Suutarin lapsella on kengät

Pienenä suunnittelin alkavani kukkakauppiaaksi tai suutariksi. Siellä tuoksui hyvältä.

Enää suutarissa ei tuoksu. En tiedä, mikä lapsuudessa kokema haju oli; nahka vai joku sen käsittelyaine, sitä en tiedä.

Ostin nilkkurit. Ne olivat puolivalmiit niin kuin nykyään usein. Niissä ei ollut vedenkestävää puolipohjaa eli kengät pitää kiikuttaa suutarille pohjustettavaksi.

Jotenkin älytön juttu. Jos ostan kengät marketista, niissä on pohjat. Mutta jos ostan kengät erikoisliikkeestä, niissä ei ole pohjia.

40 euroa. Sen verran maksoi puolipohjien laitto kenkiin. Olisinpa kuunnellut lasta sisälläni ja alkanut suutariksi!

Samalla suutarireissulla kävin pölyimuritarvikkeisiin erikoistuneessa liikkeessä. Mökillä on 70-luvun imuri, Elextrolux Royal. Eikö olekin ihanaa, että imurikin on kuninkaallinen?

Ikinä en luovu mistään niin vanhasta kodinkoneesta. Ne eivät lakkaa toimimasta koskaan! Ennen itse lakkaan toimimasta. Uskomattomia värkkejä. Pahuksen onneksi tähän pitää olla pölypussit ja vuosi vuodelta niiden hankkiminen on työläämpää. Nyt siis menin alan erikoisliikkeeseen sellaisia ostamaan, ja arvatkaapa, mitä maksoi? 17 euroa! Herreguudendå!

Tästedes teen niin kuin äitivainaa. Muistan että hän joskus – pölypussin täytyttyä, ja kun korvaavaa pussia ei ollut – leikkasi vanhan pussin pään auki, pullautti sisälmykset ulos ja teippasi suuaukon uudelleen kiinni, ja pisti pussin takaisin koneeseen.

Saattavat ihan hyvin riittää loppuelämäksi nämä 17 euron pölypussit.

Mitä suutareihin tulee, luulen että niiden lapsilla on nykyisin kengät. Mikä tietenkin on hyvä juttu.

Normaali

Syyshaikeus

Ajelin aamutuimaan merimökille tekemään kesän päätöshommat. Lakaisin katolta havut ja puhdistin rännit. Öljysin kaikki rautaosat grillistä ja keittiön paistolevyt öljysin myös, öljyttyinä kestävät talven paremmin, eivät ruostu. Me emme pidä mökillä edes peruslämpöä talvella.

Keittiöstä kerään mukaan kaikki ruuanlaittotarvikkeet ja pesuaineet. Mitään nestettä ei voi jättää mökille, etteivät jäädy. En tiedä, miten pesunesteet pakkasessa reagoivat, mutta olen varulta ottanut kaikki mukaani.

Reissueväänä minulla oli oksennuksennäköistä keittoa ja valmiiksi tehtyjä leipiä. Keitto näyttää ihan oikeasti oksennukselta, yhtään en liioittele! Tein yhtänä iltana uunijuureksia ja laitoin siihen päälle tofumuruseosta. Sörsseli ei maistunut perheelle, joten sitä jäi. Järkeilin että jämästä voisi tehdä sosekeiton. Monta kertaa olen lukenut naistenlehdistä, että uunissa paahdetuista kasviksista syntyy erikoisen hyvää sosekeittoa. Tofusta siinä ei ole kyllä puhuttu mitään.

Mutta jos nyt mielikuvittelee, miltä näyttää uunijuurekset ja tofu soseutettuna, niin ymmärtää. Lisäsin siihen tietenkin vettä ja chiliä. Kyllähän se täällä suolistoon upposi, kun ei muuta tarjolla ollut ja nälkä kova. Sitä vain ihmettelen, miten olen niin alkeellisen virheen voinut tehdä, että en ottanut mukaan mitään makeaa? Ei ole suklaata, ei irtokarkkeja, ei edes mantelikeksejä. Kyllä maistuisi suklaapala!

Haikea tunnelma syksyisellä mökillä yksin. Vähän kuin autiotalossa olisi. Seinistä huokuu menneet ilot. Elämä on lähtenyt täältä. Ikkunalaudalla kuolleet kärpäset. Terassilla kyljellään hengetön puukiipijä, ikkunaan lentänyt. Kalliot lämpönsä menettäneet. Radiossa soi Entisten nuorten sävellahja. Oksennuskeitto syöty, eväsleivät myös. Kun pimeä tulee, menen nukkumaan.

Seuraavaan kesään on pitkä matka, ikuisuus.

Eteen päin on pitkä matka. Taakse kun katsoo, kaikki oli äsken.

Normaali

Kokemusasiantuntija

Satunnaisille lukijoille tiedoksi taustaa; työskentelen keikkasuntiona kahdeksatta vuotta osana tiimiä, missä suurin osa on nuoria (teologian tai musiikin) opiskelijoita.

Yksi työn parhaimpia puolia on saada työskennellä eri ikäisten kanssa. Muistan itse oman ensimmäisen ns.aikuisten työn ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Miten hieno kokemus oli kohdata aikuinen ihminen työkaverina, ei enää auktoriteettina vaan tasavertaisena! Nyt saan vuorostaan olla samassa tilanteessa, siinä toisessa roolissa, aikuisena. Työvuorot suunnitellaan kolmen viikon jaksoissa, mutta aina välillä, miltei säännöllisesti sattuma puuttuu peliin; joku sairastuu tai tulee yllättäen tilaisuuksia, kuten hautajaisia.

Näin kävi äsken, nuorelta työkaverilta oli hajonnut ensi kertaa selkä. Sanoin että voin hoitaa ko työvuoron. Ja koska itsekin olen kärsinyt satunnaisista selkäsärystä; tiesin neuvoa menemään lääkäriin, pyytämään kortisonipiikin selkään ja lihasrelaksanttitabut. Kyllä lähtee!

Minulla on kokemusta pitkittyneestä selkäkivusta, en suosittele sitä kenellekään, en yksilölle enkä yhteiskunnalle. Kallis vaiva.

Meni vain kaksi päivää ja minulla oli sama! Pesin pihalla autoa. Sää oli viileä, kurottelin auton katolle, käsi teki pyörivää liikettä yksipuolisesti. Auton pestyäni tajusin että selkä on kipeä. Saakeli.

Seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen. Kerroin; vanha vika. Tämä tulee silloin tällöin. Edellisestä kerrasta on reilu vuosi. Silloin oli kesä, menin mökkipaikkakunnan terveyskeskukseen ja näppärä kesälääkäri iski kortisonipiikiin alaselkään ja määräsi relaksantit. Kipu oli muistaakseni ohi heti, tai ainakin parissa päivässä.

Nyt kotiseudun lähiterveyskeskuksessa sanottiin että ei ole aikoja, mutta voivat antaa maksusitoumuksen yksityiselle, Pihlajalinnaan tai Mehiläiseen. Käyhän se! Menin. Ei tullut piikkiä, ei lihasrelaksanttia, ei mitään. Lääkäri käski lampsia lähiapteekkiin, ostaa buranaa ja panacodia. Nyt on buranaa kolme kertaa päivässä, närästää, ja kipu on. Tätä on tehtävä viikon, ja sitten voi taas soittaa uudelleen terveyskeskukseen ja kertoa, että selkä on yhä kipeä? Miksi minun täytyy tuhota vatsa, että saan selän terveeksi? Miksi käytämme yhteiskunnan rahaa tähän? Eikä halvemmaksi olisi tullut määrätä heti lääkkeet, mitä tarvitsen?

Olen ehdottomasti julkisen terveydenhuollon kannalla – ja erityisesti omalääkärin, mutta ei ole enää olemassa, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Olen sitä ikäpolvea, joka on tottunut ajatukseen että meille kansalaisille kuuluu terveydenhuolto. Siitä me maksamme veroa. Meidän ei tarvitse ottaa erityisiä vakuutuksia, valtio on vakuuttanut meidät ja siksi meillä on kela-kortti.

Samaisella viikolla, kun en saanut selkään toivomaani lääkitystä, kävin sen sijaan valtion kustantamalla oikomisasiantuntijalla. Sitä käyntiä en ollut pyytänyt, hammaslääkärini oli lähetteen tehnyt. Diagnoosi: pääkoppa on väärän muotoinen, olisi pitänyt jo lapsena pää siirtää paikoilleen, kun sitä ei ole tehty, kaikki pilalla, nyt pitäisi alaleuka leikata paikoilleen, ja sitä ennen poistaa hampaita yläleuasta ja oikoa ne.

Oikomislääkäri ihmetteli että miten tätä ei ole hoidettu lapsena. Haloo, pikku pitäjässä Keski-Suomessa 70-luvulla! Eihän siellä ollut kenelläkään edes hammasrautoja. Jollakin saattoi olla hetken merirosvosilmälappu. Ei pronssikauden kekkosseitkytluvulla pikku valuvikoja hoidettu.

Sanoin oikomisekspertille, että minä haluaisin nyt että minun selkä ei olisi kipeä, tissit eivät olisi niin isot, silmiä kutittaisi, enkä heräisi kolme-neljä kertaa yössä hikoiluun, ihan sama missä asennossa leuka on.

Lopputulos: Selkä kipeä. Hikoiluttaa. Silmiä kutittaa. Tissit isot. Närästää. Leuat väärässä asennossa.

Normaali

Vaaleanvihertävä peukalo

En ole mikään viherpeukalo, valitettavasti. Mielelläni mielikuvittelen itseni rönsyilevän ja runsaan englantilaistyyppisen puutarhan haltijaksi. Käyskentelisin tiluksillani farkkuhaalareissa olkihattu päässä, tekisin upeita kukka-asetelmia oman pihan antimista, mutta pyh ja pah, on vain lupiineja. Juuri niitä ei saisi olla. Niin tyypillistä.

Mutta voi olla että kaikki ei ole vielä menetetty. Meillä on ensi kertaa kaupunkikotona viherkasveja. Kaikki alkoi peikonlehdestä, jonka ystävä toi. Olimme juuri ostaneet miehen kanssa taulun, missä peikonlehden takana kuikuilee punamekkoinen tyttö. Ystävä toi peikonlehden, että voin ottaa itsestäni samanlaisen kuvan. Pitäisikin muuten ottaa se kuva. Minulla on nyt myös punainen mekko. Punaisia kenkiä ei kyllä ole, mutta ehkä Ainot ajaa asian.

Keväällä, Minnan päivänä, anoppi sanoi haluavansa ostaa minulle kukan. Sanoin että haluaisin mielelläni kiinanruusun. Veljellä oli mummon vanha kiinanruusu. Se kasvoi ja kukki upeasti, vaikka ruukku oli kokoon nähden aivan liian pieni, eikä veli vaihtanut siihen koskaan uutta multaa. Eikä takuulla käyttänyt mitään lannotteita.

Kukka kuoli, kun veli joutui sairaalaan. Harmitti sekä veljen että kukan kuolema. Kun sain anopilta kiinanruusun, se muistuttaa minua appivanhemmista, ja samalla vähän myös veljestä, mutta voi veljet, miten vaativa yksilö se on! Ihan mahdoton!

En yhtään saata ymmärtää, miten veljen kiinanruusu oli niin kukoistava! Minun on ihan henki hieverissään. Mikä muuten on hieveri?

Mutta en anna periksi, päin vastoin. Kasvatan siitä ison ja kukoistavan, vaikka mikä olisi. Googlaan ohjeita. Tasainen kostutus. Siitä se kituminen on vissiin johtunut. Olen kastellut kaikkia kasvejani samatahtisesti, mutta nyt tajuan että ne vaativat ihan erilaista hoitoa. Joku toinen tykkää kuivahtaa välillä. Kuten esimerkiksi palmukasvi, jonka kesällä ostin mökille ulos isoon piharuukkuun. Toin sen kesän päätyttyä kotiin kaupunkiin ja tuntuu viihtyvän kaupungissa. Ehkä saaristomökin ikuinen tuuli ei ollut sille niin mieleen.

Lisäksi minulla on iso ruusunnuppupelargonia. Tilasin nettikaupasta kuusi ruusunnuppupelargoniaa. Luulin että saisin valmiit kasvit postissa, mutta sieltä tulikin sellaiset mukulat. Niistä puolet kuoli, mutta toinen puoli jäi henkiin. Nyt kun kesä on jo ohi, pelargoniat ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Istutin ne kaikki kolme samaan, isoon piharuukkuun, joka nököttää sisällä olohuoneen nurkassa.

Veljeltä perin puisen kasvitolpan, jonka maalasin mustaksi. Nyt löysin vanhojen tavaroiden kaupasta kaksi kultakrumeluurista kasvitolppaa, joissa on marmoritasot. Peikonlehti ja kiinanruusu saivat sellaiset tolpat alleen. Pelargoniaruukku painaa niin paljon että se saa olla lattialla. Nurkkakaapissa on erilaisia lisäravinteita; kukille omansa ja viherkasveille omansa, ja spray-pullo peikonlehden lehtien kostutukseen. Se tykkää kuulemma suihkuttelusta.

Nyt käyn päivittäin tökkimässä kasvien multaa ja katsastamassa kaipaavatko vettä. Googlailen kasvatusohjeita ja -kokemuksia netistä. Kohta vissiin puhun niille. Todennäköisesti ne on siinäkin suhteessa yksilöitä. Jollekin pitää leperrellä, toinen tykkään ronskimmasta puheesta, joku on ehkä tosikko, toinen humoristi. Tähän puhumispuoleen en ole vielä perehtynyt. Kiinanruusu on ainakin nirppanokka, sitä pitää vissiin teititellä.

Puolessa vuodessa minusta on tullut, jos ei nyt ihan viherpeukalo, niin vaaleanviherpeukalo ainakin.

Eikä tässä vielä kaikki! Vapaa-ajankodissa entisöintiä odottavat vanhat pikkuruutuiset ikkunat. Niistä on tarkoitus rakennuttaa seinänvieruskasvihuone ensi kesänä. Jos vain saan ikkunat entisöityä sitä ennen. Siinäpä se. Saa nähdä, miten siinä käy. Käykö niin kuin virkatulle torkkupeitolle – jää kesken. Mitään kokemusta asiasta ei tietenkään ole. Välineet olen jo hommannut, on kuumailmapuhallin ja erikokoisia rapsuttimia maalin poistoon, kittiä, maalia ja siveltimiä. Ja raahannut ikkunat vintille, minne olen tyhjentänyt sopivan työtilan. Alkaa olla niin sanotusti tekemistä vaille valmista!

Mitään kokemusta ikkunoiden entisöinnistä ei tietenkään ole, mutta onneksi ystävällä on! Hän asuu vanhassa talossa Puu-Käpylässä ja on entisöinyt miehensä kanssa talon kaikki ikkunat. Taidan pyytää hänet kylään kertomaan parhaat vinkkinsä ja katsoa parit youtube-videot.

Eniten huolestuttaa se että sopiiko homma tällaiselle, joka tykkää tehdä kaikki suurpiirteisesti, äkkiä ja hutiloiden. Ei ehkä. Toisaalta serkkutyttö Ruotsista sanoo, että homma on koukuttavaa. Voihan se olla. Ehkä minäkin koukutun. Laitan humpparadion soimaan ja ryhdyn rapsuttamaan. Siihen pitää laittaa porkkanaksi joku tavoitepalkinto. Määrittää päivän tavoitetaso ja kun se on täytetty, saa nauttia rumaukkosiiderin kiikkutuolissa.

Ps. Rumaukkosiideri on Henry Westons Vintage siideri. Sitä saa vain Alkosta, sen verran vahvaa tököttiä. Etiketissä on Henry Westonsin kuva. Ei se mitenkään ruma mies ole, mutta jostain syystä olemme alkaneet kutsua tätä tuotetta rumaukkosiideriksi. Lempinimi on meillä vakiintunut kutsumanimeksi.

Normaali

Melatoniinia, kiitos

Ostin kauppareissulla uusimman ET-lehden, koska siinä oli mielenkiintoinen juttu naisesta, joka oli aloittanut kirjailijanuransa 67-vuotiaana. Nyt hän on kirjoittanut 14 romaania supersuosittua Katajamäki -sarjaa.

Ensimmäisestä kirjasta on otettu 11.painos ja kaikkiaan kirjoja on myyty noin 200.000. Kirjailijatar kertoo kirjoitusharrastuksensa olleen varsin tuottoisa. Palkka on suurempi nyt eläkkeellä kuin varsinaisen työuran aikana. Jukopliut, hattua nostan – ja korkealle!

En ole kuullutkaan kyseisestä Katajamäki -sarjasta, mutta nyt meinaan ihan mielenkiinnosta mennä kirjastoon ja lainata. Kyseessä on jonkunsortin romanttinen maaseudulle sijoittuva kirjasarja.

Olisihan se hienoa, jos osaisi kirjoittaa jotakin juonellista, eikä vain lätistä joutavia. Mutta meikämandoliinilla sanoja tulee kerrallaan enintaan 3000 merkin verran. Sillä saa aikaiseksi kolumnin. Fiktiivinen, juonellinen tarinankerronta on jotakin ihan muuta.

Mutta siis, siinä ET:ssä oli myös mielenkiintoinen artikkeli stressistä ja aivoista. Jutussa oli haastateltu neurologian ja geriatrian erikoislääkäriä, emeriitusprofessori Raimo Sulkavaa, joka kertoi varsin mielenkiintoisia asioita melatoniinista.

Sehän tiedetään että ikääntyessä elimistön melatoniinintuotanto vähenee ja uniongelmat lisääntyvät. Mutta nykytutkimuksen mukaan melatoniini saattaa suojata aivoja muutenkin kuin unen kautta. Kun melatoniinitasot laskevat, kortisonitasot nousevat. Melatoniini voi viime kädessä ehkäistä jopa Alzheimeria. Vielä ei olla tutkimuksissa edistytty siihen asti, suositellaanko melatoniinia kaikille tietyssä ikävaihessa, vähän niin kuin D-vitamiinia nyt.

Enpä jää odottelmaan tutkimustulosten ilmaantumista. Rupean popsimaan melatoniinia iltaisin. Kyllä aivoista kannattaa pitää huolta, niistä jos mistä. Pää jos rupeaa lahoamaan niin ei ole kivaa kellään.

Aivojen lisäksi tarvitaan jalat. Niistä kannattaa pitää huolta, että pääsee vessanpytyltä ylös. Ne onkin kondiksessa. Istun puuta vasten puistossa. Siihen puun juurelle on kulunut minun jalanjäljet, siinä ei kasva mikään.

Kohta pillerirasia on kenkärasian kokoinen, vaikka ei edes ole lääkitystä. On kalkkitablettia, biotiinia, kollageenia, D-vitamiinia, kuituvalmistetta, muun muassa. Sitähän vatsa täyttyy jo pelkästään näillä ravintolisillä. Ei enää aamupuurot mahdu.

Normaali

Tekele

Joskus kevättalvella iski virkkausinnostus, ryhdyin väkertämään torkkupeittoa. Myyjä ehdotti liukuvärjättyä lankaa, ja se näyttikin kerässä kerrassaan kivalta. Ostin pari isoa kerää.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin, ja ”miljoona” työtuntia takana, täytyy sanoa että lanka näytti kivemmalta kerässä kuin aukivirkattuna. Kerät näyttivät karkkirullilta tai jäätelöltä, mutta torkkupeitoksi virkattuna 70-luvun vessakaakeita.

Varsinkaan en yhtään tykkää keltaisesta osuudesta. Keltaisesta en muutenkaan pidä missään, paitsi lakanoissa. Meillä on kurkumankeltaiset pussilakanat ja niissä on kiva nukkua ja varsinkin herätä. Melkein kuin heräisi auringonkukkapellossa. Torkkupeittoon olisin halunnut pelkkää punaista.

Kaiken lisäksi keksin virkata peittoon sururaidat. Tein mustan raidan veljen kuoleman johdosta, ja kesällä toisen, kun kummitäti kuoli.

Mustat raidat keskellä värikästä peittoa näyttävät ulmilta.

Projekti on pahasti kesken. Toista rullaa on jäljellä vielä puolet.

Pitäisi siis pikaisesti jatkaa torkkupeitto valmiiksi, muuten jää iäksi kesken. Ja se on sen verran isokin jo, hankala kuljettaa mukana. Ei todellakaan mikään take-away käsityö.

Mutta eipä innosta virkkaaminen yhtään nyt kun tiedän, että siitä tulee ruma, ja päätyy jonnekin kaapin nurkkaan piiloon, enkä pidä kaapin nurkissa piilossa olevasta roinista. Poiskaan sitä ei tohdi heittää, kun on niin iso työ jo tehtynä.

Aina sama juttu. Jos ryhtyy liian isoon käsityöprojektiin, siihen kyllästyy ennen kuin saa valmiiksi. Pitäisi muistaa tehdä tarpeeksi pieniä käsitöitä, jotka ehtii tekaista parissa illassa, korkeintaan kaksi viikkoa saisi tekeminen kestää. Sen verran kestää innostus.

Toivottavasti kukaan ei enää kuole ennen kuin saan torkkupeiton valmiiksi. En halua siihen lisää mustia raitoja. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja tekaista se äkkiä valmiiksi, ja unohtaa sitten koko homma.

Jos sen ”unohtaisi” mökille talveksi lattialle, hiiret söisivät talven aikana?

Kaikenlaista ongelmaa sitä ihminen itselleen askartelee. Ja vielä on kaksi keramiikkakurssia tulossa. Minkähänlaisia tekeleitä sietä kotiutuu nurkkiin häpeämään?

Sunnuntaina kävin Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelytssä. Siellä oli .mm. japanislaista keramiikkaa. Totesin että meikäläisen keramiiikka tulee sitten olemaan sellaista wabi-sabi -tyylistä. Wabi-sabi on japanilainen estetiikan laji, missä epätäydellisyys on kaunista.

Torkkupeitto ei yllä edes wabi-sabiin.

Hiljainen kauneus -näyttelyssä kauneinta oli näyttelyn nimi.

Nonniin, eiköhän tässä olla äksyilty tarpeeksi tällä kertaa.

Normaali

Huutajat

Miksi nykyisin kaikki huutavat?

Varsinkin televisiossa. Lauantai-iltana odottelin elokuvan alkua ja televisio oli auki. Siellä oli uusi prime time show ”Huuma”, vaikka sen nimi olisi pitänyt olla Huuto.

Juontajat sähläsivät aiheesta toiseen huutaen, juosten ja meuhkaten. Ei sitä jaksanut katsoa, eikä varsinkaan kuunnella, pakko oli kääntää kanavaa ja katsoa Haluatko miljöönääriä. Mikä taasen on ihan järjetön kysymys, kukapa ei?

Huutoa on muuallakin. Leikkipuiston ohi kulkiessa se on jotenkin ymmärtää, vaikka oikeastaan, miksi lastenkaan pitäisi kiljua?Ratikoissa ja rappukäytävissä huudetaan. Nuoret tytöt ovat kovaäänisiä. Vanhat huutaa myös, koska eivät kuule.

Mikä ihmisille on tullut? Eikö me oltu hiljainen kansa? Meistä tuli huutajia.

Minusta huuto on stressaavaa. Vähän niin kuin palovaroittimen ulina katossa.

Matkustin Onnibussilla Helsingistä Keski-Suomeen ja noin tuntia ennen perille pääsyä bussiin nousi nuori, joka purki turhautumistaan kännykkäänsä puhuen/huutaen koko loppumatkan. Yleensä aina junavaunussa tai bussissa on paikalla vähintään yksi tällainen.

Joku ehdotti, että junissa pitäisi olla erikseen hiljaisia vaunuosastoja niitä varten, jotka haluavat nukkua tai tehdä töitä tai vain nauttia hiljaisuudesta. Hyvä idea!

Edes kirkossa ei ole hiljaista. Aina siellä joku turisti puhuu kovalla äänellä, paukuttaa penkkien ovia tai kokeilee kaikuuko.

Yleiset saunat, oi kammotus! Siellä vasta kova pölinä onkin, kun porukalla lähdetään rentoutumaan.

Pitäisi aloittaa jonkinlainen kampanja että saataisiin hiljaisuus takaisin. Yhdessä koettu hiljaisuus on hieno, taianomainen kokemus. Kun kukaan ei sano mitään.

Hiljaisuus lievittäisi stressiä ja ahdistusta. Kotimatka töistä tai koulusta voisi olla rentouttava ja meditatiivinen kokemus hiljaisuudessa.

En tiedä, miten hiljaisuuden takaisin saaminen onnistuisi. Kukaan ei kuule, jos pyytää hiljaisuutta, koska kaikki puhuvat niin kovaa.

Pitäisikö painattaa paita, jonka rintamuksessa lukisi ”Ole hiljaa” tai ”Ollaan hiljaa”. Se voisi olla vähemmän äkeä. Minusta on tullut niin äksy! Oikea kiukkuinen Menopaussi-Myy, ja minunhan piti olla myhäilevä, lempeä Muumimamma. Ehkä sen aika on myöhemmin.

Normaali