Talorakas

Pienestä pitäen olen rakastanut taloja. Lempikirjani lapsena oli Onnellinen talo. Kirja kertoo pienestä pojasta ja hänen vanhemmistaan. He löytävät hylätyn, ränsistyneen talon ja korjaavat sen rakkaudella itselleen. Loppukuvassa isä lukee sanomalehteä takkatulen ääressä, äiti kutoo ja poika leikkii koiran kanssa. Kirja on minulla tallessa ja oman rakkauteni, entisen ränsistyneen talon ikkunalaudalla.

Ja niin kuin muissakin rakkauksissa kevät on huuman aikaa, samoin se on ollut minulle ”vaarallista” aikaa. Erityisesti olen vältellyt erilaisten sisustus- ja taloaiheisten lehtien ostamista. Jos minusta olisi ollut kiinni, olisimme varmasti muuttaneet joka vuosi, mutta mies on ollut tässä asiassa sopivana jarruna. Olemme muuttaneet todella harvoin. Samassa kaupunkikodissa olemme asuneet vuodesta 2000, siis miltei 20 vuotta, ja sitä edeltävässäkin seitsemän vuotta.

Nelikymppisenä elin yhtä elämäni kriisivaihetta, jonka seurauksena ostin talonröttelön tunnin matkan päästä kaupungista peltojen keskeltä. Terapiatalo. Olin juuri saanut keskenmenon ja tiesin että se oli sitten siinä –lapsiluku jäisi yhteen. Minulla oli kova tarve päästä maaseudulle, en viihtynyt kaupungissa. Ehkä taustalla ajatuksissa oli se Onnellinen talo -satu. Poika oli silloin nelivuotias. Halusin löytää kirjan talon, missä voisimme takkatulen äärellä olla onnellisia kolmistaan. Koiraakin olin ostamassa. Mutta sitten paljastui että mies on allerginen ja koirakauppa piti perua. Kutsuin sitä koirakeskenmenoksi. Olin antanut sille koiralle jo nimen, Repe. Sillä oli tähti otsassa ja se oli syntynyt syntympäpäivänäni. Ostettiin sitten kissa.

Talo oli halpa, sisävessa oli, mutta ei suihkua, pihalla sauna, siinä kantovesi. Säästöjä oli juuri sen verran että sain talon ostetuksi. Tein kaupat edellisen omistajan, vanhan mummon kanssa. Hänen miehensä oli kuollut edellisenä vuonna talon pihalle ykskaks. Mummo oli sinnitellyt talossa vuoden yksin, nyt oli hänen aika muuttaa kylän keskustaan palvelujen pariin.

Rakkauteen tuli särö: paljastui että talon alapohja oli lahonnut. Piti tehdä iso lattiaremontti. Reklamoin myyjälle, talon piti olla kunnossa, myyjä joutui maksamaan remontin. Harmitti koko juttu, säälitti mummon tilanne. Tein itse niin paljon kuin pysytyin. Hirveä homma oli kantaa alapohjan sahanpurut pois –voi taivas!

Monta kertaa vuosien varrella olen tuskaillut talon kanssa. Voimat eivät olisi riittäneet sen ylläpitoon, pihapiiri ränsistyi. Olen harkinnut talon myymistä. Silloin mies ja poika ovat nousseet vastarintaan – taloa ei saa myydä. Nyt olen onnellinen että olen heitä kuunnellut.

Tänä keväänä valmistui remontti. Taloon rakennettiin uusi etuosa, siihen tuli veranta, uusi lämmitetty sisäkuisti ja suihkutilat. Vanhaan pikkuvessaan teetin uudet kalusteet. Yläkertaan olen tyhjentänyt itselleni työhuoneen, siellä voin tehdä ”hommia” eli hymytätipatsaita ja muuta. Työhuoneen kattoon maalasin viime kesänä pilvitaivaan, ja sieltä taivaasta roikkuu koriste-enkeleitä, kerään niitä sinne.

Talo on kuin karkki. Täynnä väriä. Suihkutila metsänvihreä, pukuhuoneessa pöllötapetti, olohuoneessa ruusuja ja pioneita sohvassa ja tapetissa, makuuhuoneessa on viidakkotapetti, keittiö vihreäruutuinen ja pikkuvessa tummanpunainen.

Minä niin rakastan sitä taloa. Olen aivan umpirakastunut. Hehkutin asiaa ystävälle, joka kertoi että joku nainen oli mennyt naimisiin Eiffel-tornin kanssa ja joku toinen Berliinin muurin. Että pitäisiköhän tässä nyt ottaa yhteyttä Setaan, että mistä on kysymys ja osallistua ensi vuonna Pride-kulkueeseen? Tosin tähän rakkauteen ei liity mitään seksuaalista, mutta vahvaa kiintymystä kyllä. Ystävä lupasi ottaa minusta kuvan huntu päällä, kukkakimppu kädessä talon edesä. Pidetään häät, kun hän tulee ensivisiitille. Itse asiassa hän onkin juuri sopiva morsiusneidoksi. Hän kannusti talon ostoon silloin 12 vuotta sitten.

Vielä on tarkotus jatkaa talon kunnostamista. Talon kylkeen haluaisin rakennuttaa kasvihuoneen ja pihasaunakin kaipaisi kunnostusta. Olen jo katsonut sopivan jäähdyttelyterassin paikan piharakennuksen taakse. Siitä on löylyjen välissä kiva katsella peltomaisemaa. Peltomaisemalla on rauhoittava vaikutus minuun.

Talossa on paljon muistoja, esineitä, valokuvia ja huonekaluja menneisyydestä, lapsuusmuistoja, kuten nukkeni. Melkein joka tavaralla on siellä historia. Kutsun taloa mausoleumiksi. Toivottavasti saan elää siellä elämäni loppuun. Oman historiani ympäröimänä. Olisipa ihana kuolla sinne. Kuolinmökki. No tällaista ei kai saa sanoa, mutta tulipa nyt sanotuksi. Koettakaa kestää. Sitä se rakkaus teettää!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s