Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s