Muhu-matkalla

Käväistiin lyhyenläntällä syyslomareissulla Virossa. Me ollaan vähän ”huonoja” matkustamaan. Viihdytään kotona tai mökillä; tutuissa, omissa elinympäristöissä. Ja karsastetaan ihmispaljouksia. Siksi matkat ovat parin-kolmen yön mittaisia ja yleensä off-season kohteisiin. Automatka Viroon täytti kriteerit.

On muuten lättänä maa, ainakin länsipuolelta. Olisiko vanhaa merenpohjaa? Suomi on maisemallisesti mäkinen ja monimuotoinen. En ole aiemmin käynyt Tallinnaa pidemmällä. Nyt tuli tutuksi Pärnu ja Muhu.

Sikäli matkustaminen saa oman lisäsävynsä, kun sen tekee 16-v. pojan kanssa. Hänellä on kolmen tunnin välein nälkä. Tuntuu että mitään ei ehdi tehdä, muuta kuin syödä. Ensimmäisenä matkapäivänä hän söi viisi ateriaa! Ensin kotona ennen lähtöä pekonia ja paistetun kananmunan, laivalla lohta, automatkalla Pärnuseen kanataskun, Pärnussa jauhelihapihvit ja vielä illalliseksi ankkaa. Vitsailimme että tuli yhden päivän aikana syötyä miltei kaikki eläinkunnan tuotteet. Onneksi tajusin pyytää mukaan pöytään tuodut alkupalaleivät yöpalaksi. Söi se nekin yöllä, kun me jo kuorsasimme.

Off-season matkailu on kyllä parasta. Oli mukava kävellä autiolla tuulisella rannalla, kuunnella laineiden loiskintaa, ja ihailla kesän hälyistä hiljentynyttä kaupunkia. Hotelli oli hieno, art noveau -tyylinen, persoonallinen paikka. Sen oli rakennuttanut aikoinaan rikas kauppias/liikemies, joka etsi sopivaa paikkaa tyttärensä hääjuhlaa varten, mutta kun sitä ei löytynyt, päätti rakennuttaa paikan itse. Taisi morsian kummitella siellä, koska kattokruunu helisi. Ehkä yövyttiin hänen morsiuskammarissaan.

Jälkimmäisessä yöpymispaikassa Muhun saarella kävin aamulla saunassa. Olipa kokemus. Siellä oli kylmävesipalju ulkoterassilla, ”Siberian tubiksi” sitä kutsuivat. Ihastuin siihen kylmäpaljuun! En ole oikein koskaan ymmärtänyt kuumavesipaljuja, miksi lillua kuumassa vedessä ulkona, mutta tämä kylmävesidippi kolahti. Rupesin heti suunnittelemaan sellaista meille. Ensi kevääksi on sopivasti tekeillä katettu kuisti pihasaunaan. Siihen sopii mainiosti kylmävesipalju.

Muhun saunassa oli itsetehtyä kuorintavoidetta, en tiedä tarkkaa koostumusta, mutta ainakin siinä oli hunajaa ja joitakin siemeniä, ehkä seesaminsiemeniä? Menin ensin saunaan, sitten kuurasin itseni kuorintavoiteella, takaisin löylyyn vastomaan, lopuksi dippasin kylmävesialtaaseen. Oi autuutta. Toistin tämän pari kertaa. Olo oli uudestisyntynyt! Miten olen kokonaan unohtanut kuorintavoiteet? Ja että niitä voi tehdä itse sopivista aineosista. Iho tuntui kuorinnan jälkeen hyvältä, edes voidetta en kaivannut, vaikka yleensä aina saunan jälkeen ihoa kiristää.

Pukuhuoneessa oli tarjolla vesikannu, siinä hedelmiä makua tuomaan. Join koko kannullisen saunomisen lomassa. Kynttilät paloivat, sade ropisi, ketään ei ollut missään. Sumuinen merenlahti saunan edustalla. Miten yksinkertaisista asioista täydellinen kokemus syntyykään: kauniista miljööstä, kynttilöistä, pellavapyyhkeestä, kuorintavoiteesta, hedelmävedestä, vastasta, kuumasta saunasta ja kylmästä vedestä, hiljaisuudesta. Helppo toteuttaa myös omassa normielämässä. Ei tarvitse matkustaa Muhuun! Vaikka olihan siinä nautintonsa, kun joku oli sen kaiken minulle valmistanut; saunan lämmittänyt, kynttilät syttyttänyt, kylmäaltaan täyttänyt, vesikannun tuonut, vastan väkertänyt, sain mennä valmiiseen. Tästä tuleekin mieleen Eeva Kilven runo:

”Nukkumaan käydessä ajattelen: 

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.”

Sitä kyllä ihmettelen, miten huonosti suunniteltuja nämä Hki-Tallinna lautat ovat. Pitäisi olla erilaisia paikkoja. Nyt kaikki – lapset, vanhukset, humalaiset, tanssivat, syövät ja juovat – ovat samassa läjässä, taustalla ikuinen musiikin jytke. Ainoa keino paeta hälyä rauhaan, on varata pöytä fine-dining ruokapaikasta ja istua siellä kuin tatti koko matkan (2,5 tuntia) ajan. Siellä ei ole taustamusiikkia, eikä hälyä. Mutta eikö laiva voisi olla kokonaisuudessaan suunniteltu niin että siellä olisi myös rauhallisia loosseja, väliseiniä, jotka plokkaisivat hälyä, taustamusiikkia ei olisi, musiikkia olisi vain tanssiravintolassa ja karaokessa. Lapsiperheille pitäisi olla omat asianmukaiset, kivat tilat. Ja paikkoja heille, jotka haluavat tehdä työtä tai levätä tai vaikka lukea. Olisi ihana istua rauhassa ja katsella myrskyävää merta.

Pärnu on lähellä. Jos Tallinnan tunneli tulee, Helsingistä ajaa vajaassa kolmessa tunnissa Pärnun hiekkarannoille. Eikä matka lautallakaan ole mahdoton, lauttamatka vain kaksi ja puoli tuntia. Kauniita, isoja taloja, vähän kuin Hanko mutta isompi. En tiedä, mitä kiinteistöt tai huoneistot siellä maksavat, eikä loma-asunto ole agendassa, omat kolot on jo, mutta ei huono idea, jos joku miettii, mistä ”mökin” ostaisi. Kannattaa katsastaa, olisiko ruoho vihreämpää siellä?

Normaali

Mokamuki

Olen savikurssilla. Tarkoitus oli väkertää omatekemä kahvimuki pojalle joululahjaksi. Isona ideana kaivertaa mukin kylkeen pojan motto : ”Trust your destiny”.

Yllättävän vaikeaa, varsinkin dreijaus. Nyt arvostan aivan eri tavalla keraamista käyttötaidetta. Sain kuitenkin jotenkin väsätyksi kolme mukia.

En viitsinyt niihin jokaiseen laittaa samaa slogania, joten viimeiseen raaputin ”Be Brave”.

Paitsi että yöllä heräsin ja tajusin jälkijättöisesti mitä olin tehnyt! Olin kirjoittanut ”Be Prave”!!! Kovalla peellä!

Voi taivas, mikä moka! Ensi kerralla mukit on tarkoitus lasittaa. Miten kehtaan tunnustaa, että tämä kirjoitusvirhemuki on minun? Kamalan noloa. Sitä paitsi kaikki tietävät että se on minun, koska pohjaan on kaiverrettu ”äiti”. Ei siellä muita äiti-ikäisiä ole, muut ovat nuoria. Pitäisikö minun livahtaa paikalle etuajassa ja vaihvihkaa tuikata muki roskiin ennen kuin kukaan huomaa mitään? Toisaalta nyt tämä mokamuki tuntuu erityisen spessulta. Ehkä se viestii pojalle, että on ok myös epäonnistua. Siitä vain, pystypäin!

Be Prave! Whatever happens. Toivoo, äiti.

Jälkikirjoitus: Ystäväni Pirkko lähetti hauskan sähköpostiviestin Mokamuki -kirjoituksen tiimoilta. Hän oli innostunut selvittämään, mitä prave eri kielillä tarkoittaa ja tässä tulos:

  • sloveniaksi ”olla todellinen”. Mikäpä olisi lapselle parempi toivotus kuin ”ole oma todellinen itsesi”. Se lienee rohkeuttakin tärkeämpää.
  • friisin kielellä ”yritä” – tärkeä toivotus sekin
  • galician kielellä ”olla oikeassa”
  • sosethon kielellä ”ole kiitollinen”
  • Eli ei mennyt ollenkaan pieleen . Päinvastoin: monella kielellä tärkeitä toivotuksia.

Kiitokset Pirkolle! Entistäkin parempi muki!

Normaali

Kulta aika lapsuuden

Poika täytti 16-vuotta. On jo meitä muita pidempi. Aina joskus, kun innostun, hän katsoo sillä tavalla alaviistoon ja sanoo että ”nonniin, rauhoitupas”. Ihana että hän on niin tyyni, ihan erilainen kuin minä.

Lapsen kasvatus on kyllä maailman vaikein homma. Ja toisaalta helpoin. Helpoin siinä mielessä että oikeastaan lasta ei pidä kasvattaa. Jos oikein yrittää kasvattaa, tekemällä tekee kasvatustyötä, ei siitä mitään tule, hermot menee kaikilta. Lapsethan oppivat matkimalla eli he oppivat hyvät käytöstavat yms vanhemmiltaan. Tekevät samoin. Ei siinä erityisesti tarvitse kasvattaa.

Vaikean kasvattamisesta tekee se että lapset ovat niin erilaisia kuin mitä itse on. Sehän olisi helppoa, jos lapsi olisi tarkka klooni itsestä. Silloin tietäisi tasan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä, minkälaista keppiä ja porkkanaa kaipaisi, minkälaista tukea ja kannusta tarvitsisi. Ja voisi välttää omien vanhempien ”viat”, ne asiat mitkä omassa kasvatuksessa ovat olleet pielessä.

Kasvatushommastahan on mahdoton selvitä puhtain paperein, siinä ei voi koskaan sataprosenttisesti onnistua, aina jää joku asia kalvamaan.

Autossa oli radio auki ja siellä Novalla Esko Eerikäisen ohjelma, puheena lasten kasvattaminen. Joku kuuntelija kyseli neuvoja. Uusperheen isä tuskaili teini-ikäisen pojan kasvatusta; poika ei tottele häntä. Toinen kuuntelija, nimimerkki Mummo, kysyi että miksi pojan ylipäätään pitäisi totella?

Oiva kysymys. Siinä ollaan pihvin äärellä. Miksi minkäänikäistä lasta pitäisi kasvattaa tottelemaan? Ikään kuin lapsi tai nuori olisi aikuisen alamainen, jonka tehtävänä on sokeasti totella johtajaansa. Tottelevaisuuskasvatus on alistamista. Kukaan ei halua joutua sellaiseen alistettuun asemaan – paitsi ehkä koira. Tottelevaisuuskoulutuksella saadaan uhma- ja murrosikäisen uhmaan mukavasti lisäpotkua.

Pienellekin lapselle pitää muistaa kertoa, miksi. Ja muistaa kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Ennakoida asioita. Huomenna tapahtuu sitä ja tätä, mennään sellaiseen paikkaan ja keitä siellä on ja mitä siellä tapahtuu. Siksi kannattaa nyt tehdä nämä asiat ja sitten aamulla toimitaan näin. Ja antaa pikku hiljaa vastuuta; sinä vastaat nyt itse hampaittesi pesusta/läksyistä/kotitehtävistä. Me emme puutu niihin asioihin, sinä vastaat niistä ja seurauksista. Autamme, jos tarvitset apua, apua saa pyytää. Ja positiivista palautetta, teitpä hyvin.

Ja ennen kaikkea antaa olla lapsi, poikamainen tai tyttömäinen, antaa poikien räiskiä ja tyttöjen hautautua vaaleanpunaiseen hörhöön, tai siltä väliltä, antaa lapsen leikkiä niin kuin hän itse haluaa, eikä niitä pidä paheksua tai arvostella, että onpa tyhmää, pinkki on ruma väri. Ei aikuinenkaan halua kuulla että toi sun työsi on ihan tyhmää. Leikki on lapsen työtä. Meidän poika leikki lapsena loppumattomiin lottoa, jostain syystä hän oli sangen ihastunut lottoarvontaan. Osasi spiikit suomeksi ja ruotsiksi, vaikka meillä ei ruotsia puhutakaan.

Yksi asia, mitä en kanssa yhtään ymmärrä on se, että jos lapsi kysyy vaikeita, vastataan että sitten isompana ymmärrät tai sitten kerrotaan. Mitä jos itse kysyisit, että minkälaisia geriatriapalveluja on olemassa ja sinulle sanottaisiin että no sitten kerrotaan, kun on sen aika, älä sitä nyt pohdi. Lakkaisitko pohtimasta?

Naisten asemasta puhutaan paljon. Kohta voisi olla aika puhua lasten asemasta ja oikeuksista?

Lenkillä vastaan tuli päiväkotiryhmä. Olivat keppihevoslenkillä. Kaikilla tytöillä oli omat kepparit. Pojilla ei. Ajattelin mielessäni, että jos minä olisin nyt pikkutyttö, olisin varmasti tuollainen pinkki keppihevostyttö! Tai ehkä minulla olisi yksisarvinen keppihevosena. Sellainen glitterheppa. Olisipa kiva olla yhtenä päivänä pikkutyttö! Omalla tavallaan se oli elämän parasta aikaa, täysin huoletonta. Aikuisena sellaista olotilaa on enää mahdoton saavuttaa.

Eikä huoleton lapsuus ole suinkaan itsestäänselvyys, valitettavasti.

Normaali

Ärhäkästi keski-iässä

Joku aika sitten silmiini osui pikku uutinen Hesarissa. 51-vuotias nainen oli tuomittu vahingonkorvauksiin. Hän oli ajanut korkealla vuokrapakettiautolla parkkihalliin Helsingin Jätkäsaaressa. Sekä auton että parkkihallina katto olivat vaurioituneet. Oikeus katsoi että naisen on täytynyt ymmärtää että auto ei mahdu halliin.

Jotenkin samaistuin naisparkaan. Kuvittelin hänet mielessäni kaltaisekseni, vaihdevuosiärhäkäksi naiseksi. Hermo on jostain syystä mennyt totaalisesti. Nainen on huomannut että pieleen menee, mutta painanut vain kaasun pohjaan kiukuspäissään, ajatellut että hailasenlassii, antaa mennä, peevelinsaakeli.

Se on sitten muuten osuva sana: kiukuspäissään. Oikein suuttuessaan ihminen menettää järkensä, ja on kuin päissään.

Minäkin käyttäydyn välillä itselleni oudosti. Onneksi vielä ei sentään ole tullut aiheutettua vahinkoa itselle, omaisuudelle eikä toisille. Mutta normaalia ärhäkämpi ja valmiimpi puuttumaan asioihin olen.

Viimeksi eilen. Olin kirjastossa. Hommana oli kirjoittaa kolumni. Yleensä teen sen kotona, mutta nyt sattuneista syistä se ei ollut mahdollista, niin ajattelin että kirjasto olisi kirjoittamiseen mukavan rauhallinen paikka. Vielä mitä. Juuri kun olin päässyt hyvään vauhtiin, aulassa alkoi älämölö. Kaksi kaltaistani rouvashenkilöä nauroivat ja puhuakälättivät kovaäänisesti ja pitkään. Aluksi suhisin, ”shhh”, hiljaisuuden merkiksi. Ei vaikutusta. Sitten jo kajautin kovaäänisesti ”Hiljaisuus!”.

Samassa tilassa oli myös kaksi nuorta. He katselivat vaihvihkaa toisiaan. Lopulta miesoletettu uskaltautui sanomaan: ” Täällä ei muuten enää ole voimassa se hiljaisuusvaatimus.” Mitä ihmettä! Valkovalehtelin, että ”olen käynyt edellisen kerran kirjastossa 70-luvulla ja silloin siellä piti olla hiljaa”. Se oli osatotuus. Olenhan toki käynyt kirjastossa, käyn verrattain usein lainaamassa kirjoja. Mutta sitten 70-luvun en ole siellä erityisemmin oleskellut, lapsena vietin paljonkin aikaa kirjastossa, nykyisin haen vain luettavaa.

Tavat ovat siinä mielessä päivittyneet. Hatunnosto nuorukaiselle, joka uskalsi minua ojentaa. Ärsyyntynyt keski-ikäinen nainen on varmasti pelottavampi näky kuin huumehörhöinen testosteroniteini asematunnelissa.

Elokuvissa ärsyynnyin hiljaisessa päivänäytöksessä, missä oli vain noin 10 katselijaa, mutta pahaksi onneksi nuoripari, joka supatteli koko esityksen ajan. Tyttö lähti myös välillä vessaan, eikä päässyt enää takaisin teatterisaliin, joten poika könysi siitä ylitseni päästääkseen tytön takaisin sisälle. Kun sipisipi vielä sitten jatkui, katkesi kamelin selkä ja sanoin päättäväisellä äänellä: ”Voisitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?”

Sunnuntaina poikkesin Citymarkettiin ostamaan puseroa, jonka olin nähnyt kuvastossa. Pahaksi onneksi avoimia kassoja oli kaksi, ja juuri siinä minkä valitsin tuli joku kynnysmatonvaihtoepisodi ja jonon eteneminen tyssäsi. Ei auttanut muu kuin vaihtaa toiseen jonoon. Itsepalvelukassat olivat pois käytöstä.

Jonossa numero kaksi aikani jonoteltuani ja kerättyä ärsytystä olin jo valmis jättämään paidan siihen paikkaan ja menemään kokonaan pois rauhoittumaan. Jonotin kuitenkin loppuun asti ja päästyäni kassalle aloitin ”rakentavan” keskustelun siitä, miksi ihmeessä itsepalvelukassat eivät ole auki. Eivät kuulemma ole sunnuntaisin. Miksiköhän eivät? Miksi eivät ole juuri silloin auki kun ihmisoletettukassoja on niin vähän? Älytöntä.

Ginatricosta olisin ostanut itselleni yksinkertaisen, puuvillaisen hihattoman paidan 17€, mutta juuri kun lähestyin kassaa näin kassaneitioletetun livahtavan alakertaan, yläkerran myymälätilassa olin minä ypöyksin. Ajattelin että jaahas, enpä sitten osta paitaa, ja jätin sen siihen kassakoneen viereen.

Kyllä on ostaminen tullut vaikeaksi!

Eli: Kaikki sympatiani 51-vuotiaalle pysäköintihallinaiselle. Ehkä taustalla oli ikävä ostohelvettikokemus, mikä sai pinnan kiristymään. Oli varmaankin ollut Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa tietsikkaostoksilla.

Pitäisi olla kännykässä jonkinlainen tilannerauhoitusappi. Sellaisen voisi laittaa päälle esimerkiksi kaupunkiajoa varten. Jos ajossa auton sisällä soisi kaiken aikaa hermoja lepuuttava autollajomeditaatio, ehkä tieraivoa olisi vähemmän. Ja kaupparaivoon oma rauhoittava versionsa.

Ehkä perinteinen ”laske kymmeneen” voisi myös toimia.

Tästä taidenäyttelyyn. Tuli vain laskemisesta mieleen taidenäyttelykokemus. Olimme ystävän kanssa taannoin Hämeenlinnassa taidenäyttelyssä, ja siellä oli teos, jossa maalaismaisemassa oli lammaslauma. Taulua katseli pää kallellaan tuntematon mies ja tuumi, että ihme kun tässä taulun edessä lattialla ei ole kasaa nukkuvia ihmisiä.

Sellainen rauhoittava lammaslaumataulu olisi hyvä makuuhuoneessa sänkyä vastapäätä. Voisi joka ilta laskea niitä lampaita ja nukahtaa sitten siihen.

Tämmöisiä mietin tänään. Mielenrauhaa tähän päivään meille kaikille!

Normaali

Nuorten ongelmat entisen nuoren näkökulmasta

Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, aiheena oli syntyvyysvaje. Rupesin miettimään omaa tuttavapiiriä. Ja niinhän se on: alle 35-vuotiailla ei ole lapsia. En tunne yhtään sen ikäistä äitiä. Eikun yhden tiedän! Siirillä on Eliel! Tilastopoikkeus!

En minä nuoria soimaa. Tuskin itsekään ryhtyisin lapsentekoon. Sen verran epävarmuutta ilmassa. Vakituiset työpaikat – tai ylipäätään työpaikat – eivät ole itsestäänselvyyksiä. Hoito- ja siivousalalla töitä kyllä piisaa, mutta kiinnostaako? Ja monissa ammateissa palkat ovat niin alhaisia, että sillä ei enää elä – tai ainakaan asu – pääkaupunkiseudulla.

Nyt tuleekin mainoskatko: meidän perikunta myy kuntotarkastettua 220 m2 taloa Keski-Suomessa Saarijärven keskustassa, hinta 65.000 €. Löytyy tori.fi. Että jos kaipaa maaseudun rauhaan, mutta kuitenkin keskustaan, niin tässä. Eli alle 300 €/m2, kyllä ihan naurattaa, miten halpoja talot ovat muuttotappiopaikkakunnilla. Täällä Helsingissä pitää laitaa nolla perään ja kertoa kahdella. Tässä linkki jos kiinnostaa:

Takaisin nykynuorison ongelmiin. Uskaltaako perhettä perustaa, kun niin harvoin elämänkumppani on enää koko elämäksi? Kiihko katoaa, elämä arkipäiväsityy, tinderistä löytyy uusi parempi tilalle. Tai sitten ei pariudu ollenkaan. Naisvihaisia ei-vapaaehtoisessa selibaatissa eläviä poikamiehiä on paljon.

Mitä kannattaa opiskella? Mitä tarvitaan tulevaisuudessa? Eräs asiantuntija sanoi, että humanistiset aineet ovat nousussa. Robotti ei niitä asioita opi. Siksi humanisteja tarvitaan.

Sinänsä sellainen robottihoitaja voisi olla ihan hyvä asia. Tähän tulokseen tultiin, kun oltiin visiitillä anopin luona. Erilaisia käskyjä, toiveita ja pyyntöjä tuli siihen tahtiin, että ihminen väsyy ja hermostuu. Tässä tapauksessa kolme ihmistä (mies, appi ja minä). Robotti jaksaisi siirrellä verhoja, korjata tyynyä, taitella nenäliinoja, laittaa pois ja takaisin villasukkia loppumattomiin. Kyllä, robottia kannatan. Ja ehkä se seksirobotti voisi olla iloksi niille vastentahtoisesti selibaatissa eläville nuorille miehille. Onhan se kauhea kohtalo sekin. Kyllä siihen pystyy samaistumaan, vaikka vanha ja himoton itse onkin.

Jossain mielipidekirjoituksessa kirjoittaja vertasi ilmastonmuutosahdistusta samaan tilanteeseen kun aikoinaan kirkon toimesta peloiteltiin helvetillä. Nyt meitä pelottelevat tiede ja asiantuntijat. Me olemme taas kaikki syntisiä, syyllisiä ilmastonmuutokseen ja meitä odottaa ilmastohelvetti, jos emme heti muuta tapojamme. Haluaako sitä synnyttää lasta helvettiin? Tai edes epävarmuuteen?

Kaiken maailman terroristit vaanivat. Poksauttelevat pommeja ja lentävät lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä, päättävät vallata itselleen kalifaatin. Muistavatkohan edes itse enää että miksi, miksi sen tekivät? Siksikö että toiset ovat eri mieltä, uskovat erilaiseen Jumalaan, haluavat pukeutua eri lailla? Eikö me kaikki mahduta tänne? Onko pakko kaikkien olla ja ajatella samalla tavalla?

Maailman johtajat ovat sekopäitä. Oranssinaamaisia räyhähenkiä, tai niitä, jotka polttavat sademetsiä, tai valtaavat maita ja mantuja tunnuksettomilla vihreillä miehillä, tai uskovat olevansa jumalolentoja ja tekevät ydinasekokeita, koska luulevat jonkun heitä uhkaavan, vaikka heitä uhkaa vain he itse ja nälänhätä.

Eivätkä nämä kotimaan poliitikotkaan puhtaita papereita saa. Kaipaan Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa. Sellaisia, jotka etsivät koko Suomen etua, kaikkien suomalaisten parasta. Nyt kaikki vetää köyttä kohti omaa napaa, köysi ei liiku, mikään ei muutu.

On siellä toki poikkeuksiakin. Tykkään esimerkiksi Pekka Haavistosta, aina niin tyyni ja postiivinen, vaikeidenkin asioiden äärellä. Itse asiassa, joka puolueesta löytyy näitä rakentavia ihmisiä, jäävät vain räyhähenkien varjoon.

Kaikki tuhoava pitäisi tuhota! Luontoa ei saa tuhota, yhteiskuntarauhaa ei saa tuhota, suomalaista tasa-arvoista yhteiskuntaa ei saa tuhota, keskustelukulttuuria ei saa tuhota, valtion rautateitä ei saa tuhota. Mikäs saarna tästä nyt tuli? Innostuin.

Onneksi en ole enää nuori. Olen entinen nuori. Oma sukupolveni (vm 67) eli lapsuutensa 70-luvulla ydinsodan pelossa, nuoruutensa 80-luvulla aidsin pelossa ja aikuutensa alun 90-luvun lamassa konkurssin ja yt-neuvotteluiden pelossa. Ikinä ei päästy asemiin, koska niillä jakkaroilla istuivat suuret ikäluokat, jotka vasta nyt ovat jääneet eläkkeelle. Ei tule yhtään 50-vuotiasta mieleen politiikasta tai muiltakaan aloilta, ne ovat kaikki vanhempia tai nuorempia. Meistä tuli drop-outeja, jäätiin puskiin.

Mutta joka sukupolvella on omat haasteensa, oma urakkansa. Eikä siinä voi muuta kuin ottaa koppi ja yrittää pärjätä sillä mitä on ja tielle osuu. Että näillä mennään, nuoret!

Normaali

Pro-ageing, Well-ageing

Ilokseni luin viimeisimmästä Annasta artikkelin, missä toimittaja paheksui naisille myytävien tuotteiden ja palvelujen ikärasistista piiloviestintää. Miksi vanhenemista pitää vastustaa? Miksi pitäisi näyttää nuoremmalta?

Olen niin samaa mieltä!

Onneksi nyt jo näkyvillä ennusmerkkejä, että tämä anti-suuntaus ja kehitysvaihe jää taakse, kosmetiikkayritykset ovat alkaneet nimetä tuotteitaan uusiksi. Ei enää puhuta anti-ageing vaan pro-ageing tai well-ageing. Hyvähyvä!

Muistan, kuinka ensi kerran törmäsin ryppynegatiivisuuteen lomamatkalla Dubaissa vuonnayksjakaks. Olin alle 40-vuotias, pienen lapsen äiti. Kasvoilta näkyivät yövalvomiset, mutta en ollut omiin ryppyihini vielä kiinnittänyt mitään huomiota, kun kylpylähotellin kauneushoitolassa kasvohoidon ohessa kosmetologi avoimesti kauhisteli ryppyjä silmäkulmissani, ja maalaili eteeni rumaa tulevaisuutta, jos en heti välittömästi ala käyttämään kalliita voiteita ehkäistäkseni tulevaisuutta naamarusinana. Jätin voiteet ostamatta, painelin takaisin uima-altaalle järkyttyneenä.

Seuraavan kerran Suomessa kosmetologikäynnillä kosmetologi ehdotti jotakin nuorentavaa erikoishoitoa. Sanoin suoraan että ei kiitos. Minä en halua näyttää nuoremmalta. Minä haluan näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta ikäiseltäni. Siinäkin on tekemistä, tavoitetta ja haastetta ihan tarpeeksi!

Normaali

Diipeissä moodeissa

Pari viikkoa sitten olin diipeissä moodeissa merimökillä. Hyvällä tavalla maissa. Joskus on ihan terveellistä synkistellä. Ei voi ihmisen elämä olla ainaista bumtsibum-iloittelua, välillä pitää saada herkutella harmailla sävyillä, se tekee hyvää.

Mitään varsinaista synkistelyaihetta minulla ei ollut. Olosuhteet ja tilanne loivat otolliset mahdollisuudet; olin viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä, tekemässä lopputyöt, katsomassa että kaikki on valmista talven tulla.

Yksin syksyisellä mökillä, jostakin kauempaa vesi kantoi juhlien ääniä. Nuorilla oli bileet. Minä keski-ikäinen yksin omassa valtakunnassani. Puhdistin rännit. Toisella puolen mökkiä rännien kaato on huono. Vesi jää lillumaan kouruun. Pitkään vedessä olleet havunneulaset haisevat vanhusvaipoilta. Niissä on vanhan virtsan haju. Vai onko se niin kuin entinen kalakauppias sanoi asiakkaan ihmeteltyä kalan hajua, että ”ei se, rouva hyvä, ole kala, mikä haisee, se on rouva itse”. Jospa se olin minä itse, joka löyhkäsi. Päälle olin vetänyt vaatearkusta, mitä löysin: ikivanhat verkkarit ja hupparin.

Illalla nautiskelin pullonpohjia, minimoin poisroudattavan tavaran määrää. Maustepusseja en sentään syönyt.

Yöllä satoi. Mikä siinä on, että silloin kun ei ole sisävessaa käytössä, yöllä tulee vähän väliä vessahätä, vaikka normaalisti ei koskaan, ja pitää mennä ulos pimeään? Vai olisiko johtunut niistä pullonpohjista. Minulla on sellainen oma vakituinen pissapuu, pieni pihlaja sopivalla etäisyydellä. Siitä pidän kiinni toisella kädellä ja katselen tähtiä. Pelkäsin että ovi menee lukkoon ja jään yöhön. Sillä tavoin olen ikääntynyt, että enää en nuku ovi lukitsematta niin kuin ennen. Nähtävästi vanhemmiten ihmiseen tulee pelko. Se on jännä ilmiö, siitä täytyy kirjoittaa joskus myös.

Aamu valkeni harmaana ja kosteana. Lähdin hyvissä ajoin ajatuksena juoda aamukahvit huoltamolla. Reitti kulkee kirkkomaan ohi, ja hetken mielijohteesta päätin poiketa.

Oi, se oli tunnelmallista! Naakkaparvi rääkkyi. Mustat naakat + syksyinen, tyhjä hautausmaa = täydellistä. Vaahteroissa ja haavoissa upea ruska; keltaista ja punaista, oranssia. Kirkko kaiken keskellä hiljaisena ja punamultaisena, haapapaneelikatto tervattuna. Täällä olen ollut töissä kuutena kesänä. Nyt en enää. Jännä tunne kävellä kirkkomaalla ohi niiden hautojen, joihin on haudannut vainajan. Niistä tulee läheisempiä, vaikka ei enää yksityiskohtia siunaustilaisuuksista muistakaan.

Kävelin ihastelemaan omaa hautapaikkaani. Ei se oikeasti ole minun hautapaikkani, mutta mielessäni olen sen valinnut itselleni (ja miehelleni). Se sijatsee lähellä pientä valurautaporttia, joka on oikeassa tulosuunnassa mökiltä tultaessa. Ajattelen, että siitä pääsee kätevästi livahtamaan paikalle sytyttämään kynttilän. Vaikka enhän siitä itse livahtele, mutta on helpompi sitten niillä muilla.

Haudalla on pieni kaarevareunainen, jäkälöitynyt kivi. Siihen on haudattu kalastaja Taavetti ja hänen vaimonsa Olga, ovat kuolleet peräkkäsinä vuosina 1942 ja -43. Taavetin ja Olgan kivi saa jäädä paikoilleen, meidän kivi voisi olla samanlainen, siinä vieressä, mahtuisi hyvin.

Rupesi jo ihan huvittamaan. Onko ihan normaalia seisokella sunnuntaiaamuna syksyisellä hautausmaalla suunnittelemassa omaa hautapaikkaa? En tiedä, mutta ei kovin sairaalta tunnu.

Ajelin sitten lähimmälle huoltoasemalle aamukahville ja pullalle. Leipovat siellä itse pullaa, on hyvää. Ostin mukaankin kahdella eurolla pussillisen eilisiä, pistän pakkaseen. Paikalla oli kolmen ukon kööri, kuuntelin juttuja viereisestä pöydästä. Tai ehkä ne jutut oli tarkoitettukin minun kuultaviksi. Kehuskelivat metsähehtaareillaan ja hirvenkaadoillaan. Mukava maalaistunnelma. Flirttailevat papat, olisivat kovasti mielineet kylään.

Tänään lehdessä pisti silmään pieni ilmoitus ”Ekologisesti iäisyyteen”. Kävin katsomassa verkkosivuilta, mistä on kysymys. Firma myy pellavapäällysteisiä uurnia. Pellavaan on mahdollista teettää oma, henkilökohtainen kirjailu. Perusideana on että vainaja siunataan tuhkattuna. Siihen tietenkin käy mikä tahansa, minkä tahansa firman uurna tai omatekemä. Nykykäytäntö on, että ensin vainaja siunataan arkussa, sitten tuhkataan ja laitetaan uurnaan. Siinä on paljon kuljetusta ja pitää ostaa sekä arkku että uurna. Tässä ideana on, että vainaja viedään heti tuhkattavaksi (säästyy arkku- ja kuljetuskuluja), ja siunataan uurnassa vasta tuhkattuna.

Samaa asiaa olen itsekin monesti miettinyt: nykysysteemissä vainajaa siirrellään turhaan ja paljon. Sairaalassa vainaja viedään kylmäsäilytykseen. Jos kuolee palvelutalossa tai kotona, ruumis siirretään ruumishuoneelle tai tehdään ruumiinavaus – nyt en ole varma, mutta tehdäänkö se sairaalassa? Ruumishuoneella vainaja odottaa hautaansiunaamista. Siunaamista varten vainaja viedään kappeliin tai kirkkoon. Joskus vainajia kuljetetaan arkuissa ympäri Suomea, koska vainaja halutaan laskea maahan esim. synnyinpitäjän hautausmaahan. Siunaustilaisuuden jälkeen vainajaa kuljetetaan jälleen, tällä kertaa krematorioon, jos kyseessä tuhkaus, tai kirkosta hautausmaalle haudattavaksi. Siunauskappelilta on lyhyempi matka, ne sijatsevat hautausmaan yhteydessä, joten se matka kulkeutuu sitten jo jalkaisin. Mutta kaiken kaikkiaan, kuollutta kuljetetaan paljon! On saattanut olla palvelutalossa yhdessä huoneessa vuosikausia, ja sitten kun kuolee saa kyytiä kaiken edestä!

Kuolemiseen ja hautaamiseen liittyvät käytännöt muuttuvat hitaasti. Asiat halutaan tehdä niin kuin ne on tehty ennenkin, vaikka muuta syytä kuin tavat ja tottumukset ei muutokselle ole esteenä. Vainaja voidaan siunata myös tuhkattuna, näin ei vain vielä ole totuttu tekemään. Tällöin vainajan turha kuljettaminen vähenee. Vainaja voidaan siirtää suoraan tuhkattavaksi. Ei tarvitse ostaa kallista arkkua. Kyllä siihenkin joku laatikko tarvitaan, ei sitä ruumista sellaisenaan roviolla polteta, mutta joku simppeli ”pahvilaatikkomalli” varmasti riittää.

Uurnasiunaus voidaan sitten järjestää missä vain. Vaikka vainajan kotona, kotipihalla, palvelutalossa, tai siellä mihin uurna lasketaan. En usko että olisi yhtään vähemmän arvokasta tai vähemmän tunteellista, voisi olla jopa päin vastoin.

Siunaamisen käytäntöjäkin voisi mielestäni soveltaa. Nythän pappi piirtää hiekalla ristin arkulle. Minä ottaisin mieluummin tuhkalla piirretyn ristin otsaani, samaan tapaan kuin tuhkakeskiviikkona tehdään. Laskiaistiistain jälkeisenä keskiviikkona vietetään tuhkakeskiviikkoa, ja silloin kirkossa järjestetään messu, missä osana seremoniaa on tuhkaristin piirtäminen otsaan.

Sen tuhkamössön tekeminen on muuten oma shownsa. Tuhkan joukkoon sekoitetaan öljyä että saadaan sopiva mössö. Ja muistaakseni tuhkapuuksi ei käy mikä vain puu. Joten ennen tuhkakeskiviikkoa, joku virkasuntio polttaa kotitakassaan sopivaa puuainesta, että saadaa tuhkaa tuhkamessua varten. Paljonhan sitä ei suinkaan tarvita.

Eli jos sattuisin kupsahtamaan sairaalassa, paikalle voisi saman tien hälyttää sairaalapastorin, joka piirtäisi otsaani tuhkaristin ja siunaisi minut haudan lepoon, paikalla olevat voisivat veisata virren ja lausua isämeidän. Siitä voitaisiin sitten kroppa viedä tuhkattavaksi. Tuhkat uurnaan, uurnanlasku hautapaikalla ja sen jälkeen muistotilaisuus lähipubissa, niin kuin briteissä! Siinä olisi hautajaiset meikäläisen mieleen!

Tärkeintä tietenkin on, että jokainen saa sellaiset hautajaiset kuin omaan elämänkatsomukseen ja -tyylin sopii. Ja onneksi tässä ollaan menemässä monimuotoisempaan suuntaan.

Itse en ole pönötysihmisiä. Usein kaikenlainen pönötys ajatellaan olevan osoitus kunnioituksesta, mutta minun mielestäni pönötys on osoitus pelosta. Pönötetään kun pelätään – Jumalaa, ”tärkeää” tyyppiä, pomoa, muiden mielipidettä, mitä milloinkin. Minusta kunnioitus on jotakin ihan muuta kuin pönötystä ja pokkurointia, kunnioitus on kauneutta ja kohtaamista ja tunnelmaa ja huomioimista. Jumalan takia ei ainakaan kannata pönöttää. Vaikka uskon, en usko että Jumala olisi pikkusieluinen tyyppi, joka kaipaa meidän pokkurointia ja itsensä jumalointia. Pikemminkin Jumala toivoisi että hoidamme hommat asiallisesti, luonnollisesti ja muut huomioiden.

Näin minä ajattelen. Voin olla väärässä, koska olen ihminen. Ja muut voivat puolestaan ajatella omalla tavallaan.

ps. Oli vielä ajatuksia omaisten osallistumisesta hautaamiseen, siinäkin olisi mielestäni paljon kehitettävää. Minun mielestäni omaisten pitäisi saada halutessaan osallistua esim. uurnapaikan kaivamiseen hautausmaalla tai arkkuhaudan peittämiseen. Siihen pitäisi jopa kannustaa. Kun itse kaivaa hautamontun läheiselle tai peittää arkun/uurnan, on siinä paljon surua mutta myös hyvää energiaa, viimeinen palvelus.

Normaali