Ihmisten come-back

Nyt on heinäkuu, mutta olen pohtinut paljon toukokuuta. Se oli tosi outo kuukausi. Tapasin sattuman oikusta paljon ihmisiä omasta menneisyydestäni. Se mietityttää vieläkin.

Tapasin Olavin. Olavin vaimo Tyyne oli meillä kodinhoitajana, kun olin pieni, 70-luvulla. Olavi ja Tyyne olivat lapseton pariskunta. Joskus olin heillä kylässä, ehkä he leikkivät silloin että olin heidän lapsensa. Olavi aina pelleili, että hän myös harrastaa balettia ja että hänellä on balettitossut, vaikka ne olivat lenkkarit. Hyväntahtoisia, kilttejä ja ahkeria ihmisiä. Tyyne teki hyviä pullia.

Monta kertaa olen miettinyt, mitä heille kuuluu. Että pitäisi mennä käymään, kirjoittaa kirje tai lähettää kortti.

Olin kotikylän kirkossa kuuntelemassa veljeni hautajaisten jälkeen, kuinka hänen nimensä sanotaan hautaansiunatuiden joukossa. Siellä on tapana että yksi omaisista sytyttää muistokynttilän. Meitä oli siinä ringissä neljä. Kun kuuntelin nimenlukemista, tajusin että vanha mies vieressäni oli Olavi. Tyyne oli kuollut. Minua itketti enemmän se tilanne; että en ollut mennyt käymään, lähettänyt kortteja, kaikkea mitä olin miettinyt ja suunnittelut, mutta jättänyt tekemättä, – kuin veljeni kuolema.

Tapasin Pxkxn. Ensimmäisen oikean poikaystäväni. Hän joutui pian seurustelemme jälkeen onnettomuuteen ja halvaantui. P tunsi kuolleen veljeni, olivat olleet tekemisissä. Halusin tietää, tiesikö P että veljeni oli alkoholisti. Siksi soitin ja tapasimme. Tapaaminen meni hyvin, asialinjalla. Tunnelma oli yhtäaikaa tuttavallinen ja vieraantunut. Tuntui tutulta, ja samalla ymmärsin, miksi me olimme – ja yhä olemme – vain osittain yhteensopivat.

Tapasin Riston. Häneen olin ihastunut. Erittäin paljon. Hän ei yhtään minuun. Hän seukkasi pankkineidin kanssa, vaikutti vakavalta. Riston toukokuinen tapaaminen ei mennyt ihan putkeen, koska se tapahtui veljeni myllyjuhlissa pikkutunneilla. Alkoholilla oli osuutta asiaan molemmin puolin. Minä en mennyt juttusille, joten sikäli olen viaton ja syyntakeeton. Mutta kun nyt siihen tuli, rupesin tenttaamaan hänen elämän stooriaan: ei naimissa, ei pankkineitiä, ei lapsia! Kyllä olisi ollut emäntäehdokkaita aikoinaan, minä mukaan lukien, mutta ei kelvannut! Tyypillistä! Se sitten siitä.

Tapasin ensimmäisen työnantajani 80-luvulta, ja tein hänen kanssaan yhdessä kotiseutumatkan. Tästä olen kertonut tarkemmin jo aiemmissa postauksissa.

Samassa yhteydessä tapasin naisen, jonka tajusin olevan vuonna 1986 seurustelemani pojan äiti. Siis potentiaalinen anoppi aikoinaan.

Ja jos olisin mennyt eräille 60-v syntymäpäiville, olisin tavannut vielä lisää ihmisiä työmenneisyydestä.

En mennyt.

En tiedä, olisinko kestänyt enempää.

Olen ihan uuvahtanut menneisyyden ihmisten ekspansiosta nykyelämässäni!

Päässä alkaa soida Michael Jacksonin Thriller, menneisyyden möröt nousevat henkiin

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s