Wanna-be pikkutyttö

Käyn lenkillä puistossa, missä on usein päiväkotiryhmiä ulkoilemassa ja viikonloppuisin perheitä.

Eräänä sunnuntaina ehkä noin viisivuotias tyttö poseerasi syksyn lehtien keskellä vaaleanpunaisen hapsulaukun kanssa, isä otti kuvia kännykällään ja kehui.

Kerran vastaan tuli kokonainen päiväkotiryhmä keppihevostyttöjä. Minäkin olisin keppihevostyttö, jos olisin pieni. Minullakin olisi vaaleanpunainen hapsulaukku. Ihailen näitä pikkutyttöjä.

Olisi ihanaa olla hetki pikkutyttö! Tarkoitan sitä tunnetta, missä on sataprosenttisesti tässä ja nyt, toisaalta myös samanaikaisesti mielikuvitusmaailmassa, on täysin peloton ja varma itsestään. Haluaisin yhden iltapäivän pikkutyttöyttä!

Juontaja-malli-ad Anne Kukkohovi kertoi haastattelussa siitä, miten merkityksellistä lapsena koettu isän rakkaus ja huomio on ollut hänelle. Samaa puhui kirjailija Outi Pakkanen radion haastattelussa. Kesällä tapasin legendaarisen Kirsti Paakkasen, ja myös hän kertoi isästään, joka oli ollut kannustava ja rohkaiseva. Kaikkien näiden naisten isät olivat valaneet tyttäriinsä uskoa siihen että he pystyvät mihin vain haluavat. Voisin melkein korvamerkata tuntemani naiset sen perusteella, ovatko he saaneet isäihalailua lapsena. Isän arvostuksen kokeneet tytöt omaavat absolutely paremman itsetunnon.

Sain ahkeran, työlleen omistautuvan isän, mutta en saanut minua ihailevaa isää. Minulla oli yltäkylläinen lapsuus, mutta henkisetä tyttökannustusta en koskaan saanut, itsetuntoani ei kasvatettu. Ehkä juuri tässä on lapsenkasvatuksen ydin; lasta ei pidä kasvattaa, mutta lapsen itsetuntoa pitää terveellä tavalla konkreettisesti kasvattaa.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään muistoa isän kanssa vietetystä ajasta. Paitsi yksi. Tiistaisin äiti lähti kirkkokuoroon ja isä jäi lapsenvahdiksi. Isä luki saman sadun. Ja kun olin nukahtanut – tai isä luuli että olin nukahtanut – hän lähti töihin. Se oli isän elämää. Ja se oli minun pikkutytön elämääni.

Harrastin pienenä balettia. Äiti ompeli minulle hienon asun, valkoisen, missä oli tutuhelma. Sain myös balettitossut. Muistaakseni harrastus ei kestänyt kauan, juuri sen verran aikaa että sain varusteet. Balettimekko oli ihana. Pidin itsestäni siinä. Minulla on vieläkin tallessa molemmat. Balettitossut roikkuvat koristeena mökin eteisen seinällä.

Ilmeisesti jonkin sortin regerssiovaihe meneillään. Sain kutsun kanta-asiakasiltaan erääseen vaateliikkeeseen, juotuani riittävän monet tervetuliaismaljat, koin tarpeelliseksi ostaa itselleni sinisen, polvipituisen pitsitutun. Kotona vannoin pitäväni sitä tästedes aina. Se tulisi olemaan arkivaatteeni ja identiteettini. Alle voisi pukea legginsit tai paksut sukkikset.

Tarkemmin ajateltuani ja itseäni analysoituani tajusin että ehkä ostin tutuhameen päästäkseni takaisin lapsuuteeni, siihen balleriinavaiheeseen, pikkutytöksi. Puuttuu vain isähahmo, joka lähtisi kanssani kaksin lähipuistoon, ottaisi minusta nättejä instakuvia, kertoisi että pystyn mihin vain. Jos isä eläisi, raahaisin hänet senioritalosta rullatuolissa puistoon, pakottaisin valokuvaamaan ja kehumaan. Ehkä jotain itsetunnossani olisi vielä korjattavissa.

Yhtä hyvin voisin ostaa keppihevosen ja lähteä laukalle.

Jos näette minun laukkaavan lähipuistossa keppihevosella sininen tutuhame päällä, soittakaa 112.

¨

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s