Voimabiisi

Kuunneltuani lähes putkeen Kikka-kuunnelman Yle Areenalta, jäivät hänen laulunsa pään sisäiseen jukeboxiin, joka soittaa biisejä randomina soittolistana. Aamulla herätessäni päässä soi ”tule nyt niin annan sulle kaiken” tai ”vie minut metsään, apinamies”.

Siksi olikin varsin innostavaa, kun kuulin radioista Irinan kappaleen ”Haluun olla yksin”. https://www.youtube.com/watch?v=uU8YSeq3HhA Aivan mahtavat sanat. Siinä nainen laulaa toisenlaisesta halusta kuin Kikka aikoinaan. Halusta olla yksin, lukea kirjaa, tuijottaa kaukaisuuteen. Tämä halu vastaa enemmän omaani.

Onpa ihana että kehitys on mennyt sillä tavalla eteen päin, että tällaisista asioista –naisen elämästä- voidaan tehdä lauluja. Kikka-aikana ei niin ollut. Silloin laulettiin siitä, kuinka trikoot on riskillä rumat ja perjantaina saunaan ja kuudelta putkaan; kuinka perhettä kutsuu lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe ja lumi tekee enkelin eteiseen. Silloin laulettiin miehen elämästä, miehen mielihaluista. Silloin laulujen naisten paikka oli paeta humalaista, väkivaltaista miestä, esittää nymfomaania tai kasvattaa mummona pelargonioita ikkunalla. Nyt on toisin.

Yksi varhaisimmista naisen elämää käsittelevästä biisistä oli Erinin Vanha nainen hunningolla. Se on minusta aivan ihastuttava. Kertoo jotenkin niin kauniisti, samalla realistisesti vanhan, avioliittoonsa kyllästyneen naisen yhden illan jutusta. Että sellaisestakin voi tehdä laulun! Peukutan. Hyvä naismuusikot!

Ehkä aika on naisten, musiikkimiehet ovat hieman hukassa, mistä punavuoren hipsterimies laulaa? Ei sen perhettä kutsu perjantai-iltaisin lumihanki, eikä sellainen mies päädy putkaan. Ipa-oluiden paremmuudesta ja sähköpotkulaudoista? Mitä miettii mies hiekkalaatikon reunalla? Siitä emme ole vielä kuulleet.

Vai olemmeko, onhan se Samu Haberin Hiljaisuus- kipale; siinä mies tulee kotiin ja toivoo että ei taas tarvitsisi alkaa keskustella suhteen tilasta, jos vain voitaisiin nukkua hiljaa selät vastakkain. https://www.youtube.com/watch?v=1S0RPvo_6yE

Ai mutta hei! Eihän se ole Samu Haberin kappale! Sehän on sen saman Irinan, joka laulaa halusta olla yksin. Pitää tutustua tähän Irinaan, hänen tuotantoonsa. Nyt pitää lähteä Irinan keikalle, näin on. Missä olet Irina? Minä tulen. Otan sytkärin mukaan ja heilutan sitä edestakaisin lavan reunalla. Ai mutta eihän niin kai enää tehdä? Nykysin heilutetaan kännyköiden valoja. Ajat muuttuvat. Hyvä että muuttuvat.

Normaali

Hot or not?

Innostuin kuuntelemaan Yle Areenalta 20-osaista Kikka-kuunnelmaa. Kikka oli 80-luvulla pinnalle ponnahtanut seksikäs laulajatar. Jos on joskus kuullut Sukkulan venukseen, saa kaiken toivon heittää, kokemaansa ei voi koskaan unohtaa.

Kuunnelma on hienosti toteutettu, Kikan elämäntarina traaginen, kuultu jäi mietityttämään. Kikka oli asiastaan innostunut ihminen. Innostus on kaikkien suurien tarinoiden, niin menestyksien kuin tragedioiden pesämuna. Ilman innostusta ei löydy Amerikka, ei synny Internet, ei kirjat, laulut, yritykset. Innostuksen takia kuollaan sukellusluoliin tai jäärailoon jumiutuneena. Innostus vie ihmistä – joskus tuhoon, joskus menestykseen.

Kikka oli omasta jutustaan innostunut ihminen. Hän halusi oikeasti viihdyttää, laulaa, halusi olla seksikäs, mutta hän oli myös äärimmäisen kiltti ihminen. Seksikkyys muodostui hänelle itselleen ansaksi, josta hän ei päässyt enää ulos, vaikka yritti.

Juuri vähän aikaa sitten oli Hesarissa juttu Britney Spearsista. Toisesta vastaavasta tapauksesta. Nuori tyttö lyö itsensä läpi seksikkäänä laulajana. Sellaisella on iso yleisö: pikkutytöt tykkäävät, eivät ymmärrä kaikkea näkemäänsä tai kuulemaansa, mutta pitävät esikuvanaan, mummot tykkäävät ja tietenkin – miehet tykkäävät.

Mutta sitten jonakin päivänä jokainen britney ja kikka kasvaa ulos roolistaan. Elämä vie eteen päin, enää ei haluasi olla seksisymboli, tulee kenties oma perhe, lapsia, haluaisi muuttaa imagoa, entinen ei enää tunnu omalta. Se on luonnollista, mutta se on vaikeaa, mahdotonta. Mieleen ei tule ketään, joka olisi siinä onnistunut. Yleensä ura loppuu, tai henkilö kuolee ennenaikaisesti. Niin kävi Marilyn Monroelle, niin kävi Kikalle. Kikka kuoli 41-vuotiaana sydänkohtaukseen oltuaan raittiina puoli vuotta.

Nyt tuli mieleen yksi esimerkki, joka on onnistunut jatkamaan seksikkäälle imagolle perustuvaa uraansa: Madonna. Hänellä on onnistunut metamorfoosi nuoresta seksisymbolista kypsäksi puumanaiseksi toyboyneen. Jotenkin hän on onnistunut siinä ohessa perustamaan perheen. Uskomaton suoritus.

Monella teini-ikäisellä tytöllä on omaa identiteettiä rakentaessaan vaihe, missä saattaa tulla ylilyöntejä. Huulet tötterölle, pylly pystyyn, tissit tarjolle ”hot or not?” kysymys alle ja kuva nettiin. Tykkäyksiä ja peukutuksia metsästetään kuin keski-iässä syksyisessä metsässä sieniä. Siellä ne sitten ovat sähköisessä todellisuudessa ikuisesti. Myös silloin kun ei enää haluaisi.

Tässä suhteessa pitää nykyisin olla varovaisempi kuin ennen. Todistusaineisto jää elämään, muinoin oman menneisyytensä – päiväkirjat ja kirjeet – pystyi polttamaan takassa. Luin äskettäin floridalaisesta pojasta, joka oli teinivuosinaan kirjoittanut rasistisia postauksia nettiin, ja nyt häneltä evättiin niiden takia pääsy Harwardiin.

Nuoruus on muutenkin vaarallista aikaa. Silloin on niin paljon sitä innostusta. Eikä kykyä ajatella isosti, nähdä tekojen seurauksia ja kauaskantoisuutta. Tulee mieleen Isis-vaimot ja lapset leirille jumittuneena. Siinä varmaan ollut paljon innostusta ilmassa, kun on päätetty lähteä korkean elintason ja hyvinvoinnin, turvallisesta Suomesta vieraaseen maahan rakentamaan kalifaattia.

Ainahan näitä on ollut. Suomalaisia on kuollut neuvostoliittolaisilla vankileireillä samoista syistä – suuren innostuksen vallassa– lähdettyään rakentamaan uutta, ”parempaa” maailmaa. Samoin Etelä-Amerikassa oli aikoinaan utopistisia siirtolaisyhdyskuntia. Lähdettiin isolla joukolla perustamaan omaa maata, joka toimisi omilla, itsekehitetyillä säännöillä. Sitten ilmeni että ei se perunanviljely niin helppoa viidakossa ole, tuli erimieliyyksiä ja sisäisiä valtataisteluita, homma tyssäsi. Osa palasi, osa kuoli, osa jäi.

Näin keski-ikäisenä on onneksi ohittanut suuret innostuksen vaaravuodet. Nykyisin innostukset ovat paljon pienempiä. Tai ne tyssäävät alkuunsa. Ajatuksen kulku menee näin: Lähtisinkö Transsiperia-junalla Vladivostokiin? Matka on järkyttävän pitkä, junassa todennäköisesti kuuma, pölyistä ja/tai likaista, kamalaa ruokaa tai saako sieltä mitään ruokaa junasta, mistään ei ymmärtäisi mitään, kun kaikki on kirjoitettu niillä venäläisillä kirjaimilla, ihmisiä olisi liian paljon, siitä en tykkää, todennäköisesti nukkuisin koko ajan huonosti, aikaa tappaakseei joisin liikaa, söisin rasvaisia ruokia, vatsa ei toimisi, vessa olisi reikä lattiassa, pitäisi ottaa imodiumia että ei tarvitse mennä vessaan ollenkaan, tai mitä jos tulee ripuli, saisin varmaan pahan allergisen reaktion jostakin, tavaraa pitäisi ottaa sen verran että jaksaa kantaa eli liian vähän. Siis en lähde.

Loppupäätelmä: innostus on ihmiskunnan kannalta hyvä asia, mikään ei kehity, uusia asioita ei synny, työpaikkoja ei synny, ellei joku koe suurta innostusta. Mutta innostus on myös vaarallista, jopa hengenvaarallista. Ole siis varovainen aina kun innostut!

Normaali

Kieroon kasvavat jalat

Kävin Turun reissulla Bypias -kaupassa, ajatuksena oli ostaa Calou-merkkiset kengät. Niissä on erityisen hyvä lesti ja kimmoisat pohjat. Minulla on herkästi väsyvät jalkapohjat. Tuntuu kuin niistä olisi sulanut pois joku pehmentävä välikerros. Kenties jalkapohjat on tehty kollageenista ja se on haihtunut pois.

Lehdessä luin että jalkapohjille ja koko ihmisen hyvinvoinnille tekisi erityisen hyvää olla paljain jaloin. Ei onnistu. Sattuu. Vetää suonta. Jalkoja väsyttää. Siis kenkäostoksille.

Bypias myy mukavia ja naisellisia pellavavaatteita. Keväällä ostin heiltä paidan ja silloin sovitin kenkiä, en kuitenkaan ostanut, mutta jäivät vaivaamaan.

Nyt kenkiä sovittaessani tajusin että jalkanihan ovat ihan kieroutuneet! Kantapäät tursuavat kenkien sisäreunalta ulos. Mistä hemmetistä tässä on kysymys?

Olen kerran aikaisemmin huomannut saman asian, mutta silloin luulin että vika oli kengissä, että niiden lesti oli huono. Nyt täytyy todeta, että ei vika ole kengissä, vika on jaloissa. Kieroutuneet ovat. Molemmat.

Tekisi mieli olla edes joskus naisellinen ja nätti, eikä aina sellainen metsäröntsä. Mutta minkäs teet; kumisaappaat, Aino-tossut ja vanhat varsilenkkarit, joiden nauhoja en koskaan sido, taitavat olla ainoat kengät, joissa kierot kantapäät pysyvät.

Äitivainaalla oli kieroon kasvanut peukalo. Vasemman käden peukalo alkoi mystisesti tunkea keskelle kämmentä. Kerran se jopa operoitiin, mutta leikkaus ei asiaa auttanut ollenkaan. Eikä siihen taitanut tulla mitään diagnosiakaan, että mistä tällainen peukalon vääntyminen voisi johtua. Voisiko tässä olla kyseessa sama asia? Äidillä vääntyi peukalo, minulla jalkaterät. Toisaalta minulla ongelma on ihan sama molemmissa jaloissa. Ehkä se on joku asentovirhe, selästä tai ryhdistä johtuva asia. Ryhtiinin kuulemma auttaisi se paljasjalkakävely. Pitänee varmaan näyttää jalkoja fysioterapeutille. Toisaalta ongelma on vain esteettinen, joten mitäpä tuosta.

Kyllähän puutkin kasvavat pyörteelle, kääntyvät oman runkonsa ympäri. Ehkä minäkin olen kiertyvä puu. Toivottavasti jalkaterät eivät kumminkaan käänny kokonaan ympäri, niin että varpaat sojottaisivat taakse päin.

Jos jonakin päivänä sellaisena herään, voi tilata piipaa-auton hakemaan pois. Silloin minusta on tullut Kafkan kirjan hahmo.

Normaali

Lähilomalla Turussa

Karattiin pojan kanssa minilomalle Turkuun, mies jäi vanhempiensa kanssa mökille. Erittäin onnistunut ratkaisu!

Käytiin taidemuseossa, valokuvanäyttelyssä oli alastomien naisten kuvia, joten kelpasi hyvin murrosikäiselle pojalle. Ja Samppalinnassa ”Perjantai on pahin” -musikaalissa. Sekin oli onnistunut valinta. Tarina kertoi teini-ikäisestä tytöstä ja tämän äidistä, joilla oli huonot välit.

Yövyimme hotelli Parkissa. Ihana paikka! Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt ehkä jo usempi vuosikymmen. Vanha jugend-rakennus, hyvin epäsuomalaisesti sisustettu, siis ei todellakaan pelkistetysti, varsinainen runsaudensarvi. Ennen siellä oli myös papukaija Jaakko, mutta Jaakko kuoli viime syksynä viisikymmenvuotiaana.

Jokainen huone on sisutettu omanlaiseksi. Koska olin pyytänyt huoneen erilillisillä vuoteilla, saimme pojan kanssa majapaikaksemme talon vintillä sijaitsevan ateljee-huoneen. Viistot kattoseinät oli maalattu pilvipoutaiseksi taivaaksi, missä lokit lentelevät.

Tuntuu hyvältä, kun poika lähtee mukaan taidemuseoon ja teatteriin. Niin ei ole ollut ollenkaan aina. Pienenä yritin viedä, mutta huomasin että teatteri on hänelle kärsimystä, joten lopetin ”sivistämisen”. Ehkä metodi on ollut oikea. Nyt hän lähtee mielellään. Aika on kypsä.

Uutta oli myös se että nyt minä istun ostoskeskusten penkeillä odottamassa häntä shoppailemasta, aiemmin on ollut päin vastoin.

Mökiltä meille oli annettu tehtäväksi käydä hakemassa anopille lääkettä apteekista, ovat loppumaisillaan. Mutta niitä ei annettu. Selvisi että anoppi on syönyt tuplamäärän sydänlääkettä. Nyt lääkkeet on loppu ja uusia saa vasta ensi kuun lopulla.

Kun asiaa selvitettiin, kävi ilmi että appi puolestaan on vähentänyt omaa lääkitystään. Hän on vähentänyt sydänlääkitystään omin päin ja nähtävästi diilaa lääkkettään anoppille. Auta-armias!

Miten sydän kestää, kun ensin saa tuplamäärän lääkettä ja sitten täytyy olla kokonaan ilman?

Mökin ohi lipuu usein yksinäinen, äkäinen joutsen. Elämänkumppani on kuollut. Yksinäinen joutsen on surullinen näky. Mietin, miten tämä joutsentarina päättyy?

Tämän päivän Hesarissa oli psykologi Pirkko Lahden haastattelu. ”Ihmisen elämä on menettämistä. Kyky luopua kuuluu terveeseen elämään.”

Tärkeä asia, osata luopua ja kehittää tilalle muuta. Minä luovun nyt näistä appivanhempien mökkivierailuista. Sovimme miehen kanssa että jatkossa – jos appivanhemmat ylipäätään tänne enää tulevat – mies hoitaa homman yksin. Minä ja poika ollaan se aika muualla. Hyvä päätös, sovussa tehty.

Normaali

Mökkiburnout

Hyvin meni Juhannus; kukaan ei kuollut!

Ehdittiin monenlaista. Käytiin jopa miehen kanssa 15 km pyöräretkelle, karattiin kaksi kertaa terassille juomaan siiderit, syötiin hyvää, miehet saunoivat keskenään; kolme sukupolvea kerralla, se on hieno juttu!

Neljä päivää olen kysynyt muilta, onko nälkä, jano, haluaako joku saunaan? Pitänyt kesäleiriä kahdelle vanhukselle ja yhdelle teinille. Tosin teini on osallistunut aktiviteetteihin kitsaasti. On ollut Suomi-tietoviesaa, appivanhempien tasapeli 16,5 pistettä; Halutatko miljonäärikisi-peli, anoppi voitti; Kunkut kulmissa, minä voitin; Canastaa, apen ja minun joukkue voitti, vaikka yritin antaa tasoitusta anopin joukkueelle juomalla höveliäästi Pinot Griciota. Johon anoppi kommentoi, että ole varovainen, ettei käy niin kuin veljellesi (kuoli alkoholiin). Auts, olipa tökeröä.

Sunnuntai iltana meni sitten pienesti hermot. Kukaan ei ole tänä aikana –enkä kyllä muista ylipäätään milloin muutenkaan – kysynyt; Minna, onko sinulla jano? Nälkä? Haluatko saunaan? Ottaisitko lasin viiniä?

Kukaan ei halunnut saunaan. Menin sitten ja lämmitin saunan itselleni. Ja siinä saunaa lämmittäessä niitin samalla rannalta kaislat sirpillä. Hyvä tuli. Nautiskelin saunassa kaikessa rauhassa itsekseni. Mielessä pyöri Eeva Kilven runo:

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kun palasin saunalta takaisin mökille, oli saunomisinto lisääntynyt muidenkin keskuudessa. Mies kysyi että onko sauna lämmin? On, mutta lämmitin sen vain itselleni. Tehän ette saunaan halunneet.

Lehdissä on usein juttua burn-outista, mutta ne tarinat kertovat työn aiheuttamasta tilanteesta. Mutta entäpä kotiburn-out? Mökkiburnout? Juhannusburnout?

Onneksi lääkekin on olemassa. Päätin lähteä pojan kanssa lähimatkalle Turkuun. Varasin liput Samppalinnan kesäteatteriin, käydään Taidemuseossa ja Väinö Aaltosen museossa, jäädään yöksi hotelliin.

Saavat loppuleiriläiset selvitä yhden vuorokauden keskenään ilman leirinjohtajaa ja pääkokkia.

Normaali

Juhannusvieraat ovat saapuneet

Appivanhemmat on haettu mökille ja ensimmäinen vuorokausi eletty tällä kokoonpanolla. Ajatella, että ennen vanhaan oli maalaistaloissa ihan tyypillistä ja normaalia elellä samassa taloudessa. Onneksi sentään talot olivat isoja, pystyi vähän ottamaan etäisyyttä. Mökillä olosuhteet ovat tietenkin toiset. Meillä on kyllä vieraita varten erillinen rakennus, missä he voivat yöpyä, mutta muuten perinteiset mökkiolosuhteet, eikä tilaa ole paljon.

Anopilla on aina kylmä. Vaikka ulkona on 25 astetta. Sisällä ehkä lähempänä 30. Niinpä ilmalämpöpumppu ei nyt tuo tupaan viilennystä, koska häntä paleltaisi. Tämä päivä on mennyt lähinnä ruuanlaitossa: tein lipstikkakeittoa ja kaalilaatikkoa, toiseksi ruuaksi keitin uusia perunoita ja paistoin haukifileitä parmesanikuorrutuksella, sekä salaattia melonilla, avokadolla ja paistuilla leipäjuustolla. Paistoin raparperipiirakan. Ruokaa laittaessa, uuni päällä tuli kyllä kuuma!

Ennen appivanhempien tuloa teimme diilin miehen kanssa. Hän hoitaa aamupalat, minä pääsääntöisesti hoidan muut ruuat. Minulle on tärkeää saada juoda aamukahvit rauhassa sängyssä Hesaria lukien. Päivä alkaa omalla tyylillä ja rauhassa, sitten jaksan.

Anoppi valittaa pääkipua ja huonoa oloa. Kehoitamme juomaan vettä. Pääkipu johtuu nesteen puutteesta. Viimeksi vuosi sitten keväällä anoppi vietiin ambulanssilla sairaalaan, diagnoosi oli elimistön kuivuminen, näki lehmiä ja pikkulapsia, eli ihan muissa maailmoissa.

”Olen minä juonut, minulla on tässä vesipullo” Niin mutta kun se vesi pitäisi juoda siitä pullosta, ei se siinä pullossa auta. Ei mene viesti perille, ottaa mieluummin Buranaa. Täytyy googlata lämpöhalvauksen oireet. Ehkä myös keuhkotaudin, rykii limaa, antibioottikuuri loppui pari päivää sitten, nähtävästi ei toiminut.

”Minä en lähde sinne Haartmanniin, mieluummin kuolen”.

Juhannus tulossa; saa nähdä, minkälainen.

Normaali

Perintöauto & marinoituja jättikatkarapuja

Olen fyysisesti siirtynyt saaristoon juhannusta tekemään (huom. en viettämään, tekemään), henki ja mieli ovat yhä Keski-Suomessa. Olin siellä vain 24 tuntia, mutta siihen mahtui niin paljon!

M-täti, äitini nuorin sisko, asuu samalla tien pätkällä, missä ”rouvapomon” mökki. Niinpä luontevasti tätikyläilin samalla, kun siellä päin liikuin.

Täti kertoi viime syksynä näkemästään unesta. Taivas oli täysi valkoisia ja mustia joutsenia. Yhtäkkiä ne alkoivat tippua yksi kerrallaan alas. Unennäkijä-täti oli kertonut unesta sisarelleen, minun kummitädilleni. ”Nyt lähtee monta” oli kummitätini sanonut unesta kuulleessaan.

Niinpä. Loppusyksystä kuoli heidän veljensä, minun enoni. Sitten kuoli veljeni. Tällä viikolla serkkuni (=kummitätini tytär) appi kuoli. M-tädin mies sai juuri Parkinson-diagnoosin, hänellä on jo entuudestaan vaikea diabetes. Ja kummitätini on nyt siirretty hoitokodista sairaalaan, lääkäri on sanonut että kyse on enää päivistä, ei viikoista. Paljon jäähyväisiä. Paljon päättyviä aikakausia.

Keväällä kuollut veljeni oli poikamies, joten perunkirjoituksiin oli lähdettävä. Veli oli parhaimmillaan aivan loistava käsistään, harrasti vanhoja autoja, joita kunnosti. Perinnöksi sain hänen koulussa tekemänsä renginkaapin, todella hieno. Ja koska veljellä oli kolme autoa, ja meitä jäljellä olevia sisaruksia sopivasti samoin kolme, jaoimme autot päikseen. Minulle tuli punainen Jaguar. Kävin sen tänään rekisteröimässä nimiini. Ensin auto täytyy tosin viedä peltikorjaamolle. Velipoika toikkaroi Jaguarilla vuosi sitten parkkipaikalla, ja siitä on jäljellä lommo etulokasuojassa.

En kyllä varsinaisesti tarvitse autoa. Eikä sille ole edes järkevää säilytyspaikkaa. Mutta pidän sen kyllä. Näen itseni köröttelemässä vanhalla, punaisella (harmitti että oli punainen, Jaguarin pitäisi olla vihreä, mutta toisaalta punainen on lempivärini) Jaguarilla vanhana mummona. Asun silloin Tähtelässä ja ajelen Jaguarilla Inkooseen ostoksille, ostan marinoituja jättikatkarapuja, kirsikoita ja samppanjaa, käväisen rantakahvilassa lounaalla.

Oi, olisinpa jo niin vanha! Olosuhteet alkavat olla valmiit!

Normaali