After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali

Hyvää Joulua!

Jouluinen tositarinan isoisästäni Eemilistä.

Nykytietämyksellä Eemilillä olisi varmasti ADHD-diagnoosi, mutta siihen aikaan Eemil oli vain Vaahteramäen kaimansa toisinto. Eemil oli ehtivää sorttia, ja hänellä olikin tapana sanoa, että ”Paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan.” Olen ominut sanonnan myös itselleni, vähän samaa sukuvikaa näkyy peilissä.

Tämä tapahtui 20-luvlla, kun Eemil oli noin 13-14 vuotias. Siihen aikaan maaseudulla kierteli talosta taloon monenlaista reissumiestä, jotka söivät ja yövyttyään jatkoivat matkaansa. Eemilin kotimökkiin Korvenmäkeen oli taas jälleen saapunut reissumies. Eemil kuunteli miehen juttuja maailmalta, ja ne alkoivat nuorta miestä kovasti kiinnostamaan. Eemil teki diilin miehen kanssa. Hän lähtisi mukaan maailmalle, asiasta ei hiiskuttaisi kenelläkään. Aamun valjetessa Eemil ja reissumies olivat lähteneet.

Reissumiehet päätyivät naapuripitäjään Karstulaan Poikolan taloon. Eemil sanoi olevansa orpo, ja pyysi saada jäädä taloon asumaan ja töitä tekemään. Lupasi olla ahkera. Poikolan väki heltyi, ja Eemil sai luvan jäädä.

Kuului kuukausia. Joulu lähestyi. Eemilille tuli isä, äiti, siskot ja veljet mieleen, ja mieltä painoi valeorpona eläminen. Eemil tunnusti Poikolan väelle, että ei hän mikään orpo ole, koti on Saarijärven Summasjärven kylässä.

Isäntäväki käski heti kirjoittamaan kirjeen kotiin, siellä oltiin varmasti Eemilistä huolissaan. Kirjeessä Eemil lupasi tulla jouluksi kotiin.

Kotimatka kävelen oli aika pitkä. Alkoi olla jo pimeääkin. 40 kilometriä taivallettuaan talvipakkasilla Tarvaalan koulun kohdalla Eemilin ohi ajoi reki, ja Eemil päätti hypätä sen takajalaksille. Hetken aikaa matkaa tehtyään, Eemil tajusi että rekeä ajoi hänen isänsä Edwin, joka kuitenkin puhutteli poikaa kuin vierasta miestä. Eemil pelkäsi että Edwin on vihainen, ja siksi puhuttelee niin kylmästi. Arkaillen, Eemil sanoi, että ”tässä olen minä, Eemil.”

Ei ollu Edwin vihainen. Poika oli vain kasvanut ja miehistynyt poissaollessaan niin että isä ei ollut tuntenut. Olisko äänenmurroskin tullut?

Sinä jouluna tunnelma oli katossa Edwin ja Tilda Rautiaisen mökissä Korvenmäessä Saarijärven Summasen kylässä.

Hyvää Joulua kaikille!

Normaali

Talvipäivänseisaus

Yhtä pitkä matka Juhannukseen kuin siitä.

Valosta pimeyteen, pimeydestä valoon. Yhtä monta päivää.

Olen osallistunut monena vuonna vuoden pimeimpänä päivänä sprilaarikävelyyn lähimäellä. Ideana kävellä spiraaliympyrää kohti keskustaa samalla miettien menneen vuoden tapahtumia, jättäen niille jäähyväiset. Ja kun pääsee ympyrän keskukseen, sytyttää siellä valo, ja kävellä spiraalia pitkin takaisin kohti uutta vuotta, kohti valoa.

On terveellistä ja tarpeellista miettiä tapahtuneita. Luulen, että liian usein ohitamme, emme mielellämme palaa menneisiin tapahtumiin, varsinkaan surullisiin.

Mutta minä luulen että niitä pitää käydä läpi, muistella, pohtia. Sopivassa määrin. Vain siten voi olla valmis tulevaan, uuteen vuoteen, mitä se tuokaan tullessaan.

Koska se tuo kuitenkin yllätyksen.

Jotakin, mihin ei ole valmis.

Normaali

Melko valmista joulun tulla

Joulukoristeiden pohjan muodostaa lapsuudenkodistani peräisin oleva joulukuusen tähti, jota säilytetään Fazerin kangaspäällysteisessä konvehtirasiassa. Siinä sitä säilytettiin jo 70-luvulla, kun olin pieni.

Rakkaita koristeita ovat myös pojan päiväkodissa askaretelemat joulupukki ja lumiukko. Ne nököttävät takan päällä. Kuin myös muinaispukki miehen lapsuudesta.

Tässä iässä, 52v. tuntuu että kaikella on historia ja menneisyys. Levitin olohuoneen sohvapöydälle ns. joululiinaa, joka on kälyn perheen tuliaisia 2000-luvun alulsta, vai olisiko sittenkin 90-lta(?). He asuivat Arabiemiraateissa jokusen vuoden työtehtävissä. Klumeruuri kulta-punainen kangas, en tiedä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on, onko se torkkupeitto vai pöytäliina? Mutta meillä se on ollut siitä pitäen jouluisin sohvapöydän liinana.

Sitä pöydälle levitellessäni tajusin että voi saakeli, missä ovat enkelit? Lapsuudenkodin pöytäenkelit. Otin ne itselleni, kun kotitaloa tyhjennettiin.

Sittemmin säälin poikamiesveljeäni, joka ei viettänyt joulua, ja annoin hänelle pöytäliinan ja enkelit. Ajattelin, että ne olisivat helpot ”asentaa”, ja hänkin saisi vähän joulua kotiinsa.

Kun veli kuoli, haluaisin enkelit ja liinan takaisin. Ja nyt en tiedä, missä ne edes ovat?

Ehdinkö löytää enkelit?

Porkkanakakun tein, äitivainaan reseptillä! Sitä syön lapsuuden ”Kultahippulautasilta”. Ihanaa.

Joulu tulee, oletko valmis?

En tietenkään. Ei tarvitse.

Jossakin kohtaa pitää vain heittäytyä ja antaa mennä.

Normaali

Sukuko pahin? Eipäs ole.

Joulukuun kiireistä huolimatta olen ennättänyt harrastaa kulttuuria parin konsertin verran. Harvinaisena konserttiseurana on ollut sukulaisia. Serkkutytön ja hänen miehensä kanssa kävimme Tampereella Santtu-Matias Rouvalin johtamassa Tampereen filharmonikkojen konsertissa, ja veljentytön kanssa olin Helsingissä G-livelabissä Mikko Joensuun keikalla. Sinne oli alunperin tarkoitus mennä yhdessä miehen kanssa, mutta jouluflunssan iskettyä häneen, piti seuralaista vaihtaa lennossa, ja veljentyttö lähti mielellään.

Molemmat konsertit olivat sekä ohjelmasisältönsä että seuransa puolesta hienoja kokemuksia. Erotessamme konsertin jälkeen veljentyttö totesi: ”Kyllä sukulaisten seurassa on sitten aina kivaa, ei tarvitse teeskennellä menestynyttä.”

Kommentti oli sikäli hieman mysteeri, koska ei hänen ainakaan tarvitsisi missään seurassa teeskennellä menestynyttä: hän on menestynyt. Hyvässä ammatissa ja perheasiat kunnossa. Mutta jäin miettimään lausetta, ja sen sisältöä. Siinä on kyllä totuuden siemen. Sanotaanhan samoin että veri on vettä sakeampaa.

Sukulaisten seurassa on helppo olla aito oma itsensä, koska heille minkään muun esittäminen ei mene läpi. Olet joka tapauksessa sen-ja-sen-tyttö tai poika, ja he ovat tunteneet sinut aina, aikojen alusta asti, nähneet sinut jo ärrävikaisena räkänokkana, pissaiset villahousut jalassa. Ja sellaisena he sinut aina näkemään, vaikka olisit mikä ja kuka.

Tampereella melkein eksyimme, kun yritimme löytää perille Google mapsin avulla. Olen surkea tulkitsemaan sen ohjeita. Niin myös serkku. Hän sanoi että ainoa kerta, kun he ovat melkein eronneet, oli se kun hän yritti antaa ajo-ohjeita Google mapsillä. Vastasin siihen, että onneksi serkusta ei voi erota.

Näin on. Serkut ja veljentytöt ja muut, he pysyvät. Suvusta ei voi erota. Joissakin tapauksissa se voi toki tuntua rasitukseltakin. Sanotaanhan myös että suku on pahin. Mutta onneksi itselläni on kiva suku ja kivoja sukulaisia. Heitä on aina ilo tavata.

Tässä kohtaa voisin myös vähän petrata. Olla enemmän ja laajemmin yhteydessä sukulaisiin. Toinen serkkutyttö on tullut syksyn aikana mummoksi. Häntä en ole tavannut muuta kuin hautajaisissa viime vuosina.

Taitaa olla jonkinlainen keski-iän oireyhtymä tämä sukulaisinnostuskin. Vielä en sentään ole innostunut sukututkimuksesta. Se lienee sitten seuraava vaihe.

Normaali

Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali