Tekele

Joskus kevättalvella iski virkkausinnostus, ryhdyin väkertämään torkkupeittoa. Myyjä ehdotti liukuvärjättyä lankaa, ja se näyttikin kerässä kerrassaan kivalta. Ostin pari isoa kerää.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin, ja ”miljoona” työtuntia takana, täytyy sanoa että lanka näytti kivemmalta kerässä kuin aukivirkattuna. Kerät näyttivät karkkirullilta tai jäätelöltä, mutta torkkupeitoksi virkattuna 70-luvun vessakaakeita.

Varsinkaan en yhtään tykkää keltaisesta osuudesta. Keltaisesta en muutenkaan pidä missään, paitsi lakanoissa. Meillä on kurkumankeltaiset pussilakanat ja niissä on kiva nukkua ja varsinkin herätä. Melkein kuin heräisi auringonkukkapellossa. Torkkupeittoon olisin halunnut pelkkää punaista.

Kaiken lisäksi keksin virkata peittoon sururaidat. Tein mustan raidan veljen kuoleman johdosta, ja kesällä toisen, kun kummitäti kuoli.

Mustat raidat keskellä värikästä peittoa näyttävät ulmilta.

Projekti on pahasti kesken. Toista rullaa on jäljellä vielä puolet.

Pitäisi siis pikaisesti jatkaa torkkupeitto valmiiksi, muuten jää iäksi kesken. Ja se on sen verran isokin jo, hankala kuljettaa mukana. Ei todellakaan mikään take-away käsityö.

Mutta eipä innosta virkkaaminen yhtään nyt kun tiedän, että siitä tulee ruma, ja päätyy jonnekin kaapin nurkkaan piiloon, enkä pidä kaapin nurkissa piilossa olevasta roinista. Poiskaan sitä ei tohdi heittää, kun on niin iso työ jo tehtynä.

Aina sama juttu. Jos ryhtyy liian isoon käsityöprojektiin, siihen kyllästyy ennen kuin saa valmiiksi. Pitäisi muistaa tehdä tarpeeksi pieniä käsitöitä, jotka ehtii tekaista parissa illassa, korkeintaan kaksi viikkoa saisi tekeminen kestää. Sen verran kestää innostus.

Toivottavasti kukaan ei enää kuole ennen kuin saan torkkupeiton valmiiksi. En halua siihen lisää mustia raitoja. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja tekaista se äkkiä valmiiksi, ja unohtaa sitten koko homma.

Jos sen ”unohtaisi” mökille talveksi lattialle, hiiret söisivät talven aikana?

Kaikenlaista ongelmaa sitä ihminen itselleen askartelee. Ja vielä on kaksi keramiikkakurssia tulossa. Minkähänlaisia tekeleitä sietä kotiutuu nurkkiin häpeämään?

Sunnuntaina kävin Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelytssä. Siellä oli .mm. japanislaista keramiikkaa. Totesin että meikäläisen keramiiikka tulee sitten olemaan sellaista wabi-sabi -tyylistä. Wabi-sabi on japanilainen estetiikan laji, missä epätäydellisyys on kaunista.

Torkkupeitto ei yllä edes wabi-sabiin.

Hiljainen kauneus -näyttelyssä kauneinta oli näyttelyn nimi.

Nonniin, eiköhän tässä olla äksyilty tarpeeksi tällä kertaa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s