Koko elämä on vain yksi hetki –tämä.

Yhdeksän vuotta sitten, syksyllä 2010, poika lähti kouluun. Iso Coca-Cola reppu selässään, hymy huulilla. Otettiin kuvan lähtijästä kodin eteisessä ja kotikadulla.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin otimme samat kuvat samoilla paikoilla. Pieni poika on venähtänyt nuorukaiseksi. Mihin nämä vuodet menivät? Mielessä on monta päivää pyörinyt lause: Koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

Muistan, kuinka ala-asteella oli oppimisvaikeuksia. Teimme yhdessä läksyjä kotona monta tuntia päivittäin, aina pieni hetki kerrallan että pieni jaksoi keskittyä. Taukoja oli paljon. Siksi prosessi kesti lähes koko illan.

Pikku hiljaa koulunkäynti alkoi sujua. Yläasteella vanhempien apua ei juuri ole tarvittu, enää en osaisikaan auttaa. Joskus olen vilkaissut kokeita, ja ne ovat vaikuttaneet paljon vaikeammilta, kuin mitä omana yläasteaikana.

Koskaan ei ole tarvinnut huolehtia siitä, onko läksyt tehty tai kokeisiin valmistauduttu. Ne poika on hoitanut itsenäisesti ja olemme voineet luottaa siihen että tehtävät on tehty. Edes aamuheräämisistä ei ole tarvinnut huolehtia. Poika on pienestä pitäen laittanut itse herätyskellon soimaan ja herännyt ajallaan. Kertaakaan ei ole koulusta myöhästynyt.

Ala-asteen luokanopettaja kehui pojan asennetta. Samaa olemme mekin hänelle sanoneen. Tuolla asenteella kyllä pärjää. Enemmän olemme olleet huolissamme siitä, ottaako liiankin tosissaan koulun, kantaako liikaa huolta omasta pärjäämisestä? Koulu on elämää varten, ei elämä koulua varten. Kannattaa keskittyä niihin asioihin, missä on hyvä. Joissakin aineissa voi olla huonompi. Voimat kannattaa keskittää.

Ikävinä muistoina ovat kiusaamistilanteet ja niiden selvittelyt. Ne ovat vienet voimat ja uskon ihmisiin. Miksi joku voi haluta tehdä toiselle pahaa? Sitä on vaikea käsittää. Olemme yrittäneet selittää asiaa siten, että usein kiusaajalla on itsellään ongelmia kotona, ehkä hän ei ole saanut osakseen rakkautta ja hyväksyntää, ja sen takia pönkittää omaa egoaan kyykyttämällä muita. Toivon, että nämä negatiiviset kokemukset eivät ole jättäneet jälkiä pojan itsetuntoon. Sitä en voi tietää. Sen tietää vain hän itse, ja näyttää tulevaisuus.

Välillä miettii omaa ”suoritustaan” äitinä. Miten siinä tehtävässä on pärjännyt. Onko ollut läsnäoleva vai vain paikalla? Monta kertaa olen ollut vain paikalla. En ole jaksanut kuunnella kunnolla. En tiedä, minkälaisena äitinä poika minua pitää, ehkä joskus kuulen siitä hänen oman analyysin. Mutta ainakin hauska ja huumorintajuinen, jos ei muuta.

Usein halaan poikaani sanomalla että siinähän se minun rakkain lapseni on, pojista paras, ja sitten jatkan, ai niin mutta eihän minulla muita olekaan. Tuntuu hyvältä saada halata, että murrosikäinen ei työnnä pois, niinkin voisi olla.

Joskus kun olen pois kotoa, poika soittaa ja sanoo että on ikävä. Se sattuu sydämestä, mutta toisaalta olen iloinen että hän osaa kertoa tunteistaan ja että olen hänelle tärkeä. Toivon että en ole liian tärkeä. Vanhempien tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Kasvattaa lapsi niin että hän pärjää, uskaltaa lähteä elämään omaa elämäänsä luottaen pärjäävänsä ja osaavansa.

Irtipäästäminen. Sitä tänäkin, yläasteen viimeisenä päivänä, minä vanhempana harjoittelen, niin kuin jokaisena elämäni päivänä äitinä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s