Mikä mummo

Kävin uimassa yhdessä Lauttasaaressa asuvan ystäväni kanssa. Siellä siirtolapuutarhamökkien takana on kiva uimapaikka. Kauniit kalliot, kimaltava meri, ei kuulu liikenteen melu, ei tunnu siltä että olisi kaupungissa. Arkipäivisin koulujen alettua ja kesälomien päätyttyä paikka on varsin hiljainen. Heinäkuussa on kuulemma toisin. Kalliot täynnä aurinkoa ottavia ihmisiä.

Paikalla oli vain yksi mummo, 84v. ja me, kaksi +50 naista. Harmaahapsinen, polkkatukkainen, ruskettunut ja hoikka mummo oli pyöräillyt paikalle, puki pinkit bikinit päällensä ja meni uimaan. Ui pitkään ja minun mielestäni aika kaukana rannasta. Kysyin, eikö pelkää, että alkaa vetämään suonta. ”Sitten pitää vain kellua selällään”.

Vaihdoimme vaatteita samalla penkillä. Mummo ei istunut alas. Shortsit sujahtivat jalkaan seisten. Tasapaino ilmeisen kunnossa.

Mummo kertoi että varsinaisesti harrasta liikuntaa, mutta viettää liikkuvaista elämää. Asuu neljännessä kerroksessa, ei käytä hissiä. Kävelee ja pyöräilee matkat.

Keskustelimme marjojen pakastamisesta. Kohta kannattaisi ostaa puolukat, ennen kuin hinnat nousevat. Mummo pakastaa puolukat pusseihin. Survoo tehosekoittimella satsin kerrallaan ja syö Valion pehmeän rahkan kanssa. Esko Aho oli ollut Kannuksen Kennedy, mutta silmäluomileikkauksen jälkeen sille oli tullut jäniksen silmät. Nyt Ahon look on parantunut, kun silmäluomet ovat alkaneet taas roikkua, mummo tiesi kertoa.

Uimarannan mummo on pari vuotta anoppia nuorempi. Anopilla ei ole mitään sen suurempaa sairautta; sydämen vajaatoimintaa ja polvet leikattu. Jossakin vaiheessa anoppi jäi sohvalle, lopetti liikkumisen. Nyt hän ei enää pysty kävelemään itsenäisesti. Ei pääse ylös sohvalta istumaan ilman apua. Ei saa villasukkia jalkaan ilman apua. Ei pääse vessaan ilman apua. Ei ulkoile, ei edes halua ulos. Ei tänään, tänään huimaa, limaa tulee vielä keuhkoista, on nukkunut huonosti, on liian kuuma/kylmä/tuulista. Ikkunan edessä on aina alasvedetyt päiväverhot. Elämä on kutistunut sohvalle. Muisti toimii, mutta mieli on kärttyisä, kieli kuin puukko. Anopin luona ei ole kiva käydä, sen jälkeen on itsekin kärttyisä.

Ulkona kesä on kauneimmillaan. Loistopäivä mennä uimaan. Raikastautumaan ihanasti viileentyneeseen veteen. Minä vuonna anoppi on käynyt viimeksi uimassa? Kymmenen vuotta sitten? Milloin pakasti viimeiset marjat? On elossa, mutta ei elä.

Kävelemme ystävän kanssa rannalta polkua pitkin mietteliäinä. Minkälaisia mummoja meistä tulee, jos tulee? Uimassa käyviä bikinimummoja vai onko verhot laskettu alas?

Normaali

Case Kardemumma

Lähdin sunnuntaiaamuna S-markettiin tekemään viikon ruokaostokset.

Sunnuntai on hyvä päivä käydä ruokakaupassa siinä mielessä, että auton saa parkkiin kaupan eteen, parkki ei maksa mitään, kaupassa on tyhjää, ja kaupankulmalla päivystävä kerjäläinenkin on ansaittua vapaapäiväänsä viettämässä. Toisaalta valikoimat eivät ole ihan parhaimmillaan, mutta jos täytyy ostaa perusasioita, niitä kyllä löytyy.

Ei mennyt ihan putkeen; en saanut tuoretta salviaa. No sitä nyt on muutenkin harvoin saatavilla. Tykkään salviapastasta, sitä on helppo tehdä ja salvia on kuulemma hyväksi vaihdevuosioireisiin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla niin sanotusti.

En myöskään saanut sähköhammasharjan harjoja, poika olisi tarvinnut. Itse harjaan hampaani mekaanisesti. Mies ja poika sähköllä. Kerran soitti puhelinmyyjä, joka myi sähköhammasharjoja. Sanoin sille että en kai minä nyt sellaista, kun sähkön kulutusta pitäisi muutenkin yrittää vähentää.

Takaisin sunnuntaihin ja äsmarkettiin. Ostin monta pötköä kardemummaa. Olin lukenut viikolla lehdestä, että ilmastonmuutos on vaikuttanut myös mausteiden viljelyyn. Kardemummasato Intiassa on huono. Mausteväärennöksiä tapahtuu.

Niinpä päätin tehdä sijoituksen tulevaisuuteen ja ostaa monta pötköä kardemummaa. Tätä menoa kardemumman hinta nousee, ja ehkä kenties loppuu kaupasta jouluun mennessä. Jos ei ensi, niin johonkin jouluun.

Kardemummapötköt nähtyään (totta puhuakseni jemmasin myös paprikajauhetta ja kurkumaa) mies arveli minun seonneen lopullisesti. Mahdollisesti. Minulla on hyvin viisas mies.

Vitsailimme että kun poika (kohta 16v.) saa joskus lapsia, minusta tulee kardemummo, joka esittelee lapsenlapsilleen suurta aarrettaan –kardemummapötköjä vuodelta 2019. Paljon mahdollista.

Kardemummahamstraukselle on kyllä olemassa melko rationaalinen selitys, tavallaan. Serkkutyttö sanoi että The Handmails Tail on erinomainen ja että se pitäisi jokaisen, varsinkin naisen, katsoa. Olin ajatellut skipata, herkkänä ihmisenä en oikein siedä väkivaltaa enkä kauhua, enkä ole dystopioiden ystävä.

Serkun kehuista vaikuttuneena aloitin sarjan katsomisen, eikä sen menestys ja hehkutus ole turhaa, täytyy myöntää. Iltayöstä kuluu mukavasti pari-kolme tuntia sarjaa katsoen ja sen ääreen kuukahtaen. Asialla on ollut vaikutuksensa. The Handmails Tailin kuvaama tulevaisuus ilmastonmuutoksen ja sotien jälkeisestä fundamentalistisesta maailmasta laittaa nykyihmisen Helsingin Ullanlinnasta hamstraamaan kardemummaa.

Kaikkein huvittavinta koko jutussa on se, että minä olen allerginen kardemummalle.

Normaali

Olen kateellinen

Aijaijai! Tunnen kateuden piston sydämessäni. Se ei ole minulle normaalia, en yleensä tunne kateutta, en halua hahmottaa maailmaa mitä-minulta-puuttuu -näkökulmasta. Se on hyödytöntä.

Sitä paitsi, usein ei kuitenkaan vaihtaisi omaa elämäänsä toisen ihmisen elämään, vaikka se vaikuttaisi miten glamööriltä. Yleensä loppupäätelmä on, että oma elämä on juuri minunlaistani, omannäköistä ja -oloista, minulle täydellistä. Eletyn elämän varrella on tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet ovia ja avanneet toisia, ja johtaneet minut tähän, missä nyt olen ja miten elän. Olisin voinut valita myös toiset ovet, mutta valitsin nämä. Siitä on tullut minun tieni.

Mutta Maalle-lehden tilauksen minun täytyy lopettaa silkasta kateudesta. En kestä katsella kuvia vanhoista, kunnostetuista hirsitaloista maaseudulla, rönsyilevistä puutarhoista ja vanhoilla astioilla katetuista pöydistä, jotka tuntuvat kutsuvat ystäviä kiireettömään iltaan pöydän ääreen. Pihalta poimitut kukat kannuissaan, itsekasvatetut tomaatit kulhoissa, itse puu-uunissa paistetut leivät pellavaliinojen alla.

”Ruokailuhetket ovat tärkeitä. Koko perhe istuu ruokapöydän ääreen syömään yhdessä ja juttelemaan päivän tapahtumista. Jessica haluaa painottaa, että ei tarvitse matkustaa maailman ääriin nauttiakseen arjesta, sillä saman voi tehdä kotona ihan joka päivä.” Touché! Koko perhe saman pöydän ääressä on meillä vain kesälomalla, eikä silloinkaan joka päivä. Ei vain ole nälkä samaan aikaan.

”Täällä asuttujen reilun kymmenen vuoden aikana Erkki on kehittynyt varsin taitavaksi timpuriksi. Remontin lisäksi hän on tehnyt meille ihania huonekaluja, joista ehdoton suosikki on makuuhuoneen iso vaatekaappi. Siihen käytettiin verannan vanhat ikkunat.” Touché! Minun miehestä ei ole kehittynyt 25 avioliittovuoden aikana timpuria. Ja tori.fi stä ostamani pikkuruutuiset ikkunat, joista piti rakentaa kasvihuone, ovat vieläkin entisöimättä.

Myös Mårten Porvoosta on loistotimpuri. Hän teki vaimolleen Jessicalle joululahjaksi skaffer-kaapin keittiöön. Jessica ja Mårten asuvat Porvoon maaseudulla talossa, joka on Jessican äidin lapsuudenkoti. Jessica ja Mårten ”toteuttivat vuosia kestäneen unelmansa yhdessä”. Touche! Onko meillä yhteisiä unelmia? Joskus tuntuu että toteutan vain omiani.

Månan veranalla on sydän, jossa lukee ”Tämän talon pomo on äiti”, mutta ”se ei pidä paikkansa, koska tässä kodissa kuuntelemme toinen toisiamme”. Touché! Olenkohan minä vähän liian pomo meidän perheessämme? Kuuntelemmeko kylliksi toisiamme? Kuuntelevatko ihmiset, jotka asuvat hirsitaloissa maalla pellon reunalla enemmän toisiaan, kuin me täällä kaupungin vilinässä, joille luonto on valkoposkihanhi ja lehmuksista loppukesäisin tippuva autot tahraava kirvamönjä?

Sitten nämä puutarha-asiat. Ihmiset, jotka heittivät keväällä ohi kulkiessaan siemenen johonkin pihalle unohtuneeseen ruukkuun ja kas, nyt siinä kasvaa kukoistava kurpitsa, tuottoisa tomaatti tai kukkea kukkapuska. Touché, touché, touché! Helpommin voitan Eurojackpotissa päävoiton! Kasvit inhoavat minua. Ne kukoistavat, kun en ole paikalla. Ja yleensä mikään siemen ei idä kauttani. Eihän edes lapsi saanut alkuaan luonnollisesti, piti käydä laboratoriossa avittamassa asiaa.

Synkeät sunnuntaiset ajatukset. Lopetan Maalle-lehden lukemisen. Ehkä koko lehti on maaseudun onnellisuuspropagandaa, eikä erkkiä, mårtenia ja jessicaa ja månaa ole oikeasti olemassakaan. Tai sitten elämä heillä on kuin Carl Larssonin kuvissa. Ei vastaa todellisuutta. Koko kuvaa ja tilannetta ei voi tietää.

Miten vain. Parasta keskittyä omaan elämään, omassa kuplassa. Eräällä ystävälläni on kateuden piston tuntiessaan, ja sen aiheuttajaa omaan tilanteeseensa vertaillessa, tapana lopulta kohauttaa harteitaan ja tokaista tyytyväisenä ”Hyvä kun on tuollainenkin” . Näin se on, oma on riittävän hyvä.

Täydellistä elämää ei ole – paitsi Maalle-lehdessä.

Normaali

Liha mausteena

Joku aika sitten luin Hesarista Kiinassa asuvan toimittajan jutun kasvisruuasta. Siellä päin kun on sellainen tapa, että vaikka tilaa kasvisruuan, se ei tarkoita, että ruoka olisi valmistettu pelkästään kasvikunnan tuotteista. Siinä saattaa joka tapauksessa olla vähän lihaa joukossa – ikään kuin mausteena.

Toimittaja oli tehnyt tästä loistavan johtopäätöksen: lihan syöntiä voi vähentää syömällä sitä radikaalisti vähemmän. Suhtautumalla lihaan ruuan mausteena. Pidän ajatuksesta.

Toimittaja perheineen oli siirtynyt syömään näitä kiinalaisia, melkein kasvisruokia, joissa lihaa on hyvin vähän. Perheen lihankulutus oli vähentynyt merkittävästi tavallaan luopumatta mistään kokonaan.

Juuri näinhän pitäisi toimia ja ajatella! Miksi suhtautuminen on niin usein joko-tai? Kaikki tai ei mitään. Nyt lihatiski sinne maustehyllyn viereen! Ja myyntierät minimaalisen pieniksi!

Jossakin toisessa artikkelissa toimittaja puolestaan pohti paljon parjatun makkaran ympäristöystävällisyyttä. Joissakin makkaroissa lihaa on varsin vähän. Muistan itsekin joskus kuulleen vitsin siitä, että pitäisikö HK:n Sininen sijoittaa leipähyllyyn, kun se on melkein pelkkää jauhoa. Mutta ilmastollisesta näkökulmasta jauhomakkara on ekoruokaa! Tosin ei ehkä kovin terveellistä, mutta ainakin ilmastonäkökulmasta jauhomakkaran syönti on mitä positiivisin asia.

Olen itse sekasyöjä. Syön kaikkea paitsi ostereita ja kiiwejä. Jälkimmäisille olen allerginen ja ensimmäisiä en saa alas. Kun Suomi täytti 100 ja minä 50, päätin juhlan kunniaksi tilata ravintolassa yhden osterin kokeeksi. Sipaisin otuksen suuhuni, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt nielemään elävää löllöä. Minun oli pakko juosta vessaan ja sylkäistä otus pönttöön.

Meillä kotona tehdään liian usein liharuokaa. Teini-ikäinen poika on niin nälkäinen että tuntuu ettei mikään muu kuin liha pysäytä hänen pohjatonta nälkäänsä. Toisaalta voin itse kompensoida perheen kokonaislihankäyttöä syömällä lihaa ”mausteena” tai kokonaan vegeä.

Huomaan usein pitäväni enemmän kasvisruokavaihtoehdosta. Suosikkihampurilaiseni on ”Kerttu”. Kerttua saa tienvarsiravintolasta Varsinaissuomesta Taivassalon ja Kustavin välillä sijaitsevalta Heikinkarin Ranthuoneelta. Sieltä saa myös parhainta pizzaa, mitä olen syönyt. Sen nimi on Kesä-Esa ja sekin on vege. Siinä on sieniä, punasipulia, rucolaa ja balsamicoa, muistaakseni. Paitsi että äsken kun tarkastin Ranthuoneen menusta netistä pizzavalikoimat, Kesä-Esaa ei siellä enää ollut. Kesä taitaa olla ohi. Harmi, olin haaveillut että saisin vielä kerran Kesä-Esaa. Varsin mielikuvitukselliset nimet näillä Ranthuoneen ruuilla by-the-way. (By the way olisi hyvä nimi tienvarsiravintolalle! Tuli tässä nyt mieleen. Kylläpä aivot ovat tänään tuotteliaalla päällä. Rauhoitupas nyt, Minna.)

Toivoisin olevani parempi kasvisruokakokki. Tekeväni monipuolisemmin kasvisruokaa ja hallitsevani uusien kasvisruokavalmisteiden käytön. Mutta olen kyllä aika nuubi tässä asiassa, valitettasti. Yleensä teen erilaisia salaatteja tai kasvis/linssikeittoja itselleni.

Huomasin mainoksen, että on ilmestynyt uusi kasvisruokien erikoisnumero. Täytyypä käydä ostamassa se, jos saisi virikkeitä omatekoisiin kasvisruokiin.

Mutta siis, idea siitä että liha on mauste, on hyvä ja kannatettava. Peukut sille. Ja Kesä-Esa takaisin listoille!

f

Normaali

Soitin radio-ohjelmaan

Ajellessani maanantaina Keski-Suomesta takaisin Helsinkiin kuuntelin tapani mukaan Yle Puhetta. Siellä oli meneillään Yle Akti ohjelma. Siinä on aina joku aihe, ja ihmiset saavat soittaa ja kertoa mielipiteensä. Puolitoista tuntia kuunneltuani en enää kestänyt, ajoin auton bussipysäkille ja soitin studioon. Aiheena oli eläinrakkaus.

Minä soitin, koska kukaan ei ollut ottanut puheeksi eläintarhoja. En ymmärrä, miten niitä voi olla vielä olemassa. Miksi eläimiä pidetään vankilassa vain siksi että me voisimme mennä niitä katsomaan ja ihailemaan? Mielestäni se on hirveän itsekästä.

Toki olen lapseni vienyt eläintarhaan, mutta enää koskaan en jalallani eläintarhoihin astu. Muistan että poika ihaili erityisesti lokkia, joka tepasteli Korkeasaaren poluilla vapaana. Sen sijaan eläinpuiston linnuilla oli taivaanaan verkko. Linnut eivät päässeet lentämään vapaasti. Kotkat nököttivät kelopuissaan paikoillaan, kun niiden pitäisi liitää vapaana. Petoeläimet eivät pääse saalistamaan, mikä on niiden elämän päätarkoitus. Ranualla säälin jääkarhua. Kauhistelin kun kuulin että Kiinasta tuodaan pandoja Suomeen. Absurdi ajatus. Miksi?

Juontaja puolusti eläintarhoja. Niissä tehdään arvokasta työtä, annetaan mahdollisuus uhanalaisille eläinlajeille ja korjataan rikkimenneitä villieläimiä, jotka parannuttuaan palautetaan luontoon. Tämä toiminta rahoitetaan pitämällä toisia eläimiä näytille yleisölle. Mutta eikö se ole raakaa, niiden ”näyttöeläinten” hyväksikäyttöä? Eikö pelastustoimintaa voisi rahoittaa mitenkään muuten?

Arvostan eläinlääkäritoimintaa, sitä että sairaita eläimiä parannetaan. Mutta mielestäni edes uhanalaisuus ei ole syy pitää eläintä vankina. Kyllä suojelu pitäisi tapahtua niiden luontaisissa elinympäristöissä, niin kuin esimerkiksi norppien kohdalla on tehty. Norppien elämää voi seurata niiden luontaisessa ympäristössä norppakameran välitykselle niiden elämää häiritsemättä. Samaan pitäisi pyrkiä muidenkin villieläinten suhteen.

Ei oikein ottanut ajatukseni tulta. Tuntui että asia ei muita soittajia tai juontajia vaivannut pätkääkään. Heidän mielestään eläintarhan eläimillä on kivat oltavat, ei tarvitse edes itse ruokaa hankkia, sen kun röyhtäisee ja kääntää kylkeään.

Ah vieläkin tunteeni kuumenee tämän asian tiimoilta, vaikka vuorokausi on radio-ohjelmasta kulunut. Ehkä en enää kuuntele Yle Aktia. On parempi olla kiihtymättä, ei se ole terveellistä!

Normaali

Tunteikas uurnan lasku

Olipa taas tunteikas viikonvaihde, huhhuh.

Lauantaina huristelin Keski-Suomeen vanhaan synnyinpitäjääni – jälleen kerran – ties kuinka mones kerta tänä vuonna. Mutta nyt tähän kyllä tulee tauko, tiedossa ei ole tällä hetkellä mitään, mikä velvoittaisi menemään sinne. Matkaa yhteen suuntaan tulee neljä tuntia, ja tienvierukset tykitty peltipoliiseilla. Ne stressaavat minua. Hartolan kohdilla pysähdyn aina Jari-Pekka -asemalla, käyn vessassa ja ostan Juhlatuutin. Joskus myös muna-anjovisleivän ja kahvin. Mutta vähintäänkin Juhlatuutti on ”must” ja matkatraditio.

Olin sopinut paikallisen suntion kanssa kummitädin uurnan kaivuun lauantaille klo 16. Se ei ollutkaan mikään ihan pelkkä ilmoitusasia; lupa kuopan kaivamiseen piti anoa itseltään kirkkoherralta. Onneksi sain luvan ja asia hoitui. Minulla on suntiokoulutus ja olen kaivanut uurnapaikkoja kesätyöpaikassani Kustavin seurakunnassa. Toimin siellä kuusi vuotta kesäsuntiona. Olin luvannut tädille että hoidan tämän kaivamisasian, se on minulle kunniatehtävä.

Mukana minulla oli havunoksia, jotka olin käynyt edellisenä päivänä leikkaamassa mökin pihalta. Siellä on paljon kuusia. Kun kuoppa oli kaivettu, havutin sen seinämät ja pohjan oksilla. Siitä tuli oikein kaunis, tummanvihreä pesä.

Edellisenä syksynä olin avustanut tätiä lunastamaan hautapaikan itselleen. Hauta-aika oli siinä jo umpeutunut, eikä paikkaa ollut kukaan lunastanut itselleen. Samaan paikkaan on haudattu tädin veli, kolmivuotiaana sydänläppävikaan kuollut Urpo. Hän oli tädin leikkikaveri, ikäeroa heillä oli vain vuosi. Sydänläppävika tarkoitti 40-luvulla kuolemantuomiota. Sitä ei osattu parantaa. Urpo jaksoi vain kolme vuotta. Sinikka-täti kertoi että Urpo väsyi helposti, hänen piti aina välillä, kesken leikkien, levätä.

Serkku ja hänen miehensä olivat mukana kaivamassa uurnahautaa. Serkku huomasi että Urpo oli kuollut päivälleen 76 vuotta sitten 17.8. Olimme kaivamassa hautaa Sinikalle Urpon kuolinpäivänä. Tuntui aika merkilliseltä ja merkitykselliseltä.

Iltaa istuimme kolmistaan Sinikan kodin pihamaalla. Serkku ja hänen miehensä olivat olleet asuntoa tyhjentämässä jo useamman päivän. Serkun mies grillasi pihalla, joimme viiniä, sää oli lämmin ja kesäinen. Keräsin tädin pihamaalta oksia pensaista ja askartelin seppeleen haudalle. Siihen tuli myös mustaherukoita. Näyttivät nätiltä seppeleessä.

Tädin takapihalla on pieni puro. Hänellä oli tapana käydä vilvoittelemassa purolla. Mutta nyt puro oli kuivunut. Siinä ei ollut yhtään vettä. Ajatuksena oli ottaa puron vettä pulloon ja tehdä sillä vedellä ristinmerkki uurnapaikalle seuraavana päivänä. Olihan täti vesimies, kyllä hänen haudallaan pitäisi joku vesielementti olla! Kävin sitten täyttämässä pullon läheisessä järvessä. Sinne minne puro normaalisti virtasi, ja siellä täti kävi uimassa.

Illan jo hämärtyessä pyöräilin pienessä hiprakassa takaisin majapaikkaani. Yövyin ihanassa, keväällä avatussa aamiaismajoituspaikassa Ruustinassa. Se sijaitsee vanhassa pappilassa muutama sata metriä kirkolta. Ruustinassa on asiakkaiden käytössä polkupyöriä, mikä on aivan loistava idea.

Nukuin huoneessa, missä huonekaluina olivat minun vanhempieni makuuhuoneen kalusto. Nukuin siis äitini ja isäni sängyssä. Tunne oli yhtä aikaa outo ja ihana. Minusta on aivan mahtavaa, että osa äidin ja isän huonekaluista on päätynyt Ruustinnaan. Ja oli aika tunteikasta nukkua juuri siinä sängyssä, katsoa ikkunasta samalle järvelle, jonka rannalla oli sijainnut myös oma lapsuuskotini ja missä olin lapsena uinut monen monta kertaa.

Vähän mietitytti, minkälainen yöstä mahtaisi tulla. Olisiko unta häiritsemässä kaikki edesmenneet: Urpo, jonka kuolin päivä oli, Sinikka, joka haudattaisiin seuraavana päivän, ja vielä äiti ja isä, joiden sängyssä nukuin. Mutta ehkä he kaikki suojelivat untani, nukuin hyvin.

Olin ainut asiakas Ruustinassa. Söin aamupalaani ikkunan ääressä pöydässä, joka oli myös peräisin lapsuudenkodistani. Aamiaisen jälkeen kävelin kirkkoon. Uurnanlasku olisi vasta iltapäivällä kello yksi, minulla oli hyvin aikaa osallistua messuun kirkossa, missä minut oli kastettu ja missä olin päässyt ripille.

Liturgina oli sama pappi, joka oli siunannut tätini sairaalan kappelissa heinäkuun alussa. Ja ehtoollisavustajana oli jo eläkkeelle jäänyt pappi, isäni luottopappi, joka oli jakanut isälle ja minulle isän viimeisen ehtoollisen Jyväskylän syöpäsairaalan liinavaatekaapissa vuonna 2011, vähän ennen isän kuolemaa. Tilanne oli tunteikas, käteni tärisivät kun otin ehtoollismaljan vastaan.

Messun jälkeen oli tapulissa kahvit. Menin sinne ja juttelin pitkät pätkät sen ehtoollisviiniä jakaneen ”isän papin” kanssa. Mukava tapaaminen.

Suntion kanssa olimme sopineet, että hän laittaa saattokellot soimaan kello yksi. Laskimme Sinikan uurnan pehmeään, vihreään havupesään, päälle nurmikansi. Lausuin Herran siunauksen, tein järvivedellä ristin merkin haudalle. Laitoimme edellisenä iltana tekemäni kranssin ja serkun keräämät kukat, sytytimme kynttilän. Serkku luki runon. Minä luin myös, tädin itsensä kirjoittaman:

”Elämän estradilla olemme näyttämöllä yksin, alasti. Ei tarvita edes sanoja, mykkänäkin meidät huomataan, ajatuksemme luetaan. Jokainen ilme ja ele on näkyvillä. Tällä näyttämöllä esitämme pääosaa. Suuri ohjaaja on antanut meille sopivan, parhaan roolin. Hän seuraa, miten viemme sen loppuun.”

Täti oli kirjoittanut runon kesällä 1987. Koska emme ole oikein hyviä laulamaan, serkun mies laittoi kannettavasta soittimesta laulun, josta täti oli pitänyt. Laulu oli ruotsiksi, en sitä ihan ymmärtänyt, mutta laulu kertoi naisesta, joka vaeltaa vanhoilla kotikulmillaan ja kuinka kaikki on siellä tyhjää ja autiota. Kaunis kappale.

Uurnanlaskun jälkeen menimme yhdessä Ruustinnaan. Ihana Heta-”ruustinna” oli järjestänyt meille kolmen hengen pidot. Söimme ikkunapöydässä linssitomaattikeittioa, joka oli yksi Sinikan lempiruuista, itsetehtyä leipää ja juustoja. Tunnelma oli kevyt ja haikea ja hidas. Tuntui kuin aika olisi täysin pysähtynyt. Kuin olisimme leijuneet jossakin ajattomuuden avaruudessa.

Syönnin jälkeen istuimme hetken pappilan kuistilla ja odottelimme puusaunan lämpiämistä. Saunoimme tunnelmallisessa rantasaunassa, meille oli tehty vastat ja uimme kotijärvessä, puhuimme, olimme. Lopulta olimme hyvin väsyneitä. Kello oli vasta vähän yli kuusi illalla, mutta kömmin samoin tein yläkerran vintille, makuukamariin, äidin ja isän sänkyyn ja nukahdin.

Kaksi täydellistä, tunteikasta päivää. Taas yhden aikakauden loppu.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Normaali

Stand-upia keittiössä

Meidän perheessä on aina vitsailtu. Jo lapsuuden kodissani viljeltiin paljon tilannekomiikkaa, joskin isävainaan vitsivalikoima oli varsin toisteinen. Uskon huumorin kasvattavaan voimaan. Se että osaa nauraa itselleen, näkee arjessa komiikkaa, ja sopivassa tilanteessa osaa kääntää surun iloksi, ovat hyviä ja tarpeellisia ominaisuuksia. Joskus joku rankka asia on helpompi kohdata, kun voi nähdä myös asian koomiset puolet. Onhan sanottu että Suomi selvisi sodasta, koska sotilaamme osasivat heittää läppää, keventää rankkaa kokemusta. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon sotilashuumoria.

Esimerkki meidän perheen komiikasta. Poika tipahti pöydältä kaksivuotiaana kerhossa ja otsaan jouduttiin laittamaan tikit. Otsaan jäi kuitenkin hento jälki haavasta, se on vieläkin nähtävissä. Tänä kesänä – 14 vuotta tapahtuman jälkeen – keksin (omasta mielestä) hauskan selityksen arvelle.

Sanoin pojalle, että jos joku joskus kysyy haavasta, voi aina sanoa, että ”I was born as a unicorn”. Sitten ryhdyin vuolaasti kuvailemaan, kuinka yksisarvisen synnyttäminen oli rankkaa puuhaa. Että ei ihme että lapsiluku jäi yhteen. Suunnittelin, kuinka joskus, kun poika menee naimisiin, pidän tästä asiasta tunteikkaan puheen.

Poikaa huvitti: ”On sulla jutut”.

”Kyllä teillä on minun kanssa hauskaa. Ihan kuin olisitte stand-up showssa, vai mitä?”

”Joo, ilmaisesta stand-uppia.”

”Ei. Kyllä minä tämä tulee teille kalliiksi, jos tarkkoja ollaan. Hyvin kalliiksi.”

”Niin, kyllä on laatuunsa nähden varsin kallista”, vastasi sarkastisesti mies.

Kaikki nauroivat.

Show must go on.

Normaali