On vain yksi ajatus

Miten voi ihminen olla näin huonolla tuulella? En ole viitsinyt kirjoittaa tänne mitään, kun ajattelin tartuttavani pahantuulisuuteni, ja eihän sitä edes ole mitään kerrottavaa, kun on huonolla tuulella. Ajatus ei kulje. Kaikki energia ja voimavarat menevät kiukkuun. On vain yksi ajatus: vitutus. (Tulipas hieno lause vahingossa. Siitä saisi vaikka statement-paidan, tai tekstin mukin kylkeen.)

Nyt tuntuu, että mikään ei onnistu. Torkkupeitto, jota olen väkertänyt puoli vuotta tuli vihdoin valmiiksi, mutta olen siihen totaalisen pettynyt. En yhtään tykkään väreistä! Tarkoitus oli tehdä yksivärinen, mutta innostunut lankakauppias sai minut ostamaan liukuvärjättyä lankaa, ja ne näyttivätkin ihanilta kerällä. Mutta ei! Liukuvärjäys on kyllä helppo, mutta lopputulos on huono. Siinä on taas tekele kaapin perukoille.

Se oli torkkupeittoprojektissa kiva, että sattui valmistumaan juuri nyt pyhäinpäiväksi. Tein siihen kaksi mustaa raitaa, vuoden aikana menehtyiden omaisten (veli & täti) muistoksi. Sellaiset sururaidat. Tuntui merkitykselliseltä että torkkupeitto valmistui juuri nyt, kun on aika muistella edeltä menneitä.

Muita pieleen menneitä asioita: keramiikkakurssi ja pieleen menneet kipot. Syytän kyllä huonoa ohjausta. Mielestäni kurssin vetäjä ei osannut hommaansa, ja suhtautui opetukseen ylimalkaisesti.

Kaiken lisäksi nyt tulevana viikonloppuna on uusi kurssi, keraaminen veisto, ja suhtaudun siihen edellisen kurssin perusteella jo etukäteen varsin negatiivisesti: ei tule onnistumaan. Miksi ihmeessä minä änkeän itseni aina uudelleen ja uudelleen näille käsityökursseille todistaakseni itselleni että en ole käsityöihminen? En ole, minä vain haluaisin olla. Niin kuin haluaisin olla puutarhaihminenkin, enkä ole. Yleensä istutan kaikki pieleen ja tapan kasvit.

Luulisi että ihminen jo tässä iässä tietää mitä on, ja mitä ei ole? Vai sekoittaako nämä vaihdevuodet ihmisen minäkuvan niin perusteellisesti. Vähän sama kuin murrosiässäkään ei oikein tiedä, mikä on ja kokeilee sitten vähän kaikkea löytääkseen oman tyylinsä. Minulla on se sama 52-vuotiaana.

Entäpä sitten auton akku. Velipojalta perimäni auto on laitettu talveksi seisontarekisteriin ja pois käytöstä. Tarkoitus oli irrottaa siitä akku ja viedä sisälle lämpimään. Mutta en vain saanut sitä saakutin akkua irti! Puoli päivää väkersin ja lopulta luovutin!

Ensin oli vaikeuksia irrottaa akun navat. Yksi ruuvinväännin tipahti heti alkuunsa, ja katosi auton sisuksiin. Piti lähteä kauppaan ostamaan uusi. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut oikean kokoista, menin toiseen. Siellä myyjä katsoi mallina tuomaani, tarkoitus oli ostaa siitä yhtä kokoa isompi, että numero ei täsmää. Se oli tuumakoossa. Eikä heillä ollut juuri tarvitsemaani kokoa. Sen sijaan siellä kauppa nro ykkösessä oli, joten piti ajaa takaisin sinne.

Sain siis vihdoin oikean työvälineen ja akun navat irti. Mutta silti akku ei irtoa. Se on jotenkin kiinnitetty siihen pohjaan, enkä keksi miten. Tekisi mieli huutaa ääneen, mutta en viitsi kun pikkulinnut pelästyy. Jos täällä enää mitään pikkulintuja on. Hiiriä vain, jotka änkeävät sisälle pakkasta pakoon.

Haravointiin on jäänyt loppusilausta vaille kesken, kun talvi oli jo tullutkin ja loput lehdet jäätyneet kiinni maahan, että se siitä. Siinä sitten ovat.

Vintissä odottaa kahdeksan pikkuruutuista ikkunaa entisöintiä. En uskalla aloittaa, koska pieleen menee kumminkin. Toisaalta, jos en sitä tee, jää kasvihuone haaveeksi.

Lihapataan tuli liikaa suolaa. Söin silti.

Eli nyt ei ole onnistunut mikään vähään aikaan. Itsetunto on alamaissa.

Niin ja hammaslääkäri sanoi, että pitää aloittaa oikomishoito. Hampaat jatkavat omaa kulkuaan vinksalleen, eikä niillä pysty kohta syömään. Maksaa maltaita ja kestää kauan. En tiedä, jaksanko sitä? Nyt ymmärrän, miksi kaikilla vanhoilla oli ennen vanhaan tekohampaat. Jotenkin tuntuu että eikös se olisi paljon kätevämpää; napsaista kaikki omat hampaat pois ja laittaa tilalle uutuuttaan kiiltävät tekarit? Nyt yritetään vääntää ja kääntää omista leegoista toimivat. En tiedä, mutta ei tämä nyt tunnu hyvältä.

Nykyisin ne oikomisraudat ovat kyllä sellaiset muovikuoret, jotka laitetaan omien hampaiden päälle. Ne ei edes näy. Mutta ne päällä ei voi syödä. Otetaan pois syömisen ajaksi. Joten tässä tulee samalla laihdutuskuuri. Ei sitä viitsi joka naksun takia oikomiskuoria irroittaa. Tai joka paikassa.

Voi taivas, mitä tästä tulee. Toisaalta leukakipu on sen verran kroonista, että en näinkään jaksa. Entisenä hevostyttönä tiedän, että hevosen iän pystyi katsomaan sen hampaista. Taitaa päteä myös ihmiseen.

Huomenaamulla tulee nuohooja. Olen tyhjentänyt uunipesät tuhkasta. Mitenkähän nokipoika pysyy jäisellä peltikatolla? Jää nähtäväksi.

Toivottavasti paremmissa fiiliksissä ensi kerralla.

Normaali

Wanna-be pikkutyttö

Käyn lenkillä puistossa, missä on usein päiväkotiryhmiä ulkoilemassa ja viikonloppuisin perheitä.

Eräänä sunnuntaina ehkä noin viisivuotias tyttö poseerasi syksyn lehtien keskellä vaaleanpunaisen hapsulaukun kanssa, isä otti kuvia kännykällään ja kehui.

Kerran vastaan tuli kokonainen päiväkotiryhmä keppihevostyttöjä. Minäkin olisin keppihevostyttö, jos olisin pieni. Minullakin olisi vaaleanpunainen hapsulaukku. Ihailen näitä pikkutyttöjä.

Olisi ihanaa olla hetki pikkutyttö! Tarkoitan sitä tunnetta, missä on sataprosenttisesti tässä ja nyt, toisaalta myös samanaikaisesti mielikuvitusmaailmassa, on täysin peloton ja varma itsestään. Haluaisin yhden iltapäivän pikkutyttöyttä!

Juontaja-malli-ad Anne Kukkohovi kertoi haastattelussa siitä, miten merkityksellistä lapsena koettu isän rakkaus ja huomio on ollut hänelle. Samaa puhui kirjailija Outi Pakkanen radion haastattelussa. Kesällä tapasin legendaarisen Kirsti Paakkasen, ja myös hän kertoi isästään, joka oli ollut kannustava ja rohkaiseva. Kaikkien näiden naisten isät olivat valaneet tyttäriinsä uskoa siihen että he pystyvät mihin vain haluavat. Voisin melkein korvamerkata tuntemani naiset sen perusteella, ovatko he saaneet isäihalailua lapsena. Isän arvostuksen kokeneet tytöt omaavat absolutely paremman itsetunnon.

Sain ahkeran, työlleen omistautuvan isän, mutta en saanut minua ihailevaa isää. Minulla oli yltäkylläinen lapsuus, mutta henkisetä tyttökannustusta en koskaan saanut, itsetuntoani ei kasvatettu. Ehkä juuri tässä on lapsenkasvatuksen ydin; lasta ei pidä kasvattaa, mutta lapsen itsetuntoa pitää terveellä tavalla konkreettisesti kasvattaa.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään muistoa isän kanssa vietetystä ajasta. Paitsi yksi. Tiistaisin äiti lähti kirkkokuoroon ja isä jäi lapsenvahdiksi. Isä luki saman sadun. Ja kun olin nukahtanut – tai isä luuli että olin nukahtanut – hän lähti töihin. Se oli isän elämää. Ja se oli minun pikkutytön elämääni.

Harrastin pienenä balettia. Äiti ompeli minulle hienon asun, valkoisen, missä oli tutuhelma. Sain myös balettitossut. Muistaakseni harrastus ei kestänyt kauan, juuri sen verran aikaa että sain varusteet. Balettimekko oli ihana. Pidin itsestäni siinä. Minulla on vieläkin tallessa molemmat. Balettitossut roikkuvat koristeena mökin eteisen seinällä.

Ilmeisesti jonkin sortin regerssiovaihe meneillään. Sain kutsun kanta-asiakasiltaan erääseen vaateliikkeeseen, juotuani riittävän monet tervetuliaismaljat, koin tarpeelliseksi ostaa itselleni sinisen, polvipituisen pitsitutun. Kotona vannoin pitäväni sitä tästedes aina. Se tulisi olemaan arkivaatteeni ja identiteettini. Alle voisi pukea legginsit tai paksut sukkikset.

Tarkemmin ajateltuani ja itseäni analysoituani tajusin että ehkä ostin tutuhameen päästäkseni takaisin lapsuuteeni, siihen balleriinavaiheeseen, pikkutytöksi. Puuttuu vain isähahmo, joka lähtisi kanssani kaksin lähipuistoon, ottaisi minusta nättejä instakuvia, kertoisi että pystyn mihin vain. Jos isä eläisi, raahaisin hänet senioritalosta rullatuolissa puistoon, pakottaisin valokuvaamaan ja kehumaan. Ehkä jotain itsetunnossani olisi vielä korjattavissa.

Yhtä hyvin voisin ostaa keppihevosen ja lähteä laukalle.

Jos näette minun laukkaavan lähipuistossa keppihevosella sininen tutuhame päällä, soittakaa 112.

¨

Normaali

Radikaaleinta on sivistys!

Eräs ihailemani henkilö on Ruben Stiller. Pidän hänen älykkyydestään, itseironiastaan ja tyylistää haastatella. Hän ei koskaan häpäise haastateltavaansa. Silti keskustelu ei ole nössöä. Se jos mikä osoittaa suurta taitoa. Hän osaa myös loistavasti analysoida itseään.

Yle Areenalla on pod-cast sarja nimeltä Avoin kysymys, ja ohjelman vieraana on yhdessä jaksossa Ruben Stiller. Olipa mielenkiintoista kuulla hänen omista ajatuksistaan.

Ohjelmassa Rubenilta kysyttiin, mikä on radikaaleinta tässä ajassa. Hän vastasi että sivistys, se on kaikkein radikaaleinta. Ja että hän ei pidä nykysuuntauksesta, missä kaikki ovat koko aikaa tuohtuneita, vihaisia ja loukkantuneita. Amen! Olen niin samaa mieltä! Oikein ihmetyttää, miten ihmiset jaksavat olla niin negatiivisissa moodeissa ja ruokkia omaa negatiivisuuttaan haukkumalla muita somessa.

Media itse ruokkii myös tätä ilmiötä. Eräässä toisessa ohjelmassa Kaarina Hazard puhui harmaasta vyöhykkeestä. Todellisessa, oikeassa elämässä on paljon harmaata aluetta, mutta media haluaa vain mustaa ja valkoista, vastakkainasettelua. Harmaa ei ole medialle kiinnostavaa, vaikka se on totta.

Maahanmuutto on juuri yksi sellainen asia, mikä tulee tästä mieleen, vaikka se ei kyseisen ohjelman aihe ollutkaan. Siinä on paljon harmaata, mutta media ja esillä olevat agendat ovat aina joko mustaa tai valkoista.

Koska nyt on loppusyksy ja luonto on harmaata, ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota tähän väriin ja sen edustamaan arvomaailmaan. Harmaa on hyvä, se tasapainottaa. Poislukien harmaa talous, sitä emme kannata. Ei sen puoleen – tunnustan – kyllä joskus ihan tahallani sanon jollekin ”nappikauppiaalle” että en tarvitse sitä kuittia.

Näinä aikoina ei ole kivaa olla poliitikko tai toimittaja. Helposti joutuu nettitrollien saaliiksi ja vihapuheen kohteeksi. Toivon voimia ja rohkeutta heille kaikille työssään. Hatun nosto, teette arvokasta työtä. Tehkää se myös arvokkaasti, luottaen ajan radikaaleimpaan aseeseen, sivistykseen! Kuten Kaarina ja Ruben.

Normaali

Miten eroon vaihdevuosioireista?

Täytynee kirjoittaa tilannekatsaus vaihdevuosiongelmiin, kun on näistä asioista tullut avauduttua matkan varrella. Käänne parempaan on tapahtunut, ja toivon tämän todellakin jäävän vallitsevaksi olotilaksi, sen verran huono tilanne oli vielä hetki sitten. Olin lähes paniikissa oireiden ja väsymyksen kanssa.

Taustaa, kertausta ja nykytilanne:

  • kuukautiset loppuivat kesällä, heinäkuussa oli viimeksi
  • Elokuussa alkoivat kuumat aallot, pahimmillaan 2-3 tunnin välein. Yöllä heräsin kolme-neljä kertaa hikoiluun ja juomaan vettä. Sen seurauksena nukuin huonosti, olin väsynyt ja ärtynyt.
  • Kävin gynekologilla, joka totesti että ”joo, kuolluttahan täällä on”, ja määräsi hormonikorvaushoidon. En kuitenkaan aloittanut sen käyttöä, koska kuukautiset olisivat palanneet jopa tavallista runsaampina. Minusta kuukautisten poisjäänti oli koko asiassa parasta, miksi siitä luopuisin? Vasta muutaman vuoden kuluttua hormoonikorvauslääkitys olisi vaihdettu sellaiseen, että kuukautiset jäisivät pois. Jotenkin myös epäröin vuosikausia jatkuvaa lääkitystä. Ja mitä sitten tapahtuisi, kun lääkitys lopetettaisiin, palautuisivatko vaihdevuosioireet? Päätin kärsiä.
  • Viikko sitten päätin aloittaa rankan urheilun. Olin kyllä tähänkin asti käynyt lenkillä, sauvakävelyllä ja jumppaillut kotona. Mutta yöväsymyksestä johtuen liikunta jäi yhä vähemmälle, en jaksanut. Nyt sain jostain voimia aloittaa, laitoin kovan kovaa vasten. Päätin pistää hanttiin tosissani. Hommasin kuntosalikortin ja siihen vielä ryhmäliikuntatunnit päälle. Ajattelin että jos hikoilen liikunnasta, ei hikeä ja kuumuutta voi enää riittää muuhun, syyttä suotta tapahtuvaan kuumotteluun.
  • Olen nyt viikon treenannut kuin maniac. Joka paikkaan sattuu. Mutta kas; olen nukkunut yöni hyvin, muutos tapahtui heti ensimmäisestä päivästä, herään enää vain kerran yössä ja sekin kuumotus on enää lievä, kuin tulitikun sytyttäisi! Myös päivällä kuumia aaltoja tulee harvemmin ja lievempinä. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että liike on lääke, en olisi uskonut että liikunta toimii hormonaalisiin asioihin, mutta näin näyttää ainakin omalta kohdaltani olevan.
  • Ravintolisänä olen käyttänyt luontaistuotekaupan salviasta valmistettua Menoforcea ja maca-jauhetta olen lisännyt iltasmoothien. Maca-jauheen pitäisi tukea kehon hormonitoimintaa. Hyvä smoothie tulee kun surauttaa sekaisin banaanin, kaurajuomaa, kanelia, maca-jauhetta ja seesasaminsiemeniä. Lisään siihen vielä lääkärin määräämää suolen toimintaa edistävää Vi-sibliniä (kuituvalmiste) lusikallisen. Menee sinä samassa sekin.
  • Suosittelen kokeilemaan vaihdevuosioireisiin ja kuumiin aaltoihin rankkaa liikuntaa. Minulla näyttää auttavan. Koska hormonitoiminta on muutostilassa, kiloja kertyy helpommin kuin ennen ja uusiin paikkoihin – eli vyötärölle – auttaa rankka liikunta myös pitämään painonhallinnan kurissa.
  • Nyt vain toivon että jaksan pitää kiinni tästä määrästä liikuntaa. Toisaalta, jos lopetan ja negatiiviset vaikutukset palaavat, palaan takuulla nopeasti ruotuuni salille treenaamaan!

Normaali

Kaikentekevä sormus

Kävelin kuntosalilta kotiin. Matkan varrella ikkunashoppailin pikkuputiikkien näyteikkunat. Eräässä kultasepänliikkeessä Johanneksenkirkkoa vastapäätä myydään myös vintagekoruja ja yksi ikkunoista on varattu niille.

Kerran, vuosia sitten, näin samaisessa ikkunassa miesten kultaisen ranneketjun, jonka laatassa oli kaiverrus ”Pera”. Pystyin kuvittelemaan Peran: Autokauppias tai varaosamyyjä, tosimies. Kotona Pera pukeutuu salihousuihin ja hihattomaan paitaan, joka jättää näkyville treenatut hauikset ja tatuoinnit. Vaimoaan Pera puhuttelee lempeästi Eukoksi. Televisiosta Pera katsoo äijäohjelmia kuten sitä missä testataan autoja eri olosuhteissa tai onnettomuussyyntutkintaohjelmaa tai poliisiohjelmia, ja samalla syö arkisin rahkaa, viikonloppuisin juo nelosolutta. Korun Pera oli ostanut itse itselleen syntymäpäivälahjaksi tai jonkun saavutuksen kunniaksi, esimerkiksi silloin kun nosti 200 kiloa penkiltä ensi kertaa. Tai ehkä perhe on ostanut korun Peralle 50-vuotislahjaksi. Miksiköhän Pera on joutunut korusta luopumaan? Oliko hän ehkä kuollut, tai oliko kuntosali mennyt konkurssiin?

En ostanut Pera-korua. Mutta se on kyllä harmittanut. Siinä oli jotakin niin puhuttelevaa. Nyt huomioni näyteikkunassa kiinnittyi erääseen sormukseen, jossa oli poikkeuksellisen iso, pyöreä ja kirkas kivi.

Minulla on kaksi pukeutumiskikkaa: toinen on huomiokengät ja toinen huomiosormus. Niiden tehtävänä on kiinnittää huomio pois muista seikoista. Kun jalassa on erikoiset kengät, kukaan ei katso kasvoihin. Joten jos on huonotukkapäivä tai naama väsynyt, kannattaa laittaa erikoiset kengät jalkaan. Iso sormus taas peittää alleen maatiaissormet, allergiaoireet ja kortisonivoiteen jättämät jäljet sormissa.

Menin sisälle liikkeeseen katsomaan sormusta tarkemmin. Sen oli valmistanut helsinkiläinen kultaseppä vuonna 1966, vuotta ennen syntymääni. Kivi oli vuorikristallia. Sormus sopi oikean käden nimettömääni täydellisesti. En kuitenkaan ostanut sormusta, jäin miettimään asiaa.

Kotona googlasin vuorikristallista. Löysin monenlaista tietoa:

  • auttaa negatiivisuuden karkottamisessa
  • parantaa. Antiikin aikana vuorikristalli laitettiin kipeään kohtaan, esim. haavaan tai palovammaan.
  • käytetty uskonnollisissa riiteissä, mm. hautajaisissa karkoittamaan paholainen
  • horoskooppimerkeissä liittyy oinaaseen, leijonaan ja vesimieheen
  • kruunuchakran kivi ja nopeuttaa henkistä kasvua
  • kärsivällisyyden ja täydellisyyden kivi
  • avaa yhteyttä Korkeimpaan
  • auttaa nopeuttamaan rukousten toteutusta
  • vahvitaa ja selkeyttää ajatusta, antaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä
  • tasapainottaa ja uudistaa kehoa, henkeä ja mieltä
  • aktivoi immuunisysteemiä ja tuo tasapainoa fyysiseen kehoon
  • auttaa migreeniin, huimaukseen ja matkapahoinvointiin
  • erinomainen kivi oman sisäisen kritiikin, negatiivisuuden ja pelon poistamiseen
  • aktivoi positiivisia tunteita ja ajatuksia
  • neutraloi haitallisia säteilyä
  • vahvistaa keskittymistä, auttaa muistamisessa
  • auttaa aineenvaihdunnassa ja siitä voi olla apua painonpudotuksessa

Tässä kohtaa googlailua päätin palata välittömästi korukauppaan ostamaan sormuksen itselleni. Lähtiessäni hehkutin eteisessä että lähden ostamaan sellaista sormusta, joka tekee minusta paremman ihmisen ja auttaa painonpudotuksessa. Poika pyöritteli silmiään ja totesi: ”Isä, äiti on ihan sekaisin”. Mies vastasi työhuoneestaan: ”Joo, ei se mitään. Ollaanhan me siihen jo totuttu”.

Laitoin sormuksen heti sormeen ja käyttöön. Kotimatkalla löysin sille vielä yhden käyttötarkoituksen: kivi on niin iso ja kirkas, että sormus toimii mainiosti myös heijastimena.

Normaali

Mörkömarraskuu

Edessä on kuukausista julmin – mörkömarraskuu. Tai ei, kyllä tammikuu on vielä pahempi. Silloin on pimeän lisäksi kylmää, eikä edessä odota joulun valo ja tunnelma pelastuksena pimeästä ja kosteasta. Ja silloin takana on jo pari kuukautta pimeää. Mutta ei surra vielä tammikuuta, kun olemme vasta marraskuun kynnyksellä.

Fiksua olisi tietenkin pyrähtää jonnekin etelään hetkeksi. Mutta olen laiska lähtemään. Matkustaminen on mielestäni rankkaa, enkä välttämättä viihdy vieraissa elinympäristöissä. Ehkä minusta on tullut kissa? Sekin tykkää olla tutussa paikassa.

Lisäksi matkustaessa tutut rutiinit katkeavat. Sehän tietenkin on matkustamisen tarkoituskin; päästä eroon rutiineista, tuulettaa omaa elämää. Mutta minä pidän rutiineista. Pidän siitä että Hesari odottaa aamulla ovenkahvassa ja kahvipannussa on tiettyä kahvia ja siinä ohessa kaksi hapankorppua mustalla emmentalilla. Paitsi että nyt kun olen katsonut Suurinta pudottajaa, ja siellä Riitta Väisänen kaipailee aamuista kanelipullaansa, olen saanut huonoja vaikutteita ja kokeillut kanelipullaa aamukahvin kyytipoikana. On se kyllä pahuksen hyvä vaihtoehto hapankorpuille.

Hotellien runsaista aamupalabuffeteista syön kaiken mahdollisen, otan kyytipojaksi skumppalasin, kaksikin, jos on tarjolla, parhaimmissa hotelleissa kuuluu aamiaisbuffan vakiovarustuksiin. Viimeksi tarjolla oli myös erilaisia terveyspirtelöitä, otin detox-pirtelön.

Oli siinä elimistöllä ihmettelemistä, kun sisään tunki terveellistä elimistöä puhdistavaa smoothieta ja heti perään skumppaa ja kahvia. Joten kyllä on ihmisen paras (ja terveellisintä) pysyä kotona omissa rutiineissaan. Tai ainakin allekirjoittaneen.

Mutta jotenkin tästä edessä siintävästä marraskuusta on selvittävä. Yksi konsti minulla on. Sille tulee hintaa suurin piirtein sen etelänmatkan verran, jos laskee yhteen matkan, majoituksen ja käyttörahat. Varaan joka viikoksi jonkun hoidon tai kylpylä-/saunakokemuksen.

Pääkaupunkiseudulla on paljon mahdollisuuksia. Puolen tunnin päässä on Långvik, se on ihan paras arkena, kun siellä ei ole ketään. Siellä en ole käynyt hoidoissa, olen vain nauttinut erilaisista saunoista ja altaista, ja suolahuoneesta, se pitää varata erikseen, mutta tekee hyvää jos on iho-ongelmia.

Yrjönkadun uimahallissa en ole käynyt aikoihin, sinne kannattaisi kyllä mennä. Sieltä voi vuokrata itselleen oman ”hytin”, missä voi levähtää saunomisen ja uimisen lomassa ja tilata pientä purtavaa. Hakaniemen Kulttuurisauna on upea, rauhoittava kokemus minimalistisuudessaan. Siellä on myös jännä, mystinen äänimaailma. Saunan jälkeen voi nauttia esimerkiksi keitetyn kananmunan ja teetä. Uunisaaressa on aamusauna, ja sieltä voi mennä myös mereen uimaan, ja se on myös rauhallinen paikka, eikä siellä ole turisteja, toisin kuin Löylyssä.

Vartalohoidoista suosin aromaattista hierontaa, aito thaihieronta on myös hyvä ja intialainen päähieronta öljyllä tehtynä yhdistettynä kasvohoitoon tai niska-hartiaseudun hierontaan on superia koko pääaluelle. Sen jälkeen on ihan pilvissä. Tekee ihanaa, jos kärsii hampaiden narskuttelusta, ja leukaperät ovat siksi kipeät. Tai jos on stressiä.

Joitakin vuosia sitten työkaveri vinkkasi hiusten energialeikkauksesta. Niitä tekee Helsingissä Tukkatalo. Hoito kestää puolitoistatuntia, sisältää intialaisen päähieronnan ja spesiaalin leikkauksen, missä hiukset leikataan niiden luonnollista kasvua ja kasvusuuntaa kunnioittaen, ei käytetä ohennussaksia, ei tehdä teräviä kulmia. Hiuksista tulee luonnollisen kauniit, ja ne pitävät mallinsa paremmin myös kasvaessaan. Koko puolentoistatunnin hoito tehdään hiljaisuudessa, sermien takana, muistaakseni jotakin rentouttavaa pimpelipom-musiikkia oli taustalla. Oli hyvä kokemus, eikä hiuksiani ole koskaan ennen leikattu paremmin.

Siitä pitäen olen käynyt leikkauttamassa hiukseni samalla kampaajalla. Hänestä tuli luottokampaajani. Tosin tätä energialeikkausta en ole teettänyt, on sen verran hintava, muistaakseni 90 €. Mutta nyt ajattelin mörkö-marraskuun kunniaksi teettää seuraavalla kerralla taas energialeikkauksen. Tarkemmin ajateltuna, voisi muuttaa omaa kampaamosykliä, kävisi vain joka toinen kuukausi ja ottaisi tämän kalliimman energialeikkauksen. Sittenhän se olisi jopa edullisempi vaihtoehto.

Oleellisena osana omaa mörkömarraskuu toimintaa on kylmässä merivedessä uinti. Eilen uintipaikalla oli samaan aikaan teräsmummo, joka pulahti veteen ennen minua. Ui kauas. Minä katsoin perään ja ajattelin; pitäisikö olla huolissaan, mitä jos siltä alkaa vetää suonta jalasta? Minulla ei ollut mukana edes puhelinta, että olisi saanut hälytettyä apua.

Uin oman satsini; laskin kahteenkymmeneen ja nousin kuivattelemaan. Minulla oli jo vaatteet päällä, kun mummo nousi vedestä. Kysyin, miten hän voi uida noin pitkään kylmässä. Sanoi että on totuttanut itsensä siihen. Ja että tärkeää on seurata omaa vointia niin, että jaksaa uinnin päälle vielä vetää itsensä ylös laiturille. Siinä on hankalat ne tikkaat. Sanoi laskevansa sataanviiteenkymmeneen. Sitä kohti siis. Kurottavaa on minun kahdestakymmenestä! Ihailen näitä kylmäuintipaikan mummoja, ne tuntuvat ihan voittamattomilta. Jää kyllä kaikenmaailman rambot toiseksi. Enpä usko että Sylvester Stallone kestäisi vedessä edes viiteen.

Ja kirsikkana mörkömarraskuun kakussa: juhat! Yhtenä lauantaina on tarkoitus pitää kepeät Art Afternoon Coctail Partyt. Skumpat on jo valmiina ostettuna Viron lautalta, tarjoilut tilaamista vaille valmiit ja iltapäivän taiteellinen ohjelma suunniteltu.

Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa jääkylmää vettä ja silirimpis-meininkiä!

Uskon että etsimällä omat voimia tuovat, mieltä ja kehoa uudistavat ja rentouttavat konstit selviämme tästäkin mörkömarraskuusta. Pian onkin jo joulukuu, ja voimme nauttia sen tunnelmasta.

Normaali

Ihmisten käyttöliittymä

Jäin miettimään kohtaamisen ja kommunikaation vaikeutta.

Nuori työtuttava, jolla on äärimmäisen kauniit – vaaleat, pitkät ja kiharat hiukset – meni vaihtamaan autoonsa talvirenkaita. Rengasliikkeen pojat olivat innostuneet ja heittivät small-talk’ia: ”Tulitko hiuksia leikkaamaan? Meillä on täällä täyden palvelun autokorjaamo. Kaikki onnistuu”. Tuttava koki tämän loukkaavana, ja päätti että ei vastedes siihen rengasliikkeeseen mene.

Itse olen siinä iässä, että perään viheltelee enää vesipannu, eikä kukaan vahingossakaan flirttaile. Nyt lurahti vale; eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun mökkipaikkakunnan papat flirttailivat huoltoasemalla! Mutta se taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, tarkemmin ajatellen ehkä jopa tällä vuosikymmenellä. Niinpä talvi-/kesärenkaiden vaihto on minulle vuoden kohokohtia. Autokorjaamoilla ja rengashalleissa vallitsee aito äijäkulttuuri, positiivisessa mielessä. Enää en ole sentään nähnyt rengasliikkeiden tyttökalentereita seinillä, mutta muuten tunnelma sähköistyy naisasiakkaan saapuessa kaksi kertaa vuodessa man-caveen.

Olen saanut aina äärimmäisen hyvää palvelua. Joskus olen kysynyt jotakin neuvoja autoon liittyen ja minua on opastettu. Viimeksi kysyin, mitä pitää autolle tehdä, jos sen laittaa pois käytöstä talveksi. Sain hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet.

Voi olla että kasvuympäristö (kolme isoveljeä) on koulinut luonnetta. Myös aiemmat työpaikat olivat miesvaltaisia, huumori oli ronskia ja toiminta suoraviivaista. Naiselliset kiertoilmaisut ja rivienvälipuheet eivät olleet käytössä, niitä olen kohdannut vasta myöhemmissä elämänvaihessa, ja ne tuottavat minulle välillä vaikeuksia, niitä en hallitse.

Mutta tuo tukkaepisodi. Se saa minut surulliseksi. Siinä amispoika kohtasi korkeastikoulutetun naisen. Poika yritti flirttailla, sai takkiinsa. Ja tyttö koki itsensä loukatuksi, saaneensa huonoa palvelua ja kohdanneensa epämääräistä vihjailua. Kaikille huono ja epäonnistunut kohtaaminen. Tarkoitus ei todennäköisesti ollut loukata, mutta pieleen meni.

Miten vaikeata kommunikointi onkaan! Miten helposti syntyy väärinkäsityksiä! Meidän ihmisten käyttöliittymä on varsin vaikeasti hallittavissa, eikä uusia päivityksiäkään ole saatavilla. Niinpä ihmissuhteissa pitää haparoida kuin syntymäsokea pimeässä. (Mitähän tuokin vertaus nyt sitten tarkoitti? Kuullosti vain niin kivalta, olkoon. Ei ole tarkoitus loukata sokeita.)

Ehkä meidän kannattaisi yrittää olla vähemmän herkkähipiäisiä. Osata tulkita tarkoitusperät. Ollaanko liikkeellä loukkaamistarkoituksessa vai bona fide (=latinaa, vilpittömin mielin)? Ja olla vähän lempeämpiä kanssaihmisille. Kaikki eivät ole supliikki-ihmisiä. ”Huonon” käytöksen takana voi myös olla diagnoosi, silloin kommunikointi on haasteellista ja nyanssit hukassa, silloin käytös voi vaikuttaa normi-ihmisestä töykeältä.

Meitä on niin moneen junaan, ja moni seisoo yhä asemalla koskaan kyytiin pääsemättä.

Normaali