On vain yksi ajatus

Miten voi ihminen olla näin huonolla tuulella? En ole viitsinyt kirjoittaa tänne mitään, kun ajattelin tartuttavani pahantuulisuuteni, ja eihän sitä edes ole mitään kerrottavaa, kun on huonolla tuulella. Ajatus ei kulje. Kaikki energia ja voimavarat menevät kiukkuun. On vain yksi ajatus: vitutus. (Tulipas hieno lause vahingossa. Siitä saisi vaikka statement-paidan, tai tekstin mukin kylkeen.)

Nyt tuntuu, että mikään ei onnistu. Torkkupeitto, jota olen väkertänyt puoli vuotta tuli vihdoin valmiiksi, mutta olen siihen totaalisen pettynyt. En yhtään tykkään väreistä! Tarkoitus oli tehdä yksivärinen, mutta innostunut lankakauppias sai minut ostamaan liukuvärjättyä lankaa, ja ne näyttivätkin ihanilta kerällä. Mutta ei! Liukuvärjäys on kyllä helppo, mutta lopputulos on huono. Siinä on taas tekele kaapin perukoille.

Se oli torkkupeittoprojektissa kiva, että sattui valmistumaan juuri nyt pyhäinpäiväksi. Tein siihen kaksi mustaa raitaa, vuoden aikana menehtyiden omaisten (veli & täti) muistoksi. Sellaiset sururaidat. Tuntui merkitykselliseltä että torkkupeitto valmistui juuri nyt, kun on aika muistella edeltä menneitä.

Muita pieleen menneitä asioita: keramiikkakurssi ja pieleen menneet kipot. Syytän kyllä huonoa ohjausta. Mielestäni kurssin vetäjä ei osannut hommaansa, ja suhtautui opetukseen ylimalkaisesti.

Kaiken lisäksi nyt tulevana viikonloppuna on uusi kurssi, keraaminen veisto, ja suhtaudun siihen edellisen kurssin perusteella jo etukäteen varsin negatiivisesti: ei tule onnistumaan. Miksi ihmeessä minä änkeän itseni aina uudelleen ja uudelleen näille käsityökursseille todistaakseni itselleni että en ole käsityöihminen? En ole, minä vain haluaisin olla. Niin kuin haluaisin olla puutarhaihminenkin, enkä ole. Yleensä istutan kaikki pieleen ja tapan kasvit.

Luulisi että ihminen jo tässä iässä tietää mitä on, ja mitä ei ole? Vai sekoittaako nämä vaihdevuodet ihmisen minäkuvan niin perusteellisesti. Vähän sama kuin murrosiässäkään ei oikein tiedä, mikä on ja kokeilee sitten vähän kaikkea löytääkseen oman tyylinsä. Minulla on se sama 52-vuotiaana.

Entäpä sitten auton akku. Velipojalta perimäni auto on laitettu talveksi seisontarekisteriin ja pois käytöstä. Tarkoitus oli irrottaa siitä akku ja viedä sisälle lämpimään. Mutta en vain saanut sitä saakutin akkua irti! Puoli päivää väkersin ja lopulta luovutin!

Ensin oli vaikeuksia irrottaa akun navat. Yksi ruuvinväännin tipahti heti alkuunsa, ja katosi auton sisuksiin. Piti lähteä kauppaan ostamaan uusi. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut oikean kokoista, menin toiseen. Siellä myyjä katsoi mallina tuomaani, tarkoitus oli ostaa siitä yhtä kokoa isompi, että numero ei täsmää. Se oli tuumakoossa. Eikä heillä ollut juuri tarvitsemaani kokoa. Sen sijaan siellä kauppa nro ykkösessä oli, joten piti ajaa takaisin sinne.

Sain siis vihdoin oikean työvälineen ja akun navat irti. Mutta silti akku ei irtoa. Se on jotenkin kiinnitetty siihen pohjaan, enkä keksi miten. Tekisi mieli huutaa ääneen, mutta en viitsi kun pikkulinnut pelästyy. Jos täällä enää mitään pikkulintuja on. Hiiriä vain, jotka änkeävät sisälle pakkasta pakoon.

Haravointiin on jäänyt loppusilausta vaille kesken, kun talvi oli jo tullutkin ja loput lehdet jäätyneet kiinni maahan, että se siitä. Siinä sitten ovat.

Vintissä odottaa kahdeksan pikkuruutuista ikkunaa entisöintiä. En uskalla aloittaa, koska pieleen menee kumminkin. Toisaalta, jos en sitä tee, jää kasvihuone haaveeksi.

Lihapataan tuli liikaa suolaa. Söin silti.

Eli nyt ei ole onnistunut mikään vähään aikaan. Itsetunto on alamaissa.

Niin ja hammaslääkäri sanoi, että pitää aloittaa oikomishoito. Hampaat jatkavat omaa kulkuaan vinksalleen, eikä niillä pysty kohta syömään. Maksaa maltaita ja kestää kauan. En tiedä, jaksanko sitä? Nyt ymmärrän, miksi kaikilla vanhoilla oli ennen vanhaan tekohampaat. Jotenkin tuntuu että eikös se olisi paljon kätevämpää; napsaista kaikki omat hampaat pois ja laittaa tilalle uutuuttaan kiiltävät tekarit? Nyt yritetään vääntää ja kääntää omista leegoista toimivat. En tiedä, mutta ei tämä nyt tunnu hyvältä.

Nykyisin ne oikomisraudat ovat kyllä sellaiset muovikuoret, jotka laitetaan omien hampaiden päälle. Ne ei edes näy. Mutta ne päällä ei voi syödä. Otetaan pois syömisen ajaksi. Joten tässä tulee samalla laihdutuskuuri. Ei sitä viitsi joka naksun takia oikomiskuoria irroittaa. Tai joka paikassa.

Voi taivas, mitä tästä tulee. Toisaalta leukakipu on sen verran kroonista, että en näinkään jaksa. Entisenä hevostyttönä tiedän, että hevosen iän pystyi katsomaan sen hampaista. Taitaa päteä myös ihmiseen.

Huomenaamulla tulee nuohooja. Olen tyhjentänyt uunipesät tuhkasta. Mitenkähän nokipoika pysyy jäisellä peltikatolla? Jää nähtäväksi.

Toivottavasti paremmissa fiiliksissä ensi kerralla.

Normaali

Wanna-be pikkutyttö

Käyn lenkillä puistossa, missä on usein päiväkotiryhmiä ulkoilemassa ja viikonloppuisin perheitä.

Eräänä sunnuntaina ehkä noin viisivuotias tyttö poseerasi syksyn lehtien keskellä vaaleanpunaisen hapsulaukun kanssa, isä otti kuvia kännykällään ja kehui.

Kerran vastaan tuli kokonainen päiväkotiryhmä keppihevostyttöjä. Minäkin olisin keppihevostyttö, jos olisin pieni. Minullakin olisi vaaleanpunainen hapsulaukku. Ihailen näitä pikkutyttöjä.

Olisi ihanaa olla hetki pikkutyttö! Tarkoitan sitä tunnetta, missä on sataprosenttisesti tässä ja nyt, toisaalta myös samanaikaisesti mielikuvitusmaailmassa, on täysin peloton ja varma itsestään. Haluaisin yhden iltapäivän pikkutyttöyttä!

Juontaja-malli-ad Anne Kukkohovi kertoi haastattelussa siitä, miten merkityksellistä lapsena koettu isän rakkaus ja huomio on ollut hänelle. Samaa puhui kirjailija Outi Pakkanen radion haastattelussa. Kesällä tapasin legendaarisen Kirsti Paakkasen, ja myös hän kertoi isästään, joka oli ollut kannustava ja rohkaiseva. Kaikkien näiden naisten isät olivat valaneet tyttäriinsä uskoa siihen että he pystyvät mihin vain haluavat. Voisin melkein korvamerkata tuntemani naiset sen perusteella, ovatko he saaneet isäihalailua lapsena. Isän arvostuksen kokeneet tytöt omaavat absolutely paremman itsetunnon.

Sain ahkeran, työlleen omistautuvan isän, mutta en saanut minua ihailevaa isää. Minulla oli yltäkylläinen lapsuus, mutta henkisetä tyttökannustusta en koskaan saanut, itsetuntoani ei kasvatettu. Ehkä juuri tässä on lapsenkasvatuksen ydin; lasta ei pidä kasvattaa, mutta lapsen itsetuntoa pitää terveellä tavalla konkreettisesti kasvattaa.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään muistoa isän kanssa vietetystä ajasta. Paitsi yksi. Tiistaisin äiti lähti kirkkokuoroon ja isä jäi lapsenvahdiksi. Isä luki saman sadun. Ja kun olin nukahtanut – tai isä luuli että olin nukahtanut – hän lähti töihin. Se oli isän elämää. Ja se oli minun pikkutytön elämääni.

Harrastin pienenä balettia. Äiti ompeli minulle hienon asun, valkoisen, missä oli tutuhelma. Sain myös balettitossut. Muistaakseni harrastus ei kestänyt kauan, juuri sen verran aikaa että sain varusteet. Balettimekko oli ihana. Pidin itsestäni siinä. Minulla on vieläkin tallessa molemmat. Balettitossut roikkuvat koristeena mökin eteisen seinällä.

Ilmeisesti jonkin sortin regerssiovaihe meneillään. Sain kutsun kanta-asiakasiltaan erääseen vaateliikkeeseen, juotuani riittävän monet tervetuliaismaljat, koin tarpeelliseksi ostaa itselleni sinisen, polvipituisen pitsitutun. Kotona vannoin pitäväni sitä tästedes aina. Se tulisi olemaan arkivaatteeni ja identiteettini. Alle voisi pukea legginsit tai paksut sukkikset.

Tarkemmin ajateltuani ja itseäni analysoituani tajusin että ehkä ostin tutuhameen päästäkseni takaisin lapsuuteeni, siihen balleriinavaiheeseen, pikkutytöksi. Puuttuu vain isähahmo, joka lähtisi kanssani kaksin lähipuistoon, ottaisi minusta nättejä instakuvia, kertoisi että pystyn mihin vain. Jos isä eläisi, raahaisin hänet senioritalosta rullatuolissa puistoon, pakottaisin valokuvaamaan ja kehumaan. Ehkä jotain itsetunnossani olisi vielä korjattavissa.

Yhtä hyvin voisin ostaa keppihevosen ja lähteä laukalle.

Jos näette minun laukkaavan lähipuistossa keppihevosella sininen tutuhame päällä, soittakaa 112.

¨

Normaali

Radikaaleinta on sivistys!

Eräs ihailemani henkilö on Ruben Stiller. Pidän hänen älykkyydestään, itseironiastaan ja tyylistää haastatella. Hän ei koskaan häpäise haastateltavaansa. Silti keskustelu ei ole nössöä. Se jos mikä osoittaa suurta taitoa. Hän osaa myös loistavasti analysoida itseään.

Yle Areenalla on pod-cast sarja nimeltä Avoin kysymys, ja ohjelman vieraana on yhdessä jaksossa Ruben Stiller. Olipa mielenkiintoista kuulla hänen omista ajatuksistaan.

Ohjelmassa Rubenilta kysyttiin, mikä on radikaaleinta tässä ajassa. Hän vastasi että sivistys, se on kaikkein radikaaleinta. Ja että hän ei pidä nykysuuntauksesta, missä kaikki ovat koko aikaa tuohtuneita, vihaisia ja loukkantuneita. Amen! Olen niin samaa mieltä! Oikein ihmetyttää, miten ihmiset jaksavat olla niin negatiivisissa moodeissa ja ruokkia omaa negatiivisuuttaan haukkumalla muita somessa.

Media itse ruokkii myös tätä ilmiötä. Eräässä toisessa ohjelmassa Kaarina Hazard puhui harmaasta vyöhykkeestä. Todellisessa, oikeassa elämässä on paljon harmaata aluetta, mutta media haluaa vain mustaa ja valkoista, vastakkainasettelua. Harmaa ei ole medialle kiinnostavaa, vaikka se on totta.

Maahanmuutto on juuri yksi sellainen asia, mikä tulee tästä mieleen, vaikka se ei kyseisen ohjelman aihe ollutkaan. Siinä on paljon harmaata, mutta media ja esillä olevat agendat ovat aina joko mustaa tai valkoista.

Koska nyt on loppusyksy ja luonto on harmaata, ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota tähän väriin ja sen edustamaan arvomaailmaan. Harmaa on hyvä, se tasapainottaa. Poislukien harmaa talous, sitä emme kannata. Ei sen puoleen – tunnustan – kyllä joskus ihan tahallani sanon jollekin ”nappikauppiaalle” että en tarvitse sitä kuittia.

Näinä aikoina ei ole kivaa olla poliitikko tai toimittaja. Helposti joutuu nettitrollien saaliiksi ja vihapuheen kohteeksi. Toivon voimia ja rohkeutta heille kaikille työssään. Hatun nosto, teette arvokasta työtä. Tehkää se myös arvokkaasti, luottaen ajan radikaaleimpaan aseeseen, sivistykseen! Kuten Kaarina ja Ruben.

Normaali

Miten eroon vaihdevuosioireista?

Täytynee kirjoittaa tilannekatsaus vaihdevuosiongelmiin, kun on näistä asioista tullut avauduttua matkan varrella. Käänne parempaan on tapahtunut, ja toivon tämän todellakin jäävän vallitsevaksi olotilaksi, sen verran huono tilanne oli vielä hetki sitten. Olin lähes paniikissa oireiden ja väsymyksen kanssa.

Taustaa, kertausta ja nykytilanne:

  • kuukautiset loppuivat kesällä, heinäkuussa oli viimeksi
  • Elokuussa alkoivat kuumat aallot, pahimmillaan 2-3 tunnin välein. Yöllä heräsin kolme-neljä kertaa hikoiluun ja juomaan vettä. Sen seurauksena nukuin huonosti, olin väsynyt ja ärtynyt.
  • Kävin gynekologilla, joka totesti että ”joo, kuolluttahan täällä on”, ja määräsi hormonikorvaushoidon. En kuitenkaan aloittanut sen käyttöä, koska kuukautiset olisivat palanneet jopa tavallista runsaampina. Minusta kuukautisten poisjäänti oli koko asiassa parasta, miksi siitä luopuisin? Vasta muutaman vuoden kuluttua hormoonikorvauslääkitys olisi vaihdettu sellaiseen, että kuukautiset jäisivät pois. Jotenkin myös epäröin vuosikausia jatkuvaa lääkitystä. Ja mitä sitten tapahtuisi, kun lääkitys lopetettaisiin, palautuisivatko vaihdevuosioireet? Päätin kärsiä.
  • Viikko sitten päätin aloittaa rankan urheilun. Olin kyllä tähänkin asti käynyt lenkillä, sauvakävelyllä ja jumppaillut kotona. Mutta yöväsymyksestä johtuen liikunta jäi yhä vähemmälle, en jaksanut. Nyt sain jostain voimia aloittaa, laitoin kovan kovaa vasten. Päätin pistää hanttiin tosissani. Hommasin kuntosalikortin ja siihen vielä ryhmäliikuntatunnit päälle. Ajattelin että jos hikoilen liikunnasta, ei hikeä ja kuumuutta voi enää riittää muuhun, syyttä suotta tapahtuvaan kuumotteluun.
  • Olen nyt viikon treenannut kuin maniac. Joka paikkaan sattuu. Mutta kas; olen nukkunut yöni hyvin, muutos tapahtui heti ensimmäisestä päivästä, herään enää vain kerran yössä ja sekin kuumotus on enää lievä, kuin tulitikun sytyttäisi! Myös päivällä kuumia aaltoja tulee harvemmin ja lievempinä. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että liike on lääke, en olisi uskonut että liikunta toimii hormonaalisiin asioihin, mutta näin näyttää ainakin omalta kohdaltani olevan.
  • Ravintolisänä olen käyttänyt luontaistuotekaupan salviasta valmistettua Menoforcea ja maca-jauhetta olen lisännyt iltasmoothien. Maca-jauheen pitäisi tukea kehon hormonitoimintaa. Hyvä smoothie tulee kun surauttaa sekaisin banaanin, kaurajuomaa, kanelia, maca-jauhetta ja seesasaminsiemeniä. Lisään siihen vielä lääkärin määräämää suolen toimintaa edistävää Vi-sibliniä (kuituvalmiste) lusikallisen. Menee sinä samassa sekin.
  • Suosittelen kokeilemaan vaihdevuosioireisiin ja kuumiin aaltoihin rankkaa liikuntaa. Minulla näyttää auttavan. Koska hormonitoiminta on muutostilassa, kiloja kertyy helpommin kuin ennen ja uusiin paikkoihin – eli vyötärölle – auttaa rankka liikunta myös pitämään painonhallinnan kurissa.
  • Nyt vain toivon että jaksan pitää kiinni tästä määrästä liikuntaa. Toisaalta, jos lopetan ja negatiiviset vaikutukset palaavat, palaan takuulla nopeasti ruotuuni salille treenaamaan!

Normaali

Kaikentekevä sormus

Kävelin kuntosalilta kotiin. Matkan varrella ikkunashoppailin pikkuputiikkien näyteikkunat. Eräässä kultasepänliikkeessä Johanneksenkirkkoa vastapäätä myydään myös vintagekoruja ja yksi ikkunoista on varattu niille.

Kerran, vuosia sitten, näin samaisessa ikkunassa miesten kultaisen ranneketjun, jonka laatassa oli kaiverrus ”Pera”. Pystyin kuvittelemaan Peran: Autokauppias tai varaosamyyjä, tosimies. Kotona Pera pukeutuu salihousuihin ja hihattomaan paitaan, joka jättää näkyville treenatut hauikset ja tatuoinnit. Vaimoaan Pera puhuttelee lempeästi Eukoksi. Televisiosta Pera katsoo äijäohjelmia kuten sitä missä testataan autoja eri olosuhteissa tai onnettomuussyyntutkintaohjelmaa tai poliisiohjelmia, ja samalla syö arkisin rahkaa, viikonloppuisin juo nelosolutta. Korun Pera oli ostanut itse itselleen syntymäpäivälahjaksi tai jonkun saavutuksen kunniaksi, esimerkiksi silloin kun nosti 200 kiloa penkiltä ensi kertaa. Tai ehkä perhe on ostanut korun Peralle 50-vuotislahjaksi. Miksiköhän Pera on joutunut korusta luopumaan? Oliko hän ehkä kuollut, tai oliko kuntosali mennyt konkurssiin?

En ostanut Pera-korua. Mutta se on kyllä harmittanut. Siinä oli jotakin niin puhuttelevaa. Nyt huomioni näyteikkunassa kiinnittyi erääseen sormukseen, jossa oli poikkeuksellisen iso, pyöreä ja kirkas kivi.

Minulla on kaksi pukeutumiskikkaa: toinen on huomiokengät ja toinen huomiosormus. Niiden tehtävänä on kiinnittää huomio pois muista seikoista. Kun jalassa on erikoiset kengät, kukaan ei katso kasvoihin. Joten jos on huonotukkapäivä tai naama väsynyt, kannattaa laittaa erikoiset kengät jalkaan. Iso sormus taas peittää alleen maatiaissormet, allergiaoireet ja kortisonivoiteen jättämät jäljet sormissa.

Menin sisälle liikkeeseen katsomaan sormusta tarkemmin. Sen oli valmistanut helsinkiläinen kultaseppä vuonna 1966, vuotta ennen syntymääni. Kivi oli vuorikristallia. Sormus sopi oikean käden nimettömääni täydellisesti. En kuitenkaan ostanut sormusta, jäin miettimään asiaa.

Kotona googlasin vuorikristallista. Löysin monenlaista tietoa:

  • auttaa negatiivisuuden karkottamisessa
  • parantaa. Antiikin aikana vuorikristalli laitettiin kipeään kohtaan, esim. haavaan tai palovammaan.
  • käytetty uskonnollisissa riiteissä, mm. hautajaisissa karkoittamaan paholainen
  • horoskooppimerkeissä liittyy oinaaseen, leijonaan ja vesimieheen
  • kruunuchakran kivi ja nopeuttaa henkistä kasvua
  • kärsivällisyyden ja täydellisyyden kivi
  • avaa yhteyttä Korkeimpaan
  • auttaa nopeuttamaan rukousten toteutusta
  • vahvitaa ja selkeyttää ajatusta, antaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä
  • tasapainottaa ja uudistaa kehoa, henkeä ja mieltä
  • aktivoi immuunisysteemiä ja tuo tasapainoa fyysiseen kehoon
  • auttaa migreeniin, huimaukseen ja matkapahoinvointiin
  • erinomainen kivi oman sisäisen kritiikin, negatiivisuuden ja pelon poistamiseen
  • aktivoi positiivisia tunteita ja ajatuksia
  • neutraloi haitallisia säteilyä
  • vahvistaa keskittymistä, auttaa muistamisessa
  • auttaa aineenvaihdunnassa ja siitä voi olla apua painonpudotuksessa

Tässä kohtaa googlailua päätin palata välittömästi korukauppaan ostamaan sormuksen itselleni. Lähtiessäni hehkutin eteisessä että lähden ostamaan sellaista sormusta, joka tekee minusta paremman ihmisen ja auttaa painonpudotuksessa. Poika pyöritteli silmiään ja totesi: ”Isä, äiti on ihan sekaisin”. Mies vastasi työhuoneestaan: ”Joo, ei se mitään. Ollaanhan me siihen jo totuttu”.

Laitoin sormuksen heti sormeen ja käyttöön. Kotimatkalla löysin sille vielä yhden käyttötarkoituksen: kivi on niin iso ja kirkas, että sormus toimii mainiosti myös heijastimena.

Normaali

Mörkömarraskuu

Edessä on kuukausista julmin – mörkömarraskuu. Tai ei, kyllä tammikuu on vielä pahempi. Silloin on pimeän lisäksi kylmää, eikä edessä odota joulun valo ja tunnelma pelastuksena pimeästä ja kosteasta. Ja silloin takana on jo pari kuukautta pimeää. Mutta ei surra vielä tammikuuta, kun olemme vasta marraskuun kynnyksellä.

Fiksua olisi tietenkin pyrähtää jonnekin etelään hetkeksi. Mutta olen laiska lähtemään. Matkustaminen on mielestäni rankkaa, enkä välttämättä viihdy vieraissa elinympäristöissä. Ehkä minusta on tullut kissa? Sekin tykkää olla tutussa paikassa.

Lisäksi matkustaessa tutut rutiinit katkeavat. Sehän tietenkin on matkustamisen tarkoituskin; päästä eroon rutiineista, tuulettaa omaa elämää. Mutta minä pidän rutiineista. Pidän siitä että Hesari odottaa aamulla ovenkahvassa ja kahvipannussa on tiettyä kahvia ja siinä ohessa kaksi hapankorppua mustalla emmentalilla. Paitsi että nyt kun olen katsonut Suurinta pudottajaa, ja siellä Riitta Väisänen kaipailee aamuista kanelipullaansa, olen saanut huonoja vaikutteita ja kokeillut kanelipullaa aamukahvin kyytipoikana. On se kyllä pahuksen hyvä vaihtoehto hapankorpuille.

Hotellien runsaista aamupalabuffeteista syön kaiken mahdollisen, otan kyytipojaksi skumppalasin, kaksikin, jos on tarjolla, parhaimmissa hotelleissa kuuluu aamiaisbuffan vakiovarustuksiin. Viimeksi tarjolla oli myös erilaisia terveyspirtelöitä, otin detox-pirtelön.

Oli siinä elimistöllä ihmettelemistä, kun sisään tunki terveellistä elimistöä puhdistavaa smoothieta ja heti perään skumppaa ja kahvia. Joten kyllä on ihmisen paras (ja terveellisintä) pysyä kotona omissa rutiineissaan. Tai ainakin allekirjoittaneen.

Mutta jotenkin tästä edessä siintävästä marraskuusta on selvittävä. Yksi konsti minulla on. Sille tulee hintaa suurin piirtein sen etelänmatkan verran, jos laskee yhteen matkan, majoituksen ja käyttörahat. Varaan joka viikoksi jonkun hoidon tai kylpylä-/saunakokemuksen.

Pääkaupunkiseudulla on paljon mahdollisuuksia. Puolen tunnin päässä on Långvik, se on ihan paras arkena, kun siellä ei ole ketään. Siellä en ole käynyt hoidoissa, olen vain nauttinut erilaisista saunoista ja altaista, ja suolahuoneesta, se pitää varata erikseen, mutta tekee hyvää jos on iho-ongelmia.

Yrjönkadun uimahallissa en ole käynyt aikoihin, sinne kannattaisi kyllä mennä. Sieltä voi vuokrata itselleen oman ”hytin”, missä voi levähtää saunomisen ja uimisen lomassa ja tilata pientä purtavaa. Hakaniemen Kulttuurisauna on upea, rauhoittava kokemus minimalistisuudessaan. Siellä on myös jännä, mystinen äänimaailma. Saunan jälkeen voi nauttia esimerkiksi keitetyn kananmunan ja teetä. Uunisaaressa on aamusauna, ja sieltä voi mennä myös mereen uimaan, ja se on myös rauhallinen paikka, eikä siellä ole turisteja, toisin kuin Löylyssä.

Vartalohoidoista suosin aromaattista hierontaa, aito thaihieronta on myös hyvä ja intialainen päähieronta öljyllä tehtynä yhdistettynä kasvohoitoon tai niska-hartiaseudun hierontaan on superia koko pääaluelle. Sen jälkeen on ihan pilvissä. Tekee ihanaa, jos kärsii hampaiden narskuttelusta, ja leukaperät ovat siksi kipeät. Tai jos on stressiä.

Joitakin vuosia sitten työkaveri vinkkasi hiusten energialeikkauksesta. Niitä tekee Helsingissä Tukkatalo. Hoito kestää puolitoistatuntia, sisältää intialaisen päähieronnan ja spesiaalin leikkauksen, missä hiukset leikataan niiden luonnollista kasvua ja kasvusuuntaa kunnioittaen, ei käytetä ohennussaksia, ei tehdä teräviä kulmia. Hiuksista tulee luonnollisen kauniit, ja ne pitävät mallinsa paremmin myös kasvaessaan. Koko puolentoistatunnin hoito tehdään hiljaisuudessa, sermien takana, muistaakseni jotakin rentouttavaa pimpelipom-musiikkia oli taustalla. Oli hyvä kokemus, eikä hiuksiani ole koskaan ennen leikattu paremmin.

Siitä pitäen olen käynyt leikkauttamassa hiukseni samalla kampaajalla. Hänestä tuli luottokampaajani. Tosin tätä energialeikkausta en ole teettänyt, on sen verran hintava, muistaakseni 90 €. Mutta nyt ajattelin mörkö-marraskuun kunniaksi teettää seuraavalla kerralla taas energialeikkauksen. Tarkemmin ajateltuna, voisi muuttaa omaa kampaamosykliä, kävisi vain joka toinen kuukausi ja ottaisi tämän kalliimman energialeikkauksen. Sittenhän se olisi jopa edullisempi vaihtoehto.

Oleellisena osana omaa mörkömarraskuu toimintaa on kylmässä merivedessä uinti. Eilen uintipaikalla oli samaan aikaan teräsmummo, joka pulahti veteen ennen minua. Ui kauas. Minä katsoin perään ja ajattelin; pitäisikö olla huolissaan, mitä jos siltä alkaa vetää suonta jalasta? Minulla ei ollut mukana edes puhelinta, että olisi saanut hälytettyä apua.

Uin oman satsini; laskin kahteenkymmeneen ja nousin kuivattelemaan. Minulla oli jo vaatteet päällä, kun mummo nousi vedestä. Kysyin, miten hän voi uida noin pitkään kylmässä. Sanoi että on totuttanut itsensä siihen. Ja että tärkeää on seurata omaa vointia niin, että jaksaa uinnin päälle vielä vetää itsensä ylös laiturille. Siinä on hankalat ne tikkaat. Sanoi laskevansa sataanviiteenkymmeneen. Sitä kohti siis. Kurottavaa on minun kahdestakymmenestä! Ihailen näitä kylmäuintipaikan mummoja, ne tuntuvat ihan voittamattomilta. Jää kyllä kaikenmaailman rambot toiseksi. Enpä usko että Sylvester Stallone kestäisi vedessä edes viiteen.

Ja kirsikkana mörkömarraskuun kakussa: juhat! Yhtenä lauantaina on tarkoitus pitää kepeät Art Afternoon Coctail Partyt. Skumpat on jo valmiina ostettuna Viron lautalta, tarjoilut tilaamista vaille valmiit ja iltapäivän taiteellinen ohjelma suunniteltu.

Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa jääkylmää vettä ja silirimpis-meininkiä!

Uskon että etsimällä omat voimia tuovat, mieltä ja kehoa uudistavat ja rentouttavat konstit selviämme tästäkin mörkömarraskuusta. Pian onkin jo joulukuu, ja voimme nauttia sen tunnelmasta.

Normaali

Ihmisten käyttöliittymä

Jäin miettimään kohtaamisen ja kommunikaation vaikeutta.

Nuori työtuttava, jolla on äärimmäisen kauniit – vaaleat, pitkät ja kiharat hiukset – meni vaihtamaan autoonsa talvirenkaita. Rengasliikkeen pojat olivat innostuneet ja heittivät small-talk’ia: ”Tulitko hiuksia leikkaamaan? Meillä on täällä täyden palvelun autokorjaamo. Kaikki onnistuu”. Tuttava koki tämän loukkaavana, ja päätti että ei vastedes siihen rengasliikkeeseen mene.

Itse olen siinä iässä, että perään viheltelee enää vesipannu, eikä kukaan vahingossakaan flirttaile. Nyt lurahti vale; eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun mökkipaikkakunnan papat flirttailivat huoltoasemalla! Mutta se taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, tarkemmin ajatellen ehkä jopa tällä vuosikymmenellä. Niinpä talvi-/kesärenkaiden vaihto on minulle vuoden kohokohtia. Autokorjaamoilla ja rengashalleissa vallitsee aito äijäkulttuuri, positiivisessa mielessä. Enää en ole sentään nähnyt rengasliikkeiden tyttökalentereita seinillä, mutta muuten tunnelma sähköistyy naisasiakkaan saapuessa kaksi kertaa vuodessa man-caveen.

Olen saanut aina äärimmäisen hyvää palvelua. Joskus olen kysynyt jotakin neuvoja autoon liittyen ja minua on opastettu. Viimeksi kysyin, mitä pitää autolle tehdä, jos sen laittaa pois käytöstä talveksi. Sain hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet.

Voi olla että kasvuympäristö (kolme isoveljeä) on koulinut luonnetta. Myös aiemmat työpaikat olivat miesvaltaisia, huumori oli ronskia ja toiminta suoraviivaista. Naiselliset kiertoilmaisut ja rivienvälipuheet eivät olleet käytössä, niitä olen kohdannut vasta myöhemmissä elämänvaihessa, ja ne tuottavat minulle välillä vaikeuksia, niitä en hallitse.

Mutta tuo tukkaepisodi. Se saa minut surulliseksi. Siinä amispoika kohtasi korkeastikoulutetun naisen. Poika yritti flirttailla, sai takkiinsa. Ja tyttö koki itsensä loukatuksi, saaneensa huonoa palvelua ja kohdanneensa epämääräistä vihjailua. Kaikille huono ja epäonnistunut kohtaaminen. Tarkoitus ei todennäköisesti ollut loukata, mutta pieleen meni.

Miten vaikeata kommunikointi onkaan! Miten helposti syntyy väärinkäsityksiä! Meidän ihmisten käyttöliittymä on varsin vaikeasti hallittavissa, eikä uusia päivityksiäkään ole saatavilla. Niinpä ihmissuhteissa pitää haparoida kuin syntymäsokea pimeässä. (Mitähän tuokin vertaus nyt sitten tarkoitti? Kuullosti vain niin kivalta, olkoon. Ei ole tarkoitus loukata sokeita.)

Ehkä meidän kannattaisi yrittää olla vähemmän herkkähipiäisiä. Osata tulkita tarkoitusperät. Ollaanko liikkeellä loukkaamistarkoituksessa vai bona fide (=latinaa, vilpittömin mielin)? Ja olla vähän lempeämpiä kanssaihmisille. Kaikki eivät ole supliikki-ihmisiä. ”Huonon” käytöksen takana voi myös olla diagnoosi, silloin kommunikointi on haasteellista ja nyanssit hukassa, silloin käytös voi vaikuttaa normi-ihmisestä töykeältä.

Meitä on niin moneen junaan, ja moni seisoo yhä asemalla koskaan kyytiin pääsemättä.

Normaali

Miina Äkkijyrkkä ja Kalevalan Louhi

Taiteilija Miina Äkkijyrkkä viettää 70-vuotissyntymäpäiviään, elämäkerta on ilmestynyt, ja nyt häneen törmää monissa medioissa. Maria Veitola oli Miinan luona yökylässä, ja kampaajalla luin uusinta Gloriaa ja sielläkin oli Miina.

Äkkijyrkkä on kotoisin samalta kylältä kuin appivanhempani eli Sonkajärveltä, mutta on heitä 15 vuotta nuorempi. Sukunimi oli kylläkin Loiva, mutta eihän se sovi hänen persoonaansa ollenkaan, Äkkijyrkkä on parempi ja kuvaavampi.

Hieno persoona! Ihailen pelottomuutta ja kykyä elää omannäköistä elämää. Se on ainoa tie onnellisuuteen. Glorian jutusta jäi erityisesti mieleen Miinan luonnehdinta siitä, miten taide syntyy. ”Se on kuin kakka, ei siitä tiedä, mitä sieltä tulee”.

Elämänkumppanina, äitinä tai muuten läheisenä Miina ei varmasti ole helppo ihminen. Tuollainen antautuminen taiteelle/kyytöille/omalle elämäntyylille vaatii sen laatuista ehdottomuutta että se on jo itsekkyyttä, eikä muiden ole siihen välttämättä helppo sopeutua, jää jalkoihin.

Miina tuli mieleen eräästä toisesta hahmosta. Kuuntelen Yle Areenalta ohjelmasarjaa nimeltä ”Kalevala palaa”. Suosittelen. Siinä oli yksi jakso Louhesta, Pohjolan emännästä. Tuli Miina mieleen. Louhi pisti kampoihin Kalevalan miehille. Ei antanut periksi. Hän oli oman Pohjolan valtakunnan matriarkka, omasi yliluonnollisia lahjoja ja oli ehtoisa emäntä.

Kalevalan miehet halusivat Louhelta aina jotakin; tyttäriä morsiamiksi ja ihmekone Sampoa. Louhi puolusti omaansa kynsinhampain ja sai Kalevalalan miesten vihat niskoilleen. Häntä haukuttiin portoksi, noidaksi ja ties miksi. Oli vihapuhetta siis jo silloin! Jakson kuunneltuani tuli mieleen, että pitäisi kyllä ihan Louhen takia lukea Kalevala – en voi sanoa uudelleen, en ole sitä koskaan lukenut.

Miehen sukupolvi on Kalevalansa koulussa lukenut, mutta minä 70-luvun kasvatti en. Pojan sukupolvi on lukenut osia Kalevalasta, mutta ei kokonaan.

Meillä on kirjahyllyssä Kalevala cd-boxi. Ostin sen odotusaikana äitiyden ja lapsenkasvatuksen suuruudenhulluudessani. Ajattelin että kuunneltaisiin Kalevala autossa cd:ltä, lapsi sivistyisi ihan huomaamattaan vaipoissaan. Ei se niin mennyt, Titi-nalle ja Frööbelin palikat siellä soi. Vieläkin puistattaa ne – ja naurattaa oma Kalevala-idea. Mutta nyt voisinkin kaivaa Kalevala-cd:t kirjahyllystä, ottaa keskeneräisen virkkuuhomman ja yhdistää nämä kaksi tekemätöntä asiaa. Voisi olla ihan hyvä kombo.

Paitsi että eihän meillä ole enää cd-soitinta. Pitääkö mennä autoon istumaan ja virkkaamaan? Ehkä Kalevala löytyy luettuna netistä, ryhdyn etsimään. Olisi kyllä myös kiintoisaa lukea Kalevalaa nykysuomeksi. Sellainen versio on olemassa. Kalevala is booming ja Louhi minun suosikkini!

Normaali

Pupunpapanasalaattia

Sinänsä merkillistä, että lempiohjelmani tänä syksynä on ollut Suurin pudottaja. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa lempiohjelmaksi, mutta ainoa ohjelma, mitä televisiosta katson, se kyllä on. Olen katsonut sitä osallistujien takia, mielenkiintoisia persoonia: Neumann, Niina Mikkonen ja Riitta Väisänen eritoten.

Katsomisella lienee olleen piilovaikutusta, koska ykskaks päätin lähteä kuntosalille. Tässähän on ollut vuoden tauko kuntosalista. Tai eipäs, kesällä kävin mökkipaikkakunnan minikuntosalilla. Mutta isommin en ole salitreeniä harrastanut. Nyt päätin rykäistä. Pimeät ja märät ajat ovat käsillä, ajattelin että laitetaanpa rouva kuntoon. Meinaan käydä niin usein kuin vain suinkin jaksan, eipä olisi hullumpaa, jos kävisin päivittäin. Saas nähdä, mihin tämä innostus tökkäisee. Menee taas överiksi – niin kuin yleensä aina kaikki.

Mutta kylläpä tuli heti hyvä fiilis! On kroppa elossa, veri virtaa. Kotimatkalla teki mieli poiketa lähikauppaan ostamaan kaikkea terveellistä: skyriä ja salaattia ja sitruuna ja limeä ja omenaa. Nälkä oli hirveä, onneksi kotona odotti lihamureke ja valkosipuliperunat. Okei, tunnustan, siinä oli kyllä kermaa. Pesin nopsasti salaatin siihen kyytipojaksi. Olipa hyvää.

Syötyäni ajattelin, että pesenpä sen lopunkin salaatin valmiiksi ja laitan pussiin jääkaappiin odottamaan seuraavaa nälkää. Kippasin salaattimixin säleikköön ja tuikkasin hanan alle. Kohta ihmettelin, että miten lavuaariin valuva vesi voi olla ruskeaa? Tarkemmin kun katsoin siivilässä köllöttävää salaattia, huomasin siinä jotakin asiaan kuulumatonta: kakkaa. Tai papanoilta ne ainakin näyttivät. Voihan se olla että parhaimmassa tapauksessa olivat jotakin kasvumultaa. Yök-yök-yök! Minä kun olin jo ehtinyt nälissäni syödä yhden annoksen sitä kakkasalaattia!

Otin salaattisiivilällisen, roskiksesta kaivoin tyhjentyneen salaattirasian ja lähdin takaisin lähikauppaan näyttämään löydöksiäni. Yhdessä siellä sitten ihmeteltiin.

Nyt maha möyryää. Mielenkiinnolla odotan seuraamuksia. Eikös toisaalta suoliston bakteeriflooraa hoideta vieraskakalla, toisaalta ehkä ei pupun jätöksillä. Ranskalaista partymix-salaattisekoitusta en kyllä konsanaan osta. Jännä sinänsä, että myyjä tarjosi uutta, samanlaista salaattisatsia kakkasalaatin tilalle. Sanoin, että ei-kiitos, eiköhän tämä nyt ollut tässä. Sain rahat takaisin, 3,70€.

Sellainen tapaus tänään täällä.

Normaali

Muhu-matkalla

Käväistiin lyhyenläntällä syyslomareissulla Virossa. Me ollaan vähän ”huonoja” matkustamaan. Viihdytään kotona tai mökillä; tutuissa, omissa elinympäristöissä. Ja karsastetaan ihmispaljouksia. Siksi matkat ovat parin-kolmen yön mittaisia ja yleensä off-season kohteisiin. Automatka Viroon täytti kriteerit.

On muuten lättänä maa, ainakin länsipuolelta. Olisiko vanhaa merenpohjaa? Suomi on maisemallisesti mäkinen ja monimuotoinen. En ole aiemmin käynyt Tallinnaa pidemmällä. Nyt tuli tutuksi Pärnu ja Muhu.

Sikäli matkustaminen saa oman lisäsävynsä, kun sen tekee 16-v. pojan kanssa. Hänellä on kolmen tunnin välein nälkä. Tuntuu että mitään ei ehdi tehdä, muuta kuin syödä. Ensimmäisenä matkapäivänä hän söi viisi ateriaa! Ensin kotona ennen lähtöä pekonia ja paistetun kananmunan, laivalla lohta, automatkalla Pärnuseen kanataskun, Pärnussa jauhelihapihvit ja vielä illalliseksi ankkaa. Vitsailimme että tuli yhden päivän aikana syötyä miltei kaikki eläinkunnan tuotteet. Onneksi tajusin pyytää mukaan pöytään tuodut alkupalaleivät yöpalaksi. Söi se nekin yöllä, kun me jo kuorsasimme.

Off-season matkailu on kyllä parasta. Oli mukava kävellä autiolla tuulisella rannalla, kuunnella laineiden loiskintaa, ja ihailla kesän hälyistä hiljentynyttä kaupunkia. Hotelli oli hieno, art noveau -tyylinen, persoonallinen paikka. Sen oli rakennuttanut aikoinaan rikas kauppias/liikemies, joka etsi sopivaa paikkaa tyttärensä hääjuhlaa varten, mutta kun sitä ei löytynyt, päätti rakennuttaa paikan itse. Taisi morsian kummitella siellä, koska kattokruunu helisi. Ehkä yövyttiin hänen morsiuskammarissaan.

Jälkimmäisessä yöpymispaikassa Muhun saarella kävin aamulla saunassa. Olipa kokemus. Siellä oli kylmävesipalju ulkoterassilla, ”Siberian tubiksi” sitä kutsuivat. Ihastuin siihen kylmäpaljuun! En ole oikein koskaan ymmärtänyt kuumavesipaljuja, miksi lillua kuumassa vedessä ulkona, mutta tämä kylmävesidippi kolahti. Rupesin heti suunnittelemaan sellaista meille. Ensi kevääksi on sopivasti tekeillä katettu kuisti pihasaunaan. Siihen sopii mainiosti kylmävesipalju.

Muhun saunassa oli itsetehtyä kuorintavoidetta, en tiedä tarkkaa koostumusta, mutta ainakin siinä oli hunajaa ja joitakin siemeniä, ehkä seesaminsiemeniä? Menin ensin saunaan, sitten kuurasin itseni kuorintavoiteella, takaisin löylyyn vastomaan, lopuksi dippasin kylmävesialtaaseen. Oi autuutta. Toistin tämän pari kertaa. Olo oli uudestisyntynyt! Miten olen kokonaan unohtanut kuorintavoiteet? Ja että niitä voi tehdä itse sopivista aineosista. Iho tuntui kuorinnan jälkeen hyvältä, edes voidetta en kaivannut, vaikka yleensä aina saunan jälkeen ihoa kiristää.

Pukuhuoneessa oli tarjolla vesikannu, siinä hedelmiä makua tuomaan. Join koko kannullisen saunomisen lomassa. Kynttilät paloivat, sade ropisi, ketään ei ollut missään. Sumuinen merenlahti saunan edustalla. Miten yksinkertaisista asioista täydellinen kokemus syntyykään: kauniista miljööstä, kynttilöistä, pellavapyyhkeestä, kuorintavoiteesta, hedelmävedestä, vastasta, kuumasta saunasta ja kylmästä vedestä, hiljaisuudesta. Helppo toteuttaa myös omassa normielämässä. Ei tarvitse matkustaa Muhuun! Vaikka olihan siinä nautintonsa, kun joku oli sen kaiken minulle valmistanut; saunan lämmittänyt, kynttilät syttyttänyt, kylmäaltaan täyttänyt, vesikannun tuonut, vastan väkertänyt, sain mennä valmiiseen. Tästä tuleekin mieleen Eeva Kilven runo:

”Nukkumaan käydessä ajattelen: 

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.”

Sitä kyllä ihmettelen, miten huonosti suunniteltuja nämä Hki-Tallinna lautat ovat. Pitäisi olla erilaisia paikkoja. Nyt kaikki – lapset, vanhukset, humalaiset, tanssivat, syövät ja juovat – ovat samassa läjässä, taustalla ikuinen musiikin jytke. Ainoa keino paeta hälyä rauhaan, on varata pöytä fine-dining ruokapaikasta ja istua siellä kuin tatti koko matkan (2,5 tuntia) ajan. Siellä ei ole taustamusiikkia, eikä hälyä. Mutta eikö laiva voisi olla kokonaisuudessaan suunniteltu niin että siellä olisi myös rauhallisia loosseja, väliseiniä, jotka plokkaisivat hälyä, taustamusiikkia ei olisi, musiikkia olisi vain tanssiravintolassa ja karaokessa. Lapsiperheille pitäisi olla omat asianmukaiset, kivat tilat. Ja paikkoja heille, jotka haluavat tehdä työtä tai levätä tai vaikka lukea. Olisi ihana istua rauhassa ja katsella myrskyävää merta.

Pärnu on lähellä. Jos Tallinnan tunneli tulee, Helsingistä ajaa vajaassa kolmessa tunnissa Pärnun hiekkarannoille. Eikä matka lautallakaan ole mahdoton, lauttamatka vain kaksi ja puoli tuntia. Kauniita, isoja taloja, vähän kuin Hanko mutta isompi. En tiedä, mitä kiinteistöt tai huoneistot siellä maksavat, eikä loma-asunto ole agendassa, omat kolot on jo, mutta ei huono idea, jos joku miettii, mistä ”mökin” ostaisi. Kannattaa katsastaa, olisiko ruoho vihreämpää siellä?

Normaali

Mokamuki

Olen savikurssilla. Tarkoitus oli väkertää omatekemä kahvimuki pojalle joululahjaksi. Isona ideana kaivertaa mukin kylkeen pojan motto : ”Trust your destiny”.

Yllättävän vaikeaa, varsinkin dreijaus. Nyt arvostan aivan eri tavalla keraamista käyttötaidetta. Sain kuitenkin jotenkin väsätyksi kolme mukia.

En viitsinyt niihin jokaiseen laittaa samaa slogania, joten viimeiseen raaputin ”Be Brave”.

Paitsi että yöllä heräsin ja tajusin jälkijättöisesti mitä olin tehnyt! Olin kirjoittanut ”Be Prave”!!! Kovalla peellä!

Voi taivas, mikä moka! Ensi kerralla mukit on tarkoitus lasittaa. Miten kehtaan tunnustaa, että tämä kirjoitusvirhemuki on minun? Kamalan noloa. Sitä paitsi kaikki tietävät että se on minun, koska pohjaan on kaiverrettu ”äiti”. Ei siellä muita äiti-ikäisiä ole, muut ovat nuoria. Pitäisikö minun livahtaa paikalle etuajassa ja vaihvihkaa tuikata muki roskiin ennen kuin kukaan huomaa mitään? Toisaalta nyt tämä mokamuki tuntuu erityisen spessulta. Ehkä se viestii pojalle, että on ok myös epäonnistua. Siitä vain, pystypäin!

Be Prave! Whatever happens. Toivoo, äiti.

Jälkikirjoitus: Ystäväni Pirkko lähetti hauskan sähköpostiviestin Mokamuki -kirjoituksen tiimoilta. Hän oli innostunut selvittämään, mitä prave eri kielillä tarkoittaa ja tässä tulos:

  • sloveniaksi ”olla todellinen”. Mikäpä olisi lapselle parempi toivotus kuin ”ole oma todellinen itsesi”. Se lienee rohkeuttakin tärkeämpää.
  • friisin kielellä ”yritä” – tärkeä toivotus sekin
  • galician kielellä ”olla oikeassa”
  • sosethon kielellä ”ole kiitollinen”
  • Eli ei mennyt ollenkaan pieleen . Päinvastoin: monella kielellä tärkeitä toivotuksia.

Kiitokset Pirkolle! Entistäkin parempi muki!

Normaali

Kulta aika lapsuuden

Poika täytti 16-vuotta. On jo meitä muita pidempi. Aina joskus, kun innostun, hän katsoo sillä tavalla alaviistoon ja sanoo että ”nonniin, rauhoitupas”. Ihana että hän on niin tyyni, ihan erilainen kuin minä.

Lapsen kasvatus on kyllä maailman vaikein homma. Ja toisaalta helpoin. Helpoin siinä mielessä että oikeastaan lasta ei pidä kasvattaa. Jos oikein yrittää kasvattaa, tekemällä tekee kasvatustyötä, ei siitä mitään tule, hermot menee kaikilta. Lapsethan oppivat matkimalla eli he oppivat hyvät käytöstavat yms vanhemmiltaan. Tekevät samoin. Ei siinä erityisesti tarvitse kasvattaa.

Vaikean kasvattamisesta tekee se että lapset ovat niin erilaisia kuin mitä itse on. Sehän olisi helppoa, jos lapsi olisi tarkka klooni itsestä. Silloin tietäisi tasan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä, minkälaista keppiä ja porkkanaa kaipaisi, minkälaista tukea ja kannusta tarvitsisi. Ja voisi välttää omien vanhempien ”viat”, ne asiat mitkä omassa kasvatuksessa ovat olleet pielessä.

Kasvatushommastahan on mahdoton selvitä puhtain paperein, siinä ei voi koskaan sataprosenttisesti onnistua, aina jää joku asia kalvamaan.

Autossa oli radio auki ja siellä Novalla Esko Eerikäisen ohjelma, puheena lasten kasvattaminen. Joku kuuntelija kyseli neuvoja. Uusperheen isä tuskaili teini-ikäisen pojan kasvatusta; poika ei tottele häntä. Toinen kuuntelija, nimimerkki Mummo, kysyi että miksi pojan ylipäätään pitäisi totella?

Oiva kysymys. Siinä ollaan pihvin äärellä. Miksi minkäänikäistä lasta pitäisi kasvattaa tottelemaan? Ikään kuin lapsi tai nuori olisi aikuisen alamainen, jonka tehtävänä on sokeasti totella johtajaansa. Tottelevaisuuskasvatus on alistamista. Kukaan ei halua joutua sellaiseen alistettuun asemaan – paitsi ehkä koira. Tottelevaisuuskoulutuksella saadaan uhma- ja murrosikäisen uhmaan mukavasti lisäpotkua.

Pienellekin lapselle pitää muistaa kertoa, miksi. Ja muistaa kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Ennakoida asioita. Huomenna tapahtuu sitä ja tätä, mennään sellaiseen paikkaan ja keitä siellä on ja mitä siellä tapahtuu. Siksi kannattaa nyt tehdä nämä asiat ja sitten aamulla toimitaan näin. Ja antaa pikku hiljaa vastuuta; sinä vastaat nyt itse hampaittesi pesusta/läksyistä/kotitehtävistä. Me emme puutu niihin asioihin, sinä vastaat niistä ja seurauksista. Autamme, jos tarvitset apua, apua saa pyytää. Ja positiivista palautetta, teitpä hyvin.

Ja ennen kaikkea antaa olla lapsi, poikamainen tai tyttömäinen, antaa poikien räiskiä ja tyttöjen hautautua vaaleanpunaiseen hörhöön, tai siltä väliltä, antaa lapsen leikkiä niin kuin hän itse haluaa, eikä niitä pidä paheksua tai arvostella, että onpa tyhmää, pinkki on ruma väri. Ei aikuinenkaan halua kuulla että toi sun työsi on ihan tyhmää. Leikki on lapsen työtä. Meidän poika leikki lapsena loppumattomiin lottoa, jostain syystä hän oli sangen ihastunut lottoarvontaan. Osasi spiikit suomeksi ja ruotsiksi, vaikka meillä ei ruotsia puhutakaan.

Yksi asia, mitä en kanssa yhtään ymmärrä on se, että jos lapsi kysyy vaikeita, vastataan että sitten isompana ymmärrät tai sitten kerrotaan. Mitä jos itse kysyisit, että minkälaisia geriatriapalveluja on olemassa ja sinulle sanottaisiin että no sitten kerrotaan, kun on sen aika, älä sitä nyt pohdi. Lakkaisitko pohtimasta?

Naisten asemasta puhutaan paljon. Kohta voisi olla aika puhua lasten asemasta ja oikeuksista?

Lenkillä vastaan tuli päiväkotiryhmä. Olivat keppihevoslenkillä. Kaikilla tytöillä oli omat kepparit. Pojilla ei. Ajattelin mielessäni, että jos minä olisin nyt pikkutyttö, olisin varmasti tuollainen pinkki keppihevostyttö! Tai ehkä minulla olisi yksisarvinen keppihevosena. Sellainen glitterheppa. Olisipa kiva olla yhtenä päivänä pikkutyttö! Omalla tavallaan se oli elämän parasta aikaa, täysin huoletonta. Aikuisena sellaista olotilaa on enää mahdoton saavuttaa.

Eikä huoleton lapsuus ole suinkaan itsestäänselvyys, valitettavasti.

Normaali

Ärhäkästi keski-iässä

Joku aika sitten silmiini osui pikku uutinen Hesarissa. 51-vuotias nainen oli tuomittu vahingonkorvauksiin. Hän oli ajanut korkealla vuokrapakettiautolla parkkihalliin Helsingin Jätkäsaaressa. Sekä auton että parkkihallina katto olivat vaurioituneet. Oikeus katsoi että naisen on täytynyt ymmärtää että auto ei mahdu halliin.

Jotenkin samaistuin naisparkaan. Kuvittelin hänet mielessäni kaltaisekseni, vaihdevuosiärhäkäksi naiseksi. Hermo on jostain syystä mennyt totaalisesti. Nainen on huomannut että pieleen menee, mutta painanut vain kaasun pohjaan kiukuspäissään, ajatellut että hailasenlassii, antaa mennä, peevelinsaakeli.

Se on sitten muuten osuva sana: kiukuspäissään. Oikein suuttuessaan ihminen menettää järkensä, ja on kuin päissään.

Minäkin käyttäydyn välillä itselleni oudosti. Onneksi vielä ei sentään ole tullut aiheutettua vahinkoa itselle, omaisuudelle eikä toisille. Mutta normaalia ärhäkämpi ja valmiimpi puuttumaan asioihin olen.

Viimeksi eilen. Olin kirjastossa. Hommana oli kirjoittaa kolumni. Yleensä teen sen kotona, mutta nyt sattuneista syistä se ei ollut mahdollista, niin ajattelin että kirjasto olisi kirjoittamiseen mukavan rauhallinen paikka. Vielä mitä. Juuri kun olin päässyt hyvään vauhtiin, aulassa alkoi älämölö. Kaksi kaltaistani rouvashenkilöä nauroivat ja puhuakälättivät kovaäänisesti ja pitkään. Aluksi suhisin, ”shhh”, hiljaisuuden merkiksi. Ei vaikutusta. Sitten jo kajautin kovaäänisesti ”Hiljaisuus!”.

Samassa tilassa oli myös kaksi nuorta. He katselivat vaihvihkaa toisiaan. Lopulta miesoletettu uskaltautui sanomaan: ” Täällä ei muuten enää ole voimassa se hiljaisuusvaatimus.” Mitä ihmettä! Valkovalehtelin, että ”olen käynyt edellisen kerran kirjastossa 70-luvulla ja silloin siellä piti olla hiljaa”. Se oli osatotuus. Olenhan toki käynyt kirjastossa, käyn verrattain usein lainaamassa kirjoja. Mutta sitten 70-luvun en ole siellä erityisemmin oleskellut, lapsena vietin paljonkin aikaa kirjastossa, nykyisin haen vain luettavaa.

Tavat ovat siinä mielessä päivittyneet. Hatunnosto nuorukaiselle, joka uskalsi minua ojentaa. Ärsyyntynyt keski-ikäinen nainen on varmasti pelottavampi näky kuin huumehörhöinen testosteroniteini asematunnelissa.

Elokuvissa ärsyynnyin hiljaisessa päivänäytöksessä, missä oli vain noin 10 katselijaa, mutta pahaksi onneksi nuoripari, joka supatteli koko esityksen ajan. Tyttö lähti myös välillä vessaan, eikä päässyt enää takaisin teatterisaliin, joten poika könysi siitä ylitseni päästääkseen tytön takaisin sisälle. Kun sipisipi vielä sitten jatkui, katkesi kamelin selkä ja sanoin päättäväisellä äänellä: ”Voisitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?”

Sunnuntaina poikkesin Citymarkettiin ostamaan puseroa, jonka olin nähnyt kuvastossa. Pahaksi onneksi avoimia kassoja oli kaksi, ja juuri siinä minkä valitsin tuli joku kynnysmatonvaihtoepisodi ja jonon eteneminen tyssäsi. Ei auttanut muu kuin vaihtaa toiseen jonoon. Itsepalvelukassat olivat pois käytöstä.

Jonossa numero kaksi aikani jonoteltuani ja kerättyä ärsytystä olin jo valmis jättämään paidan siihen paikkaan ja menemään kokonaan pois rauhoittumaan. Jonotin kuitenkin loppuun asti ja päästyäni kassalle aloitin ”rakentavan” keskustelun siitä, miksi ihmeessä itsepalvelukassat eivät ole auki. Eivät kuulemma ole sunnuntaisin. Miksiköhän eivät? Miksi eivät ole juuri silloin auki kun ihmisoletettukassoja on niin vähän? Älytöntä.

Ginatricosta olisin ostanut itselleni yksinkertaisen, puuvillaisen hihattoman paidan 17€, mutta juuri kun lähestyin kassaa näin kassaneitioletetun livahtavan alakertaan, yläkerran myymälätilassa olin minä ypöyksin. Ajattelin että jaahas, enpä sitten osta paitaa, ja jätin sen siihen kassakoneen viereen.

Kyllä on ostaminen tullut vaikeaksi!

Eli: Kaikki sympatiani 51-vuotiaalle pysäköintihallinaiselle. Ehkä taustalla oli ikävä ostohelvettikokemus, mikä sai pinnan kiristymään. Oli varmaankin ollut Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa tietsikkaostoksilla.

Pitäisi olla kännykässä jonkinlainen tilannerauhoitusappi. Sellaisen voisi laittaa päälle esimerkiksi kaupunkiajoa varten. Jos ajossa auton sisällä soisi kaiken aikaa hermoja lepuuttava autollajomeditaatio, ehkä tieraivoa olisi vähemmän. Ja kaupparaivoon oma rauhoittava versionsa.

Ehkä perinteinen ”laske kymmeneen” voisi myös toimia.

Tästä taidenäyttelyyn. Tuli vain laskemisesta mieleen taidenäyttelykokemus. Olimme ystävän kanssa taannoin Hämeenlinnassa taidenäyttelyssä, ja siellä oli teos, jossa maalaismaisemassa oli lammaslauma. Taulua katseli pää kallellaan tuntematon mies ja tuumi, että ihme kun tässä taulun edessä lattialla ei ole kasaa nukkuvia ihmisiä.

Sellainen rauhoittava lammaslaumataulu olisi hyvä makuuhuoneessa sänkyä vastapäätä. Voisi joka ilta laskea niitä lampaita ja nukahtaa sitten siihen.

Tämmöisiä mietin tänään. Mielenrauhaa tähän päivään meille kaikille!

Normaali

Nuorten ongelmat entisen nuoren näkökulmasta

Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, aiheena oli syntyvyysvaje. Rupesin miettimään omaa tuttavapiiriä. Ja niinhän se on: alle 35-vuotiailla ei ole lapsia. En tunne yhtään sen ikäistä äitiä. Eikun yhden tiedän! Siirillä on Eliel! Tilastopoikkeus!

En minä nuoria soimaa. Tuskin itsekään ryhtyisin lapsentekoon. Sen verran epävarmuutta ilmassa. Vakituiset työpaikat – tai ylipäätään työpaikat – eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hoito- ja siivousalalla töitä kyllä piisaa, mutta kiinnostaako? Ja monissa ammateissa palkat ovat niin alhaisia, että sillä ei enää elä – tai ainakaan asu – pääkaupunkiseudulla.

Nyt tuleekin mainoskatko: meidän perikunta myy kuntotarkastettua 220 m2 taloa Keski-Suomessa Saarijärven keskustassa, hinta 65.000 €. Löytyy tori.fi. Että jos kaipaa maaseudun rauhaan, mutta kuitenkin keskustaan, niin tässä. Eli alle 300 €/m2, kyllä ihan naurattaa, miten halpoja talot ovat muuttotappiopaikkakunnilla. Täällä Helsingissä pitää laitaa nolla perään ja kertoa kahdella. Tässä linkki jos kiinnostaa:

Takaisin nykynuorison ongelmiin. Uskaltaako perhettä perustaa, kun niin harvoin elämänkumppani on enää koko elämäksi? Kiihko katoaa, elämä arkipäiväsityy, tinderistä löytyy uusi parempi tilalle. Tai sitten ei pariudu ollenkaan. Naisvihaisia ei-vapaaehtoisessa selibaatissa eläviä poikamiehiä on paljon.

Mitä kannattaa opiskella? Mitä tarvitaan tulevaisuudessa? Eräs asiantuntija sanoi, että humanistiset aineet ovat nousussa. Robotti ei niitä asioita opi. Siksi humanisteja tarvitaan.

Sinänsä sellainen robottihoitaja voisi olla ihan hyvä asia. Tähän tulokseen tultiin, kun oltiin visiitillä anopin luona. Erilaisia käskyjä, toiveita ja pyyntöjä tuli siihen tahtiin, että ihminen väsyy ja hermostuu. Tässä tapauksessa kolme ihmistä (mies, appi ja minä). Robotti jaksaisi siirrellä verhoja, korjata tyynyä, taitella nenäliinoja, laittaa pois ja takaisin villasukkia loppumattomiin. Kyllä, robottia kannatan. Ja ehkä se seksirobotti voisi olla iloksi niille vastentahtoisesti selibaatissa eläville nuorille miehille. Onhan se kauhea kohtalo sekin. Kyllä siihen pystyy samaistumaan, vaikka vanha ja himoton itse onkin.

Jossain mielipidekirjoituksessa kirjoittaja vertasi ilmastonmuutosahdistusta samaan tilanteeseen kun aikoinaan kirkon toimesta peloiteltiin helvetillä. Nyt meitä pelottelevat tiede ja asiantuntijat. Me olemme taas kaikki syntisiä, syyllisiä ilmastonmuutokseen ja meitä odottaa ilmastohelvetti, jos emme heti muuta tapojamme. Haluaako sitä synnyttää lasta helvettiin? Tai edes epävarmuuteen?

Kaiken maailman terroristit vaanivat. Poksauttelevat pommeja ja lentävät lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä, päättävät vallata itselleen kalifaatin. Muistavatkohan edes itse enää että miksi, miksi sen tekivät? Siksikö että toiset ovat eri mieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, haluavat pukeutua eri lailla? Eikö me kaikki mahduta tänne? Onko pakko kaikkien olla ja ajatella samalla tavalla?

Maailman johtajat ovat sekopäitä. Oranssinaamaisia räyhähenkiä, tai niitä, jotka polttavat sademetsiä, tai valtaavat maita ja mantuja tunnuksettomilla vihreillä miehillä, tai uskovat olevansa jumalolentoja ja tekevät ydinasekokeita, koska luulevat jonkun heitä uhkaavan, vaikka heitä uhkaa vain he itse ja nälänhätä.

Eivätkä nämä kotimaan poliitikotkaan puhtaita papereita saa. Kaipaan Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa. Sellaisia, jotka etsivät koko Suomen etua, kaikkien suomalaisten parasta. Nyt kaikki vetää köyttä kohti omaa napaa, köysi ei liiku, mikään ei muutu.

On siellä toki poikkeuksiakin. Tykkään esimerkiksi Pekka Haavistosta, aina niin tyyni ja postiivinen, vaikeidenkin asioiden äärellä. Itse asiassa, joka puolueesta löytyy näitä rakentavia ihmisiä, jäävät vain räyhähenkien varjoon.

Kaikki tuhoava pitäisi tuhota! Luontoa ei saa tuhota, yhteiskuntarauhaa ei saa tuhota, suomalaista tasa-arvoista yhteiskuntaa ei saa tuhota, keskustelukulttuuria ei saa tuhota, valtion rautateitä ei saa tuhota. Mikäs saarna tästä nyt tuli? Innostuin.

Onneksi en ole enää nuori. Olen entinen nuori. Oma sukupolveni (vm 67) eli lapsuutensa 70-luvulla ydinsodan pelossa, nuoruutensa 80-luvulla aidsin pelossa ja aikuutensa alun 90-luvun lamassa konkurssin ja yt-neuvotteluiden pelossa. Ikinä ei päästy asemiin, koska niillä jakkaroilla istuivat suuret ikäluokat, jotka vasta nyt ovat jääneet eläkkeelle. Ei tule yhtään 50-vuotiasta mieleen politiikasta tai muiltakaan aloilta, ne ovat kaikki vanhempia tai nuorempia. Meistä tuli drop-outeja, jäätiin puskiin.

Mutta joka sukupolvella on omat haasteensa, oma urakkansa. Eikä siinä voi muuta kuin ottaa koppi ja yrittää pärjätä sillä mitä on ja tielle osuu. Että näillä mennään, nuoret!

Normaali

Pro-ageing, Well-ageing

Ilokseni luin viimeisimmästä Annasta artikkelin, missä toimittaja paheksui naisille myytävien tuotteiden ja palvelujen ikärasistista piiloviestintää. Miksi vanhenemista pitää vastustaa? Miksi pitäisi näyttää nuoremmalta?

Olen niin samaa mieltä!

Onneksi nyt jo näkyvillä ennusmerkkejä, että tämä anti-suuntaus ja kehitysvaihe jää taakse, kosmetiikkayritykset ovat alkaneet nimetä tuotteitaan uusiksi. Ei enää puhuta anti-ageing vaan pro-ageing tai well-ageing. Hyvähyvä!

Muistan, kuinka ensi kerran törmäsin ryppynegatiivisuuteen lomamatkalla Dubaissa vuonnayksjakaks. Olin alle 40-vuotias, pienen lapsen äiti. Kasvoilta näkyivät yövalvomiset, mutta en ollut omiin ryppyihini vielä kiinnittänyt mitään huomiota, kun kylpylähotellin kauneushoitolassa kasvohoidon ohessa kosmetologi avoimesti kauhisteli ryppyjä silmäkulmissani, ja maalaili eteeni rumaa tulevaisuutta, jos en heti välittömästi ala käyttämään kalliita voiteita ehkäistäkseni tulevaisuutta naamarusinana. Jätin voiteet ostamatta, painelin takaisin uima-altaalle järkyttyneenä.

Seuraavan kerran Suomessa kosmetologikäynnillä kosmetologi ehdotti jotakin nuorentavaa erikoishoitoa. Sanoin suoraan että ei kiitos. Minä en halua näyttää nuoremmalta. Minä haluan näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta ikäiseltäni. Siinäkin on tekemistä, tavoitetta ja haastetta ihan tarpeeksi!

Normaali

Diipeissä moodeissa

Pari viikkoa sitten olin diipeissä moodeissa merimökillä. Hyvällä tavalla maissa. Joskus on ihan terveellistä synkistellä. Ei voi ihmisen elämä olla ainaista bumtsibum-iloittelua, välillä pitää saada herkutella harmailla sävyillä, se tekee hyvää.

Mitään varsinaista synkistelyaihetta minulla ei ollut. Olosuhteet ja tilanne loivat otolliset mahdollisuudet; olin viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä, tekemässä lopputyöt, katsomassa että kaikki on valmista talven tulla.

Yksin syksyisellä mökillä, jostakin kauempaa vesi kantoi juhlien ääniä. Nuorilla oli bileet. Minä keski-ikäinen yksin omassa valtakunnassani. Puhdistin rännit. Toisella puolen mökkiä rännien kaato on huono. Vesi jää lillumaan kouruun. Pitkään vedessä olleet havunneulaset haisevat vanhusvaipoilta. Niissä on vanhan virtsan haju. Vai onko se niin kuin entinen kalakauppias sanoi asiakkaan ihmeteltyä kalan hajua, että ”ei se, rouva hyvä, ole kala, mikä haisee, se on rouva itse”. Jospa se olin minä itse, joka löyhkäsi. Päälle olin vetänyt vaatearkusta, mitä löysin: ikivanhat verkkarit ja hupparin.

Illalla nautiskelin pullonpohjia, minimoin poisroudattavan tavaran määrää. Maustepusseja en sentään syönyt.

Yöllä satoi. Mikä siinä on, että silloin kun ei ole sisävessaa käytössä, yöllä tulee vähän väliä vessahätä, vaikka normaalisti ei koskaan, ja pitää mennä ulos pimeään? Vai olisiko johtunut niistä pullonpohjista. Minulla on sellainen oma vakituinen pissapuu, pieni pihlaja sopivalla etäisyydellä. Siitä pidän kiinni toisella kädellä ja katselen tähtiä. Pelkäsin että ovi menee lukkoon ja jään yöhön. Sillä tavoin olen ikääntynyt, että enää en nuku ovi lukitsematta niin kuin ennen. Nähtävästi vanhemmiten ihmiseen tulee pelko. Se on jännä ilmiö, siitä täytyy kirjoittaa joskus myös.

Aamu valkeni harmaana ja kosteana. Lähdin hyvissä ajoin ajatuksena juoda aamukahvit huoltamolla. Reitti kulkee kirkkomaan ohi, ja hetken mielijohteesta päätin poiketa.

Oi, se oli tunnelmallista! Naakkaparvi rääkkyi. Mustat naakat + syksyinen, tyhjä hautausmaa = täydellistä. Vaahteroissa ja haavoissa upea ruska; keltaista ja punaista, oranssia. Kirkko kaiken keskellä hiljaisena ja punamultaisena, haapapaneelikatto tervattuna. Täällä olen ollut töissä kuutena kesänä. Nyt en enää. Jännä tunne kävellä kirkkomaalla ohi niiden hautojen, joihin on haudannut vainajan. Niistä tulee läheisempiä, vaikka ei enää yksityiskohtia siunaustilaisuuksista muistakaan.

Kävelin ihastelemaan omaa hautapaikkaani. Ei se oikeasti ole minun hautapaikkani, mutta mielessäni olen sen valinnut itselleni (ja miehelleni). Se sijatsee lähellä pientä valurautaporttia, joka on oikeassa tulosuunnassa mökiltä tultaessa. Ajattelen, että siitä pääsee kätevästi livahtamaan paikalle sytyttämään kynttilän. Vaikka enhän siitä itse livahtele, mutta on helpompi sitten niillä muilla.

Haudalla on pieni kaarevareunainen, jäkälöitynyt kivi. Siihen on haudattu kalastaja Taavetti ja hänen vaimonsa Olga, ovat kuolleet peräkkäsinä vuosina 1942 ja -43. Taavetin ja Olgan kivi saa jäädä paikoilleen, meidän kivi voisi olla samanlainen, siinä vieressä, mahtuisi hyvin.

Rupesi jo ihan huvittamaan. Onko ihan normaalia seisokella sunnuntaiaamuna syksyisellä hautausmaalla suunnittelemassa omaa hautapaikkaa? En tiedä, mutta ei kovin sairaalta tunnu.

Ajelin sitten lähimmälle huoltoasemalle aamukahville ja pullalle. Leipovat siellä itse pullaa, on hyvää. Ostin mukaankin kahdella eurolla pussillisen eilisiä, pistän pakkaseen. Paikalla oli kolmen ukon kööri, kuuntelin juttuja viereisestä pöydästä. Tai ehkä ne jutut oli tarkoitettukin minun kuultaviksi. Kehuskelivat metsähehtaareillaan ja hirvenkaadoillaan. Mukava maalaistunnelma. Flirttailevat papat, olisivat kovasti mielineet kylään.

Tänään lehdessä pisti silmään pieni ilmoitus ”Ekologisesti iäisyyteen”. Kävin katsomassa verkkosivuilta, mistä on kysymys. Firma myy pellavapäällysteisiä uurnia. Pellavaan on mahdollista teettää oma, henkilökohtainen kirjailu. Perusideana on että vainaja siunataan tuhkattuna. Siihen tietenkin käy mikä tahansa, minkä tahansa firman uurna tai omatekemä. Nykykäytäntö on, että ensin vainaja siunataan arkussa, sitten tuhkataan ja laitetaan uurnaan. Siinä on paljon kuljetusta ja pitää ostaa sekä arkku että uurna. Tässä ideana on, että vainaja viedään heti tuhkattavaksi (säästyy arkku- ja kuljetuskuluja), ja siunataan uurnassa vasta tuhkattuna.

Samaa asiaa olen itsekin monesti miettinyt: nykysysteemissä vainajaa siirrellään turhaan ja paljon. Sairaalassa vainaja viedään kylmäsäilytykseen. Jos kuolee palvelutalossa tai kotona, ruumis siirretään ruumishuoneelle tai tehdään ruumiinavaus – nyt en ole varma, mutta tehdäänkö se sairaalassa? Ruumishuoneella vainaja odottaa hautaansiunaamista. Siunaamista varten vainaja viedään kappeliin tai kirkkoon. Joskus vainajia kuljetetaan arkuissa ympäri Suomea, koska vainaja halutaan laskea maahan esim. synnyinpitäjän hautausmaahan. Siunaustilaisuuden jälkeen vainajaa kuljetetaan jälleen, tällä kertaa krematorioon, jos kyseessä tuhkaus, tai kirkosta hautausmaalle haudattavaksi. Siunauskappelilta on lyhyempi matka, ne sijatsevat hautausmaan yhteydessä, joten se matka kulkeutuu sitten jo jalkaisin. Mutta kaiken kaikkiaan, kuollutta kuljetetaan paljon! On saattanut olla palvelutalossa yhdessä huoneessa vuosikausia, ja sitten kun kuolee saa kyytiä kaiken edestä!

Kuolemiseen ja hautaamiseen liittyvät käytännöt muuttuvat hitaasti. Asiat halutaan tehdä niin kuin ne on tehty ennenkin, vaikka muuta syytä kuin tavat ja tottumukset ei muutokselle ole esteenä. Vainaja voidaan siunata myös tuhkattuna, näin ei vain vielä ole totuttu tekemään. Tällöin vainajan turha kuljettaminen vähenee. Vainaja voidaan siirtää suoraan tuhkattavaksi. Ei tarvitse ostaa kallista arkkua. Kyllä siihenkin joku laatikko tarvitaan, ei sitä ruumista sellaisenaan roviolla polteta, mutta joku simppeli ”pahvilaatikkomalli” varmasti riittää.

Uurnasiunaus voidaan sitten järjestää missä vain. Vaikka vainajan kotona, kotipihalla, palvelutalossa, tai siellä mihin uurna lasketaan. En usko että olisi yhtään vähemmän arvokasta tai vähemmän tunteellista, voisi olla jopa päin vastoin.

Siunaamisen käytäntöjäkin voisi mielestäni soveltaa. Nythän pappi piirtää hiekalla ristin arkulle. Minä ottaisin mieluummin tuhkalla piirretyn ristin otsaani, samaan tapaan kuin tuhkakeskiviikkona tehdään. Laskiaistiistain jälkeisenä keskiviikkona vietetään tuhkakeskiviikkoa, ja silloin kirkossa järjestetään messu, missä osana seremoniaa on tuhkaristin piirtäminen otsaan.

Sen tuhkamössön tekeminen on muuten oma shownsa. Tuhkan joukkoon sekoitetaan öljyä että saadaan sopiva mössö. Ja muistaakseni tuhkapuuksi ei käy mikä vain puu. Joten ennen tuhkakeskiviikkoa, joku virkasuntio polttaa kotitakassaan sopivaa puuainesta, että saadaa tuhkaa tuhkamessua varten. Paljonhan sitä ei suinkaan tarvita.

Eli jos sattuisin kupsahtamaan sairaalassa, paikalle voisi saman tien hälyttää sairaalapastorin, joka piirtäisi otsaani tuhkaristin ja siunaisi minut haudan lepoon, paikalla olevat voisivat veisata virren ja lausua isämeidän. Siitä voitaisiin sitten kroppa viedä tuhkattavaksi. Tuhkat uurnaan, uurnanlasku hautapaikalla ja sen jälkeen muistotilaisuus lähipubissa, niin kuin briteissä! Siinä olisi hautajaiset meikäläisen mieleen!

Tärkeintä tietenkin on, että jokainen saa sellaiset hautajaiset kuin omaan elämänkatsomukseen ja -tyylin sopii. Ja onneksi tässä ollaan menemässä monimuotoisempaan suuntaan.

Itse en ole pönötysihmisiä. Usein kaikenlainen pönötys ajatellaan olevan osoitus kunnioituksesta, mutta minun mielestäni pönötys on osoitus pelosta. Pönötetään kun pelätään – Jumalaa, ”tärkeää” tyyppiä, pomoa, muiden mielipidettä, mitä milloinkin. Minusta kunnioitus on jotakin ihan muuta kuin pönötystä ja pokkurointia, kunnioitus on kauneutta ja kohtaamista ja tunnelmaa ja huomioimista. Jumalan takia ei ainakaan kannata pönöttää. Vaikka uskon, en usko että Jumala olisi pikkusieluinen tyyppi, joka kaipaa meidän pokkurointia ja itsensä jumalointia. Pikemminkin Jumala toivoisi että hoidamme hommat asiallisesti, luonnollisesti ja muut huomioiden.

Näin minä ajattelen. Voin olla väärässä, koska olen ihminen. Ja muut voivat puolestaan ajatella omalla tavallaan.

ps. Oli vielä ajatuksia omaisten osallistumisesta hautaamiseen, siinäkin olisi mielestäni paljon kehitettävää. Minun mielestäni omaisten pitäisi saada halutessaan osallistua esim. uurnapaikan kaivamiseen hautausmaalla tai arkkuhaudan peittämiseen. Siihen pitäisi jopa kannustaa. Kun itse kaivaa hautamontun läheiselle tai peittää arkun/uurnan, on siinä paljon surua mutta myös hyvää energiaa, viimeinen palvelus.

Normaali

Meediolla

Kävin meediolla.

On aina kiinnostanut, mutta en ole uskaltanut. Nyt sellainen sattui kotinurkille ja annoin uteliaisuudelle periksi.

Vähän hermostutti – jännittikin. En ole ihan varma, onko hyvä idea yrittää olla yhteydessä kuolleisiin.

Tunnelma lässähti heti alkuun. ”Sinä olet iloinen ja positiivinen ihminen”. No niin olen, mutta eipä sen toteamiseen tarvitse kovin kummoisia yliluonnollisia kykyjä.

Seuraavaksi meedion käsiä alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Hän kertoi sen johtuvat parantamisen lahjasta. Hän arveli minun olevan hoitoalalla. Luulen että hän ajatteli niin, koska olin sanonut työvuoroni loppuvan kello 13, ja että pääsisin sen jälkeen hänen luokseen.

Kerroin että minulla ei ole mitään erityistä kysymystä, mihin toivoisin vastausta. Ajattelen, että kuolleet ovat ylemmällä tietoisuuden tasolla kuin me täällä, joten heillä voisi olla mielenkiintoista kerrottavaa, kun pääsevät ääneen.

Pian meedio kertoi henkiolennon tulleen paikalle. Tyylikäs, hieno vanha rouva. Harmaat hiukset nutturalla, jalat sievasti aseteltuina. En oikein tunnistanut tätä rouvaa. Ei äiti ollut hienostelija, eikä hiukset nutturalla, vaikka harmaa kyllä. Eikä kummitäti varsinkaan.

Meedion mukaan rouva tuonpuoleisesta tuli sanomaan että hänellä ei ole minulle mitään neuvoja antaa, tiedän kyllä itse paremmin.

Voi harmi. Minä niin olisin halunnut sen olevan totta! Olisin halunnut että paikalle olisi ilmaantunut veljeni kertomaan, mikä on hänen vanhan autonsa rengaspaineet. En löytänyt tietoa ohjekirjasta. Tai kummitätini kertomaan astrologisia oivalluksiaan niin kuin hänellä oli tapana eläessään. Tai ystäväni, jonka muistan kärsineen samoista hikoilukohtaukisista kuin minä nyt. Hän olisi voinut antaa hyviä vinkkejä. Mutta ei. Paikalle ilmaantui ventovieras hienostelija, joka tuli sanomaan että hänellä ei ole mitään sanottavaa!

En tyrmää ajatusta etteikö ”tois’ puol’ kuoleman jokkee” voisi viestiä, uskon että mikä tahansa on mahdollista, kunnes todistetaan ettei ole. Mutta tämä meedio ei siihen kyllä kykene. Ajattelen että meedio itse uskoi vilpittömästi saavansa viestejä tuonpuoleisesta. Hän kuvitteli mieleensä juolahtavien ajatusten tulevan jostakin muualta kuin hänen omasta mielikuvituksestaan. Mutta minusta hänellä oli vain vahva mielikuvitus ja jonkinlainen päättelykyky, ei edes kovin hyvä.

Mieleeni tuli elokuva Usual Suspects. Siinä kuulusteltava sepittää todentuntuisen selostuksen siitä, miten kaikki kävi kuulusteluhuoneen seinällä olevia lippulappusia tarinassa hyödyntäen. Samaa tekniikkaa käytti tämä meedio. Hänelle sai ideoita ympäristöstään ja kuvitteli niiden olevan vinkkejä toisesta todellisuudesta.

En ruvennut rettelöimään, julkilausumaan epäilyksiäni, pysyin roolissani, kiitin ja avasin lompsani. Kyllähän sitä teatteriesityksestäkin maksetaan.

Hyvä näin. Nukkukoot kuolleet rauhassa ikiuntaan. Minä jatkan maanpäällistä kulkuani omin neuvoin. Turha sinne on yrittää kurkkia. Antaa kuoleman mysteerin olla. Se selviää sitten aikanaan. Ei joulukalenterin luukkujakaan kannata etukäteen avata. Jännitys on siinä että avaa päivän kerrallaan. Elämän kalenterin viimeinen luukku on kuolema. Mitä sen takaa paljastuu, selviää sitten.

Normaali

Kiitä kroppaa

Nyt on mennyt pari kuukautta siten että yön aikana herään kaksi-kolme kertaa voimakkaaseen hikoiluun, eikä uni – varsinkaan aamuyöstä – enää välttämättä heti palaudu. Siinä valvoessa ehtii miettiä vaikka mitä.

Yksi yö tein havainnon: olen ollut keholleni ilkeä. Kroppa on ruvennut temppuilemaan, kaikenlaista pientä kremppaa on ilmaantunut ja niitä on pitänyt käydä lääkäreillä selvittelemässä. On formaldehydiallergiaa, kohdunlaskeumaa, virtsankarkailua, häiriötä paksusuolen toiminnassa, ja viimeisenä purentaviat. Ei mitään vakavaa ja isoa, mutta pieniä harmeja. Plus sitten nämä yleiset rupsahdukset; vatsamakkarat, emännänkyömyt niskassa ja roikkuvat tissit. Paljon negatiivisia asioita. Olen ollut pettynyt kehooni ja siksi sitä arvostellut ja soimannut.

Yöllä tajusin että minun pitää alkaa arvostaa kehoani ja kiittää sitä. Minun sieluni on valinnut asuinsijakseen juuri tämän kropan, ja se on toiminut hyvin jo 52 vuotta. Jalat kantavat minua, pystyn juoksemaan ja tanssimaan. Sukupuolielimeni ja kohtuni ovat tehneet minusta naisen, tuoneet elämääni nautintoa ja olen saanut kokea äitiyden ja syntymän ihmeen. Rintani ovat ruokkineet pienen ihmisen alun. Aivoni ovat tuottaneet monenlaisia ajatuksia ja ideoita ja muistoja. Ja näillä purentaviallisilla hampailla ja vääränlaisella leualla olen maistellut monia ihania herkkuja. Kuivuneet, liki- ja ikänäköiset silmäni ovat näyttäneet minulle kauniita asioita. Nytkin on ruska parhaimmillaan, luonto niin kaunis. Minun pitää siis valittamisen ja moittimisen sijaan kiittää kehoani.

Heti tämän tajuttuani kehitin kiitollisuus-rentousharjoituksen. Kävin läpi koko kehoni varpaista päälakeen. Luettelin ruumiinosani yksitellen ja kiitin ja kehuin ne vuoronperään. Lopulta koko kroppa oli rento ja nukahdin.

Ennen nukahtamista päätin heti seuraavana päivänä varata ajan aromaterapiahierontaan. Helsingin Munkkivuoressa on yksi aivan ihana paikka, hoitajan nimi on Terle Laar. Tutustuin häneen jo parikymmentä vuotta sitten. Terlellä oli silloin hoitopaikka lähellä minun kotiani ja kävin hänen luonaan usein hieronnassa. Terlellä on taito hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Sain ajan parin päivän päähän. Kerroin että kärsin vaihdevuosioireista ja olen käyttäynyt rumasti kehoani kohtaan. Nyt haluan hemmotella sitä, antaa sille parasta.

Oi, se oli ihanaa. Tunnin käsittelyn jälkeen koko kroppa oli täysin rento, kaikki jännitys ja kireys olivat pois. Nyt aion muistaa tämän ja jatkaa kehon kiittämistä. Anna anteeksi kroppa, kun olen ollut niin kiittämätön ja töykeä sinulle. Toivon että jaksat minua vielä pitkään. Minä jaksan sinua, ja yritän pitää sinusta parempaa huolta.

Normaali

Ihanaa! Pääsin takaisin tänne omaan blogiini. Joku on ilmeisesti hakkeroinut itsensä tietokoneelleni, enkä päässyt enää kirjautumaan blogiin, verkkokauppoihin, en minnekään.

Pari päivää raivoilin koneen kanssa itsekseni, kunnes älysin viedä sen mäkkihuoltoon. Laite on vielä sielä putsattavana.

Harmitti tämä pakon sanelema kirjoitustauko, kun kirjoitettavaa pyöri mielessä vaikka kuinka. Ja vasta äsken hokasin, että onhan täällä kotona muitakin tietokoneita! Voin lainata pojan konetta, ja pääsen taas oksentamaan oloani blogikirjoitusten pariin. Avot! Kyllä tästä lähtee taas juttua puskemaan.

Hakkeri häiritsi kirjoitushommia

Kuva