On vain yksi ajatus

Miten voi ihminen olla näin huonolla tuulella? En ole viitsinyt kirjoittaa tänne mitään, kun ajattelin tartuttavani pahantuulisuuteni, ja eihän sitä edes ole mitään kerrottavaa, kun on huonolla tuulella. Ajatus ei kulje. Kaikki energia ja voimavarat menevät kiukkuun. On vain yksi ajatus: vitutus. (Tulipas hieno lause vahingossa. Siitä saisi vaikka statement-paidan, tai tekstin mukin kylkeen.)

Nyt tuntuu, että mikään ei onnistu. Torkkupeitto, jota olen väkertänyt puoli vuotta tuli vihdoin valmiiksi, mutta olen siihen totaalisen pettynyt. En yhtään tykkään väreistä! Tarkoitus oli tehdä yksivärinen, mutta innostunut lankakauppias sai minut ostamaan liukuvärjättyä lankaa, ja ne näyttivätkin ihanilta kerällä. Mutta ei! Liukuvärjäys on kyllä helppo, mutta lopputulos on huono. Siinä on taas tekele kaapin perukoille.

Se oli torkkupeittoprojektissa kiva, että sattui valmistumaan juuri nyt pyhäinpäiväksi. Tein siihen kaksi mustaa raitaa, vuoden aikana menehtyiden omaisten (veli & täti) muistoksi. Sellaiset sururaidat. Tuntui merkitykselliseltä että torkkupeitto valmistui juuri nyt, kun on aika muistella edeltä menneitä.

Muita pieleen menneitä asioita: keramiikkakurssi ja pieleen menneet kipot. Syytän kyllä huonoa ohjausta. Mielestäni kurssin vetäjä ei osannut hommaansa, ja suhtautui opetukseen ylimalkaisesti.

Kaiken lisäksi nyt tulevana viikonloppuna on uusi kurssi, keraaminen veisto, ja suhtaudun siihen edellisen kurssin perusteella jo etukäteen varsin negatiivisesti: ei tule onnistumaan. Miksi ihmeessä minä änkeän itseni aina uudelleen ja uudelleen näille käsityökursseille todistaakseni itselleni että en ole käsityöihminen? En ole, minä vain haluaisin olla. Niin kuin haluaisin olla puutarhaihminenkin, enkä ole. Yleensä istutan kaikki pieleen ja tapan kasvit.

Luulisi että ihminen jo tässä iässä tietää mitä on, ja mitä ei ole? Vai sekoittaako nämä vaihdevuodet ihmisen minäkuvan niin perusteellisesti. Vähän sama kuin murrosiässäkään ei oikein tiedä, mikä on ja kokeilee sitten vähän kaikkea löytääkseen oman tyylinsä. Minulla on se sama 52-vuotiaana.

Entäpä sitten auton akku. Velipojalta perimäni auto on laitettu talveksi seisontarekisteriin ja pois käytöstä. Tarkoitus oli irrottaa siitä akku ja viedä sisälle lämpimään. Mutta en vain saanut sitä saakutin akkua irti! Puoli päivää väkersin ja lopulta luovutin!

Ensin oli vaikeuksia irrottaa akun navat. Yksi ruuvinväännin tipahti heti alkuunsa, ja katosi auton sisuksiin. Piti lähteä kauppaan ostamaan uusi. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut oikean kokoista, menin toiseen. Siellä myyjä katsoi mallina tuomaani, tarkoitus oli ostaa siitä yhtä kokoa isompi, että numero ei täsmää. Se oli tuumakoossa. Eikä heillä ollut juuri tarvitsemaani kokoa. Sen sijaan siellä kauppa nro ykkösessä oli, joten piti ajaa takaisin sinne.

Sain siis vihdoin oikean työvälineen ja akun navat irti. Mutta silti akku ei irtoa. Se on jotenkin kiinnitetty siihen pohjaan, enkä keksi miten. Tekisi mieli huutaa ääneen, mutta en viitsi kun pikkulinnut pelästyy. Jos täällä enää mitään pikkulintuja on. Hiiriä vain, jotka änkeävät sisälle pakkasta pakoon.

Haravointiin on jäänyt loppusilausta vaille kesken, kun talvi oli jo tullutkin ja loput lehdet jäätyneet kiinni maahan, että se siitä. Siinä sitten ovat.

Vintissä odottaa kahdeksan pikkuruutuista ikkunaa entisöintiä. En uskalla aloittaa, koska pieleen menee kumminkin. Toisaalta, jos en sitä tee, jää kasvihuone haaveeksi.

Lihapataan tuli liikaa suolaa. Söin silti.

Eli nyt ei ole onnistunut mikään vähään aikaan. Itsetunto on alamaissa.

Niin ja hammaslääkäri sanoi, että pitää aloittaa oikomishoito. Hampaat jatkavat omaa kulkuaan vinksalleen, eikä niillä pysty kohta syömään. Maksaa maltaita ja kestää kauan. En tiedä, jaksanko sitä? Nyt ymmärrän, miksi kaikilla vanhoilla oli ennen vanhaan tekohampaat. Jotenkin tuntuu että eikös se olisi paljon kätevämpää; napsaista kaikki omat hampaat pois ja laittaa tilalle uutuuttaan kiiltävät tekarit? Nyt yritetään vääntää ja kääntää omista leegoista toimivat. En tiedä, mutta ei tämä nyt tunnu hyvältä.

Nykyisin ne oikomisraudat ovat kyllä sellaiset muovikuoret, jotka laitetaan omien hampaiden päälle. Ne ei edes näy. Mutta ne päällä ei voi syödä. Otetaan pois syömisen ajaksi. Joten tässä tulee samalla laihdutuskuuri. Ei sitä viitsi joka naksun takia oikomiskuoria irroittaa. Tai joka paikassa.

Voi taivas, mitä tästä tulee. Toisaalta leukakipu on sen verran kroonista, että en näinkään jaksa. Entisenä hevostyttönä tiedän, että hevosen iän pystyi katsomaan sen hampaista. Taitaa päteä myös ihmiseen.

Huomenaamulla tulee nuohooja. Olen tyhjentänyt uunipesät tuhkasta. Mitenkähän nokipoika pysyy jäisellä peltikatolla? Jää nähtäväksi.

Toivottavasti paremmissa fiiliksissä ensi kerralla.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s