Ei enää hassuja vanhoja naisia

Kotiliedessä oli juttu 63-vuotiaasta Laila Snellmanista. Hänen äitinsä on ranskalainen. Jutussa Laila pohtii kulttuurien eroja, sitä kuinka Etelä-Euroopan maissa hän voi kokea vielä olevansa kaunis ja seksikäs. Siellä vanhakin nainen voi olla lumoava. Kuten esimerkiksi Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron.

Nyt taas huutelen puskista, kun en ole vielä käynyt katsomassa Teräsleidit elokuvaa, mutta sen mitä olen mainoskuvista, en pidä näkemästäni. Miksi rouvat on puettu naurettavan näköisiksi? Miksi Suomessa aina komediat stailataan överiksi tyyliin Pekko Aikamiespoika. Että kyllä on hauskaa, kun on liian lyhyet lahkeet ja liian pienet vaatteet. Kyllä sitten katsoja ymmärtää nauraa. Ehkä genren aloitti jo Pekka Puupää, eikä siitä olla päästy eteen päin.

Ehkä myös erilaiset television hahmokisat tukevat tätä piirrettä. Puetaan hassut vaatteet päälle, ja sitten ollaan hassuja. Komedia on taitolaji, ja sen mestarit osaavat olla hauskoja ilman hassuja vaatteitakin. Tulee mieleen esimerkiksi Ritva Valkama tai Hannele Lauri. Loistavia komedienneja.  Varmasti myös Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta olisivat pystyneet olemaan hauskoja näyttämättä pelleiltä.

Teräsleidit on puettu ylisuuriin, hassuihin vaatteisiin. Ihan niin kuin vanha ihminen ei enää ymmärtäisi, miltä näyttää. Se on kuulkaa ikärasistista se. Ei varmasti tekisi elokuvasta vähemmän hauskaa, jos vaatteet olisivat ”normaalit”. Vaatteilla ei erikseen tarvitse korostaa roolihahmojen komediallisuutta. Se on halpa keino, joka vesittää itse asian.

Miksi elokuva-arvosteluissa ei kiinnitetä näihin stailausasioihin huomiota? Tuntuu siltä että elokuva-arvostelijat ovat niin innoissaan siitä että naisista tehdään elokuvia, ja naiset tekevät elokuvia, että huomio siitä miten tehdään, unohtuu. Ei pitäisi luomoutua tasa-arvoasiasta niin paljon että itse arviointi kärsii.

 

 

Normaali

Tosivanhojentanssit

Minulla on kaapissa yksi iltapuku. Janne Renvallin suunnittelema, ruskeaa taftia, yläosassa pitsiä, leveä helma. Halusin leveän helman, koska morsiuspukuni oli kapea. Iltapukua tarvitsin vuonna….minä vuonna se oli? 1998, ehkä…mainostoimiston kymmenvuotispippaloihin.

En taida enää siihen pukuun mahtua, vyötärö ei ole hulavanteilusta huolimatta pysynyt samoissa mitoissa. Pysyköön kaapissa, kun sinne mahtuu, vaikka päälle ei.

Olisi kyllä ihana vielä kerran elämässä päästä iltapukujuhliin! Katselen haikeana juhlapukuliikkeiden näyteikkunoita. Olisi ihana pukeutua kahisevaan leveään helmaan, käydä kampaajalla laitattamassa hiukset ja antaa ammattimeikkaajan loihtia parhaat puolet esiin.

Ensi vuonna pojalla on vanhojen tanssit koululla. Höh. Mitkä ihmeen vanhojen tanssit? Seitsemäntoistavuotiaille? Ne mitään vanhoja ole. Me ollaan! Meille ne vanhojen tanssit pitäisi olla, sellaiset tosivanhojentanssit.

Siihen aikaan kun itse olin lukiossa,  Koivisto presidentti ja Kekkonenkin vielä eli, vanhojen tanssit olivat ihan erilaiset. Silloin pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, eikä mihinkään glamouriltapukuihin niin kuin nyt. Minulla oli äitivainaan vanha jakkupuku 50-luvulta. Samperi sentään. Olisipa ollut silloin tämä nykytyyli! Kyllä olisin pistänyt överihelmat ja kaikki maailman glitterin!

Kun ei ole näköpiirissä kutsua presidentinlinnaan, eikä tosivanhojentansseja kukaan järjestä, täytynee kekata omat kemut. Mitä jos tästä lähtien pukeutuisi aina itsenäisyyspäivänä iltapukuun kotona. Viettäisi ihan normisti illan sohvaperunana televisiosta muiden juhlintaa seuraten, mutta iltapukuun sonnustautuneena. Saman voisi toistaa uutena vuotena. Jos hommaisi iltapuvun. Tai suurentaisi sen Renvallin. Ei, en minä sitä halua, haluan uuden! Jonkun ihanan värisen. Vaikka vihreän tai oranssin.

Kotiliedessä oli juttu romanttisten kirjojen kirjoittajasta Barbara Cartlandista. Hänen  lempivärinsä oli pinkki. Barbara köllötteli kultasomisteissa baldakiinisängyssään täydessä sotisovassa pinkkeihin röyhelömekkoihin pukeutuneena, helmet kaulassa, vahvat meikit kasvoilla, tekoripsiä räpytellen, ja saneli sihteerilleen uuden kirjan. Sen tekemiseen kului seitsemän päivää. Seitsemän päivää! Uskomaton tätsy, ja mikä tyyli! Respect.

Mikäpäs siinä. Ihan hyvin voi näköjään pukeutua iltapukuun ilman juhliakin. Itse asiassa näin Vuokko Nurmesniemen kaupassa aivan ihanan mustan iltapuvun, joka oli sellaista pehmeää velourtyyppistä kangasta. Kävin puodissa, kun siellä oli alennusmyynti katsastamassa valikoimat. Hiplailin sitä iltapukua ja harmittelin, kun ei ole mitään juhlia ikinä. Mutta mitä jos sitä ei pitäisikään iltapukuna, jos ostaisi sen ihan vain oloasuksi? Jos alkaisi sellaiseksi oman elämänsä barbaracartlandiksi.

Ensi kuussa täytän 53. En juhli. Mutta sitten pidän juhlat kun täytän 55. Ja kun olen 66, 77, 88 –  inshallah –kuten muslimit sanovat, miten pitkällä tässä sitten päästään. Paljon mukavamman näköinen luku kuin tasavuosikymmen. Ehkä niistä kekkereistä pitää tehdä iltapukujuhlat. Tai ainakin itse pukeutua iltapukuun. Harmi kun pukua ei voi ostaa etukäteen. Kun ei voi tietää, minkä kokoinen on silloin. Sitähän voi kutistua kasaan kuin rusina tai paisua kuten rusina simassa.

Normaali

Jäykkä selkä, jäykät aatteet

Tässä iässä on ehtinyt harrastaa vaikka mitä. Ja joitakin lajeja useampaankin kertaan. Kuten joogaa. Ensi kertaa aloittelin 90-luvulla. Taavi Kassila piti hathajoogatunteja lähellä työpaikkaani Kankurinkadulla.

Tykkäsin. Rauhoituin ja venyin. Opin palleahengityksen, joka on  loistava ja helppo metodi rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Ensi kertaa tajusin silloin, että minun pitää etsiä elämääni rauhoittavia elementtejä. Olen nopeatempoinen ihminen, ja työskentelin mainosalalla, mikä lisäsi buustia. Kassilan joogatunnit toivat paitsi fyysistä hyvinvointia myös rauhaa.

Tunti päättyi rentous- ja mielikuvaharjoitukseen, missä vietiin lootuksenkukka oman mestarin jalkojen juureen. Mestarin sai jokainen päättää itse.  Uskon jumaluuteen, mutta en sellaiseen, joka kaipaa minun tuomaa uhria, aneita tai lootuksenkukkia, joten tämä lootuksenkukkamielikuvaharjoitus oli mielestäni hieman kiusallinen.

En ylipäätään pidä ajatuksesta, missä liikuntaan lisätään ideologia tai uskonto. Näin on usein joogassa. Tai ainakin oli silloin 90-luvulla. Ohjaaja on guru, jota ihaillaan. Joogasalit koristeltu intialaisilla jumalkuvilla ja patsailla.

Kaikkien ”gurujen” oma ego ei kestä oppilaiden ihailua. Muistan olleeni joogaviikonloppuleirillä jossakin saaressa Tammisaaren lähellä. Lauantaiaamun joogatunnilla huomasin, kuinka joogi näppärästi poimi käytetyn kondomin joogasalin lattialta varpaillaan, ja tuikkasi taskuunsa. Oli tainnut antaa yksityisopetusta edellisenä iltana jollekin notkealle oppilaalle.

Eräs mainostoimistoaikainen tuttu on ryhtynyt jonkinsortin joogiksi. Tommi Kujala. Oli ennen asiakkaani hampurilaisravintola Carrolsilla, sittemmin projektijohtajana hasan&partnersilla.  Nykyisin Tommi Kujala on Charanpal Singh. Hänellä on pitkä parta ja turpaani. Ei kyllä tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Mutta ehkä ei minuakaan. Eri syistä tosin.

En tiedä, lähtikö Kassila Intiaan, mutta tunnit loppuivat, ja hatha vaihtui astangaan.

Astangajooga on fyysisesti raskain laji mitä tiedän, paitsi hot jooga, mutta siihen myöhemmin. Astangajoogaharrastus päättyi siihen kun tajusin että tämä ei lopu koskaan, en tule ikinä olemaan tarpeeksi mutkalla. Aina tulee joku uusi, vielä vaikeampi liike, mihin minun pitäisi taipua. Eikä se ollut oma tavoitteeni. Miksi ihmeessä pitäisi mennä vielä enemmän mutkalle? Eikö treenaamista voi lopettaa johonkin tasoon? Lopetin koko homman.

Joogat jäivät  hetkeksi, kunnes joku ehdotti hot joogaa. Siinä ideana on tehdä joogaharjoitukset erityisen kuumassa tilassa. Kerta riitti. En pidä kuumasta ilmanalasta muutenkaan, saati nyt sitten jumpata kuumassa ja kosteassa. Älytön idea.

Seuraavaksi kokeilin yin-joogaa. Se sopi. Oli oikeastaan aika samanlaista kuin Kassilan hatha. Mutta jotenkin sekin jäi. En vain saanut itseäni viedyksi tunnille.

Nyt olen taas joogatunneilla. Sen nimi on niin vaikea että en osaa sanoa. Iyengarjooga. Ei ole lootuksenkukkia, ei epäterveellisiä asentoja, ei jumalolentoja, ei guruja, ei turpaaneita eikä kondomeita lattialla. On kuntosali ja fysioterapeutti ohjaajana. Tavoitteena kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Viime kerralla tunnin aiheena oli selän taaksetaivutukset. Treenin jälkeen totesin; ”Toivon että asenteeni eivät ole yhtä jäykät kuin alaselkäni.”

Ohjaaja naurahti ja totesi, että kyllä ne hänen kokemuksensa mukaan vähän korreloivat. Niinhän se taitaa olla. Nuorena selkä on vielä taipuisa ja notkea, niin kuin mielikin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän jäykistyy kroppa ja aatteet.

Mutta ehkä mieltänsä voi myös notkistaa. Vaatii tietenkin myös treeniä. Ryhdyin notkistamaan mieltäni eräänlaisella itsekeksimälläni taideterapialla. Otin valokuvia Helsingin patsaista niiden väärältä puolelta. Patsaat kuvataan aina samalla tavalla etupuolelta, paitsi Havis Amanda, jolla on nätti takapuoli. Aion ottaa kuvia myös rakennusten vääriltä puolilta. Kävin jo kuvaamassa eduskuntatalon ja Hakasalmen huvilan. Laitan mielennotkistuskuvia Instagrammiin, sieltä voi käydä katsomassa, jos kiinnostaa.

Mieltä jäi myös puhuttelemaan Ruben Stillerin ohjelma, aiheena oli salaliittoteoriat. Siinä Ruben kysyi asiantuntijalta, miten salaliittoteorioihin uskovan kanssa tulisi keskustella livenä tai netissä. Tai ylipäätään eri tavalla ajattelevan kanssa. Usein sellaisessa tilanteessa keskustelu ajautuu väittelyksi ja jankkaamiseksi. Asiantuntijalla oli tähän yksinkertainen neuvo, joka pätee kaikkeen keskusteluun. Keskusteluun ei pidä ryhtyä oma agenda mielessä, niin että itsellä on selkeänä mielessä keskustelun lopputulos ja tavoite (eli yleensä toisen ihmisen ”käännyttäminen” ajattelemaan samalla tavalla). Keskusteluun pitää ryhtyä avoimin mielin, valmiina oppimaan uutta. Hyvä neuvo.

Luulen että jäykkä selkäni on sittenkin notkeampi kuin mielipiteeni. Tarvitaan paljon harjoitusta oman mielen notkistamiseksi. Mutta toivoakseni asian huomioiminen on jo alku parempaan. Mielen notkistamisessa riittänee haastetta loppuelämäksi. Ja selän.

 

 

 

 

 

Normaali

Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali