After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali

Hyvää Joulua!

Jouluinen tositarinan isoisästäni Eemilistä.

Nykytietämyksellä Eemilillä olisi varmasti ADHD-diagnoosi, mutta siihen aikaan Eemil oli vain Vaahteramäen kaimansa toisinto. Eemil oli ehtivää sorttia, ja hänellä olikin tapana sanoa, että ”Paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan.” Olen ominut sanonnan myös itselleni, vähän samaa sukuvikaa näkyy peilissä.

Tämä tapahtui 20-luvlla, kun Eemil oli noin 13-14 vuotias. Siihen aikaan maaseudulla kierteli talosta taloon monenlaista reissumiestä, jotka söivät ja yövyttyään jatkoivat matkaansa. Eemilin kotimökkiin Korvenmäkeen oli taas jälleen saapunut reissumies. Eemil kuunteli miehen juttuja maailmalta, ja ne alkoivat nuorta miestä kovasti kiinnostamaan. Eemil teki diilin miehen kanssa. Hän lähtisi mukaan maailmalle, asiasta ei hiiskuttaisi kenelläkään. Aamun valjetessa Eemil ja reissumies olivat lähteneet.

Reissumiehet päätyivät naapuripitäjään Karstulaan Poikolan taloon. Eemil sanoi olevansa orpo, ja pyysi saada jäädä taloon asumaan ja töitä tekemään. Lupasi olla ahkera. Poikolan väki heltyi, ja Eemil sai luvan jäädä.

Kuului kuukausia. Joulu lähestyi. Eemilille tuli isä, äiti, siskot ja veljet mieleen, ja mieltä painoi valeorpona eläminen. Eemil tunnusti Poikolan väelle, että ei hän mikään orpo ole, koti on Saarijärven Summasjärven kylässä.

Isäntäväki käski heti kirjoittamaan kirjeen kotiin, siellä oltiin varmasti Eemilistä huolissaan. Kirjeessä Eemil lupasi tulla jouluksi kotiin.

Kotimatka kävelen oli aika pitkä. Alkoi olla jo pimeääkin. 40 kilometriä taivallettuaan talvipakkasilla Tarvaalan koulun kohdalla Eemilin ohi ajoi reki, ja Eemil päätti hypätä sen takajalaksille. Hetken aikaa matkaa tehtyään, Eemil tajusi että rekeä ajoi hänen isänsä Edwin, joka kuitenkin puhutteli poikaa kuin vierasta miestä. Eemil pelkäsi että Edwin on vihainen, ja siksi puhuttelee niin kylmästi. Arkaillen, Eemil sanoi, että ”tässä olen minä, Eemil.”

Ei ollu Edwin vihainen. Poika oli vain kasvanut ja miehistynyt poissaollessaan niin että isä ei ollut tuntenut. Olisko äänenmurroskin tullut?

Sinä jouluna tunnelma oli katossa Edwin ja Tilda Rautiaisen mökissä Korvenmäessä Saarijärven Summasen kylässä.

Hyvää Joulua kaikille!

Normaali

Talvipäivänseisaus

Yhtä pitkä matka Juhannukseen kuin siitä.

Valosta pimeyteen, pimeydestä valoon. Yhtä monta päivää.

Olen osallistunut monena vuonna vuoden pimeimpänä päivänä sprilaarikävelyyn lähimäellä. Ideana kävellä spiraaliympyrää kohti keskustaa samalla miettien menneen vuoden tapahtumia, jättäen niille jäähyväiset. Ja kun pääsee ympyrän keskukseen, sytyttää siellä valo, ja kävellä spiraalia pitkin takaisin kohti uutta vuotta, kohti valoa.

On terveellistä ja tarpeellista miettiä tapahtuneita. Luulen, että liian usein ohitamme, emme mielellämme palaa menneisiin tapahtumiin, varsinkaan surullisiin.

Mutta minä luulen että niitä pitää käydä läpi, muistella, pohtia. Sopivassa määrin. Vain siten voi olla valmis tulevaan, uuteen vuoteen, mitä se tuokaan tullessaan.

Koska se tuo kuitenkin yllätyksen.

Jotakin, mihin ei ole valmis.

Normaali

Melko valmista joulun tulla

Joulukoristeiden pohjan muodostaa lapsuudenkodistani peräisin oleva joulukuusen tähti, jota säilytetään Fazerin kangaspäällysteisessä konvehtirasiassa. Siinä sitä säilytettiin jo 70-luvulla, kun olin pieni.

Rakkaita koristeita ovat myös pojan päiväkodissa askaretelemat joulupukki ja lumiukko. Ne nököttävät takan päällä. Kuin myös muinaispukki miehen lapsuudesta.

Tässä iässä, 52v. tuntuu että kaikella on historia ja menneisyys. Levitin olohuoneen sohvapöydälle ns. joululiinaa, joka on kälyn perheen tuliaisia 2000-luvun alulsta, vai olisiko sittenkin 90-lta(?). He asuivat Arabiemiraateissa jokusen vuoden työtehtävissä. Klumeruuri kulta-punainen kangas, en tiedä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on, onko se torkkupeitto vai pöytäliina? Mutta meillä se on ollut siitä pitäen jouluisin sohvapöydän liinana.

Sitä pöydälle levitellessäni tajusin että voi saakeli, missä ovat enkelit? Lapsuudenkodin pöytäenkelit. Otin ne itselleni, kun kotitaloa tyhjennettiin.

Sittemmin säälin poikamiesveljeäni, joka ei viettänyt joulua, ja annoin hänelle pöytäliinan ja enkelit. Ajattelin, että ne olisivat helpot ”asentaa”, ja hänkin saisi vähän joulua kotiinsa.

Kun veli kuoli, haluaisin enkelit ja liinan takaisin. Ja nyt en tiedä, missä ne edes ovat?

Ehdinkö löytää enkelit?

Porkkanakakun tein, äitivainaan reseptillä! Sitä syön lapsuuden ”Kultahippulautasilta”. Ihanaa.

Joulu tulee, oletko valmis?

En tietenkään. Ei tarvitse.

Jossakin kohtaa pitää vain heittäytyä ja antaa mennä.

Normaali

Sukuko pahin? Eipäs ole.

Joulukuun kiireistä huolimatta olen ennättänyt harrastaa kulttuuria parin konsertin verran. Harvinaisena konserttiseurana on ollut sukulaisia. Serkkutytön ja hänen miehensä kanssa kävimme Tampereella Santtu-Matias Rouvalin johtamassa Tampereen filharmonikkojen konsertissa, ja veljentytön kanssa olin Helsingissä G-livelabissä Mikko Joensuun keikalla. Sinne oli alunperin tarkoitus mennä yhdessä miehen kanssa, mutta jouluflunssan iskettyä häneen, piti seuralaista vaihtaa lennossa, ja veljentyttö lähti mielellään.

Molemmat konsertit olivat sekä ohjelmasisältönsä että seuransa puolesta hienoja kokemuksia. Erotessamme konsertin jälkeen veljentyttö totesi: ”Kyllä sukulaisten seurassa on sitten aina kivaa, ei tarvitse teeskennellä menestynyttä.”

Kommentti oli sikäli hieman mysteeri, koska ei hänen ainakaan tarvitsisi missään seurassa teeskennellä menestynyttä: hän on menestynyt. Hyvässä ammatissa ja perheasiat kunnossa. Mutta jäin miettimään lausetta, ja sen sisältöä. Siinä on kyllä totuuden siemen. Sanotaanhan samoin että veri on vettä sakeampaa.

Sukulaisten seurassa on helppo olla aito oma itsensä, koska heille minkään muun esittäminen ei mene läpi. Olet joka tapauksessa sen-ja-sen-tyttö tai poika, ja he ovat tunteneet sinut aina, aikojen alusta asti, nähneet sinut jo ärrävikaisena räkänokkana, pissaiset villahousut jalassa. Ja sellaisena he sinut aina näkemään, vaikka olisit mikä ja kuka.

Tampereella melkein eksyimme, kun yritimme löytää perille Google mapsin avulla. Olen surkea tulkitsemaan sen ohjeita. Niin myös serkku. Hän sanoi että ainoa kerta, kun he ovat melkein eronneet, oli se kun hän yritti antaa ajo-ohjeita Google mapsillä. Vastasin siihen, että onneksi serkusta ei voi erota.

Näin on. Serkut ja veljentytöt ja muut, he pysyvät. Suvusta ei voi erota. Joissakin tapauksissa se voi toki tuntua rasitukseltakin. Sanotaanhan myös että suku on pahin. Mutta onneksi itselläni on kiva suku ja kivoja sukulaisia. Heitä on aina ilo tavata.

Tässä kohtaa voisin myös vähän petrata. Olla enemmän ja laajemmin yhteydessä sukulaisiin. Toinen serkkutyttö on tullut syksyn aikana mummoksi. Häntä en ole tavannut muuta kuin hautajaisissa viime vuosina.

Taitaa olla jonkinlainen keski-iän oireyhtymä tämä sukulaisinnostuskin. Vielä en sentään ole innostunut sukututkimuksesta. Se lienee sitten seuraava vaihe.

Normaali

Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali

Kalvo-oikomishoito päivitys, 1 vko takana

Nyt on viikko takana hampaiden kalvo-oikomishoitoa. En edes viitsi ajatella, paljonko niitä on jäljellä. Poika sai omat perinteiset oikomisraudat pois alahampaistaan, hänellä hoidot on ohi. Olipa onnellinen poika ja leveä, kaunis hymy! Salaisesti olin hieman kateellinen, minulla kun on koko urakka vasta alussa.

Kalvot eivät kyllä ole lapselle ja nuorelle sopiva oikomismenetelmä – minun mielestäni. Perinteiset raudat ovat huolettomammat. Ne laitetaan suuhun ja sitten niiden kanssa ollaan ja eletään, välillä käydään kiristyttämässä. Kalvojen kanssa on enemmän puuhaa. Melkein täytyy ajatella että hampaat ovat uusi harrastus.

Hassujakin tilanteita on ollut. Olin pikkujoulussa ja niinhän siinä sitten kävi, että päädyin karaokebaariin ja kotiuduin vasta puoli kahdelta yöllä. Ei kyllä pitäisi keski-ikäisen ihmisen sillä tavalla innostua elämöimään. Ei sitä seuraavan päivän väsymystä kestä.

Nälkä oli tietenkin kova aamuyöstä, joten päätin tehdä hieman iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Kuorilot piti ennen sitä irroittaa. Syötyäni ja käytyäni iltapesulla ihmettelin, mihin olenkaan ne kuorilot laittanut? Etsin vessasta, kylpyhuoneesta, keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei missään. Läpinäkyvät hampaat ovat aika hyviä piiloutumaan. Ajattelin jo hetken, että pitääkö tässä herättää mies etsimään hampaita. Että niin vanhaksi ollaan eletty että aamuyöstä herätetään etsimään hampaita.

Lopulta löytyivät omin voimin. Olin laittanut ”tekarit” vesilasiin yöpöydälle perinteiseen tapaan. Siitä sitten hampaat suuhun ja nukkumaan.

Täytyy jatkossa laittaa hampaat aina johonkin tiettyyn samaan paikkaan, että ei tule vastaavia ongelmia. Nykyisin jo menee oma aikansa löytää silmälasit, ja jos vielä pitää hampaitakin etsiä, kuluu erilaisissa etsintätöissä tovi.

Sunnuntaina lähdettiin piipahtamaan mökillä katsomassa onko kaikki hyvin. Yleensä pitkillä automatkoilla on ollut tapana poiketa ajomatkalla huoltoasemalla ostamassa kahvit ja pientä purtavaa mukaan autoon. Niin tehtiin nytkin. Kyllähän sen lihapasteijan sai syötyä kuorilot suussakin, mutta vähän tylsät ne syömiseen ovat. Ja ruokamassa jää inhottavasti kiinni kuoriloiden reunoihin. Eli kyllä ne vain on paras malttaa riisua syödessä.

Ainakaan vielä en ole laihtunut, vaikka ajattelin että tässä tulee laihdutuskuuri kaupan päälle, kun napostelut jäävät pois. Mutta käytännössä olen korvannut napostelun runsaammalla syömisellä silloin kun kuorilot eivät ole suussa. Eli kun olen viitsinyt ne suustani repiä, olen hyödyntänyt kalvojen poissaolon syömällä enemmän kuin normaalisti. Voi siis olla, että laihtumisefektiä ei pääse tapahtumaan. Käytännössä otan kalvot pois aamulla, lounaalla ja illalla. Ateriavälit ovat pidentyneet.

Näitä ensimmäisiä kalvoja on määrä pitää kaksi viikkoa, joten yksi viikko on vielä jäljellä. Onneksi tulevaisuudessa vaihtoväli on viikko. Vähän on sama olo kuin joutuisi pitämään samoja alushousuja kaksi viikkoa. Olen kyllä pessyt kuoriloita proteesien pesuun tarkoitetuilla poretableteilla, mutta kyllä tuntuu että ovat jo vähän myntiintyneet. Kiva saada viikon päästä uudet, raikkaat kuorilot käyttöön.

Etuna kalvometodille on sen perinteistä oikomismetodia nopeammin saavutettava lopputulos, sekä hoidon huomaamattomuus. Miinuspuolena on lievä ”työläys”. Ehkä eroa voisi verrata piilolasien ja rillien eroon. Tosin piilolasit ovat nykyään kertakäyttöisiä, joten ne voi aina käytön jälkeen heittää roskiin. Näitä ei. Ja pitää vahtia ettei koira syö kuoriloita. Tosin ei meillä ole koiraa. Mutta voi kissakin tykätä niitä järsiä.

Normaali

Vanhan tädin nolot lahjat

Klassisia ihmisstereotypiota ovat mm. ilkeä anoppi ja paha äitipuoli. Näistä kumpaakaan en ole, koska ei ole miniää, eikä uusperhettä. Sen sijaan täytän täysin kriteerit erääseen toiseen stereotypiaan: olen se vanha sukulaistäti, joka antaa omasta mielestään kiehtovia, mutta lapsen mielestä ei-haluttavia lahjoja. Lahjanantohetki on kaikista äärimmäisen kiusallinen, koska kaikki jännittävät yhtä paljon, pitääkö lapsen pokka, vai kuullaanko lapsen suusta totuus: ”En tykkää.”

Sukulaistyttö täytti kymmenen vuotta. Sehän on hieno ja tärkeä etappi ihmisen elämässä. Ensi kertaa ikä on kaksinumeroinen.

Mietin, mitä antaisin lahjaksi. Järkevä ihminen ottaisi yhteyttä lapsen vanhempiin, ja kysyisi, mikä olisi kiva ja toivottava tapa muistaa, mutta minä en ole järkevä, olen innokas ja haluan keksiä lahjat itse.

Yön pimeinä tunteina mieleen tuli ”loistava” ajatus. Minulla on ainoana tyttärenä paljon äidilleni kuuluvia koruja. Äitini on kymmenvuotiaan isoisän äiti, joka kuoli tytön ollessa kolmivuotias. Hän tuskin muistaa isoisoäitiään, ja jos muistaakin, muistot eivät liene kummoisia, koska tuossa vaiheessa äidin Parkinson oli jo pitkällä. Todennäköisesti lapsen muistot ovat pelottavia vierailuja sairaalassa, jos niitäkään muistoja ylipäätään on.

Onnittelukorttiin liimasin kuvan isoisoäidistä nuoruuden päivinä. Silloin kun hän oli nuori ja kaunis, niin kuin meistä jokainen vuorollaan on. Kukaan synny vanhaksi ja raihnaiseksi, ja sellaiseksi kuitenkin lopulta päätyy, jos ei ymmärrä kuolla aikoinaan. Joten on hyvä muistaa jokaisen vanhan ihmisen kohdalla, että joskus hänkin on ollut nuori ja innostunut, elämässä kiinni ja elämälle ahne. Lapsen mielestä vanha ihminen on aina ollut vanha.

Valitsin koruksi helmiäiskaulakorun. Käytin korua kultasepänliikkeessä, mutta hekään eivät oikein osanneet sanoa korusta mitään. Kyseessä eivät ole tyypilliset helmet. Mutta jonkinlaisesta helmiäismassasta on kyse. Pienet helmipallerot ovat eri kokoisia ja väriltään epätasaisia, niissä on valkoisempia ja läpikuultavampia kohtia. Luulen että äiti on ostanut korun joltakin ulkomaanmatkalta. Koru on mielestäni hyvin kaunis.

Syntymäpäivänä lähdin intopiukeana kukkapuskan kanssa viemään tätä ”perintökalleutta”. Samalla hetkellä, kun lahjan sisältö paljastui lapsipololle, tajusin mikä olen; se vanha täti, joka tuo huonoja lahjoja, joka ei ymmärrä lapsen elämästä yhtään mitään. Jokainenhan on kuullut niistä kauhusukulaisista, jotka antavat aina lahjaksi – oli sitten syntymäpäivä tai joulu – yhden hopea-aterimen, niin että kun lapsi on aikuinen, hänellä on koko setti kasassa. Olin osuvasti juuri tätä genreä.

Hyvin piti lapsen pokka, vaikka olin aistivinani että ei nyt ehkä ollut ihan kaikkein osuvin lahja. Vaikutti siltä että kukkapuska oli mieleisempi. Sen sijaan vuotta nuorempi sisko olisi kyllä halunnut korun. Lupasin että kun hän täyttää kymmenen vuotta vuoden päästä, on hänen vuoronsa.

Saa nähdä, onko sitten enää yhtä innostunut lahjasta, vai oliko reaktio vain osoitus normaalista sisarkateudesta: pakko saada sama, vaikka ei edes tykkäisi.

Minun ei nyt auta kuin pysyä valitsemassani roolissa vielä ainakin ensi vuoteen. Viedä roolini vanhana huonoja lahjoja tuovana sukulaistätinä kiusalliseen loppuun asti kunniakkaasti ja arvoni tuntien. Itse asiassa taidan lisätä pökköä pesään: Veljentytöt täyttävät ensi vuonna 40. Ehkä hekin saavat silloin osansa äitini (heidän isoäitinsä) koruista.

Nyt tuli mieleen vanha juttu. 90-luvulla eräs kolmikymppinen työtoverini kertoi, että lapseton sukulaistäti antaa aina arvokkaita joululahjoja, mutta sellaisia, mistä hän ei itse lainkaan pidä, jotka eivät ole tippaakaan lahjansaajan tyylisiä. Niinpä hän oli päättänyt ratkaista ongelman varsin omalaatuisella ja hivenen ylimielisellä tavalla: hän vei lahjat avaamattomina suoraan roskiin. Ei tule sitä avaamisen pettymystä.

Ehkä joku tällainen lahjansaaja oli juuri se ihminen, joka keksi tori.fi ’n.

Normaali

Pimeää, kirkasvalolamppukin otti ja sammui

En ole pahemman sortin kaamosmasentuja. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, en jaksaisi tasaista samanlaisuutta, hyvä että on vaihtelua, mutta kun nyt ei ole vaihtelua!!! Pelkkää jatkuvaa mustaa ja ropisevaa sadetta.

Ärsyttää, kun herää ja kuulee sateen ropinan ränneissä. Avaa verhot, eikä näy mitään. Autolla ajoa pitää vähentää entisestäänkin, koska se on niin pelottavaa märässä piemeydessä; muita tiellä liikkujia ei näe.

Ja entäpä sitten jalankulku. Kävelin eilen illalla joulukonserttiin ja takaisin säätä uhmaten. Sateenvarjoa ei voinut käyttää, koska tuuli tarttui siihen. Vihmova sade kasteli silmälasit, näkyvyys oli entistäkin huonompi.

Olen keksinyt vaatekaapistani itselleni loistavan omaa näkyvyyttä lisäävän asusteen. Minulla on vuonna 2016 ostetut kultaiset nilkkurit. Ne ovat jäänet suhteellisen vähälle käytölle, koska ovat niin huomiotaherättävät. Mutta sitten äkkäsin että nehän ovat mitä parhaimmat marraskuun pimeydessä. Voin olla pukeutunut muuten vaikka kokomustaan, mutta kun jalassa on kultaiset buutsit, kyllä huomataan!

Ainoa huono puoli on, että eihän niitä voi käyttää vesisateessa. Pitää laittaa kumpparit, ja ne ovat tietenkin mustat. Mitäpä jos kävisin rautakaupasta ostamassa kullanväristä spray-maalia ja maalaisin kumpparit kultaisiksi? Tai sitten heijastinväriä. Sellaistakin on olemassa. Sillä voi maalata vaikka koko polkupyörän.

Onneksi on Netflix. Olin ajatellut säästää The Crownin kolmannen tuotantokauden joululomaksi, mutta päätin sittenkin katsoa sen nyt. Sateisen lauantaipäivän vietin sohvalla, ja katsoin kaiken pötköön.

Tällä tuotantokaudella kuningatarta esittää Olivia Colman. Jotenkin hän näyttää ihan ystävältäni Kikalta. Oli outo fiilis katsoa sarjaa sillä mielellä että Kikkahan se siinä. Että mitäpäs Kikka tähän meinaa sanoa/tehdä.

Iltapäivällä ajattelin että täytyy tässä vähän ruumista rasittaa, ja lähdin jumppaan. Puolitoista jaksoa jäi kymmenestä katsomatta. Katsoin ne heti herättyäni sunnuntaiaamuna.

Kaiken synkkyyden keskellä kirkasvalolamppu otti ja lopetti toimintansa. Enpä tiennyt että ne voivat olla kertakäyttöisiä. Näin on ainakin tässä meidän versiossa. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua, se oli sitten siinä.

Uskomatonta, että vielä nykyäänkin voidaan valmistaa ja myydä jotakin tuollaista. Luulisi että valmistajat ja kauppiaat olisivat vähän vastuuntuntoisempia. Kuluttajana ei tullut mieleenkään, että vekotin voisi olla sellainen että lamppu ei ole vaihdettavissa. Kukapa niitä käyttöohjeita lukee läpi ennen kassalle menoa.

Sen verran homma harmittaa, että meinaan roudata lampun takaisin sinne mistä olen sen ostanutkin.

Kunhan vain saan itseni irti sohvalta ja pystyasentoon, ulos ja liikkeelle. Voi olla että menee helmikuulle.

Normaali

Takki, takimpi, takin

Minulla on sellainen ominaisuus, vai pitäisikö sanoa omituisuus, että löydän jatkuvasti uusia takkeja. Olen monta kertaa sanonut, että en ostaa enää ikinä yhtään takkia, mutta ei se toteudu.

Itse asiassa tämä syksy on takkien osalta ihan katastrofi.

Alkusyksystä ostin täyspitkän, lämpimän takin talveksi. No niin kylmää ei sitten ole tänne päin tullutkaan. Seuraavaksi löysin asiakasillasta villaisen, harmaan must-have-leopardikuviotakin, joka onkin osoittautunut varsin käytännölliseksi ja kivaksi.

Ei kahta ilman kolmatta. Matkalla kuntosalille on vaateliike, jonka alennusikkunassa huomasin jo monta päivää/viikkoa sitten minunvärisen lyhyen, A-linjaisen tekoturkin, aivan täydellisen!

Vinkkasin siitä ystävälle, hänenkin väreihin ja tyyliin se sopisi, mutta hän sanoi, että takkikiintiö on täysi. No senhän minä ymmärrän kyllä.

Tänään kamelin selkä sitten taittui. En enää kestänyt. Menin sinne. Sovitin. Täydellinen. Ostin. Äkkiä pois.

Nyt istun minitekoturkki päällä täällä kotona ja kirjoitan tätä. Ai että on ihana! Ihan paras.

Ja olen päättänyt pyhästi että en ikinä lopeta ostamasta takkeja!

Mieluummin olen ilman………..hmn….ilman mitä…housuja…? Siis olenko sitten joku Iines Ankka? No vaikka!

Normaali

Draamaviikon päätöskemut presidentinlinnassa

Poliittinen viikko on ollut varsin värikäs. Ensin pääministeri erotti ministeri Paateron, ja lopulta joutui itse eroamaan. Uusi pääministeri on hakusessa.

Voipi tulla mielenkiintoiset kekkerit presidentinlinnassa. Puhuttavaa varmasti riittää.

Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa.

Pystyvätkö arvovieraat unohtamaan kiihkeän viikon tapahtumat, ja juhlimaan itsenäistyyttä sulassa sovussa? Miltä Antti Rinteestä tuntuu juhlia potkuviikon päätteeksi? Jos kysymyksessä olisi tavllisen työpaikan pikkujoulut, viikko olisi ollut yhtä värikäs ja booli vahvaa, olisi loppuillasta takuuvarmasti tiedossa käsirysy ja putkareissu.

Saapas nähdä, miten presidentinlinnassa menee.

Toisaalta siellä on turvamiehet paikalla valmiina, joten isompaa rähinöintiä ei ehkä pääse syntymään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Normaali

Kalvo-oikomishoito, päivä 1

No nyt on ”kuorilot” suussa! Kutsun oikomiskalvoja kuoriloiksi, sillä sellaisilta ne tuntuvat ja näyttävät. Eivät ne siis suussa näy, mutta jos otan pois suusta, niin silloin näyttävät hampaiden kuorilta.

Ensi tuntuma on positiivinen. Johtunee siitä, että olin varautunut paljon paljon pahempaan! Kuvittelin, että makaan sikiöasennossa tuskissani koko loppupäivän.

Eilen ostin hernekeittoa, koska ajattelin, että en voi tänään muuta syödä. Pidin myös viimeinen-ilta-ennen-oikomishoitoja mässäilybileet itsekseni: Ostin Ässämix-pussin, Pandan suklaalakuja ja lakritsitäytteisiä Tuplia kuusi kappaletta (olivat tarjouksessa K-kaupassa, 6 kpl 3€). En kyllä pystynyt syömään kuin ne suklaalakut ja vähän Ässämixejä. En ole moneen kuukauteen syönyt karkkia, niin tuli vähän äklö olo äkkiseltään.

Äklöä oloa lisäsivät televisio-ohjelmat: Vitoselta tuli jenkkiohjelma ylipainoisista, jaksossa esiteltiin Randy 295 kg, ja Maikkarilla oli Olet mitä syöt, missä ex-näyttelijä Oskari Katajiston ruokavalio ja elämäntapa pantiin remonttiin. Tulee vähän kumma olo, jos katsoo televisiosta laihdutusohjelmia ja itse mättää samanaikaisesti karkkia naamaan. Siinä on tietty ristiriita.

Yön nukuin sikeästi, mutta näin kummallisia unia. Yhdessä unessa Englannin kuninkaallisen miniän, Katen, pikkusisko Pippa oli vieraana grillijuhlissa, joita vietettiin Keski-Suomessa minun kaukaisten sukulaisten talossa, Mykylässä, missä olen itse vieraillut viimeksi 70-luvulla. Heräsin ääneen, joka sanoi selvästi: Pasi puhuu! Meinaakohan edesmennyt veljeni sanoa minulle jotain? Pasi ei ehtinyt puhua, kun heräsin.

Pelonsekaisin ajatuksin astelin aamulla hammaslääkärin tai oikeastaan suuhygienistin vastaanotolle. Nyt minulla on 65 pussia oikomiskalvoja. Kun ne on käytetty, hampaat pitäisi olla ojennuksessa ja purenta kunnossa.

Ensimmäisiä kalvoja pidetään kaksi viikkoa, sitten kalvot vaihdetaan uusiin viikon välein. Jokainen kalvo muuttaa hampaiden asentoa. Käytössä on myös laite, jolla hampaille annetaan UV-säteilyä 5 minuuttia päivässä. Sen pitäisi nopeuttaa hampaiden siirtymistä uuteen asentoon.

Yllättävää että tämä ei satu ollenkaan. En ole ottanut edes särkylääkettä. Hampaissa kyllä tuntuu jonkinlaista painetta tai vetoa, ja itse kuorilot tuntuvat siltä mitä ovatkin; muovikuorilta hampaiden päällä. Mutta luulen että nämä ovat vähän niin kuin ensimmäiset rintsikat: aluksi ne tuntuivat, mutta pian tottui niin että ei edes huomannut. Pian olo oli jo outo, jos rintsikat eivät olleet päällä.

Uusi pelko häämöttää edessä. Jossakin vaiheessa hoitoa saan sellaiset muotit, joissa on jonkinlaiset lisäosat sivuilla. En tiedä, ihan tarkalleen minkälaiset ne ovat, mutta niiden tarkoitus on vääntää leukaa eteen päin. Yksi iso ongelma purennassani on leuan asento, sitä yritetään nyt tällä tavoin korjata. Veikkaanpa että ne leuanoikomiskuorilot eivät ole ihan yhtä helpot kuin nämä, joilla aloitan.

Lisäksi hieman mietityttää, miten leuka tulee pysymään uudessa asennossa? Eikö se valahda takaisin, eikö siinä pitäisi joku ovistoppari sitten olla?

Hyvä uutinen on myös se että kyllä kuorilot päällä voi juoda ja syödäkin pehmeitä asioita. Ainoa ongelma voi olla kalvojen värjäytyminen, mutta ehkä kannattaa välttää voimakkaasti värjääviä juomia. Muotteja kuitenkin vaihdetaan usein, jatkossa jopa viikon välein, joten eivät ne niin pahasti ehdi värjäytyä.

Täytynee ostaa jääkaappiin rahkaa, smoothie-tarvikkeita ja proteiinipirtelöitä välipalaksi. Ruokailutottumuksia hoito kyllä tulee muuttamaan; napostelut jäävät väliin.

Söin äsken ensimmäistä kertaa kuoriloiden asentamisen jälkeen. Otin ne ruokailun ajaksi pois. Ja kun köllähdin sohvalle kirjoittamaan tätä, mieli olisi tehnyt ottaa jälkiruuaksi pipari sohvapöydältä, mutta sitten muistin että ai niin joo, enpä otakaan. Pitää muistaa syödä suklaakuorrutetut mantelit ja muut herkut heti ruokailun päätteeksi jälkiruokana ennen kun laittaa kuorilot takaisin paikoilleen.

Muistan, kun olin pieni, isovanhemmilla oli kaikilla tekohampaat. Yöksi he laittoivat ne aina vesilasiin yöpöydälle. Minusta tuntuu vähän samalta – niin kuin olisi tekohampaat. Mutta erilaiset. Näitä ei oteta yöksi pois, nämä otetaan pois vain ruokailun ajaksi. Mutta en pudota vesilasiin. Sain säilytysrasian, johon voin kuorilot tarvittaessa laittaa.

Vaikka edessä on pitkä matka, tällä hetkellä, muutoksen ensimmäisenä päivänä, tuntuu hyvältä että otin tämän askeleen.

Normaali

Napostelu ja naukkailu

Nyt vähän hirvittää ja pelottaa.

Huomenna minulla alkaa oikomishoito, joka tulee kestämään kaksi ja puoli vuotta ja jonka avulla korjataan purentavika, joka olisi pitänyt korjata jo 70-luvulla.

Purentavika korjataan ns.kalvo-oionnalla, ei perinteisillä raudoilla. Hampaiden päälle laitetaan läpinäkyvät kalvot, joita vaihdetaan kahden viikon välein ja jotka vähitellen vääntävät hampaat oikeaan asentoon.

Kalvo-oikomisen hyvä puoli on se että ne eivät näy. Mutta huono puoli! Se on ihan kamalaa: kalvot pitää ottaa pois aina syödessä ja juodessa! Härreguudendo! Miten ihmeessä minä siitä selviän? Minä napostelen ja/tai naukkailen vähän väliä jotakin.

Taitaa tulla kahden ja puolen vuoden laihdutuskuuri kaupan päälle.

Täytyy varmaan alkaa meditoimaan tai jotakin, että hermot kestää tämän. Että joka kerta kun kahviakin kun juo niin pitäisi hammaskuorrukat irrottaa! Tarkoitus on, että kalvot on suussa ainakin 22 tuntia/vrk. Minulla on siis kaksi tuntia aikaa syödä ja juoda. Tästä tulee kyllä varsin mielenkiintoista. Ehkä kannatta yrittää unohtaa koko suun olemassaolo. Voiko suun, syömisen ja juomisen, unohtaa? Jää nähtäväksi.

Jännä yhteensattuma, että pojalla on ollut perinteiset raudat alahampaissa pari vuotta ja hän saa ne pois tänään. Huomenna alkaa minun kidutuskauteni. Vitsailin, että mitä jos asennettaisiin ne hänen alahampaiden raudat minulle, olisi kierrätystä. Jos kaikki menee hyvin, kahden vuoden päästä poika pääsee ylioppilaaksi ja hänen yo-juhlissaan minulla on uudet hampaat.

Tässä hammasprojekstissa ainoa lohdullinen asia on se, että nykyisin aika menee niin nopeasti, että ehkä tämäkin projekti menee äkkiä ohi.

Whish me luck!

Normaali

Kulttuuria ja pipareita

Aamut ovat olleet sen verran kiireisiä, että en ole ehtinyt kirjoittamaan. Yleisongelmani on se, että minun pitäisi tehdä ”kaikki” aamulla. Olen aamuvirkku ja silloin energisimmilläni. Ja se on myös paras hetki kirjoittamiselle. Yön jälkeen ajatus on selkeä. Nyt aamut ovat menneet monenlaisessa.

Eilen aamulla leivoin pipareita. Ystävä oli vinkannut hyvästä piparireseptistä: Paraisten piparit. En ole vuosiin tehnyt pipareita – saati sitten taikinaa itse. Paraisten pipareiden erikoisuus on runsaat mausteet.

Jälkikäteen tosin huomasin, että tästäkin reseptistä on useampi versio. Minulta jäi pois maustepippuri, koska siinä reseptissä, jonka mukaan piparit tein, ei sitä ollut, mutta ensi kerralla laitan sitäkin. Tuli kyllä hyviä ilmankin! Tästä lähtien piparitaikina täytyy tehdä aina itse.

Aamulla pipareita paistaessani keittiön televisio oli auki. Ykkösellä tuli Jälkihiki. Koska en ole YHTÄÄN kiinnostunut penkkiurheilusta, siirsin Maikkarille. Sieltä tuli Vilttiketju! Molemmilla kanavilla analysoitiin viikonlopun urheilusaavutuksia, ja pohdittiin, mikä on Suomen hiihdon tulevaisuus, kun ei ole enää edes lunta ja nuoret eivät hiihdä. EVVK.

Mietin, että eläisin mielelläni sellaisessa kuplassa, mistä penkkiurheilu olisi kokonaan eliminoitu elämästäni. Televisiosta ei näkyisi urheiluohjelmia, eikä lehdessä olisi urheilusivuja.

Mies on tietenkin tästä täysin eri mieltä. Hän katsoo urheilua – paljon! Ja minä en voi sietää urheiluselostuksen ääntä. Se on ärsyttävä äänimatto taustalla. Sellaista kiihkeää pölinää. Pitäisiköhän ostaa miehelle joululahjaksi kuulokkeet, millä televisioita voi katsoa niin että ääni ei kuulu muille?

Saman päivän, siis eilisen, Hesarissa oli arvostelu Kauppamatkustajan kuolema näytelmästä Kansallisteatterissa. Se sai kaksi tähteä. Meillä oli liput illaksi. Näkemäni perusteella olen kyllä kritiikin kanssa täysin eri mieltä.

Minusta näytelmän tarina kaikkensa työlleen antaneesta ja siltä lopulta mitään saaneelta, elämäänsä ja poikiinsa pettyneestä kauppamatkustajasta on puhutteleva.

Näyttelijätyö oli erinomaista. Hannu-Pekka Björkman on suosikkinäyttelijäni. Oli myös mielenkiintoista nähdä Aku Hirviniemi vakavassa roolissa, mistä hän selviytyi hyvin. Ja Sunnuntailounas -sarjasta tuttu Samuli Niittymäki oli aivan loistava. Kristiina Halttu on aina hyvä.

Pisteet näytelmälle myös siitä, että ei oltu innostuttu mihinkään outoon videotaltiointihässäkään. Viimeaikoina näytelmissä on ollut usein mukana kamera, joka kuvaa reaaliaikaisesti tapahtumia taustalla. En tykkää siitä yhtään. Jos menen katsomaan näytelmää, haluan katsoa näytteleviä ihmisiä teatterin lavalla, en halua seurata näytelmää skriiniltä.

Teatteriarvostelija Sanna Kangasniemi arvosteli näytelmän stereotyyppisiä naisrooleja. Muistan 70-luvun, silloin kaikkea katsottiin luokkataistelulinssien läpi, nyt tuntuu siltä että kaikkea katsotaan ja arvostellaan feminismilasien läpi.

Minä pidän siitä että klassikot esitetään klassikoina, eikä niitä yritetä muuttaa muuksi. Viisi tähteä Kauppamatkustajan kuolemalle meikämandoliinilta!

Lauantaina oltiin harrastamassa vähän toisenlaista kulttuuria eli stand up’ia. Finlandia-talolla esiintyi Ismo Leikola. Se mies on kyllä miljoonansa ja maineensa ansainnut! Nauroin vatsani kipeäksi.

Stand-up’iin oli tarkoitus mennä pojan kanssa. Liput oli ostettu jo kesällä ja keikkaa odotettu koko syksy. Mutta sitten kävikin niin, että samana iltana oli bileet. Äidin seura ja stand-up ei sitten kelvannutkaan. Mentiin miehen kanssa.

Pojalle toivotin hauskaa iltaa ja kysyin, onko isä muistanut puhua kondomeista, että niitä kannattaa käyttää tai minusta tulee mummo. Poika puisteli päätään, katsoi isäänsä ja tuumi: ”ihan sekaisin se on”. Jatkoin horinoitani: ”Tai älä sittenkään. Oikeastaan minä kyllä haluasin olla jo mummo!”

Normaali