomaata 15 kilometriä. Kelit olivat olemattomat, ladut vetiset. Mietin: bensat, ravintolasyömiset, kolme yötä hotellissa yhteensä per 15 kilometriä. Ooh, ei kestä ajatella! Kylläpä oli kalliit ladut! Maailman kalleimmat metrit!

Vuosi sitten hiihtelin Keski-Suomessa vitivalkeilla laduilla, lumitykkyiset kuuset, ympärillä metsän hiljaisuus, harvakseltaan joku toinen. Ne hiihtoluxusmetrit eivät maksaneet mitään, olin siellä muissa asioissa ja hiihtelin huvikseni, kun aikaa jäi. Hiljaiset luxusladut tulivat eteeni sattumalta.

Mitään latua en silti kadu.

Kaikki ladut on hiihdettävä mitä eteen tulee. Joskus saa ilmaiseksi luxusladun, joskus pitää maksaa harmaasta vesikelistä.

Huonokin latu voi opettaa. Huomasin, että pelottavassa alamäessä ei saa katsoa liian kauas eteen, silloin kaatuu. Liian pitkä perspektiivi tuo pelon. Pitää katsoa parin metrin päähän, lähelle. Silloin ei pelota, silloin ei kaadu.

Samoin elämässä. Vaikeissa kohdin ei saa katsoa liian pitkälle, se on pelottavaa. Kannattaa katsoa ja ajatella vain ”parin metrin” päähän. Sen pystyy aina, ja se ei pelota.

 

 

 

 

 

 

Normaali