Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali

Yksi kommentti artikkeliin ”Finally every day comes to the end

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s