Suutarin lapsella on kengät

Pienenä suunnittelin alkavani kukkakauppiaaksi tai suutariksi. Siellä tuoksui hyvältä.

Enää suutarissa ei tuoksu. En tiedä, mikä lapsuudessa kokema haju oli; nahka vai joku sen käsittelyaine, sitä en tiedä.

Ostin nilkkurit. Ne olivat puolivalmiit niin kuin nykyään usein. Niissä ei ollut vedenkestävää puolipohjaa eli kengät pitää kiikuttaa suutarille pohjustettavaksi.

Jotenkin älytön juttu. Jos ostan kengät marketista, niissä on pohjat. Mutta jos ostan kengät erikoisliikkeestä, niissä ei ole pohjia.

40 euroa. Sen verran maksoi puolipohjien laitto kenkiin. Olisinpa kuunnellut lasta sisälläni ja alkanut suutariksi!

Samalla suutarireissulla kävin pölyimuritarvikkeisiin erikoistuneessa liikkeessä. Mökillä on 70-luvun imuri, Elextrolux Royal. Eikö olekin ihanaa, että imurikin on kuninkaallinen?

Ikinä en luovu mistään niin vanhasta kodinkoneesta. Ne eivät lakkaa toimimasta koskaan! Ennen itse lakkaan toimimasta. Uskomattomia värkkejä. Pahuksen onneksi tähän pitää olla pölypussit ja vuosi vuodelta niiden hankkiminen on työläämpää. Nyt siis menin alan erikoisliikkeeseen sellaisia ostamaan, ja arvatkaapa, mitä maksoi? 17 euroa! Herreguudendå!

Tästedes teen niin kuin äitivainaa. Muistan että hän joskus – pölypussin täytyttyä, ja kun korvaavaa pussia ei ollut – leikkasi vanhan pussin pään auki, pullautti sisälmykset ulos ja teippasi suuaukon uudelleen kiinni, ja pisti pussin takaisin koneeseen.

Saattavat ihan hyvin riittää loppuelämäksi nämä 17 euron pölypussit.

Mitä suutareihin tulee, luulen että niiden lapsilla on nykyisin kengät. Mikä tietenkin on hyvä juttu.

Normaali

Syyshaikeus

Ajelin aamutuimaan merimökille tekemään kesän päätöshommat. Lakaisin katolta havut ja puhdistin rännit. Öljysin kaikki rautaosat grillistä ja keittiön paistolevyt öljysin myös, öljyttyinä kestävät talven paremmin, eivät ruostu. Me emme pidä mökillä edes peruslämpöä talvella.

Keittiöstä kerään mukaan kaikki ruuanlaittotarvikkeet ja pesuaineet. Mitään nestettä ei voi jättää mökille, etteivät jäädy. En tiedä, miten pesunesteet pakkasessa reagoivat, mutta olen varulta ottanut kaikki mukaani.

Reissueväänä minulla oli oksennuksennäköistä keittoa ja valmiiksi tehtyjä leipiä. Keitto näyttää ihan oikeasti oksennukselta, yhtään en liioittele! Tein yhtänä iltana uunijuureksia ja laitoin siihen päälle tofumuruseosta. Sörsseli ei maistunut perheelle, joten sitä jäi. Järkeilin että jämästä voisi tehdä sosekeiton. Monta kertaa olen lukenut naistenlehdistä, että uunissa paahdetuista kasviksista syntyy erikoisen hyvää sosekeittoa. Tofusta siinä ei ole kyllä puhuttu mitään.

Mutta jos nyt mielikuvittelee, miltä näyttää uunijuurekset ja tofu soseutettuna, niin ymmärtää. Lisäsin siihen tietenkin vettä ja chiliä. Kyllähän se täällä suolistoon upposi, kun ei muuta tarjolla ollut ja nälkä kova. Sitä vain ihmettelen, miten olen niin alkeellisen virheen voinut tehdä, että en ottanut mukaan mitään makeaa? Ei ole suklaata, ei irtokarkkeja, ei edes mantelikeksejä. Kyllä maistuisi suklaapala!

Haikea tunnelma syksyisellä mökillä yksin. Vähän kuin autiotalossa olisi. Seinistä huokuu menneet ilot. Elämä on lähtenyt täältä. Ikkunalaudalla kuolleet kärpäset. Terassilla kyljellään hengetön puukiipijä, ikkunaan lentänyt. Kalliot lämpönsä menettäneet. Radiossa soi Entisten nuorten sävellahja. Oksennuskeitto syöty, eväsleivät myös. Kun pimeä tulee, menen nukkumaan.

Seuraavaan kesään on pitkä matka, ikuisuus.

Eteen päin on pitkä matka. Taakse kun katsoo, kaikki oli äsken.

Normaali

Kokemusasiantuntija

Satunnaisille lukijoille tiedoksi taustaa; työskentelen keikkasuntiona kahdeksatta vuotta osana tiimiä, missä suurin osa on nuoria (teologian tai musiikin) opiskelijoita.

Yksi työn parhaimpia puolia on saada työskennellä eri ikäisten kanssa. Muistan itse oman ensimmäisen ns.aikuisten työn ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Miten hieno kokemus oli kohdata aikuinen ihminen työkaverina, ei enää auktoriteettina vaan tasavertaisena! Nyt saan vuorostaan olla samassa tilanteessa, siinä toisessa roolissa, aikuisena. Työvuorot suunnitellaan kolmen viikon jaksoissa, mutta aina välillä, miltei säännöllisesti sattuma puuttuu peliin; joku sairastuu tai tulee yllättäen tilaisuuksia, kuten hautajaisia.

Näin kävi äsken, nuorelta työkaverilta oli hajonnut ensi kertaa selkä. Sanoin että voin hoitaa ko työvuoron. Ja koska itsekin olen kärsinyt satunnaisista selkäsärystä; tiesin neuvoa menemään lääkäriin, pyytämään kortisonipiikin selkään ja lihasrelaksanttitabut. Kyllä lähtee!

Minulla on kokemusta pitkittyneestä selkäkivusta, en suosittele sitä kenellekään, en yksilölle enkä yhteiskunnalle. Kallis vaiva.

Meni vain kaksi päivää ja minulla oli sama! Pesin pihalla autoa. Sää oli viileä, kurottelin auton katolle, käsi teki pyörivää liikettä yksipuolisesti. Auton pestyäni tajusin että selkä on kipeä. Saakeli.

Seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen. Kerroin; vanha vika. Tämä tulee silloin tällöin. Edellisestä kerrasta on reilu vuosi. Silloin oli kesä, menin mökkipaikkakunnan terveyskeskukseen ja näppärä kesälääkäri iski kortisonipiikiin alaselkään ja määräsi relaksantit. Kipu oli muistaakseni ohi heti, tai ainakin parissa päivässä.

Nyt kotiseudun lähiterveyskeskuksessa sanottiin että ei ole aikoja, mutta voivat antaa maksusitoumuksen yksityiselle, Pihlajalinnaan tai Mehiläiseen. Käyhän se! Menin. Ei tullut piikkiä, ei lihasrelaksanttia, ei mitään. Lääkäri käski lampsia lähiapteekkiin, ostaa buranaa ja panacodia. Nyt on buranaa kolme kertaa päivässä, närästää, ja kipu on. Tätä on tehtävä viikon, ja sitten voi taas soittaa uudelleen terveyskeskukseen ja kertoa, että selkä on yhä kipeä? Miksi minun täytyy tuhota vatsa, että saan selän terveeksi? Miksi käytämme yhteiskunnan rahaa tähän? Eikä halvemmaksi olisi tullut määrätä heti lääkkeet, mitä tarvitsen?

Olen ehdottomasti julkisen terveydenhuollon kannalla – ja erityisesti omalääkärin, mutta ei ole enää olemassa, ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Olen sitä ikäpolvea, joka on tottunut ajatukseen että meille kansalaisille kuuluu terveydenhuolto. Siitä me maksamme veroa. Meidän ei tarvitse ottaa erityisiä vakuutuksia, valtio on vakuuttanut meidät ja siksi meillä on kela-kortti.

Samaisella viikolla, kun en saanut selkään toivomaani lääkitystä, kävin sen sijaan valtion kustantamalla oikomisasiantuntijalla. Sitä käyntiä en ollut pyytänyt, hammaslääkärini oli lähetteen tehnyt. Diagnoosi: pääkoppa on väärän muotoinen, olisi pitänyt jo lapsena pää siirtää paikoilleen, kun sitä ei ole tehty, kaikki pilalla, nyt pitäisi alaleuka leikata paikoilleen, ja sitä ennen poistaa hampaita yläleuasta ja oikoa ne.

Oikomislääkäri ihmetteli että miten tätä ei ole hoidettu lapsena. Haloo, pikku pitäjässä Keski-Suomessa 70-luvulla! Eihän siellä ollut kenelläkään edes hammasrautoja. Jollakin saattoi olla hetken merirosvosilmälappu. Ei pronssikauden kekkosseitkytluvulla pikku valuvikoja hoidettu.

Sanoin oikomisekspertille, että minä haluaisin nyt että minun selkä ei olisi kipeä, tissit eivät olisi niin isot, silmiä kutittaisi, enkä heräisi kolme-neljä kertaa yössä hikoiluun, ihan sama missä asennossa leuka on.

Lopputulos: Selkä kipeä. Hikoiluttaa. Silmiä kutittaa. Tissit isot. Närästää. Leuat väärässä asennossa.

Normaali

Vaaleanvihertävä peukalo

En ole mikään viherpeukalo, valitettavasti. Mielelläni mielikuvittelen itseni rönsyilevän ja runsaan englantilaistyyppisen puutarhan haltijaksi. Käyskentelisin tiluksillani farkkuhaalareissa olkihattu päässä, tekisin upeita kukka-asetelmia oman pihan antimista, mutta pyh ja pah, on vain lupiineja. Juuri niitä ei saisi olla. Niin tyypillistä.

Mutta voi olla että kaikki ei ole vielä menetetty. Meillä on ensi kertaa kaupunkikotona viherkasveja. Kaikki alkoi peikonlehdestä, jonka ystävä toi. Olimme juuri ostaneet miehen kanssa taulun, missä peikonlehden takana kuikuilee punamekkoinen tyttö. Ystävä toi peikonlehden, että voin ottaa itsestäni samanlaisen kuvan. Pitäisikin muuten ottaa se kuva. Minulla on nyt myös punainen mekko. Punaisia kenkiä ei kyllä ole, mutta ehkä Ainot ajaa asian.

Keväällä, Minnan päivänä, anoppi sanoi haluavansa ostaa minulle kukan. Sanoin että haluaisin mielelläni kiinanruusun. Veljellä oli mummon vanha kiinanruusu. Se kasvoi ja kukki upeasti, vaikka ruukku oli kokoon nähden aivan liian pieni, eikä veli vaihtanut siihen koskaan uutta multaa. Eikä takuulla käyttänyt mitään lannotteita.

Kukka kuoli, kun veli joutui sairaalaan. Harmitti sekä veljen että kukan kuolema. Kun sain anopilta kiinanruusun, se muistuttaa minua appivanhemmista, ja samalla vähän myös veljestä, mutta voi veljet, miten vaativa yksilö se on! Ihan mahdoton!

En yhtään saata ymmärtää, miten veljen kiinanruusu oli niin kukoistava! Minun on ihan henki hieverissään. Mikä muuten on hieveri?

Mutta en anna periksi, päin vastoin. Kasvatan siitä ison ja kukoistavan, vaikka mikä olisi. Googlaan ohjeita. Tasainen kostutus. Siitä se kituminen on vissiin johtunut. Olen kastellut kaikkia kasvejani samatahtisesti, mutta nyt tajuan että ne vaativat ihan erilaista hoitoa. Joku toinen tykkää kuivahtaa välillä. Kuten esimerkiksi palmukasvi, jonka kesällä ostin mökille ulos isoon piharuukkuun. Toin sen kesän päätyttyä kotiin kaupunkiin ja tuntuu viihtyvän kaupungissa. Ehkä saaristomökin ikuinen tuuli ei ollut sille niin mieleen.

Lisäksi minulla on iso ruusunnuppupelargonia. Tilasin nettikaupasta kuusi ruusunnuppupelargoniaa. Luulin että saisin valmiit kasvit postissa, mutta sieltä tulikin sellaiset mukulat. Niistä puolet kuoli, mutta toinen puoli jäi henkiin. Nyt kun kesä on jo ohi, pelargoniat ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Istutin ne kaikki kolme samaan, isoon piharuukkuun, joka nököttää sisällä olohuoneen nurkassa.

Veljeltä perin puisen kasvitolpan, jonka maalasin mustaksi. Nyt löysin vanhojen tavaroiden kaupasta kaksi kultakrumeluurista kasvitolppaa, joissa on marmoritasot. Peikonlehti ja kiinanruusu saivat sellaiset tolpat alleen. Pelargoniaruukku painaa niin paljon että se saa olla lattialla. Nurkkakaapissa on erilaisia lisäravinteita; kukille omansa ja viherkasveille omansa, ja spray-pullo peikonlehden lehtien kostutukseen. Se tykkää kuulemma suihkuttelusta.

Nyt käyn päivittäin tökkimässä kasvien multaa ja katsastamassa kaipaavatko vettä. Googlailen kasvatusohjeita ja -kokemuksia netistä. Kohta vissiin puhun niille. Todennäköisesti ne on siinäkin suhteessa yksilöitä. Jollekin pitää leperrellä, toinen tykkään ronskimmasta puheesta, joku on ehkä tosikko, toinen humoristi. Tähän puhumispuoleen en ole vielä perehtynyt. Kiinanruusu on ainakin nirppanokka, sitä pitää vissiin teititellä.

Puolessa vuodessa minusta on tullut, jos ei nyt ihan viherpeukalo, niin vaaleanviherpeukalo ainakin.

Eikä tässä vielä kaikki! Vapaa-ajankodissa entisöintiä odottavat vanhat pikkuruutuiset ikkunat. Niistä on tarkoitus rakennuttaa seinänvieruskasvihuone ensi kesänä. Jos vain saan ikkunat entisöityä sitä ennen. Siinäpä se. Saa nähdä, miten siinä käy. Käykö niin kuin virkatulle torkkupeitolle – jää kesken. Mitään kokemusta asiasta ei tietenkään ole. Välineet olen jo hommannut, on kuumailmapuhallin ja erikokoisia rapsuttimia maalin poistoon, kittiä, maalia ja siveltimiä. Ja raahannut ikkunat vintille, minne olen tyhjentänyt sopivan työtilan. Alkaa olla niin sanotusti tekemistä vaille valmista!

Mitään kokemusta ikkunoiden entisöinnistä ei tietenkään ole, mutta onneksi ystävällä on! Hän asuu vanhassa talossa Puu-Käpylässä ja on entisöinyt miehensä kanssa talon kaikki ikkunat. Taidan pyytää hänet kylään kertomaan parhaat vinkkinsä ja katsoa parit youtube-videot.

Eniten huolestuttaa se että sopiiko homma tällaiselle, joka tykkää tehdä kaikki suurpiirteisesti, äkkiä ja hutiloiden. Ei ehkä. Toisaalta serkkutyttö Ruotsista sanoo, että homma on koukuttavaa. Voihan se olla. Ehkä minäkin koukutun. Laitan humpparadion soimaan ja ryhdyn rapsuttamaan. Siihen pitää laittaa porkkanaksi joku tavoitepalkinto. Määrittää päivän tavoitetaso ja kun se on täytetty, saa nauttia rumaukkosiiderin kiikkutuolissa.

Ps. Rumaukkosiideri on Henry Westons Vintage siideri. Sitä saa vain Alkosta, sen verran vahvaa tököttiä. Etiketissä on Henry Westonsin kuva. Ei se mitenkään ruma mies ole, mutta jostain syystä olemme alkaneet kutsua tätä tuotetta rumaukkosiideriksi. Lempinimi on meillä vakiintunut kutsumanimeksi.

Normaali

Melatoniinia, kiitos

Ostin kauppareissulla uusimman ET-lehden, koska siinä oli mielenkiintoinen juttu naisesta, joka oli aloittanut kirjailijanuransa 67-vuotiaana. Nyt hän on kirjoittanut 14 romaania supersuosittua Katajamäki -sarjaa.

Ensimmäisestä kirjasta on otettu 11.painos ja kaikkiaan kirjoja on myyty noin 200.000. Kirjailijatar kertoo kirjoitusharrastuksensa olleen varsin tuottoisa. Palkka on suurempi nyt eläkkeellä kuin varsinaisen työuran aikana. Jukopliut, hattua nostan – ja korkealle!

En ole kuullutkaan kyseisestä Katajamäki -sarjasta, mutta nyt meinaan ihan mielenkiinnosta mennä kirjastoon ja lainata. Kyseessä on jonkunsortin romanttinen maaseudulle sijoittuva kirjasarja.

Olisihan se hienoa, jos osaisi kirjoittaa jotakin juonellista, eikä vain lätistä joutavia. Mutta meikämandoliinilla sanoja tulee kerrallaan enintaan 3000 merkin verran. Sillä saa aikaiseksi kolumnin. Fiktiivinen, juonellinen tarinankerronta on jotakin ihan muuta.

Mutta siis, siinä ET:ssä oli myös mielenkiintoinen artikkeli stressistä ja aivoista. Jutussa oli haastateltu neurologian ja geriatrian erikoislääkäriä, emeriitusprofessori Raimo Sulkavaa, joka kertoi varsin mielenkiintoisia asioita melatoniinista.

Sehän tiedetään että ikääntyessä elimistön melatoniinintuotanto vähenee ja uniongelmat lisääntyvät. Mutta nykytutkimuksen mukaan melatoniini saattaa suojata aivoja muutenkin kuin unen kautta. Kun melatoniinitasot laskevat, kortisonitasot nousevat. Melatoniini voi viime kädessä ehkäistä jopa Alzheimeria. Vielä ei olla tutkimuksissa edistytty siihen asti, suositellaanko melatoniinia kaikille tietyssä ikävaihessa, vähän niin kuin D-vitamiinia nyt.

Enpä jää odottelmaan tutkimustulosten ilmaantumista. Rupean popsimaan melatoniinia iltaisin. Kyllä aivoista kannattaa pitää huolta, niistä jos mistä. Pää jos rupeaa lahoamaan niin ei ole kivaa kellään.

Aivojen lisäksi tarvitaan jalat. Niistä kannattaa pitää huolta, että pääsee vessanpytyltä ylös. Ne onkin kondiksessa. Istun puuta vasten puistossa. Siihen puun juurelle on kulunut minun jalanjäljet, siinä ei kasva mikään.

Kohta pillerirasia on kenkärasian kokoinen, vaikka ei edes ole lääkitystä. On kalkkitablettia, biotiinia, kollageenia, D-vitamiinia, kuituvalmistetta, muun muassa. Sitähän vatsa täyttyy jo pelkästään näillä ravintolisillä. Ei enää aamupuurot mahdu.

Normaali

Tekele

Joskus kevättalvella iski virkkausinnostus, ryhdyin väkertämään torkkupeittoa. Myyjä ehdotti liukuvärjättyä lankaa, ja se näyttikin kerässä kerrassaan kivalta. Ostin pari isoa kerää.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin, ja ”miljoona” työtuntia takana, täytyy sanoa että lanka näytti kivemmalta kerässä kuin aukivirkattuna. Kerät näyttivät karkkirullilta tai jäätelöltä, mutta torkkupeitoksi virkattuna 70-luvun vessakaakeita.

Varsinkaan en yhtään tykkää keltaisesta osuudesta. Keltaisesta en muutenkaan pidä missään, paitsi lakanoissa. Meillä on kurkumankeltaiset pussilakanat ja niissä on kiva nukkua ja varsinkin herätä. Melkein kuin heräisi auringonkukkapellossa. Torkkupeittoon olisin halunnut pelkkää punaista.

Kaiken lisäksi keksin virkata peittoon sururaidat. Tein mustan raidan veljen kuoleman johdosta, ja kesällä toisen, kun kummitäti kuoli.

Mustat raidat keskellä värikästä peittoa näyttävät ulmilta.

Projekti on pahasti kesken. Toista rullaa on jäljellä vielä puolet.

Pitäisi siis pikaisesti jatkaa torkkupeitto valmiiksi, muuten jää iäksi kesken. Ja se on sen verran isokin jo, hankala kuljettaa mukana. Ei todellakaan mikään take-away käsityö.

Mutta eipä innosta virkkaaminen yhtään nyt kun tiedän, että siitä tulee ruma, ja päätyy jonnekin kaapin nurkkaan piiloon, enkä pidä kaapin nurkissa piilossa olevasta roinista. Poiskaan sitä ei tohdi heittää, kun on niin iso työ jo tehtynä.

Aina sama juttu. Jos ryhtyy liian isoon käsityöprojektiin, siihen kyllästyy ennen kuin saa valmiiksi. Pitäisi muistaa tehdä tarpeeksi pieniä käsitöitä, jotka ehtii tekaista parissa illassa, korkeintaan kaksi viikkoa saisi tekeminen kestää. Sen verran kestää innostus.

Toivottavasti kukaan ei enää kuole ennen kuin saan torkkupeiton valmiiksi. En halua siihen lisää mustia raitoja. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja tekaista se äkkiä valmiiksi, ja unohtaa sitten koko homma.

Jos sen ”unohtaisi” mökille talveksi lattialle, hiiret söisivät talven aikana?

Kaikenlaista ongelmaa sitä ihminen itselleen askartelee. Ja vielä on kaksi keramiikkakurssia tulossa. Minkähänlaisia tekeleitä sietä kotiutuu nurkkiin häpeämään?

Sunnuntaina kävin Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttelytssä. Siellä oli .mm. japanislaista keramiikkaa. Totesin että meikäläisen keramiiikka tulee sitten olemaan sellaista wabi-sabi -tyylistä. Wabi-sabi on japanilainen estetiikan laji, missä epätäydellisyys on kaunista.

Torkkupeitto ei yllä edes wabi-sabiin.

Hiljainen kauneus -näyttelyssä kauneinta oli näyttelyn nimi.

Nonniin, eiköhän tässä olla äksyilty tarpeeksi tällä kertaa.

Normaali

Huutajat

Miksi nykyisin kaikki huutavat?

Varsinkin televisiossa. Lauantai-iltana odottelin elokuvan alkua ja televisio oli auki. Siellä oli uusi prime time show ”Huuma”, vaikka sen nimi olisi pitänyt olla Huuto.

Juontajat sähläsivät aiheesta toiseen huutaen, juosten ja meuhkaten. Ei sitä jaksanut katsoa, eikä varsinkaan kuunnella, pakko oli kääntää kanavaa ja katsoa Haluatko miljöönääriä. Mikä taasen on ihan järjetön kysymys, kukapa ei?

Huutoa on muuallakin. Leikkipuiston ohi kulkiessa se on jotenkin ymmärtää, vaikka oikeastaan, miksi lastenkaan pitäisi kiljua?Ratikoissa ja rappukäytävissä huudetaan. Nuoret tytöt ovat kovaäänisiä. Vanhat huutaa myös, koska eivät kuule.

Mikä ihmisille on tullut? Eikö me oltu hiljainen kansa? Meistä tuli huutajia.

Minusta huuto on stressaavaa. Vähän niin kuin palovaroittimen ulina katossa.

Matkustin Onnibussilla Helsingistä Keski-Suomeen ja noin tuntia ennen perille pääsyä bussiin nousi nuori, joka purki turhautumistaan kännykkäänsä puhuen/huutaen koko loppumatkan. Yleensä aina junavaunussa tai bussissa on paikalla vähintään yksi tällainen.

Joku ehdotti, että junissa pitäisi olla erikseen hiljaisia vaunuosastoja niitä varten, jotka haluavat nukkua tai tehdä töitä tai vain nauttia hiljaisuudesta. Hyvä idea!

Edes kirkossa ei ole hiljaista. Aina siellä joku turisti puhuu kovalla äänellä, paukuttaa penkkien ovia tai kokeilee kaikuuko.

Yleiset saunat, oi kammotus! Siellä vasta kova pölinä onkin, kun porukalla lähdetään rentoutumaan.

Pitäisi aloittaa jonkinlainen kampanja että saataisiin hiljaisuus takaisin. Yhdessä koettu hiljaisuus on hieno, taianomainen kokemus. Kun kukaan ei sano mitään.

Hiljaisuus lievittäisi stressiä ja ahdistusta. Kotimatka töistä tai koulusta voisi olla rentouttava ja meditatiivinen kokemus hiljaisuudessa.

En tiedä, miten hiljaisuuden takaisin saaminen onnistuisi. Kukaan ei kuule, jos pyytää hiljaisuutta, koska kaikki puhuvat niin kovaa.

Pitäisikö painattaa paita, jonka rintamuksessa lukisi ”Ole hiljaa” tai ”Ollaan hiljaa”. Se voisi olla vähemmän äkeä. Minusta on tullut niin äksy! Oikea kiukkuinen Menopaussi-Myy, ja minunhan piti olla myhäilevä, lempeä Muumimamma. Ehkä sen aika on myöhemmin.

Normaali

Vanhusreservaatteja ynnä muita

Katsoin Yle Areenalta mielenkiintoisen dokumentin, missä neljä brittiläistä eläkeläistä lähti tutustumaan vanhojen ihmisten elämään eri maissa. Yhdessä jaksossa he vierailivat Floridassa ja toisessa Japanissa. Tarkoituksena oli tutustua vielä terveessä ja elinvoimaisessa vaiheessa olevien seniorien elämään, ei mitään espericare-hommaa.

Floridassa seniorit asuivat omassa reservaatissaan, aidatussa ja vartioidussa kylässä. ”Alaikäinen” sai oleskella kylässä korkeintaan yhden kuukauden. Kylässä oli tarjolla paljon ohjelmaa; erilaista jumppaa, kuntoilua, tietovisaa, bingoa, grillijuhlia. Seniorit ajelivat kylänraitilla golfkärryillään. Kaikki sanoivat viihtyvänsä hyvin.

Toinen kohde, muistaakseni Miamissa, oli luxustason seniorireservaatti. En tiedä, olisiko sisäänpääsyvaatimuksena kaunuesleikkaus, mutta ainakin siltä näytti. Eräältä rouvalta kysyttiinkin, kuinka monessa kauneusleikkauksessa hän oli käynyt. Kuulemma kymmenessä.

Samppanja virtaasi, kun nuorekkaat seniorit yrittivät pysyä kiinni elämässä. Eräs brittivanhuksista sai aikaan älämölön, kun intoutui puhumaan politiikkaa ja arvostelemaan Trumpia. Politiikka oli kielletty keskustelunaihe. Muutenkaan ei vaikuttanut siltä, että kultivoitunut debatti olisi kuulunut tämän reservaatin ohjelmaan. Hienostunutta status quo’a ei saanut järkyttää. Tärkeää on, miltä asiat näyttävät.

Seuraavaksi brittiporukka matkusti Japaniin. Siellä ikäihmiset kokoontuivat aamukuudelta lähipuistooon. Radioista tuli aamujumppa ja vanhukset jumppasivat yhdessä puistossa radion ohjeistuksella.

Brittivanhukset joutuivat Japanissa töihin. Japanissa on erityisiä työvoimatoimistoja, jotka välittävät töitä vain eläkeläisille. Siellä on ihan normaalia, että eläkeläisen viikkoon kuuluu myös vähän töitä. Muutaman tunnin työpaikkoja on tarjolla mm. ravintoloissa, kaupoissa ja tietenkin myös omaa erityisosaamistaan voi hyödyntää.

Japanilaiset vanhukset näyttivät pirteiltä ja terveiltä. Ja onnellisilta. Ei sen puoleen, ei ne jenkitkään näyttäneet onnettomilta. Kaikki tykkäsivät kovasti reservaateistaan.

Japanissakin briteille tuli kulttuuriongelmia. He olivat äänekkäitä, näyttivät tunteensa, myös negatiiviset, avoimesti. Niinhän ei ole soveliasta käyttäytyä Japanissa.

Jos miettii asiaa omaa jossakin vaiheessa toivottavasti koettavaa seniorielämää, niin reservaaattielämä tuntuisi kyllä aika vieraalta. Sehän olisi vähän kuin asuisi all-inclusive hotellissa.

Kerran olen ollut sellaisella matkalla Marokossa. Uima-allasalueella oli joka päivä samaan aikaan nuoren, komean miehen vetämä jumppa rouville, herrat sen sijaan pelasivat bingoa, jota veti hemaiseva nuori bingoemäntä. Ikiruskettuneet rouvat bikineissään käteen ikiliimautuneena gintonic-lasi.

Totta puhuakseni ei se adoniksen vetävä jumppa marokkolaisella all-inclusive hotellilla ollut yhtään hullumpi. Mielellään siihen osallistui. Mutta eikös tähän samaa perustu myös personal trainer -touhu? Menet kuntoilemaan jonkun itseäsi huomattavasti nuoremman, vastakkaista sukupuolta edustavan ohjaajan alaisuuteen. Mielellään siinä alistuu antamaan parastaan. Vielä yksi vatsarutistus. Joo kyllä menee, ihan hyvin.

Kauan-kauan sitten oltiin Thaimaassa Koh Samui-saarella. Hotellialue oli tarkoitettu vain pariskunnille. Siellä ei ollut lainkaan perheitä eikä lapsia. Se oli siis pariskuntareservaatti.

Hotellialueella oli pieniä rantataloja, missä asui talvikaudet pysyvästi eläkkeellä olevia pariskuntia Euroopasta, lähinnä Englannista. Kuistilla oli ulkokylpyaltaat ja paksupatjaiset, hulmuavien verhojen ympäröivät daybedit, mihin on mukava vetäytyä päivälevolle. Tuc-tuc juna haki mökiltä yläkerran hotellille syömään, kun painoi kutsusummeria.

Muistan kun tullessa naureskelin hotellin eteisaulan runsaalle VHS-elokuvavalikoimalle. Kuka matkustaisi kauas maapallon toiselle puolelle asti katsomaan elokuvia, joita voi katsoa omassa kotonaan? Että eikö parempaa tekemistä keksi.

Enpä nauranut enää kaksiviikkoisen loman toisella viikolla. Kun olimme viikon retkeilleet, snorklanneet, ottaneet aurinkoa ja erilaisia hemmotteluhoitoja, pelanneet rantapelejä, syöneet eksoottisia ruokia, juoneet värikkäitä juomia, alkoi toisella viikolla tuntumaan jo siltä että pizza ja maito maistuisivat, ja mikä ettei jonkun leffan voisi katsoa. Sen reissun jälkeen kirjoitin matkalaukkuun itselleni kirjeen: ”Minna, jos ikinä suunnittelet meneväsi rantalomalle, älä mene. Sinä et pidä rantalomailusta.”

Kyllä sen jälkeen on toki etelässä käyty. Kun lapsi oli pieni, käytiin talvella tekemässä hiekkakakkuja lämpimässä. Mutta taidan olla ihmistyypiltäni enemmän japanilainen vanhus; teen mieluummin töitä kuin lomailen loppuelämäni, jos näistä kahdesta skenaariosta pitää valita. Ja ärhäköitä debatteja pitää saada olla. Ja korttipeli-iltoja, tietty. Kunkut kulmiin.

Ja jos en nyt tuc-tuc-juna tai golfkärry hae syömään, niin ehkä minulla on vielä jäljellä ajokortti – ellen ole sitä lopullisesti menettänyt huonomuistisuudesta johtuvien ylinopeussakkojen takia – ja köröttelemme kyläteitä miehen kanssa lähimmälle ABC.lle syömään lihapullat muussilla ja puolukkasurvoksella. Sen jälkeen voikin köllähtää päivälevolle ja tehdä muutamat sudokut. Illalla lämmitettään sauna, sitä ennen voi tehdä sauvakävelykiepin. Jotenkin noin se voisi mennä.

Normaali

Pienten kokojen päivä

Lähdin kissan kanssa mökille. Tarkoitus oli tehdä pihahommia ja tyhjentää autokatos, joka taas jälleen kerran on mystisesti täyttynyt roinasta, vaikka juuri muutama vuosi sitten sen kaikesta perkasin.

Eipä tullut katsotuksi säätiedotuksia. Alku meni hyvin, pääsin hyvään vauhtiin autotallin siivouksessa, mutta sitten sade alkoi eikä loppunut.

Kissakaan ei ollut yhtään kiitollinen maisemanvaihdoksesta, päinvastoin. Mököttää vintillä ja yöllä hiippailee syömään ja vessaan. Ulos ei juuri kirsuansa laita. Paitsi sitten, kun minä olisin jo menossa nukkumaan, sitten lähtee retkillensä, ja minun tehtäväkseni jää odottaa kissaa kotiin. Totisesti, ihminen on kissan palvelija!

Täytyi sitten keksiä muuta viihdykettä sateeseen itselle. Keksin, että vintillähän on minun ylioppilasjuhlissa vuonna 1986 käyttämäni oranssi jakkupuku, Made in Finland, Elle-merkkinen. Ostettu silloisesta Saarijärven ainoasta vaatekaupasta, Hietaselta. Päätin kokeilla, menisikö vielä päälle. Menihän se.

Vyötäröltä teki kyllä tiukkaa, ei uskaltaisi tällä hameella enää istua, mutta hartioihin olisi mahtunut naapurikin. 80-luvulla kuului olla sellaiset. Näyttävät kyllä aika oudoilta, miksi ihminen haluaisi näyttää itseään leveämmältä yhtään mistään kohtaa kehoa?

Vaatteiden kokoluokituksissa on kyllä tapahtunut jonkinlaista inflaatiota väärään suuntaan, eli onkos se sitten siis deflaatio? Yo-puku oli kokoa 36. Nykyisin käytän kokoa 42. Vuoden 2019 koko 42 on siis vuoden 1986 koko 36. Hämmentävää.

No, eipä hätää. Sade jatkui. Lähdin ostamaan paikallisesta S-kaupasta hapankorppuja ja A-kaupasta viiniä. Olen jotenkin koukuttunut hapankorppuihin, ehkä tarkemmin ajatellen viiniinkin, mutta mitä sitä nyt täällä sateessa tekisi, ellei söisi hapankorppuja ja nappailisi viiniä.

Samassa rakennuksessa, missä A-kauppa on, on kiva vaatekauppa. Tarkoitus ei ollut mennä sinne, mutta käytäväikkunasta näin punaista, enkä voi itselleni mitään, kun näen punaista.

Tykkään punaisesta, meni monta vuotta että vaatekaupoissa ei ollut mitään punaista, ikinä. Nyt on. Aina kun näen punaista (vaatteissa), tai jotain missä on pöllö tai riikinkukko (tavaroissa), ostan. Nyt löysin ihanan punaisen paidan. Harmi vain, että omaa kokoani ei ollut, olisin halunnut L:n. Jäljellä oli M ja XL.

Olin jo sen XL:n kanssa kassalla ja siinä rupesimme juttelemaan myyjien kanssa – olin ainut asiakas, joten oli hyvin aikaa rupatteluun. Kehuin paitamerkkiä. Olin ostanut kesällä samasta paikasta alerekistä saman merkin paidan ja tykästynyt kovasti. Nyt myyjä kertoi, että myös saman merkin farkut ovat ihania. Kysyin, että sopiiko ne myös tällaiselle keski-ikäiselle. Kyllä kuulemma käyvät. Sanoin että no, esittelepä minulle mokomat.

Siellä olikin kivat farkut, joiden etutaskujen reunoissa oli leveät kultakoristeet. Paitsi pöllöjä ja riikinkukkoja, en voi vastustaa kultakrumeluuria.

Myyjä kysyi kokoa, sanoin että 32. Katsoi ihmeissään ja sanoi että ei varmasti ole, riisui mallinuken päältä kokoa 28 olevat farkut. Ja toden totta, olivat sopivat.

On tämä nyt ihmeellistä. Miksi koot ovat niin sekalaiset? Edelliset, päälläni olevat farkut, eri merkkiset, ovat kokoa 32. Joka merkillä tuntuu olevan oma skaalansa, eivätkä ne ole verrannollisia toisiinsa. Olisikohan tämä itse asiassa joku plääni välttää nettiostamista? On vaikea ostaa vaatteita netistä, jos koot eivät vastaa toisiaan.

Tässä iässä (52) liha – ja läski – vaihtaa paikkaansa. Haluasin olla kehorealisti, osata ostaa itselleni sopivia, oikean kokoisia vaatteita, jotka korostaisivat hyviä puoliani ja väheksysisivät huonoja. Usein ostan liian isoja vaatteita, miellän itseni pulskaksi, en tiedä, mistä se johtuu, ehkä sitä olenkin, en ole varma. Isot rinnat ainakin vääristävät omaa kehokuvaa. Tulee iso olo, kun rintamus on iso. Ihan mieluusti etumusta voisi pienentää jollakin ihmissahalla. Lopulta vaihdoin myyjän kannustuksesta paidan pienempään kokoon; M oli sittenkin parempi.

Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, yllättävä pienten kokojen päivä.

Eikä numerolla (vaatenumerolla tai iällä) ole sinänsä väliä, tärkeää on olo. Kun on hyvä ja itsevarma olo, näyttää nätiltä.

Istun mökin verannalla kirjoittamassa tätä. Ihmettelin äsken että mikä mollukka tuolla ulkona taivaalla on? Pidin tauon ja menin ulos katsomaan. Aivan upea pyöreä, iso kuu! Ja jännän matalalla. Onpa upea! Kuu on ainakin hieno silloin kun ei ole hoikka. Sille sopii pyöreys!

Normaali

Objektiseksuaalisuus

Kesällä intoilin, kun mökin remontti saatiin vihdoin valmiiksi. Uusi kuisti ja suihkutilat lisäsivät asumismukavuutta merkittävästi. Ja tuli niin nättiä! Olin – ja olen edelleen – innoissani talosta. Ihan rakastunut tähän taloreppanaan! Vitsailin että pitäisikö tässä jo kohta olla yhteydessä Setaan, onko kyseessä kenties joku uusi seksuaalinen suuntautuminen.

Eipä, kuulkaas, kannattaisi vitsailla vakavalla asialla. Katsoin Yle Areenalta hämmentävän dokumentin Rakkaani WTC . Se kertoo pohjanmaalaisesta Annesta, joka seurustelee WTC-tornien kanssa.

Anne on ollut rakastunut torneihin 14-vuotiaasta saakka. Ennen sitä hän on ollut rakastunut mm. laskettelurinteeseen ja maitoauton perävaunuun.

WTC-rakkaussuhteelle tuo oman haasteensa se tosiasia, että torneja ei ole enää olemassa, mutta onneksi Kari on rakentanut Annelle pienet metalliset WTC-tornit, joille Anne voi osoittaa rakkauttaan. Kari on ihmisrakastunut Anneen, mutta hyväksyy tilanteen; hän ei tule saamaan vastarakkautta Annelta, vain ystävyyttä. Anne on objektiseksuaali.

Anne saunoo ja ui WTC-pienoismallien kanssa. Lasten uintirannekkeet ovat juuri sopivat tornipienoismalleille. Anne on myös ommellut kylpytakit tornitaloille, niihin on kiva kietoutua sauna- ja uintihetken päätteeksi.

Annella on myös pahvinen kuva WTC-torneista. Pahvikuva on ollut Annen mukana mm.suihkussa ja kalassa. Anne hyväilee WTC-tornien piirteitä kuvasta, suukottelee sitä ja saa kuvalta lohtua ja vastarakkautta. Ja tietenkin Annella on rintakehään tatuoituna WTC-tornit.

Kaikesta päätellen Anne on hyvin sujut asiansa kanssa. Ja ymmärtää, miten vaikea häntä on ymmärtää. Lapsuusperhe on kuulemma hyväksynyt asian. Silti Anne pohtii, mitä muut hänestä ajattelevat ja kärsii siitä, että ei voi avoimesti olla sitä mitä on. Aiheuttaa hämmennystä jos matkustaa tai viettää romanttista ravintolailtaa WTC-pienoismallien kanssa.

Huh, huh. Että tämmöistäkin on siis olemassa. Minun objektirakkauteni on – onneksi – lievempää laatuaan. Kyllä minä tätä taloreppanaa rakastan, mutta en sillä lailla, ei me seurustella.

Mutta näköjään kannattaa olla varovainen mitä sanoo. Sitä on, mitä sanoo.

Normaali

Saarijärven Paavotar

Olen kotoisin Saarijärveltä, Runebergin luoman sinnikkään ja hurskaan Paavon kotikonnuilta.

Paavo viljeli peltojaan, mutta huonot kelit veivät sadon kerta toisensa jälkeen. Oli keväistä tulvaa, kesäistä raekuuroa ja syksyllä viimeisenä halla. Ei meinannut millään onnistua. Vaimo repi jo hiuksiaan ja oli valmis lähtemään mieron tielle, mutta Paavo sanoi tekevänsä leveämmät ojat, levittävänsä lisää lantaa pelloille ja rukoilevansa. Viimein onnistui. Vaimo innostui, nyt laitetaan pöytä koreaksi, mutta siihen Paavo että sotsot! Naapurin sadon vei halla, annetaan sille puolet omasta, ja laitetaan taas oman leipäviljan jatkoksi pettua. Kylläpä siinä oli kunnon mies!

Paavon vaimo on saanut runossa huonomman osan; hän on se joka valittaa ja on epätoivoinen, vaimo vähät välittää naapurin tilanteesta.

Saarijärven kirkon edessä on Saarijärven Paavo -patsas. Siinä Paavo seisoo selkä suorana, jopa uhmakkaana, epätoivoinen vaimo kyykkii vieressä hiukset levällään kuin järkensä menettäneenä.

Joka kesä Saarijärvellä joku paikkakuntalainen valitaan Saarijärven Paavoksi. Hän saa oman pienoispatsaan kirjahyllyynsä, jutun paikallislehteen ja taputukset selkään. Muistan kun ensi kertaa Paavoksi valittiin nainen. Oli paljon supatusta, että voiko sitä nyt Saarijärven Paavoksi valita naista.

Tänä vuonna on tullut poikkeuksellisen usein pyörittyä kotipitäjässä, ja Paavon patsaan ohikin muutamaan otteeseen kuljettua, on tullut mietittyä tätä Paavo-asiaa.

Saarijärven Paavo on fiktiivinen hahmo, mutta yleisesti ottaen historia on miesten. Tuleehan jopa sana history sanoista his story, miehen tarina. Nainen on historiassa statistin roolissa.

Mielestäni olisi aika nostaa esille Saarijärven Paavon vaimo. Katovuodet voitaisiin kuvata myös naisen näkökulmasta, mitä on kehittää ruokaa perheelle tyhjästä, mitä on olla raskaana, synnyttää kerta toisensa perään, osa lapsista kuolee, tehdä itse langat, kankaat, vaatteet, pestä pyykit padassa, huuhtoa avannossa, asua anopin katseen alla.

Paavotar ansaitsisi oman runonsa. Paula Vesala olisi oikea ihminen kirjoittamaan sen. Tai voisi se runo olla nykypäivääkin, Vesala saa itse päättää käsittelytavan, mutta runo Saarijärven Paavottaresta, tavalla tai toisella, kiitos.

Sitten sinne Saarijärvelle pystytettäisiin toinen patsas entisen viereen: saarijärveläisen naisen kunniaksi. Tulisi uusi feministinen näkökulma. Patsas- ja runohanke saisi huomiota valtakunnan medioissa, joten kaupunki saisi kaipaamaansa mainosta.

Kesäisin pitäisi järjestää jPaavon päivät. Siellä voisi olla erilaista ohjelmaa sinnikyyden ja periksiantamattomuuden (joku sanoisi jääräpäisyyden) tiimoilta. Juha Hurme voisi olla toiminnanohjaajana Paavon päiville. Hän kyllä keksisi sopivan korkealentoista ja taiteellista ohjelmaa.

Paavo pitää saada takaisin – ja Paavotar tasaveroisena vierelle!

Kuunnelkaapa Dreamgirls -nimisen kokoonpanon Koskematon -kappale youtubesta. Nykytytöt ovat vähän erisorttisia kuin ennen. Voi olla pojilla tekemistä näiden tyttöjen kanssa. Eivät ehkä suostuisi pettuleipää leipomaan, saattaisivat lähteä lätkimään, veikkaan.

Ehkä Dreamgirls voisi tehdä oman versionsa Saarijärven Paavosta. Klassikot kirjoitetaan uudestaan, räppää Dreamgirls. Aloittakaapa Paavosta, pliis.

Normaali

Kädentaidot on uusi metsä

Taidan olla uutisajatustenlukija. Sunnuntaina pidin miehelle automonologia aiheesta harrastusbusiness ja erityisesti niiltä puuttuvat toimitilat. Tänään luin samaa aihetta liippaavan artikkelin Hesarista. Monet harrastuspiirit ja urheiluseurat kärsivät tilojen puutteesta. Erilaisille kursseille on tulijoita jonoksi asti, mutta ei ole tiloja, missä kursseja pitää.

Lauantaina olin työvuorossa Unisefin Tyhjä Kulho -tapahtumassa. Se on kerrassaan kiva tapahtuma, mihin työpanoksensa antavat keramiikkataiteilijat, ravintolat ja muusikot.

Keramiikkataiteilijat tekevät kulhoja, joita voi ostaa 25 euron hintaan. Ravintolat ovat valmistaneet keittoja, joita saa syödä ja muusikot vastavaat musiikista. Mukava tapa syödä lauantailounas, samalla saa hyvän mielen itselle ja ihmisten elämä Afrikassa kohentuu.

Ruokatauolla juttelin keramiikkataiteilijan kanssa, joka pitää kursseja Kalliolan opistolla. Hänellä on juuri alkamassa uusi kurssi. Kysyin, onko paikkoja vielä jäljellä, ei ole, jonoa on. Ei ole tiloja järjestää kursseja enempää. Keramiikkatyöt vaativat myös paljon säilytystiloja, mikä aiheuttaa oman haasteensa toimitiloille.

Sama tilanne on monella muulla. Kursseja olisi myös kiva voida järjestää päivisin, eikä aina vain iltaisin ja viikonloppuisin. On paljon ihmisiä – vuorotyöläisiä, pätkätyöläisiä, eläkeläisiä, pitkäaikassairaita – jotka osallistuisivat mielellään päivätoimintaan, mutta monet opistojen kurssit järjestetään kouluilla, eikä niitä ymmärrettävästi voi käyttää kuin iltaisin ja viikonloppuisin.

Kun ihmisten innokkuus tavarakulutukseen on – tai ainakin pitäisi olla – vähenemään päin, luulisi että se aika, mikä ennen on mennyt kauppakeskuksissa vaelteluun, pitäisi voida käyttää jotenkin muuten, ohjata kulutusta/toimintaa muualle. Nythän on jo todettu että kansallispuistojen käyttö on lisääntyt merkittävästi. Tästä oli juuri iltauutisissa. Sen sijaan että mentäisiin kauppakeskukseen hampurilaisbaariin, mennään metsään nuotiolle paistamaan soijanakkeja.

Harrastusbusiness voisi olla kasvava ala. Erilaiset taide- ja liikunta-aineet, lyhytkestoiset kurssit ja tapahtumat, missä opetellaan kädentaitoja. Mutta tänne rakennetaan vain lisää kauppakeskuksia! Redi avattiin viime vuonna, nyt kohta valmistuu Tripla. Mitenkähän käy? Riittääkö niihin asiakkaita?

Samalla kaupungilta vapautuu toimitiloja. Sunnuntaina matkalla Gallen-Kallelan museolle ohitimme autioituneen Lastenlinnan. Mitähän toimintaa siihen on tulossa? Juuri tässä kohtaa aloitin automonologini aiheesta. Autossa on kätevä alkaa paasata. Kuulija ei pääse pakoon ja takkuava liikenne lisää mukavasti adrenaliinia omassa kehossa. Siitä saa kivasti pökköä pesään.

Mielestäni olisi hienoa, jos Lastenlinnaan tai johonkin muualle voitaisiin tehdä harrastusbusinesskeskus. Olisihan se tietenkin vielä hienompaa, jos harrastustoimintaan olisi olemassa fiksut, puhtaat ja asianmukaiset tilat, eikä niin että ne ovat jotain pölysiä, homeisia jämätiloja. Kunnon liikuntasalit, tanssisalit, siistit pukuhuoneet, helposti puhtaana pidettävät keittiöt ruokaharrastajille, uunit ja vesipisteet keramiikan tekijöille ja savenvalajille, verstaat puutyön tekijöille.

Metsästä on on ”koohkattu” pitkään. Naistenlehdet ovat täynnä henkilöhaastatteluita, missä haastateltavat kertovat metsän merkityksestä hyvinvoinnille. Tuntuu että puoli Suomea on metsässä kävelyllä tai juoksemassa ja loput sienessä ja marjastamassa. Taide ja kädentaidot voisivat olla uusi metsä. Käsillä tekeminen, se että oppii tekemään jotakin omin käsin, on varmasti yhtä terveellistä ja henkistä hyvinvointia lisäävää kuin metsässä vaeltaminen.

Tässä olisi kyllä busineksen paikka! Entisestä Marian sairaalasta on tullut menestyvä kasvuyrityskeskus. Samalla tavalla johonkin pitäisi saada harrastusbusinesskeskus. Paikka, missä järjestetään kursseja. Kaapelilla ja käsittääkseni myös kai Lapinlahdessa on verstastiloja eri alojen taideyrittäjille. Mutta nyt me muut – suuri yleisö – tarvitsisimme tilat harrastaa. Ja huom. puhtaat, siistit tilat!

Normaali

RIP hedelmällisyys

Jokunen päivä sitten kirjoitin kuumista aalloista ja huonosti nukutuista öistä otsikolla ”Kuumat aallot, ellei peräti hurrigaanit”. Väsyneenä ja hikisenä olin valmis luopumaan luomuvaihdevuosi-ideologiastani, ja varasin ajan gynekologille.

Sieltä tulin. Tuomio: RIP Kohtu, RIP Munasarjat.

”Kyllähän täällä aika kuollutta on”, totesi gynekologi kuikuiltuaan alapäätäni. Ei elonmerkkejä kohdussa eikä munasarjoissa. Kumma vielä kummittelevat kuukautiset. Yhtenä päivänä kuukaudessa vähän ripeksii. Näillä näkymillä ei pitäisi olla edes sitä, tuumi gynekologi.

Eihän se mikään uutinen ollut. Silti näin illan tummetessa on vähän haikea ja vanha olo. Justiinhan ne kuukautiset alkoivat! Oli markka ja Kekkonen, uutiset luki Heikki Kahila, sitten pian tuli Dingo, jota seurasi aids, eu, rucola ja nyt kiikutaan jo hautakuopan reunalla. Kuka laittoi kaasun pohjaan ja milloin?

Sain hormonireseptin, mutta nyt en sitten tiedäkään, rupeanko niitä syömään. Jos aloitan, kuukautiset palaavat, ja nämä miniatyyrikuukautiset ovat parasta koko vaihdevuosissa tähän mennessä! En kyllä halua kuukautisia takaisin täysimääräisinä tai jopa runsaina, yök.

Koska minulla kuukautisten rippeet kuitenkin ovat, minulle ei voida määrätä vuodotonta hormonihoitoa. Jos sen ottaisin, tihuuttaisi koko ajan kuin marraskuussa tai juhannuksena. Kyllä on ojasta allikkoon, suo siellä vetelä täällä, koko homma!

Niinpä taidan odotella ja katsoa, mihin asiat kehittyvät. Jospa sittenkin kestän kuuman, talvihan on tulossa, jospa sittenkin jaksan huonosti nukutut yöt päikkäreillä korjattuna. Perhe ei hyljeksi, en ole aina kiukkuinen. Ja jos kiukkuilen, muistan jälkeen päin sanoa, anteeksi että ärjyin, oli väsynyt, koska nukun huonosti, koska minulla on kuuma kolme kertaa yössä.

Minä, joka olen aina ollut nuorin, olen nyt vanha. Nyt täytyy opetella olemaan tällainen. Ehkä voin olla nuorin kaikista vanhoista?

Normaali

Punahilkan utopiayhteisö

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaiset innostuivat utopiayhteisöistä. Niitä perustettiin mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Kanadaan. Toiveissa siinsi ihanneyhteisö, joka toimisi tasa-arvoisesti. Usein taustalla oli myös uskonnollinen tai muu aatteellinen ajatus. Kuuluisin näistä yhteisöistä on Brittiläiseen Kolumbiaan 1901 perustettu Sointula.

Pieleen meni. Maanviljely on vaikeaa vieraissa olosuhteissa. Kasvisto ja maaperä erilaista. Ja kun on vaikeaa, tule kiistoja ja erimielisyyksiä, mitä pitäisi tehdä, miten ongelmat ratkaista. Erilaiset henkilökemia- ja aatteelliset ongelmat pulpahtavat pinnalle.

Joku aika sitten luin lehdestä että entinen Heikoin lenkki -ohjelman juontaja Kirsi Salo on perustanut ekokylän Kolumbiaan. Olikohan siinäkin kyseessä jonkun sortin utopiayhteisö? Mitähän projektille kuuluu? Ei kuullosta ihan helpolta hommalta.

Mietin näitä utopiayhteisöasioita, kun hääräilin mökkeröllä pihahommissa. Leikkasin ruohoa. Tai oikeastaan en leikannut ruohoa vaan leikkasin lupiininiittyä. Vuosi sitten pihalle asennettiin sääntöjen mukainen likavesijärjestelmä ja siinä meni piha myllätyksi perin pohjin. Ja mikäpä siinä savimaassa on sitten itänyt muu kuin paljon parjattu lupiini. Nyt minulla on takapihalla upea, mutta laiton lupiininiitty. Yhtään lupiinia en ole itse istuttanut, niitä vain tulee käskemättä ja pyytämättä kuin Annelille aikoinaan salaisia faxeja.

Pohdin että tämä mökkerö on minun utopiayhteisö. Sinnikäästi kuvittelen jonakin päivänä asuvani täällä ja mieluusti oman perheeni kanssa, vaikka tosi asiassa ainakaan teini ei tänne tahdo asumaan, ja mieskään tuskin viihtyisi pitkään. Mutta minä kuvittelen itseni tänne elämään pienimuotoista, onnellista ja puuhakasta tätielämääni.

Pihahommia, kasvihuone, yrttejä, tomaatteja, marjoja, paljon kukkia, virkkausta, terveellistä ja yksinkertaista ruokaa, saunaa, kävelylenkkejä metsässä, ehkä koira, beagle, sellaisesta lapsena haaveilin. Meillä oli joskus hoidossa tuttavan beagle, nimeltään Jekku. Ehkä kanoja. Sateisena päivänä sytyttäisin uuniin tulen, kuuntelisin radiota ja väkertäisin kipsipäitä.

Välillä köröttelisin kylälle lavisjumppaan tai kuntosalille, samalla kävisin ruokakaupassa ja kirjastossa. Illalla ennen nukkumaan menoa kävisin vielä paljain jaloin pihalla katsomassa näkyykö tähtiä ja tekisin pari venytystä. Ah, se olisi ihanaa elämää! Mutta taitaa olla yhden hengen utopiayhteisö.

Täällä ei rehota tomaatit, yrtit ja perennapenkit vaan lupiinit. Naapuri pysäytti auton kohdalle, kun näki minun olevan pihalla lupiinisavotassa. Varoitteli susista. Pellon takana on nähty, naapuri oli menossa hakemaan lapsensa koulubussinlta, etteivät joudun suden kitaan.

Minä mielikuvittelin itseni punahilkan tätiversioksi. Joku löytäisi minun punaiset Nokian kumisaappaani lupiinipuskasta. Sinne meni, suden suuhun. Ehkä ehtisin napata kuvan Instagrammiin sudesta ennen kuin se hyökkää?

Ja tämä punahilkan utopiayhteisö sijaitsee tunnin päässä Helsingistä. Miten ihmeessä Kolumbia-utopia voisi ikinä onnistua? Ei minulta ainakaan. Mitkä ovat kolumbialaiset vastineet lupiinille ja susille? Anakondako?

Se hyvä puoli yhden hengen utopiayhteisössä on, että se ei ainakaan hajoa yhteisön jäsenten välisiin näkemyseroihin ja riitoihin. Sikäli punahilkan utopiayhteisöllä on onnistumisen edellytykset. Täytynee googlata käytösohjeita, mitä tehdä jos tähtientuijottelusessio illalla keskeytyy suden läsnäoloon, miten perääntyä tilanteesta kunniakkaasti. Tai edes hengissä.

Normaali

Mitä jos kuningatar Elisabeth kuolee?

Olen joskus ennenkin kirjoittanut kansakuntien sosiologiasta. Tosin en tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan? Taisin vetää hatusta koko termin. Tarkoitan eri maiden historian ja ”perimän” seuraamuksia. Maiden identiteetit ovat hyvin erilaisia ja johtuvat niiden historian painolastista. Tätä olisi mielenkiintoista tutkia.

Nyt moni entinen suurvalta on pulassa, ja se näkyy niiden politiikassa. Kun entiset mahtivuodet ovat takana, pitää pullistella ja yrittää ärhennellen saada takaisin edes rippeet entisestä asemasta ja muiden maiden kunnioituksesta.

Suomella ei tätä ongelmaa ole. Me olemme aina olleet alamaisia, ja sijainneet jossakin takavasemmalla tai -oikella, riippuen minkä suurvallan alamaiskansaa olemme sattuneet olemaan. Nyt olemme sata vuotta saaneet olla rauhassa itsekseen, yrittäneet pärjätä omin nokkinemme. Toivottavasti näin myös jatkossa.

Erityisen huolissani olen Isosta Britanniasta. Sillä on loistelias historia, paljon alamaiskansoja ympäri maapallon. Sehän on nykynäkövinkkelistä ihan uskomatonta että jollakin maalla on hallussaan toisia maita jossakin maapallon toisella puolella; Intia, Austaralia, Uusi Seelanti, isoja osia Afrikasta, Kanada. Suurimmillaan Brittiläiseen Imperiumiin kuului yksineljäsosaa ihmiskunnasta. Uskomatonta! Eikä siitä ole kuin noin 120 vuotta!

Mahtaa tuntua kurjalta, kun yhtäkkiä se kaikki gloria on ohi, menetetty. Kyllä se ottaa itsetunnon päälle. Ei ihme että elo EU:ssa, se että asioista pitää sopia yhdessä muiden kanssa, eikä itsellä ole mitään erikoisasemaa, alkaa pänniä. On ehkä vaikeaa olla tasa-arvoinen, jos on saanut pitkään olla muiden yläpuolella, saanut tuntea olevansa ”muita parempi”.

Tästä tuli mieleen, että HS-kuukausiliitteessä oli kauan sitten juttu, missä haastateltiin jenkkituristeja Suomessa, että mitä meistä ja meiningistä täällä tuumivat? On jäänyt lähtemättömästi mieleen erään miehen ajatus, että ”Miltä tuntuu olla kotoisin maasta, mikä ei ole missään paras?” Kysymys kuvasti kysyjänsä ylemmyydentuntoa.

Kohta on brittien kituviikot ohi ja brexit done. Mutta mielessäni on pyörinyt huoli; mitä jos Elisabeth kuolee? Hän on sentään jo 93 vuotias. Elisabeth on brittien Kekkonen. Tai ehkä jopa enemmän. Hän on ollut vallassa vuodesta 1952. 15 kansainyhteisön maan + Iso Britannian päämies. Elisabeth edustaa mennyttä loiston ja kukoistuksen aikaa. Mitä jos brexit ei lunastakaan lupauksiaan, britit jäävät kupottamaan saarelleen ylhäiseen yksinäisyyteensä ja kuningatar kuolee? Mitä se tekee itsetunnolle? Pystyisikö Charles, joka on oman onnettoman perhehistoriansa tuotos, olemaan kansansa johtaja vaikeina aikoina?

Charles oli lapsena herkkä ja ujo. Silti hänet laitettiin Skotlantiin pahamaineiseen poikien sisäoppilaitokseen, jonka kasvatusmetodit olivat täysin vääränlaiset Charlesin luonteelle. Charlesilla oli huono isäsuhde, hänen isänsä oli laivaston palveluksessa ollut alfauros, joka yritti koulia herkästä pojasta karskia; harvoin onnistuu. Lisäksi äiti ja isä kiersivät työtehtävissä kansanyhteisön maissa, ja poika jätettiin pitkiksi ajoiksi – jopa kuukausiksi – hoitajien huomaan. Jopa jouluja poika oli erossa vanhemmistaan.

Nuoruudessa Charlesille korostettiin että älä vain tee samaa virhettä kuin kruununprinssi Edward, joka luopui kruunusta sopimattoman rakkauden (Wallis Simpson) tähden. Niinpä Charles teki mitä käskettiin, ei nainut rakastamaansa naista vaan nuoren neitsytmorsiamen. Siinä kävi sitten niin kuin arvata saattaa; tuli paljon onnettomia ihmisiä ja lopulta kahden pienen pojan kaunis, onneton äiti kuoli. Tuli siis vain paljon surua ja murhetta pelkästään siksi, että Charles teki tunnollisesti niin kuin oli kasvatettu ja käsketty.

Tällä taustalla en ole varma olisiko hänestä – tai kenestäkään – astumaan Kuningatar Elisabethin pinkkeihin korkokenkiin. Tuntuu että ei ole ketään jäljellä, kenelläkään ei ole tarpeeksi guts’ia.

No mitäpä minä tätä murehdin? Enpä todellakaan tiedä. Jotenkin on vain mielenkiintoista katsoa, miten siinä lopulta käy. Ja olla onnellinen, että on täällä tasavaltaisessa, hissukaisessa takahikiämaassa, mikä ei jenkkien mielestä ole missään paras, mutta oikeasti, subjektiiviselta kannalta katsottuna, on ihan paras. Täällä on vielä aika huoleton ja hyvä olla.

Mutta kaikkea hyvää kaikille! Myös sinne Amerikan ihmemaahan ja briteille myös! Menenkin nyt keittämään teetä. Minulla on Meghan & Harry -teetä. Sellainen punainen peltiboxi, missä on Meghanin ja Harryn hääkuva ja sisällä teetä, Ceylonista, pakattu Sri Lankassa, entisessä Brittiläisen Imperiumin osasessa. Hyvää teetä nätissä boxissa.

Normaali

Kuumat hyökyaallot, ellei peräti hurrigaanit

Kaikella todennäköisyydellä en tule koskaan kidutetuksi, ja hyvä niin, mutta jos näin kävisi, minusta ei kyllä sankaritarinoita kirjoitettaisi. Olisin valmis välittömästi tunnustamaan ihan mitä vain vaaditaan, ja laittamaan nimeni minkä tahansa paperin alalaitaan. En ole hyvä kitumaan!

Tähän tulokseen olen tullut kärsittyäni yhä pahenevista ja lisääntyvistä yöllisistä vaihdevuosikuumotuksista ja valvomisista. Olen aivan valmis nostamaan kädet ylös ja luovuttamaan! Estrogeeniä tänne ja sassiin! Eläköön lääketiede! Kaikki keinot käyttöön.

Herään kolme kertaa yössä litimärkänä. Riisun yöpuvun, juon vettä ja valvon. Silmänaluset tummuvat kuin höylätty lehtikuusi auringossa.

Miten ihmeessä naiset, jotka tekevät vaativaa työtä, jaksavat tämän elämänvaiheen? Kaikki kunnia heille! Miten Angela Merkel on aikoinaan pärjännyt? Itse olisin vissiin poistunut paikalta ovet paiskoen ja sanonut että pitäkää eeuunne, ihan sama montako miljoonaan siirtolaista tänne änkeää ja mitä niille tehdään, ja ihan on sama sekin, kaatuuko Kreikan, Italian ja vaikka kaikki Etelä-Euroopan pankit, minua hikoiluttaa ja väsyttää ja kiukuttaa, minua ei huvita, menkää pois tai minä menen, niin menenkin, heippa.

Viime yönä valvoessani katselin Yle Areenalta ”Vaihdevuodet – ne tulevat sinullekin” ohjelmaa. Ajatelkaas, että ihminen on lähes ainoa nisäkäs, jolla on vaihdevuodet. Ainoastaan maitovalaalla ja mikä toinen valas se nyt oli?, joku pallopäävalas(?), niillä on myös vaihdevuodet. Mutta sitä asiantuntijakaan ei tiennyt, onko maitovalaalla kuuma tai mielialavaihteluita. Tosin mielialaongelmat eivät asiantuntijan mielestä välttämättä liity varsinaisesti vaihdevuosiin vaan muihin tämän ikävaiheen haasteisiin.

Koska oma äitini on jo kuollut, en voi häneltä kysyä vaihdevuosista, mutta minulla on mielikuva äidistä, jolla oli kuuma, joka oli väsynyt, joka nukkui päiväunia ja valvoi aamuöitä, joka ei hymyillyt ja joka selvästi piti kiukkua sisällään. Kuulostaa ihan minulta itseltäni! Äidin kuukautiset jatkuivat ja jatkuivat, eivätkä meinanneet millään loppua. Oman mielikuvani mukaan äidin vaihdevuosia kesti vuosikausia, oman murrosikäni verran. Hankala yhdistelmä – tyttärellä murrosikä, itsellä vaihdevuodet – se ei varmasti ollut helppo ajanjakso äidille.

Olen siis valmis luopumaan luomuvaihdevuosielämästä. Olin ajatellut ottaa ikääntymisen vastaan iloiten ja siitä jopa nauttien. Mutta en ottanut huomioon että se tarkoittaisi huonosti nukuttuja öitä, kuumuden, jäykistyneet nivelet, kuivuneet limakalvot ja sydämentykytykset vielä sietäsin, mutta en nukkumattomia öitä.

Kädet ylös antautumisen merkiksi; varaan ajan gynekologille.

Normaali