Punahilkan utopiayhteisö

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaiset innostuivat utopiayhteisöistä. Niitä perustettiin mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Kanadaan. Toiveissa siinsi ihanneyhteisö, joka toimisi tasa-arvoisesti. Usein taustalla oli myös uskonnollinen tai muu aatteellinen ajatus. Kuuluisin näistä yhteisöistä on Brittiläiseen Kolumbiaan 1901 perustettu Sointula.

Pieleen meni. Maanviljely on vaikeaa vieraissa olosuhteissa. Kasvisto ja maaperä erilaista. Ja kun on vaikeaa, tule kiistoja ja erimielisyyksiä, mitä pitäisi tehdä, miten ongelmat ratkaista. Erilaiset henkilökemia- ja aatteelliset ongelmat pulpahtavat pinnalle.

Joku aika sitten luin lehdestä että entinen Heikoin lenkki -ohjelman juontaja Kirsi Salo on perustanut ekokylän Kolumbiaan. Olikohan siinäkin kyseessä jonkun sortin utopiayhteisö? Mitähän projektille kuuluu? Ei kuullosta ihan helpolta hommalta.

Mietin näitä utopiayhteisöasioita, kun hääräilin mökkeröllä pihahommissa. Leikkasin ruohoa. Tai oikeastaan en leikannut ruohoa vaan leikkasin lupiininiittyä. Vuosi sitten pihalle asennettiin sääntöjen mukainen likavesijärjestelmä ja siinä meni piha myllätyksi perin pohjin. Ja mikäpä siinä savimaassa on sitten itänyt muu kuin paljon parjattu lupiini. Nyt minulla on takapihalla upea, mutta laiton lupiininiitty. Yhtään lupiinia en ole itse istuttanut, niitä vain tulee käskemättä ja pyytämättä kuin Annelille aikoinaan salaisia faxeja.

Pohdin että tämä mökkerö on minun utopiayhteisö. Sinnikäästi kuvittelen jonakin päivänä asuvani täällä ja mieluusti oman perheeni kanssa, vaikka tosi asiassa ainakaan teini ei tänne tahdo asumaan, ja mieskään tuskin viihtyisi pitkään. Mutta minä kuvittelen itseni tänne elämään pienimuotoista, onnellista ja puuhakasta tätielämääni.

Pihahommia, kasvihuone, yrttejä, tomaatteja, marjoja, paljon kukkia, virkkausta, terveellistä ja yksinkertaista ruokaa, saunaa, kävelylenkkejä metsässä, ehkä koira, beagle, sellaisesta lapsena haaveilin. Meillä oli joskus hoidossa tuttavan beagle, nimeltään Jekku. Ehkä kanoja. Sateisena päivänä sytyttäisin uuniin tulen, kuuntelisin radiota ja väkertäisin kipsipäitä.

Välillä köröttelisin kylälle lavisjumppaan tai kuntosalille, samalla kävisin ruokakaupassa ja kirjastossa. Illalla ennen nukkumaan menoa kävisin vielä paljain jaloin pihalla katsomassa näkyykö tähtiä ja tekisin pari venytystä. Ah, se olisi ihanaa elämää! Mutta taitaa olla yhden hengen utopiayhteisö.

Täällä ei rehota tomaatit, yrtit ja perennapenkit vaan lupiinit. Naapuri pysäytti auton kohdalle, kun näki minun olevan pihalla lupiinisavotassa. Varoitteli susista. Pellon takana on nähty, naapuri oli menossa hakemaan lapsensa koulubussinlta, etteivät joudun suden kitaan.

Minä mielikuvittelin itseni punahilkan tätiversioksi. Joku löytäisi minun punaiset Nokian kumisaappaani lupiinipuskasta. Sinne meni, suden suuhun. Ehkä ehtisin napata kuvan Instagrammiin sudesta ennen kuin se hyökkää?

Ja tämä punahilkan utopiayhteisö sijaitsee tunnin päässä Helsingistä. Miten ihmeessä Kolumbia-utopia voisi ikinä onnistua? Ei minulta ainakaan. Mitkä ovat kolumbialaiset vastineet lupiinille ja susille? Anakondako?

Se hyvä puoli yhden hengen utopiayhteisössä on, että se ei ainakaan hajoa yhteisön jäsenten välisiin näkemyseroihin ja riitoihin. Sikäli punahilkan utopiayhteisöllä on onnistumisen edellytykset. Täytynee googlata käytösohjeita, mitä tehdä jos tähtientuijottelusessio illalla keskeytyy suden läsnäoloon, miten perääntyä tilanteesta kunniakkaasti. Tai edes hengissä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s