Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali