Aivoton ja robotti

Lehdessä (Hesari 27.11. B13) luki, että ihminen voi toimia lähes normaalisti, vaikka puolet aivoista on poistettu. Käsittämätöntä! Sellaisia tapauksia on olemassa. Vaikean sairauden takia puolet aivoista on leikattu pois, eikä haittaa mitään.

Pakko oli tarkistaa, mikä päivä on. Jos olen mennyt sekaisin, tai on tapahtunut ufokaappaus ja puoli vuotta elämästäni on kadonnut ja on aprillipäivä, mutta ei, kyllä ulkona on yhä pimeää keskipäivälläkin, eteisessä on joulukuusi ja ensimmäinen adventti vasta tekeillä. Totta se on; puolilla aivoilla pärjää. Näin on tutkinut tiede ja sanoo Hesari.

Samassa artikkelissa mainittiin kuusikymppisestä ranskalaismiehestä, jonka aivoihin keräytynyt neste oli tuhonnut ne vähitellen lähes kokonaan. Silti mies kävi töissä verovirastossa ja hoiti asiansa normaalisti. Asia paljastui, kun mies meni lääkäriin valittamaan velttoja jalkojaan ja hänen aivonsa kuvattiin. Siellä ei ollut enää paljon mitään jäljellä.

Lähtee vähän mielikuvitus laukalle. Mitä jos tuolla on paljonkin aivottomia ihmisiä liikenteessä? Siltähän se välillä tuntuukin.

Viime viikolla käytettiin anoppia aivojen magneettikuvassa. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Lehtiartikkeli lisäsi jännitystä, mitä jos anoppi olisikin aivoton?

Tässä on vielä sekin mahdollisuus olemassa, että olen itse vailla aivoja. Aivan mahdollista!

Roboteilla ei ole aivoja. Vähän aikaa sitten oli kirja-arvostelussa ( HS 24.11.2019) Ian McEwanin kirja Kaltaiseni koneet. En ole lukenut, mutta kirjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Siinä pariskunta ohjelmoi Aatami-robottiinsa ihanneominaisuuksia, sillä seurauksella että miehestä tulee kolmiodraaman aisankannattaja. Eihän hän voi mitenkään pärjätä panokone Aatamille! Appiukkokin alkaa pitää vävyään tylsimyksenä verrattuna Aatamin tietämykselle ja sivistykselle. Pöytäseurana Aatami on vävyä huomattavasti mielenkiintoisempi. Vävyn jutut on kuultu moneen kertaan.

Lisäksi Aatamilla on ihmisiin se hyvä puoli, että se/hän ei masennu, tylsisty tai vaivu epätoivoon. Negatiivisia tuntemuksia Aatamilla ei ole.

Voi taivas. Ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan kruunu, mutta taitaakin olla apupojan asemassa, kun vallan ottaa kaikkitietävä ja -osaava robotti.

Ehkä siinä tilanteessa sitten jo on parempikin elellä ilman aivoja…

Normaali

Manipulaatiota, ihailua ja rakkautta

Nyt ehtii taas kirjoittaa, kun villasukkainnostus on loppu.

Olen seurannut sivusta kuntosalin personal trainer -touhua. Itse olen enemmän tee-se-itse-nainen, enkä voisi kuvitella rehkiväni niin, että joku seuraa sivusta ja kommentoi touhujani. Luulisin, että vain häiriintyisin tarkkailun alaisena olosta.

Personal trainerit ovat kyllä hyvin tavanomaisia nykyään. Joka kerta salilla on useampi henkilö treenamassa sellaisen ohjauksessa. Yleensä traineri on vastakkaista sukupuolta. Olen miettinyt, onko tämä joku uusi seurustelun muoto, tai tapa olla kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Mahtaakohan personal trainereillä olla eettinen ohjeisto? Tuskinpa. Yleensä terapeutti, lääkäri, opettaja ym. ei saa olla suhteessa asiakkaaseen/potilaaseen. Tämä ei taida koskea valmentajia. Onhan jopa Ruotsin kruununprinsessa naimisissa kunto-ohjaajansa kanssa. Ja lienee muitakin esimerkkejä valmentaja-valmenettava suhteista.

Eikä siinä mitään. Ihmiset tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat myös urheilun parissa. Jäin asiaa pohtimaan, kun mediassa on ollut paljon juttua Baltzarin kultista ja epäeetteisestä toiminnasta. Nuori ihminen on herkkä vaikutukselle ja manipuloinnille. Vaikka tässä Baltzarin tapauksessa näyttää siltä, että hän on osannut manipuloida myös korkean tason päättäjiä, presidentti Halosta ja opetusministeriötä myöten. Rahaa ja kunniaa on tullut monelta taholta vailla kritiikkiä.

Nuori – ja miksei aikuinenkin – lumoutuu ihailusta ja kehuista. Manipuloija osaa vetää oikeista naruista, ylistää ja kehua, kunnes saa kohteensa koukkuun, ja sitten uhkaillen ja alistaen pitää käskyvallassaan, kuten Balitzarin tytöille oli käynyt.

Muistelen että joku vuosi sitten oli kohu turkulaisesta musiikinopettajasta, jolla oli myös ollut vääristynyt suhde oppilaisiinsa. Samaa tapahtuu varmasti monella eri elämänalueella; kulttuurin, urheilun ja uskonnon parissa. Eikä aina kyse oli seksuaalisesta väärinkäytöstä. Vastikään oli uutinen kansainvälisestä pyramidihuijauksesta. Manipuloinnilla osataan huijata myös rahaa.

Hesarin juttua lukiessani ajattelin että jos minulla olisi teini-ikäinen tyttö luetuttaisin artikkelin hänellä, jotta osaisi varoa vastaavaa. Taidanpa luetuttaa sen myös pojallani. Ei sukupuoli suojaa vallankäytöltä ja manipuloinnilta.

Tuli mieleen nuoruusmuisto. Olin 17, vai olinko jo 18, nyt en muista tarkkaan. Seurustelin pojan kanssa, joka meni armeijaan. Poika pyysi lähemmäs kolmekymppistä ystäväänsä ”pitämään minua silmällä” ja viettämään kanssani aikaa, että en pitkästyisi viikonloppuisin, kun poikakaveri oli opettelemassa Suomen puolustusta.

Poikakaverini ystävä otti tehtävän tosissaan. Hän ajoi työkseen rekkaa ja pyysi mukaansa viikonloppuisin, kun lähti ajoon. Menin mukaan. Oli varsin mukavaa ja viihtyisää. Istua vain kyydissä, katsoa maisemia ja jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Meillä oli varsin syvällisiä keskusteluja. Sain kaipaamaani huomiota ja kehuja. Mitään intiimiä ei asiaan liittynyt, kerran taidettiin ottaa torkut vierekkäin. Intiimeintä oli se, että äiti suuttui ja haukkui minua rekkamiehen huoraksi. Se kyllä sattui. Varsinkin kun syytös oli aiheeton.

Mutta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen tajuan, että se mieshän oli ihastunut minuun. Nuorena ja kokemattomana en osannut nähdä asian todellista puolta. Minä tulkitsin kaiken ystävyydeksi ja huolenpidoksi. Syntymäpäivänäni mies kiersi Saarijärven ruokakaupat, ja kioskit ja osti kaikki Fancy-suklaapatukat, mitkä löysi minulle lahjaksi, koska se oli lempisuklaatani.

Vai hetkinen. Kumpikos ne patukat osti; poikaystävä vai sen rekkakuskikaveri? Kirjoitin itseni pussiin. En muista, kummalta ihailijaltani patukat sain! Minulla on vieläkin tallessa postikortteja tuolta ajalta – molemmilta – sekä armeijasta, että ympäri Suomea rekkareittien varrelta minulle lähetettyjä.

Joka tapauksessa molemmat päättyivät – sekä seurustelu että ystävyys. Taisin saada tarpeekseni molemmista. Äiti sai huokaista helpotuksesta. Ainakin hetkeksi.

Sen pituinen se.

Normaali

Rumat sukat, markkinoilla ja joulupulla

Nyt täytyy keskeyttää Sorg Strumpor -projekti. Olen saanut vauhdikkaasti aikaiseksi kaksi erilaista, puolivalmista sukkaa, erittäin rumaa. Vain keltaiset kärjet puuttuvat.

Vuosiluvun neulominen sukanvarteen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja muutenkin sukat näyttävät niin rumilta että ei sellaisia kehtaa kenellekään lahjaksi antaa. Paras kaivaa sängyn alta savimöykky ja ryhtyä muotoilemaan Hymytäti-patsaita. Ne onnistuvat paremmin – yleensä.

Harmittaa, kun en osannutkaan toteuttaa sukkia. Mutta ehkä joku näppärämpi ottaa kopin, ja ryhtyy sukkia väkertämään.

Saman asian olen huomannut ennenkin; olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan. Toteutus on aina vähän sinne päin, johtuen ilmeisesti kärsimättömästä luonteestani. Pitäisi tyytyä keksimään. Mutta kädet kaipaavat tekemistä. Television katsominen on tylsää, jos ei samalla kudo. Ehkä pitää alkaa saman aikaan nostamaan puntteja, jos kutominen ei onnistu.

Asiasta toiseen.

Ollaan pojan kanssa menossa lauantaina Finlandia-talolle Ismo Leikolan stand-up show’n. Ensi kertaa menen katsomaan stand-up’a, mielenkiintoista.

Ajattelin tilata väliaikatarjoilut etukäteen. Tilasin kaksi karjalanpiirakkaa ja kaksi teetä. Arvatkaapa paljonko maksoi? 25€. Kyllä on käsittämätön hinta teekupista ja karjalanpiirakoista! Melkein tekisi mieli perua tilaus ja ottaa käsilaukkuun karjalanpiirakat ja Airam-pullollinen teetä, ja mielenosoituksellisesti syödä omat eväät väliajalla. Olisikohan sallitua?

Viikonloppuna kävin joulumyyjäisissä. Ajattelin, että jos myyjäisissä olisi kotitekoisia joululaatikoita, ostaisin, pistäisin pakastimeen ja jouluna tarjoilisin ”ominani”. Tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla; kannattaisin ja tukisin hyvää asiaa, ja samalla saisin jouluruuat. Mutta ei ollut myyjäisissä laatikoita. Oli kransseja, kynttilöitä, monenlaista itsetehtyä koristetta – ja tietenkin arpajaiset. En ostanut mitään. Vielä on aikaa jouluun, aika tarkkaan kuukausi, joten ehkä laatikot vielä tulevat vastaan.

Vaikka muistan kyllä olleeni saman haasteen äärellä aiemminkin. Helsingin Senaatintorilla on joulukuussa kaunis ja viihtyisä joulumarkkinatori. Olen sen aina kiertänyt läpi, ostanut joulumakkaran ja mukin glögiä, mutta muuta ostettavaa en yleensä ole löytänyt. Olisi kiva jos kauppiaat keksisivät jotakin uutta valikoimiinsa. En millään tarvitse joka vuosi uutta visakoivuista pannunalusta.

Koululla, missä käyn lavisjumpassa on oppilaiden pitämä käytäväkahvila. Jokainen luokka pitää vuorollaan kahvilaa, ja kerää siten rahaa luokkaretkeä varten. En ole mokkapaloja ostanut, vaikka myyjät ovat yhtä aktiivisia kuin feissarit Narinkka-torilla. Miksi ostaisin herkkuja, kun olen menossa jumppaan? Sehän ruineeraa koko jumpassa käynnin.

Ohi kulkiessani ja huonoa omaatuntoa ostamattomuudesta tuntiessani olen miettinyt tätä iänikuista mokkapalaongelmaa. Siksikö että lapset itse tykkäävät niistä, ja osaavat niitä tehdä. Vaikka luulen että suurin osa mokkapaloista on kyllä äitien ja isien tekemiä.

Mutta kävisikö kauppa paremmin, jos myytävänä olisikin jotakin muuta? Vaikka lasten itse tekemiä joulukortteja. Tai entä jos myytävänä olisi kotonatehtyä ruokaa? Makaronilaatikkoa? Lohikiusausta? Lihapullia ja muussia? Linssikeittoa? Itse leivottua leipää. Luulisi, että moni kiireinen äiti ja isä voisi lastaan ip-kerhosta noutaessaan ostaa ruuat kotiin. Minäkin voisin ostaa jotakin take-away ruokaa jumpan jälkeen kotiin viemiseksi. Nälkä ihmisellä nyt kuitenkin säännöllisesti on. Ja kyllä saattaisin kokonaisen pitkonkin ostaa, jos sellaisen jossakin näkisin. Mutta pitkoja näkee enää harvoin.

Pitäisiköhän suomalainen pitkopulla ilmoittaa Unescon maailmanperintökohteeksi? Katoavaa kansanperinnettä. Mökkipaikkakunnalla oli vanha pullamummo, joka möi itseleipomiaan pitkoja. Ne painoivatkin kuin vastasyntynyt. Mummo kuljetti pitkoja pienillä kärryillä kadun varteen myytäväksi lauantaisin. Pariin vuoteen mummoa ei ole näkynyt pitkopuuhissa. Äskettäin kuulin; pullamummon hautajaiset olivat pari viikkoa sitten.

Ehkä rupeankin leipomaan pullapitkoja. Jos tekisikin joululahjaksi pullapitkoja. Lämpimiä pullajötkylöitä olisi kiva viedä ovelta ovelle hyvän joulun toivotusten kera. Varmaan sekin menisi jotenkin pieleen. Taikina ei nousisi, en osaisi letittää, pitkot jäisivät raakaksi sisältä, tai unohtaisin pullat uuniin, kun lähtisin viemään roskia. Mutta jälleen kerran; idea on hyvä!

Normaali

Everything is booming

Helsingissä oli ”pöhinäviikot” eli Slush. Se tarkoitti sitä, että en päässyt saunomaan ja uimaan, koska Slush-vieraat haluavat kokeilla näitä asioita.

Ei se mitään. Voin käydä uimassa ilman saunaakin.

Jäin miettimään tätä Slush-asiaa; kasvuyrityksiä ja start-up-ja, ja koin itseni noin miljardivuottavanhaksi – ja yllättäen myös kommunistiksi.

Minä mieluummin haluaisin vakavanhayrityksiä.

Sellaisia, jotka eivät vain kasvaisi tai olisi ikuisesti alussa.

Haluasin yrityksiä, jotka olisivat loppuun asti, last-upp’eja – niin kuin avioliitossa, hyvien ja pahojen aikojen yli – jotka kantaisivat vastuunsa, eivät tuhoaisi luontoa (vrt. Talvivaara), maksaisivat asianmukaiset palkat , ja työajat olisivat inhimilliset.

Me kuvittelemme että muun maailman pöhinät, mellakat Hong Kongissa, Pariissa tai Moskovassa ovat kaukana, eivätkä kosketa meitä. Meillä on täällä ikuinen, loputon onnen slushpöhinä. Mutta ehkä ei ole.

Slushin aikaan lähipostin edessä päivystivät lakkovahdit allapäin. Peukutin ja toivotin tsemppiä.

Yhteiskunnalliset levottomuudet, kapinat ja vallankumoukset ovat alkaneet aina siitä, että osa jää paitsi ja toinen saa liikaa. Tulee epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden tunne. Silloin valtaan pääsevät leninit, hitlerit, trumpit ja erdoganit.

Tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja empatiaa. Ei ole oikein, että johto tienaa käsittämättömän isoja summia rahaa, ja työntekijöille ei ole varaa maksaa edes kymppiä tunnilta. (Kävin kerran aamupostin rekryssä, palkka olisi ollut noin 8 €/h, tulin siihen tulokseen että nukun mieluummin).

Epäoikeudenmukaisuudet tulee korjata. Yhteiskunta ei voi toimia vain niin että pelataan omaan pesään. Toimiva, rauhaisa yhteiskuntaelämä edellyttää joukkuepeliä. Tarvitaan ymmärrystä toisten hädästä ja ahdingosta.

Se ei tarkota vain isoja, yhteiskunnan tekoja. Se tarkoittaa pieniä tekoja lähikaupassa, bussissa, työpaikoilla, missä vain tapaamme muita. Me voimme osoittaa empatiaa ja olla auttava käsi. Joskus jo se että huomaa ja kohtaa riittää. Huomio muut.

Onneksi Huuhkajat näyttivät joukkuepelistä esimerkkiä. Toivottavasti pystymme maana ja kansana samaan. Ettei meille tule trumppeja, hitlereitä, erdoganeja ja sitten vielä lopuksi brexit.

Onneksi sentään natohöpötys on jäänyt. Vielä muutama vuosi sitten oli kova hinku Natoon ja media siitä luukutti.

Oi-joi-joi, kunpa osaisimme kansakuntana toimia fiksusti ja kaukonäköisesti.


Normaali

Sorg Strumpor eli Sorisukat

Ai kun nyt tökkii tämä kirjoittaminen! Iski villasukankutomisvimma; olen villasukkaholic!

Kyseisessä tilassa oleva henkilö ei kykene muuhun kuin tuottamaan villasukkaa, ajatus kyllä juoksisi, mutta ei ennätä niitä kirjata ylös, on vain pakko kutoa.

Sain villasukkaidean. Aion kutoa serkun miehelle villasukat joululahjaksi. Niiden nimi on ”Sorg Strumpor”.

Nyt jos tunnet serkun tai sen miehen, niin hyshys. Serkku ei näitä minun horinoita ennätä lukea, ja sen mies ei ymmärrä, kun on ruotsalainen, joten voin tämän joululahjaidean tässä paljastaa.

Surusukkien idea on se, että varteen kudotaan vuosiluku, ja – meinasin sanoa terälehteen – tarkoitan teräosaan kudotaan niin monta mustaa raitaa, kun on kuolleita. Serkun miehelle tein kaksi paksua mustaa raitaa, häneltä kuolivat tänä vuonna sekä isä että vaimon äiti.

Villasukan pääväri on harmaa. Se kuvaa kokonaisankeutta. Parisuhteelle tai omalle elämälle ei jää tällaisessa tilanteessa aikaa.

Sukan kärjen aion kutoa kirkkaan keltaiseksi, se kuvastaa valoa, iloa ja tulevaisuutta, jonka toivon olevan keveämpi kuin mennyt vuosi.

Saa tehdä samat, the future is for sorisukat!

Normaali

Rauhan ja rakkauden joulu

Kohta turskautan joulun päälle! Torstaina. Niin olen päättänyt.

Haen muovikuuset vintiltä; valkoinen kuusi eteiseen, pieni vihreä takan päälle. Rautakaupan esitteessä näin johdottomat joulukuusenvalot. Sellaiset voisi hankkia, kun johdot menevät aina sotkuun. Virittelen perinteiset koristeet paikoilleen, niistä rakkaimmat ovat pojan päiväkodissa askartelemat tonttu ja lumiukko.

Ehkä avaan jouluradion tai teen oman suosikkilaulujen soittolistan Spotifihin. Ai, mutta olenkin tehnyt sen jo viime jouluna! Olin ihan unohtanut. Listalla on mm. Taivas sylissäni ja Konstan joululaulu. Listalla on myös Suomalainen rukous, se lauletaan aina itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Se on niin mahtipontisen komea: Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs, kaitse aina kansamme teitä.

Nurkkakaapissa on glögipullo viime joululta. Tarkistan päivämäärän, jos se on vielä juotavaa, lämmitän ensimmäiset glögit. Oikeasti en kyllä edes tykkää glögistä, varsinkaan siinä lilluvista paisuvista rusinoista ja punaiseksi värjäytyvistä manteleista. Ne jätän pois.

Ihanaa saada aloittaa joulu!

Mediassa kohistaan koulujen joulujuhlista. Harmittaa koko rälläkkä. Joulun pitäisi olla hyvän tahdon juhla, jolloin kiukkuisimmastakin saiturista tulee antelias, empaattinen ja muita kohtaan armollinen.

Viha, kauna ja katkeruus ovat voittaneet uskon, toivon ja rakkauden tässä maailmassa. Tuntuu siltä kuin hyvää mieltä ja toivoa tuo vain Coca-colan valoja vilkkuva joulurekka. Se sallii maailman jokaisen lapsen tulla luoksensa.

Tai toisin päin, sen luokse me sallimme lapsemme tulla.

Jälkikirjoitus:

Ehkä syytä tarkentaa; en kannata koulujen joulujuhlan viettoa kirkoissa. Jokaisen koululaisen kulttuuritaustaan ja uskontoon katsomatta tulee saada viettää koulun joulujuhlaa kokematta ulkopuolisuuden tunnetta, tuntevansa itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Monikulttuurinen ja -uskontoinen Amerikka on tämän ongelman ratkaissut aikoja sitten. Silloin jäljelle jää Happy Holidays ja Season Greetings. Meillä ei vielä ole terminologiaa jouluttomaan joulunviettoon. Ehkä yhteinen kultainen keskitie voisi löytyä juuri siitä hyväntahtoisuudesta, mitä joulu voi edustaa kaikille. Tai rauhasta! Joulurauhaahan on aina julistettu Suomen Turusta. Ja rauhaa me tässä levottomassa maailmassa eniten tarvitsemme. Lapsille ja nuorille maailma voi näyttäytyä pelottavana ja ahdistavana. Rauhan toivotus sopii varmasti kaikille. Tehdään joulusta rauhan juhla. Peace and love. Rakkautta ja Rauhaa kaikille!

Normaali

Minimetsäidea ja yhteiskäyttöautot

Olipa kiva viesti sähköpostissa. Pirkko oli bongannut Helsingin Uutisista jutun, missä Marimekon entinen tj Mika Ihamuotila ehdottaa, että Kasarmintorille istutettaisiin puita ja siitä tehtäisiin pieni metsä. Juttu löytyy tästä linkistä, sivulta 6:

https://www.lehtiluukku.fi/lehti/helsingin-uutiset-keha-painos/_read/30.10.2019/227687.html

Minä kirjoitin samasta aiheesta keväällä Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen ja myös tänne blogiin. Tyhjät tuuliset kiviaukiot ovat turhia, ja nurmikenttäpuistot voitaisiin istuttaa metsäksi. Hienoa, että asia saa kannatusta ja jos vaikka toteutuisi. Tässä aiheesta kirjoittamani blogi 23.3.2019:

https://mrsmiddleage.com/2019/03/23/lisaa-metsaa-kaupunkiin/

Sain myös uuden idean: taloyhtiöautot.

Meidän taloyhtiöllä on parkkihalli, mutta paikkoja siellä on rajoitetusti, mistä aiheutuu välillä kinaa. Moni haluaisi autotallipaikan, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Suurin osa autoista seisoo käyttämättöminä tallissa, niitä käytetään satunnaisesti viikon aikana. Aivan niin kuin meidän auto. Sitä käytetään ehkä noin kolme kertaa viikossa.

Mutta mitä jos autotallissa olisikin taloyhtiön yhteiskäyttöautoja? Niitä voisi varata nettisovellutuksella omaan käyttöön tarvittaessa. Veikkaan että moni voisi luopua omasta autosta kokonaan. Ilman autoa ei aina pärjää, mutta auton ei tarvitsisi olla oma.

Taloyhtiön yhteiskäyttöauto toisi varmasti myös lisäarvoa taloyhtiölle. Kätevintä olisi, jos autoja olisi monenlaisia, voisi olla vaikka yksi pakettiauto, jos tarvitsee käydä ostamassa jotakin isompaa.

Olen ollut huono käyttämään busseja. Mies, joka on syntyperäinen helsinkiläinen, tuntee bussilinjat, tietää mikä bussi menee minnekin, mutta minä olen ihan nuubi tässä asiassa. Kunnes tuli HSL:n nettisovellutus, josta ostan liput ja näen kätevästi, millä bussilla minnekin pääsee. Nyt valitsen mieluummin bussin, kuin lähden äkämystymään ratin taakse.

Autolla ajo Helsingin keskustassa on hermoja raastavaa puuhaa. Tulen aina hyvin kiukkuiseksi, kun joudun autoilemaan. Tiet ovat tukossa, joka paikassa on muoviaitoja ja katuja osittain suljettu erilaisten rakennusprojektien takia. Kävelijöillä ei ole heijastimia, eikä heitä erota pimeydestä, pelkään että ajan päälle.

Miten ihanaa onkaan istahtaa bussiin ja antaa jonkun muun hoitaa ajaminen. Voi rentoutua. Miksi ihmeessä ajaisin itse, kun voin sen homman jättää muiden huoleksi? Luulen, että moni yksityisautoilija ei ymmärrä tätä. Yläkerran naapuri ajaa Tampereelle töihin omalla autolla. Mitä järkeä? Hän voisi matkata rauhassa ja stressaantumatta junalla. Junissa on nykyisin käteviä työskentelyyn tarkoitettuja istumapaikkoja, missä naapuri ei istu ihan vieressä katsomassa, mitä teet, joten yksityisyydensuojakin on taattu.

Omia tapoja on yllättävän vaikea muuttaa. Mutta toisaalta myös yllättävän helppo; tarvitsee vain uskaltautua kokeilemaan. Kun huomaa uuden tavan hyödyt, muuttaa toimintatapaa helposti.

Vielä yksi idea: jäteenkuljetusautot voisivat olla liikennöimättä keskustassa aamu-ja iltapäiväruuhkan aikana. Olen syksyn aikana vienyt pojan kaksi kertaa kouluun autolla, olisi muuten myöhästynyt. Aina on ollut jossakin kadun pätkällä jäteauto tukkimassa liikennettä.

Aamuruuhka-aika on vain puolitoista tuntia n. klo 7.30-9.00. Eikö olisi helppo järjestää niin, että silloin jäteautot eivät olisi silloin kierroksella, menisivät vaikka aamukahville siksi aikaa? Liikenne sujuisi paremmin. Ei ole kenenkään etujen mukaista hankaloittaa yksityisautoilua, vaikka sitä syytä onkin vähentää ja turhasta ajosta päästä eroon kokonaan. Liikenneviha vähenisi.

Aina on hyvä pyrkiä keinoihin, jotka vähentävät vihaa ja lisäävät positiivistuutta. Siis lisää puita, ja järkeä ja toimivuutta autoiluun!

Normaali