Ei enää hassuja vanhoja naisia

Kotiliedessä oli juttu 63-vuotiaasta Laila Snellmanista. Hänen äitinsä on ranskalainen. Jutussa Laila pohtii kulttuurien eroja, sitä kuinka Etelä-Euroopan maissa hän voi kokea vielä olevansa kaunis ja seksikäs. Siellä vanhakin nainen voi olla lumoava. Kuten esimerkiksi Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron.

Nyt taas huutelen puskista, kun en ole vielä käynyt katsomassa Teräsleidit elokuvaa, mutta sen mitä olen mainoskuvista, en pidä näkemästäni. Miksi rouvat on puettu naurettavan näköisiksi? Miksi Suomessa aina komediat stailataan överiksi tyyliin Pekko Aikamiespoika. Että kyllä on hauskaa, kun on liian lyhyet lahkeet ja liian pienet vaatteet. Kyllä sitten katsoja ymmärtää nauraa. Ehkä genren aloitti jo Pekka Puupää, eikä siitä olla päästy eteen päin.

Ehkä myös erilaiset television hahmokisat tukevat tätä piirrettä. Puetaan hassut vaatteet päälle, ja sitten ollaan hassuja. Komedia on taitolaji, ja sen mestarit osaavat olla hauskoja ilman hassuja vaatteitakin. Tulee mieleen esimerkiksi Ritva Valkama tai Hannele Lauri. Loistavia komedienneja.  Varmasti myös Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta olisivat pystyneet olemaan hauskoja näyttämättä pelleiltä.

Teräsleidit on puettu ylisuuriin, hassuihin vaatteisiin. Ihan niin kuin vanha ihminen ei enää ymmärtäisi, miltä näyttää. Se on kuulkaa ikärasistista se. Ei varmasti tekisi elokuvasta vähemmän hauskaa, jos vaatteet olisivat ”normaalit”. Vaatteilla ei erikseen tarvitse korostaa roolihahmojen komediallisuutta. Se on halpa keino, joka vesittää itse asian.

Miksi elokuva-arvosteluissa ei kiinnitetä näihin stailausasioihin huomiota? Tuntuu siltä että elokuva-arvostelijat ovat niin innoissaan siitä että naisista tehdään elokuvia, ja naiset tekevät elokuvia, että huomio siitä miten tehdään, unohtuu. Ei pitäisi luomoutua tasa-arvoasiasta niin paljon että itse arviointi kärsii.

 

 

Normaali

Tosivanhojentanssit

Minulla on kaapissa yksi iltapuku. Janne Renvallin suunnittelema, ruskeaa taftia, yläosassa pitsiä, leveä helma. Halusin leveän helman, koska morsiuspukuni oli kapea. Iltapukua tarvitsin vuonna….minä vuonna se oli? 1998, ehkä…mainostoimiston kymmenvuotispippaloihin.

En taida enää siihen pukuun mahtua, vyötärö ei ole hulavanteilusta huolimatta pysynyt samoissa mitoissa. Pysyköön kaapissa, kun sinne mahtuu, vaikka päälle ei.

Olisi kyllä ihana vielä kerran elämässä päästä iltapukujuhliin! Katselen haikeana juhlapukuliikkeiden näyteikkunoita. Olisi ihana pukeutua kahisevaan leveään helmaan, käydä kampaajalla laitattamassa hiukset ja antaa ammattimeikkaajan loihtia parhaat puolet esiin.

Ensi vuonna pojalla on vanhojen tanssit koululla. Höh. Mitkä ihmeen vanhojen tanssit? Seitsemäntoistavuotiaille? Ne mitään vanhoja ole. Me ollaan! Meille ne vanhojen tanssit pitäisi olla, sellaiset tosivanhojentanssit.

Siihen aikaan kun itse olin lukiossa,  Koivisto presidentti ja Kekkonenkin vielä eli, vanhojen tanssit olivat ihan erilaiset. Silloin pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, eikä mihinkään glamouriltapukuihin niin kuin nyt. Minulla oli äitivainaan vanha jakkupuku 50-luvulta. Samperi sentään. Olisipa ollut silloin tämä nykytyyli! Kyllä olisin pistänyt överihelmat ja kaikki maailman glitterin!

Kun ei ole näköpiirissä kutsua presidentinlinnaan, eikä tosivanhojentansseja kukaan järjestä, täytynee kekata omat kemut. Mitä jos tästä lähtien pukeutuisi aina itsenäisyyspäivänä iltapukuun kotona. Viettäisi ihan normisti illan sohvaperunana televisiosta muiden juhlintaa seuraten, mutta iltapukuun sonnustautuneena. Saman voisi toistaa uutena vuotena. Jos hommaisi iltapuvun. Tai suurentaisi sen Renvallin. Ei, en minä sitä halua, haluan uuden! Jonkun ihanan värisen. Vaikka vihreän tai oranssin.

Kotiliedessä oli juttu romanttisten kirjojen kirjoittajasta Barbara Cartlandista. Hänen  lempivärinsä oli pinkki. Barbara köllötteli kultasomisteissa baldakiinisängyssään täydessä sotisovassa pinkkeihin röyhelömekkoihin pukeutuneena, helmet kaulassa, vahvat meikit kasvoilla, tekoripsiä räpytellen, ja saneli sihteerilleen uuden kirjan. Sen tekemiseen kului seitsemän päivää. Seitsemän päivää! Uskomaton tätsy, ja mikä tyyli! Respect.

Mikäpäs siinä. Ihan hyvin voi näköjään pukeutua iltapukuun ilman juhliakin. Itse asiassa näin Vuokko Nurmesniemen kaupassa aivan ihanan mustan iltapuvun, joka oli sellaista pehmeää velourtyyppistä kangasta. Kävin puodissa, kun siellä oli alennusmyynti katsastamassa valikoimat. Hiplailin sitä iltapukua ja harmittelin, kun ei ole mitään juhlia ikinä. Mutta mitä jos sitä ei pitäisikään iltapukuna, jos ostaisi sen ihan vain oloasuksi? Jos alkaisi sellaiseksi oman elämänsä barbaracartlandiksi.

Ensi kuussa täytän 53. En juhli. Mutta sitten pidän juhlat kun täytän 55. Ja kun olen 66, 77, 88 –  inshallah –kuten muslimit sanovat, miten pitkällä tässä sitten päästään. Paljon mukavamman näköinen luku kuin tasavuosikymmen. Ehkä niistä kekkereistä pitää tehdä iltapukujuhlat. Tai ainakin itse pukeutua iltapukuun. Harmi kun pukua ei voi ostaa etukäteen. Kun ei voi tietää, minkä kokoinen on silloin. Sitähän voi kutistua kasaan kuin rusina tai paisua kuten rusina simassa.

Normaali

Jäykkä selkä, jäykät aatteet

Tässä iässä on ehtinyt harrastaa vaikka mitä. Ja joitakin lajeja useampaankin kertaan. Kuten joogaa. Ensi kertaa aloittelin 90-luvulla. Taavi Kassila piti hathajoogatunteja lähellä työpaikkaani Kankurinkadulla.

Tykkäsin. Rauhoituin ja venyin. Opin palleahengityksen, joka on  loistava ja helppo metodi rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Ensi kertaa tajusin silloin, että minun pitää etsiä elämääni rauhoittavia elementtejä. Olen nopeatempoinen ihminen, ja työskentelin mainosalalla, mikä lisäsi buustia. Kassilan joogatunnit toivat paitsi fyysistä hyvinvointia myös rauhaa.

Tunti päättyi rentous- ja mielikuvaharjoitukseen, missä vietiin lootuksenkukka oman mestarin jalkojen juureen. Mestarin sai jokainen päättää itse.  Uskon jumaluuteen, mutta en sellaiseen, joka kaipaa minun tuomaa uhria, aneita tai lootuksenkukkia, joten tämä lootuksenkukkamielikuvaharjoitus oli mielestäni hieman kiusallinen.

En ylipäätään pidä ajatuksesta, missä liikuntaan lisätään ideologia tai uskonto. Näin on usein joogassa. Tai ainakin oli silloin 90-luvulla. Ohjaaja on guru, jota ihaillaan. Joogasalit koristeltu intialaisilla jumalkuvilla ja patsailla.

Kaikkien ”gurujen” oma ego ei kestä oppilaiden ihailua. Muistan olleeni joogaviikonloppuleirillä jossakin saaressa Tammisaaren lähellä. Lauantaiaamun joogatunnilla huomasin, kuinka joogi näppärästi poimi käytetyn kondomin joogasalin lattialta varpaillaan, ja tuikkasi taskuunsa. Oli tainnut antaa yksityisopetusta edellisenä iltana jollekin notkealle oppilaalle.

Eräs mainostoimistoaikainen tuttu on ryhtynyt jonkinsortin joogiksi. Tommi Kujala. Oli ennen asiakkaani hampurilaisravintola Carrolsilla, sittemmin projektijohtajana hasan&partnersilla.  Nykyisin Tommi Kujala on Charanpal Singh. Hänellä on pitkä parta ja turpaani. Ei kyllä tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Mutta ehkä ei minuakaan. Eri syistä tosin.

En tiedä, lähtikö Kassila Intiaan, mutta tunnit loppuivat, ja hatha vaihtui astangaan.

Astangajooga on fyysisesti raskain laji mitä tiedän, paitsi hot jooga, mutta siihen myöhemmin. Astangajoogaharrastus päättyi siihen kun tajusin että tämä ei lopu koskaan, en tule ikinä olemaan tarpeeksi mutkalla. Aina tulee joku uusi, vielä vaikeampi liike, mihin minun pitäisi taipua. Eikä se ollut oma tavoitteeni. Miksi ihmeessä pitäisi mennä vielä enemmän mutkalle? Eikö treenaamista voi lopettaa johonkin tasoon? Lopetin koko homman.

Joogat jäivät  hetkeksi, kunnes joku ehdotti hot joogaa. Siinä ideana on tehdä joogaharjoitukset erityisen kuumassa tilassa. Kerta riitti. En pidä kuumasta ilmanalasta muutenkaan, saati nyt sitten jumpata kuumassa ja kosteassa. Älytön idea.

Seuraavaksi kokeilin yin-joogaa. Se sopi. Oli oikeastaan aika samanlaista kuin Kassilan hatha. Mutta jotenkin sekin jäi. En vain saanut itseäni viedyksi tunnille.

Nyt olen taas joogatunneilla. Sen nimi on niin vaikea että en osaa sanoa. Iyengarjooga. Ei ole lootuksenkukkia, ei epäterveellisiä asentoja, ei jumalolentoja, ei guruja, ei turpaaneita eikä kondomeita lattialla. On kuntosali ja fysioterapeutti ohjaajana. Tavoitteena kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Viime kerralla tunnin aiheena oli selän taaksetaivutukset. Treenin jälkeen totesin; ”Toivon että asenteeni eivät ole yhtä jäykät kuin alaselkäni.”

Ohjaaja naurahti ja totesi, että kyllä ne hänen kokemuksensa mukaan vähän korreloivat. Niinhän se taitaa olla. Nuorena selkä on vielä taipuisa ja notkea, niin kuin mielikin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän jäykistyy kroppa ja aatteet.

Mutta ehkä mieltänsä voi myös notkistaa. Vaatii tietenkin myös treeniä. Ryhdyin notkistamaan mieltäni eräänlaisella itsekeksimälläni taideterapialla. Otin valokuvia Helsingin patsaista niiden väärältä puolelta. Patsaat kuvataan aina samalla tavalla etupuolelta, paitsi Havis Amanda, jolla on nätti takapuoli. Aion ottaa kuvia myös rakennusten vääriltä puolilta. Kävin jo kuvaamassa eduskuntatalon ja Hakasalmen huvilan. Laitan mielennotkistuskuvia Instagrammiin, sieltä voi käydä katsomassa, jos kiinnostaa.

Mieltä jäi myös puhuttelemaan Ruben Stillerin ohjelma, aiheena oli salaliittoteoriat. Siinä Ruben kysyi asiantuntijalta, miten salaliittoteorioihin uskovan kanssa tulisi keskustella livenä tai netissä. Tai ylipäätään eri tavalla ajattelevan kanssa. Usein sellaisessa tilanteessa keskustelu ajautuu väittelyksi ja jankkaamiseksi. Asiantuntijalla oli tähän yksinkertainen neuvo, joka pätee kaikkeen keskusteluun. Keskusteluun ei pidä ryhtyä oma agenda mielessä, niin että itsellä on selkeänä mielessä keskustelun lopputulos ja tavoite (eli yleensä toisen ihmisen ”käännyttäminen” ajattelemaan samalla tavalla). Keskusteluun pitää ryhtyä avoimin mielin, valmiina oppimaan uutta. Hyvä neuvo.

Luulen että jäykkä selkäni on sittenkin notkeampi kuin mielipiteeni. Tarvitaan paljon harjoitusta oman mielen notkistamiseksi. Mutta toivoakseni asian huomioiminen on jo alku parempaan. Mielen notkistamisessa riittänee haastetta loppuelämäksi. Ja selän.

 

 

 

 

 

Normaali

Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Kiitävi aika, vierähtävät vuosikymmenet

Olipa tapahtumarikas vuosikymmenen viimeinen päivä! Ehkä sen sisältö osuvasti symboloi, mitä kaikkea ihmisen elämään kuuluu. Ihmisen elämään sisältyy nimittäin kaikkea mahdollista; iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia. Ei voi kun toivoa että sopivassa suhteessa, että vaakakuppi pysyisi suurinpiirtein tasan.

Aloitin päivän aamu-uinnilla meressä. Oltiin sovittu ystävän kanssa pulahdusaika. Siinä samalla tuli kerrattua molempien viime aikojen ärsytykset ja kiukunaiheet. Sen perään kun laskeutuu jäätävänkylmään ruskeanharmaaseen veteen tuulessa, sinne jäävät harmit ja muut. Ylös nousee uusi ihminen.

Uinnin päälle menimme aamukahville ja vetäisimme enkelikortit ikään kuin ennusteina tulevalle vuodelle. Minulle tuli Omega, kuvassa oli yksisarvinen, kortti lupasi hyvää, oikein voitokasta vuotta, tulen pääsemään tavoitteisiini. Toisaalta sehän nyt on varsin monitulkintainen asia, mikä se elämän tavoite lopulta on? Kun jotenkin itse ajattelen, että tavoite on saavutettu, kun maanpäällinen elämäntehtävä on suoritettu ja on aika tehdä tilaa uusille sieluille tulla tänne rämpimään ja yrittämään vuorostaan omaa parastaan.

Ystävän sohvapöydällä nauratti muistikirja, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Kannessa oli teksti: Carpe Fucking Diem. Hyvin sanottu. Kyllä joskus ottaa päähän kaikenlainen carpediem-meininki. Että elä nyt koko ajan tosissasi ja täysillä ja aistit avoinna. Älä missaa mitään. Äh, minä luulen että otan tavoitteeksi vain lillua elämän aalloilla. Ja annan muutaman maiseman mennä huomaamatta ja syyllisyyttä tuntematta ohi.

Uinnin päälle kävin onnittelemassa kummipoikaa, joka täyttää 10 vuotta 1.tammikuuta. Tuli siinä puheeksi alkava uusi vuosikymmen. Kun 20-luku päättyy, poika on kaksikymppinen aikuinen mies! Hurja ajatus. Yhdessä vuosikymmenessä lapsesta kasvaa aikuinen, ja keski-ikäisestä vanhus. Sitten minäkin jo koputtelen eläkeikää, jos sinne asti päästään.

Seuraavaksi ajoimme sairaalaan katsomaan ystävää, jolle lääkäri ei ole luvannut enää montaa päivää. Sisäelimet ovat tehneet stopin. Edessä on sama kohtalo kuin veljelläni viime keväänä. Surullinen ja haikea, lohduton kohtaaminen. Hyvästien jättäminen, kiitos että saatiin tuntea.

Tiesimme, että ystävä oli ollut huonossa kunnossa jo pidemmän aikaa. Juuri ennen joulua soittelimme, kerroin että olemme olleet hänestä huolissamme, ja pyysin kylään. Hän ei tullut, ei enää jaksanut. Joulupäivänä oli joutunut sairaalaan. Ja nyt oli alkanut lähtölaskenta.

Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia uuden vuoden illaksi ja yöksi, ainoastaan pöytä varattuna ravintolasta, sinne menimme kolmestaan, oman perheen kesken. Sairaalareissun päälle olisi ollut vaikea innostua ilakoimaan.

Dinneri ei mennyt ihan putkeen. Ensinkään pöytävaraus ei jostain syystä näkynyt ravintolan varausjärjestelmässä, vaikka sieltä oli aamulla tullut pöytävarauksesta muistutus tekstiviestillä. Onneksi pöytä kuitenkin järjestyi.

En ole mikään marisia, mutta nyt kyllä meni turhan moni asia vähän sinne päin. Vihreässä salaatissa oli niin paljon suolaa, että en pystynyt sitä syömään. Hummerikaan ei ollut niin hyvää kuin aikaisemmin, kuorrutus oli mössö. Loppuun otimme espressot ja poika teen. Kahvit olivat kylmiä, ja tee huomattavan laimeaa. En kyllä ymmärrä, miten on edes mahdollista tehdä kahvista kylmää? Lohdutimme tarjoilijaa, että konjakki oli kyllä ihan hyvää. Sairaalaystävä pyysi, että joisimme konjakit hänenkin puolesta, niin teimme.

Menimme kotiin ja kävimme ampumassa raketit, jotka viime vuonna jäivät ampumatta kovan tuulen vuoksi. Poika lähti bileisiin, mies jäi odottamaan poikaa kotiin, minä menin nukkumaan. Vuosikymmenen vaihtuessa nukuin sikeitä unia.

Onneksi en nyt nähnyt unia muovipusseissa kasvatettavista possuista. Sellaista unta näin yksi yö. Pikkupossuja kasvatettiin kasvatuspusseissa. Olipa karmea näky. Ehkä joulukinkku kummitteli mielessä, vaikka se kyllä oli vapaan possun kinkku.

Mies kysyi, teenkö uudenvuodenlupauksia? En tee, en usko sellaisiin. Mutta mietin kyllä tavoitteita tulevalle vuodelle. Haluan jatkaa urheiluharrastuksia, ehkä petrata vähän ruokavaliota. Pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja marjoja. Ja meditaatio tekisi kyllä minun luonteelleni hyvää. Minulle olisi tärkeää oppia rauhoittumaan. Ja meditaatio auttaisi siinä. Ja ehkä laskisi verenpainettakin. Mittasin omani, kun miehellä on seurantavaihe meneillään. Oli sitten 168/78. Auts!

Ja sitten tärkein, yritän pitää mielessä kahvimukin tekstin: Do more of what makes you happy! Yritän sisällyttää elämääni mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Niinpä odotan jo kovasti kevättä, kun saan ottaa kesäauton autotallista, ja pääsen retkeilemään Typy-autolla. Minulla on sitä ihan ikävä. Typy oli paras asia vuodessa 2019, se toi paljon iloa elämääni. Vuonna 2020 aion jatkaa typyilyä, ja lisätä Typyä elämääni. Ehkäpä kesällä ajelen saariston rengasreitin? Ja ainakin käyn Typyllä Mäntän kuvataideviikoilla, ehkä Porin Iskelmäfestivaaleilla.

Hyvää alkanutta vuosituhatta kaikille. Joku nimesi vuosituhannen TiuTiuksi. Joten Happy TiuTiu!

Normaali