Onnen aika on nyt

Kuluvana vuosikymmenenä minulta on kuollut isä, äiti, tärkeä ystävä, veli ja kummitäti. Ja vielähän tässä on vuosikymmentä jäljellä, aikaa tapahtua.

Viime aikoina olen pohtinut, miten nämä kuolemat ovat vaikuttaneet minuun. Vanhojen ihmisten kuoleman hyväksyy, varsinkin jos ovat sairaita. Kuolema on helpotus, reitti pois kivusta ja kärsimyksestä. Mutta omanikäisten, ystävän ja veljen, kuolemat ovat pahimpia. Niiden kohdalla jää jossittelemaan. Kuolemalle olisi heidän kohdallaan kenties ollut vaihtoehto; jos syöpä olisi löytynyt aiemmin, jos veli olisi halunnut hoitoon.

Huomaan että asenteeni on hieman muuttunut. Minulle on tullut kiire elää. En pelkää kuolemaa, mutta haluan vielä elää. Kyse on pienistä asioista. Jutuista, jotka haluan toteuttaa. Esimerkiksi haluan verhoiluttaa isoisän vanhan nojatuolin. Vuosia olen sitä jossitellut. Vanha verhoilu on ihan kunnossa, mutta ruma. Nyt en enää odota. Nyt on tärkeää saada se kuntoon.

On tärkeää tehdä niitä asioita, joista pitää, jotka tuovat iloa, joissa itse on parhaimmillaan. Pitää panostaa kaikkeen, mikä tuo ympärille iloa ja valoa. Mitään ei kannata pantata, säästää johonkin mystiseen tulevaan onnenaikaan. Onnen aika on nyt. Ei milloinkaan muulloin.

Jostain luin vähän aikaa sitten kuolleen Claes Anderssonin ajatuksia. En muista asiaa sanatarkasti, mutta hänen sanomansa oli että omaa onneaan ei pidä ulkoistaa. Sitä ei kukaan tule ovesta sisään sinulle tuomaan. Oma onnesi on sinun oma tehtäväsi.

Viisas mies. Pitäisi perehtyä hänen tuotantoonsa. Mutta juuri nyt, kun on tullut kiire elää, on tullut niin paljon asioita, mitä pitäisi, että kohta on niistä stressi ja burnout.

Kuolemaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on tietenkin myös tullut ajatelleeksi ja omaa hautapaikkaa suunnitelleeksi. Olen aina ajatellut että ihmisen sielu on kuolematon ja sukupuoleton. Se palaa kuolessa sinne mistä lähtikin, jumaluuteen. Minusta kuolema ei ole pelottava, koska se on sitä samaa aikaa, kun en ollut vielä syntynyt. Aikaa ennen vuotta 1967, eikä se ollut yhtään pelottavaa.

Claes Anderson on sanonut kuoleman jälkeisestä elämästä näin: ”Illuusiot ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä…ovat syntyneet meidän kyvyttömyydestämme hyväksyä elämän rajallisuus sekä haluttomuudestamme suoda elintilaa niille, jotka eivät ole saaneet syntyä ja liittyä elävien joukkoon.”

Sekin tuntuu oikealta. Meidän täytyy osata ja uskaltaa hyväksyä elämän rajallisuus. Mielestäni olemme siinä suhteessa vielä aika alkeellisella tasolla. Ihmisellä on kyltymätön halu elää mahdollisimman pitkään.

Juttelin kerran erään vanhan ja viisaan kirkkoherran kanssa kauniilla hautausmaalla. Hän sanoi että ei ymmärrä tätä kivien palvontaa. Ihmiset tulevat ja hoitavat hautapaikkoja, istuttavat kukkia, nyppivät, kitkevät, sytyttävät kynttilöitä.

Minä pidän paljon vanhojen hautausmaiden tunnelmasta ja tykkään niillä kulkea, mutta huomaan että olen alkanut ajatella vanhan kirkkoherran tavoin. Kivien palvontaa. En toivoisi sitä tapahtuvat minulle. Toisaalta en halua tulla haudatuksi minnekään mökin takatontillekaan. Mielestäni se olisi ikävä tunne seuraaville sukupolville. Että siellä se on Minna-tätivainaan tuhkat tontin perällä, pimeinä öinä ei siellä päin uskalla kulkea.

Ei niin, ihan sen takia haluan tulla haudatuksi hautausmaalle. Se on ruumiiden ja tuhkien sijoituspaikka, ihan niin kuin jätteetkin lajitellaan, niin ihmisjätteiden loppusijoituspaikka on hautausmaa. Se on asianmukaista. Ei niitä muitakaan jätteitä ripotella mihin sattuu.

En ajattele asiaa myöskään siltä kannalta, että hautausmaa on siunattua maata. Mielestäni kaikki luonto on pyhää ja siunattua, joten siltä kannalta ihan sama missä on. Joten jos satun kuukahtamaan jonnekin viidakkoon tai juoksuhautaan, ei tarvitse lähteä etsimään ja luita kuljettelemaan boxissa kotimaahan. Antaa olla siellä missä on. Luonto on yksi ja sama ja pyhä.

Olen katsonut sopivan hautapaikan Kustavin hautausmaalta. Siinä lepää nyt kalastaja ja hänen vaimonsa Olga, muistaakseni kuolleet joskus 30-luvun lopulla. Pieni kivi, hautausmaan reunalla, pieni portti, mistä kulkea, lähellä. Kalastajan ja Olgan kiveä ei tarvitse ottaa pois, se saa jäädä siihen. Heillä ei ilmeisesti ole omaisia, koska hautapaikka on vanhentunut, eikä sitä ole lunastettu. Ehkä siihen mahtuisi. Ehkä siinä voisi olla oma loppusijoituspaikka.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s