Voimabiisi

Kuunneltuani lähes putkeen Kikka-kuunnelman Yle Areenalta, jäivät hänen laulunsa pään sisäiseen jukeboxiin, joka soittaa biisejä randomina soittolistana. Aamulla herätessäni päässä soi ”tule nyt niin annan sulle kaiken” tai ”vie minut metsään, apinamies”.

Siksi olikin varsin innostavaa, kun kuulin radioista Irinan kappaleen ”Haluun olla yksin”. https://www.youtube.com/watch?v=uU8YSeq3HhA Aivan mahtavat sanat. Siinä nainen laulaa toisenlaisesta halusta kuin Kikka aikoinaan. Halusta olla yksin, lukea kirjaa, tuijottaa kaukaisuuteen. Tämä halu vastaa enemmän omaani.

Onpa ihana että kehitys on mennyt sillä tavalla eteen päin, että tällaisista asioista –naisen elämästä- voidaan tehdä lauluja. Kikka-aikana ei niin ollut. Silloin laulettiin siitä, kuinka trikoot on riskillä rumat ja perjantaina saunaan ja kuudelta putkaan; kuinka perhettä kutsuu lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe ja lumi tekee enkelin eteiseen. Silloin laulettiin miehen elämästä, miehen mielihaluista. Silloin laulujen naisten paikka oli paeta humalaista, väkivaltaista miestä, esittää nymfomaania tai kasvattaa mummona pelargonioita ikkunalla. Nyt on toisin.

Yksi varhaisimmista naisen elämää käsittelevästä biisistä oli Erinin Vanha nainen hunningolla. Se on minusta aivan ihastuttava. Kertoo jotenkin niin kauniisti, samalla realistisesti vanhan, avioliittoonsa kyllästyneen naisen yhden illan jutusta. Että sellaisestakin voi tehdä laulun! Peukutan. Hyvä naismuusikot!

Ehkä aika on naisten, musiikkimiehet ovat hieman hukassa, mistä punavuoren hipsterimies laulaa? Ei sen perhettä kutsu perjantai-iltaisin lumihanki, eikä sellainen mies päädy putkaan. Ipa-oluiden paremmuudesta ja sähköpotkulaudoista? Mitä miettii mies hiekkalaatikon reunalla? Siitä emme ole vielä kuulleet.

Vai olemmeko, onhan se Samu Haberin Hiljaisuus- kipale; siinä mies tulee kotiin ja toivoo että ei taas tarvitsisi alkaa keskustella suhteen tilasta, jos vain voitaisiin nukkua hiljaa selät vastakkain. https://www.youtube.com/watch?v=1S0RPvo_6yE

Ai mutta hei! Eihän se ole Samu Haberin kappale! Sehän on sen saman Irinan, joka laulaa halusta olla yksin. Pitää tutustua tähän Irinaan, hänen tuotantoonsa. Nyt pitää lähteä Irinan keikalle, näin on. Missä olet Irina? Minä tulen. Otan sytkärin mukaan ja heilutan sitä edestakaisin lavan reunalla. Ai mutta eihän niin kai enää tehdä? Nykysin heilutetaan kännyköiden valoja. Ajat muuttuvat. Hyvä että muuttuvat.

Normaali

Hot or not?

Innostuin kuuntelemaan Yle Areenalta 20-osaista Kikka-kuunnelmaa. Kikka oli 80-luvulla pinnalle ponnahtanut seksikäs laulajatar. Jos on joskus kuullut Sukkulan venukseen, saa kaiken toivon heittää, kokemaansa ei voi koskaan unohtaa.

Kuunnelma on hienosti toteutettu, Kikan elämäntarina traaginen, kuultu jäi mietityttämään. Kikka oli asiastaan innostunut ihminen. Innostus on kaikkien suurien tarinoiden, niin menestyksien kuin tragedioiden pesämuna. Ilman innostusta ei löydy Amerikka, ei synny Internet, ei kirjat, laulut, yritykset. Innostuksen takia kuollaan sukellusluoliin tai jäärailoon jumiutuneena. Innostus vie ihmistä – joskus tuhoon, joskus menestykseen.

Kikka oli omasta jutustaan innostunut ihminen. Hän halusi oikeasti viihdyttää, laulaa, halusi olla seksikäs, mutta hän oli myös äärimmäisen kiltti ihminen. Seksikkyys muodostui hänelle itselleen ansaksi, josta hän ei päässyt enää ulos, vaikka yritti.

Juuri vähän aikaa sitten oli Hesarissa juttu Britney Spearsista. Toisesta vastaavasta tapauksesta. Nuori tyttö lyö itsensä läpi seksikkäänä laulajana. Sellaisella on iso yleisö: pikkutytöt tykkäävät, eivät ymmärrä kaikkea näkemäänsä tai kuulemaansa, mutta pitävät esikuvanaan, mummot tykkäävät ja tietenkin – miehet tykkäävät.

Mutta sitten jonakin päivänä jokainen britney ja kikka kasvaa ulos roolistaan. Elämä vie eteen päin, enää ei haluasi olla seksisymboli, tulee kenties oma perhe, lapsia, haluaisi muuttaa imagoa, entinen ei enää tunnu omalta. Se on luonnollista, mutta se on vaikeaa, mahdotonta. Mieleen ei tule ketään, joka olisi siinä onnistunut. Yleensä ura loppuu, tai henkilö kuolee ennenaikaisesti. Niin kävi Marilyn Monroelle, niin kävi Kikalle. Kikka kuoli 41-vuotiaana sydänkohtaukseen oltuaan raittiina puoli vuotta.

Nyt tuli mieleen yksi esimerkki, joka on onnistunut jatkamaan seksikkäälle imagolle perustuvaa uraansa: Madonna. Hänellä on onnistunut metamorfoosi nuoresta seksisymbolista kypsäksi puumanaiseksi toyboyneen. Jotenkin hän on onnistunut siinä ohessa perustamaan perheen. Uskomaton suoritus.

Monella teini-ikäisellä tytöllä on omaa identiteettiä rakentaessaan vaihe, missä saattaa tulla ylilyöntejä. Huulet tötterölle, pylly pystyyn, tissit tarjolle ”hot or not?” kysymys alle ja kuva nettiin. Tykkäyksiä ja peukutuksia metsästetään kuin keski-iässä syksyisessä metsässä sieniä. Siellä ne sitten ovat sähköisessä todellisuudessa ikuisesti. Myös silloin kun ei enää haluaisi.

Tässä suhteessa pitää nykyisin olla varovaisempi kuin ennen. Todistusaineisto jää elämään, muinoin oman menneisyytensä – päiväkirjat ja kirjeet – pystyi polttamaan takassa. Luin äskettäin floridalaisesta pojasta, joka oli teinivuosinaan kirjoittanut rasistisia postauksia nettiin, ja nyt häneltä evättiin niiden takia pääsy Harwardiin.

Nuoruus on muutenkin vaarallista aikaa. Silloin on niin paljon sitä innostusta. Eikä kykyä ajatella isosti, nähdä tekojen seurauksia ja kauaskantoisuutta. Tulee mieleen Isis-vaimot ja lapset leirille jumittuneena. Siinä varmaan ollut paljon innostusta ilmassa, kun on päätetty lähteä korkean elintason ja hyvinvoinnin, turvallisesta Suomesta vieraaseen maahan rakentamaan kalifaattia.

Ainahan näitä on ollut. Suomalaisia on kuollut neuvostoliittolaisilla vankileireillä samoista syistä – suuren innostuksen vallassa– lähdettyään rakentamaan uutta, ”parempaa” maailmaa. Samoin Etelä-Amerikassa oli aikoinaan utopistisia siirtolaisyhdyskuntia. Lähdettiin isolla joukolla perustamaan omaa maata, joka toimisi omilla, itsekehitetyillä säännöillä. Sitten ilmeni että ei se perunanviljely niin helppoa viidakossa ole, tuli erimieliyyksiä ja sisäisiä valtataisteluita, homma tyssäsi. Osa palasi, osa kuoli, osa jäi.

Näin keski-ikäisenä on onneksi ohittanut suuret innostuksen vaaravuodet. Nykyisin innostukset ovat paljon pienempiä. Tai ne tyssäävät alkuunsa. Ajatuksen kulku menee näin: Lähtisinkö Transsiperia-junalla Vladivostokiin? Matka on järkyttävän pitkä, junassa todennäköisesti kuuma, pölyistä ja/tai likaista, kamalaa ruokaa tai saako sieltä mitään ruokaa junasta, mistään ei ymmärtäisi mitään, kun kaikki on kirjoitettu niillä venäläisillä kirjaimilla, ihmisiä olisi liian paljon, siitä en tykkää, todennäköisesti nukkuisin koko ajan huonosti, aikaa tappaakseei joisin liikaa, söisin rasvaisia ruokia, vatsa ei toimisi, vessa olisi reikä lattiassa, pitäisi ottaa imodiumia että ei tarvitse mennä vessaan ollenkaan, tai mitä jos tulee ripuli, saisin varmaan pahan allergisen reaktion jostakin, tavaraa pitäisi ottaa sen verran että jaksaa kantaa eli liian vähän. Siis en lähde.

Loppupäätelmä: innostus on ihmiskunnan kannalta hyvä asia, mikään ei kehity, uusia asioita ei synny, työpaikkoja ei synny, ellei joku koe suurta innostusta. Mutta innostus on myös vaarallista, jopa hengenvaarallista. Ole siis varovainen aina kun innostut!

Normaali

Kieroon kasvavat jalat

Kävin Turun reissulla Bypias -kaupassa, ajatuksena oli ostaa Calou-merkkiset kengät. Niissä on erityisen hyvä lesti ja kimmoisat pohjat. Minulla on herkästi väsyvät jalkapohjat. Tuntuu kuin niistä olisi sulanut pois joku pehmentävä välikerros. Kenties jalkapohjat on tehty kollageenista ja se on haihtunut pois.

Lehdessä luin että jalkapohjille ja koko ihmisen hyvinvoinnille tekisi erityisen hyvää olla paljain jaloin. Ei onnistu. Sattuu. Vetää suonta. Jalkoja väsyttää. Siis kenkäostoksille.

Bypias myy mukavia ja naisellisia pellavavaatteita. Keväällä ostin heiltä paidan ja silloin sovitin kenkiä, en kuitenkaan ostanut, mutta jäivät vaivaamaan.

Nyt kenkiä sovittaessani tajusin että jalkanihan ovat ihan kieroutuneet! Kantapäät tursuavat kenkien sisäreunalta ulos. Mistä hemmetistä tässä on kysymys?

Olen kerran aikaisemmin huomannut saman asian, mutta silloin luulin että vika oli kengissä, että niiden lesti oli huono. Nyt täytyy todeta, että ei vika ole kengissä, vika on jaloissa. Kieroutuneet ovat. Molemmat.

Tekisi mieli olla edes joskus naisellinen ja nätti, eikä aina sellainen metsäröntsä. Mutta minkäs teet; kumisaappaat, Aino-tossut ja vanhat varsilenkkarit, joiden nauhoja en koskaan sido, taitavat olla ainoat kengät, joissa kierot kantapäät pysyvät.

Äitivainaalla oli kieroon kasvanut peukalo. Vasemman käden peukalo alkoi mystisesti tunkea keskelle kämmentä. Kerran se jopa operoitiin, mutta leikkaus ei asiaa auttanut ollenkaan. Eikä siihen taitanut tulla mitään diagnosiakaan, että mistä tällainen peukalon vääntyminen voisi johtua. Voisiko tässä olla kyseessa sama asia? Äidillä vääntyi peukalo, minulla jalkaterät. Toisaalta minulla ongelma on ihan sama molemmissa jaloissa. Ehkä se on joku asentovirhe, selästä tai ryhdistä johtuva asia. Ryhtiinin kuulemma auttaisi se paljasjalkakävely. Pitänee varmaan näyttää jalkoja fysioterapeutille. Toisaalta ongelma on vain esteettinen, joten mitäpä tuosta.

Kyllähän puutkin kasvavat pyörteelle, kääntyvät oman runkonsa ympäri. Ehkä minäkin olen kiertyvä puu. Toivottavasti jalkaterät eivät kumminkaan käänny kokonaan ympäri, niin että varpaat sojottaisivat taakse päin.

Jos jonakin päivänä sellaisena herään, voi tilata piipaa-auton hakemaan pois. Silloin minusta on tullut Kafkan kirjan hahmo.

Normaali

Lähilomalla Turussa

Karattiin pojan kanssa minilomalle Turkuun, mies jäi vanhempiensa kanssa mökille. Erittäin onnistunut ratkaisu!

Käytiin taidemuseossa, valokuvanäyttelyssä oli alastomien naisten kuvia, joten kelpasi hyvin murrosikäiselle pojalle. Ja Samppalinnassa ”Perjantai on pahin” -musikaalissa. Sekin oli onnistunut valinta. Tarina kertoi teini-ikäisestä tytöstä ja tämän äidistä, joilla oli huonot välit.

Yövyimme hotelli Parkissa. Ihana paikka! Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt ehkä jo usempi vuosikymmen. Vanha jugend-rakennus, hyvin epäsuomalaisesti sisustettu, siis ei todellakaan pelkistetysti, varsinainen runsaudensarvi. Ennen siellä oli myös papukaija Jaakko, mutta Jaakko kuoli viime syksynä viisikymmenvuotiaana.

Jokainen huone on sisutettu omanlaiseksi. Koska olin pyytänyt huoneen erilillisillä vuoteilla, saimme pojan kanssa majapaikaksemme talon vintillä sijaitsevan ateljee-huoneen. Viistot kattoseinät oli maalattu pilvipoutaiseksi taivaaksi, missä lokit lentelevät.

Tuntuu hyvältä, kun poika lähtee mukaan taidemuseoon ja teatteriin. Niin ei ole ollut ollenkaan aina. Pienenä yritin viedä, mutta huomasin että teatteri on hänelle kärsimystä, joten lopetin ”sivistämisen”. Ehkä metodi on ollut oikea. Nyt hän lähtee mielellään. Aika on kypsä.

Uutta oli myös se että nyt minä istun ostoskeskusten penkeillä odottamassa häntä shoppailemasta, aiemmin on ollut päin vastoin.

Mökiltä meille oli annettu tehtäväksi käydä hakemassa anopille lääkettä apteekista, ovat loppumaisillaan. Mutta niitä ei annettu. Selvisi että anoppi on syönyt tuplamäärän sydänlääkettä. Nyt lääkkeet on loppu ja uusia saa vasta ensi kuun lopulla.

Kun asiaa selvitettiin, kävi ilmi että appi puolestaan on vähentänyt omaa lääkitystään. Hän on vähentänyt sydänlääkitystään omin päin ja nähtävästi diilaa lääkkettään anoppille. Auta-armias!

Miten sydän kestää, kun ensin saa tuplamäärän lääkettä ja sitten täytyy olla kokonaan ilman?

Mökin ohi lipuu usein yksinäinen, äkäinen joutsen. Elämänkumppani on kuollut. Yksinäinen joutsen on surullinen näky. Mietin, miten tämä joutsentarina päättyy?

Tämän päivän Hesarissa oli psykologi Pirkko Lahden haastattelu. ”Ihmisen elämä on menettämistä. Kyky luopua kuuluu terveeseen elämään.”

Tärkeä asia, osata luopua ja kehittää tilalle muuta. Minä luovun nyt näistä appivanhempien mökkivierailuista. Sovimme miehen kanssa että jatkossa – jos appivanhemmat ylipäätään tänne enää tulevat – mies hoitaa homman yksin. Minä ja poika ollaan se aika muualla. Hyvä päätös, sovussa tehty.

Normaali

Mökkiburnout

Hyvin meni Juhannus; kukaan ei kuollut!

Ehdittiin monenlaista. Käytiin jopa miehen kanssa 15 km pyöräretkelle, karattiin kaksi kertaa terassille juomaan siiderit, syötiin hyvää, miehet saunoivat keskenään; kolme sukupolvea kerralla, se on hieno juttu!

Neljä päivää olen kysynyt muilta, onko nälkä, jano, haluaako joku saunaan? Pitänyt kesäleiriä kahdelle vanhukselle ja yhdelle teinille. Tosin teini on osallistunut aktiviteetteihin kitsaasti. On ollut Suomi-tietoviesaa, appivanhempien tasapeli 16,5 pistettä; Halutatko miljonäärikisi-peli, anoppi voitti; Kunkut kulmissa, minä voitin; Canastaa, apen ja minun joukkue voitti, vaikka yritin antaa tasoitusta anopin joukkueelle juomalla höveliäästi Pinot Griciota. Johon anoppi kommentoi, että ole varovainen, ettei käy niin kuin veljellesi (kuoli alkoholiin). Auts, olipa tökeröä.

Sunnuntai iltana meni sitten pienesti hermot. Kukaan ei ole tänä aikana –enkä kyllä muista ylipäätään milloin muutenkaan – kysynyt; Minna, onko sinulla jano? Nälkä? Haluatko saunaan? Ottaisitko lasin viiniä?

Kukaan ei halunnut saunaan. Menin sitten ja lämmitin saunan itselleni. Ja siinä saunaa lämmittäessä niitin samalla rannalta kaislat sirpillä. Hyvä tuli. Nautiskelin saunassa kaikessa rauhassa itsekseni. Mielessä pyöri Eeva Kilven runo:

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kun palasin saunalta takaisin mökille, oli saunomisinto lisääntynyt muidenkin keskuudessa. Mies kysyi että onko sauna lämmin? On, mutta lämmitin sen vain itselleni. Tehän ette saunaan halunneet.

Lehdissä on usein juttua burn-outista, mutta ne tarinat kertovat työn aiheuttamasta tilanteesta. Mutta entäpä kotiburn-out? Mökkiburnout? Juhannusburnout?

Onneksi lääkekin on olemassa. Päätin lähteä pojan kanssa lähimatkalle Turkuun. Varasin liput Samppalinnan kesäteatteriin, käydään Taidemuseossa ja Väinö Aaltosen museossa, jäädään yöksi hotelliin.

Saavat loppuleiriläiset selvitä yhden vuorokauden keskenään ilman leirinjohtajaa ja pääkokkia.

Normaali

Juhannusvieraat ovat saapuneet

Appivanhemmat on haettu mökille ja ensimmäinen vuorokausi eletty tällä kokoonpanolla. Ajatella, että ennen vanhaan oli maalaistaloissa ihan tyypillistä ja normaalia elellä samassa taloudessa. Onneksi sentään talot olivat isoja, pystyi vähän ottamaan etäisyyttä. Mökillä olosuhteet ovat tietenkin toiset. Meillä on kyllä vieraita varten erillinen rakennus, missä he voivat yöpyä, mutta muuten perinteiset mökkiolosuhteet, eikä tilaa ole paljon.

Anopilla on aina kylmä. Vaikka ulkona on 25 astetta. Sisällä ehkä lähempänä 30. Niinpä ilmalämpöpumppu ei nyt tuo tupaan viilennystä, koska häntä paleltaisi. Tämä päivä on mennyt lähinnä ruuanlaitossa: tein lipstikkakeittoa ja kaalilaatikkoa, toiseksi ruuaksi keitin uusia perunoita ja paistoin haukifileitä parmesanikuorrutuksella, sekä salaattia melonilla, avokadolla ja paistuilla leipäjuustolla. Paistoin raparperipiirakan. Ruokaa laittaessa, uuni päällä tuli kyllä kuuma!

Ennen appivanhempien tuloa teimme diilin miehen kanssa. Hän hoitaa aamupalat, minä pääsääntöisesti hoidan muut ruuat. Minulle on tärkeää saada juoda aamukahvit rauhassa sängyssä Hesaria lukien. Päivä alkaa omalla tyylillä ja rauhassa, sitten jaksan.

Anoppi valittaa pääkipua ja huonoa oloa. Kehoitamme juomaan vettä. Pääkipu johtuu nesteen puutteesta. Viimeksi vuosi sitten keväällä anoppi vietiin ambulanssilla sairaalaan, diagnoosi oli elimistön kuivuminen, näki lehmiä ja pikkulapsia, eli ihan muissa maailmoissa.

”Olen minä juonut, minulla on tässä vesipullo” Niin mutta kun se vesi pitäisi juoda siitä pullosta, ei se siinä pullossa auta. Ei mene viesti perille, ottaa mieluummin Buranaa. Täytyy googlata lämpöhalvauksen oireet. Ehkä myös keuhkotaudin, rykii limaa, antibioottikuuri loppui pari päivää sitten, nähtävästi ei toiminut.

”Minä en lähde sinne Haartmanniin, mieluummin kuolen”.

Juhannus tulossa; saa nähdä, minkälainen.

Normaali

Perintöauto & marinoituja jättikatkarapuja

Olen fyysisesti siirtynyt saaristoon juhannusta tekemään (huom. en viettämään, tekemään), henki ja mieli ovat yhä Keski-Suomessa. Olin siellä vain 24 tuntia, mutta siihen mahtui niin paljon!

M-täti, äitini nuorin sisko, asuu samalla tien pätkällä, missä ”rouvapomon” mökki. Niinpä luontevasti tätikyläilin samalla, kun siellä päin liikuin.

Täti kertoi viime syksynä näkemästään unesta. Taivas oli täysi valkoisia ja mustia joutsenia. Yhtäkkiä ne alkoivat tippua yksi kerrallaan alas. Unennäkijä-täti oli kertonut unesta sisarelleen, minun kummitädilleni. ”Nyt lähtee monta” oli kummitätini sanonut unesta kuulleessaan.

Niinpä. Loppusyksystä kuoli heidän veljensä, minun enoni. Sitten kuoli veljeni. Tällä viikolla serkkuni (=kummitätini tytär) appi kuoli. M-tädin mies sai juuri Parkinson-diagnoosin, hänellä on jo entuudestaan vaikea diabetes. Ja kummitätini on nyt siirretty hoitokodista sairaalaan, lääkäri on sanonut että kyse on enää päivistä, ei viikoista. Paljon jäähyväisiä. Paljon päättyviä aikakausia.

Keväällä kuollut veljeni oli poikamies, joten perunkirjoituksiin oli lähdettävä. Veli oli parhaimmillaan aivan loistava käsistään, harrasti vanhoja autoja, joita kunnosti. Perinnöksi sain hänen koulussa tekemänsä renginkaapin, todella hieno. Ja koska veljellä oli kolme autoa, ja meitä jäljellä olevia sisaruksia sopivasti samoin kolme, jaoimme autot päikseen. Minulle tuli punainen Jaguar. Kävin sen tänään rekisteröimässä nimiini. Ensin auto täytyy tosin viedä peltikorjaamolle. Velipoika toikkaroi Jaguarilla vuosi sitten parkkipaikalla, ja siitä on jäljellä lommo etulokasuojassa.

En kyllä varsinaisesti tarvitse autoa. Eikä sille ole edes järkevää säilytyspaikkaa. Mutta pidän sen kyllä. Näen itseni köröttelemässä vanhalla, punaisella (harmitti että oli punainen, Jaguarin pitäisi olla vihreä, mutta toisaalta punainen on lempivärini) Jaguarilla vanhana mummona. Asun silloin Tähtelässä ja ajelen Jaguarilla Inkooseen ostoksille, ostan marinoituja jättikatkarapuja, kirsikoita ja samppanjaa, käväisen rantakahvilassa lounaalla.

Oi, olisinpa jo niin vanha! Olosuhteet alkavat olla valmiit!

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu. Osa 3

Perunkirjoitusten jälkeen ajan mökille. Siellä ovat ”anoppi” ja pomo. Lettukesteistä ei tietoakaan. Näen hyvin-hyvin väsyneen ihmisen, asiat eivät ole hyvin. Alkuperäinen suunnitelma oli olla keskiviikkoon asti, nyt on vasta maanantai. Mutta osaan lukea häntä. Opin vuonna 1986. Kysyn, haluaisiko hän lähteä Helsinkiin jo nyt? Ilme kirkastuu, hymy palaa: ”Kyllä minä haluaisin.”

Ryhdyn pakkaamaan. Paljetti-iltapuku takaisin pukupussiin ja autoon. Samoin pinkit bikinit. Minä olen 52v. ja en tohdi käyttää bikineitä, pitäisiköhän ajatella asiat uusiksi? Dolce&Cabbanan korkokengät. Lukuisat aurinkolasit. Lierihattu. Rollaattori. Jääkaapista letut, wienerit ja wienernougaat. Palaan hakemaan omat tavarani omasta majapaikastani. Ukkonen on tulossa, salamoi. Osasimmepa lähteä hyvän sään aikaan!

Ajamatka Helsinkiin sujuu hiljaisesti. Suuren osan matkaa hän nukkuu. Reissu taisi olla onnistunut, mutta rankka. ”Ihanaa päästä omaan kotiin.”

Puran tavarat, vien paljetti-iltapuvun vaatehuoneeseen, syömättömät täytetyt letut, voipaketit ja wienernougaat jääkaappiin. Hän ottaa iltalääkkeensä. Selkäkivut ovat kovat, mutta onneksi kipulääke vaikuttaa nopeasti.

Hymy on palannut uurteisille kasvoille. Sovimme, että pidämme yhteyttä, ja tulen taas pian käymään.

Seuraavana päivänä soitan. Illalla lähtiessäni hän sanoi, että jäi kiitollisuudenvelkaa, kun ei saanut maksaa bensoja, olin tankannut auton etukäteen mennen-tullen. Hän sanoi haluavansa ostaa minulle kiitokseksi pöytäliinan mökille. Pyydän, että hän ei sitä minulle osta, eikä anna. En halua ottaa vastaan mitään. Että ei synny väärinkäsityksiä, kaiken varalta. Hän on varakas ja jo hyvin vanha. Sanon että hän antaa minulle jotakin paljon pöytäliinaa arvokkaampaa – muiston ja kokemuksen. Se ei liikaannu, siihen ei tule reikiä, se ei mene rikki, eikä sitä voi ottaa minulta pois. Se riittää. Se on enemmän.

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu, Osa 2

Lähdimme matkaan sunnuntaiaamuna kello 10. Hän kertoi että menisimme ensin kahville sukulaisten luo. Pöytään oli katettu itsetehtyä lakkakakkua, raparperipiirakkaa, karjalanpiirakoita ja graavilohi-perunarieskoja, monenlaista hyvää.

Siinä kahvitellessa tajuan että tämä ehtoisa emäntä voisi olla anoppini. Meinasi mennä piirakat väärään kurkkuun. Seurustelin lyhyen hetken ajan ylioppilaskirjoituskeväänä hänen poikansa kanssa. Suhde oli sen verran lyhytkestoinen ja tuhoon tuomittu, että ”anopille” minua ei ennätetty esitellä, eikä hän näin ollen ole tietoinen, että tarjoaa nyt lakkakakkua entiselle miniäehdokkaalleen. En viitsinyt alkaa asiaa selventämään. Mutta kyllä oli kerrassaan outo olo.

Kakkukestien jälkeen ajoimme mökille. Siinä samassa pienessä torpassa hän on syntynyt. Nyt mökki on maalattu vitivalkoiseksi, lattiat marmorista, katossa roikkuu kristallikruunu. Pienestä torpasta on tullut pieni palatsi.

Mökkimaasto on rollaattorilla huono kulkea, korkokenkien korot upposivat sammalleeseen. Irroitin jumiin jääneen rouvan ja talutin sisälle. Purin tavarat autosta. Mieheni nauraa, kun minulla on usein pakattuna monta pikkumustaa mekkoa, mutta ei se ole mitään tähän verrattuna. Hänellä oli mukana täyspitkä paljetti-iltapuku.

Olin hieman huolissani, pärjääkö hän täällä? Makuuhuone on yläkerrassa ja sinne on raput. Onneksi ”anoppi” on tulossa illalla. Hän varmaan ottaa kopin, pitää huolta. Sovimme että tulen seuraavana päivänä perunkirjoitusten jälkeen käymään. Tarjolla olisi täytettyjä lettuja.

Siitä seuraavassa.

Normaali

Erittäin erikoinen, miltei täydellinen reissu. Osa I

Olipa mielenkiintoinen ja erikoinen reissu.

Sattuman oikusta tapasin keväällä uudelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen ensimmäisen työnantajani. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen työskentelin vuoden hänen mainostoimistossaan toimistosihteerinä.

Hommana oli tehdä sitä sun tätä, mm. palavereissa tarjottavat hedelmälautaset. Niillä oli ihan tarkka oma leiskansa. Enää en muista ihan tarkalleen; oikeassa reunassa puolikas papaija? Keskellä ananasta, siivu kiiwiä ja päällä kirsikka? Koillinen-kaakko-lounas-luode kohdissa oli jotakin, miten olen voinut unohtaa mitä? Tein niitä varmasti satoja ja tarjoilin vieraille neuvottelupöytään. Kävin myös ostamassa johtajalle uusia sukkahousuja rikkoutuneiden tilalle, kopioin, vastasin puhelimeen, kaikkea sellaista sekalaista yleishyödyllistä.

Puhuin ensi kertaa ruotsia ääneen: ”Papper är slut!” piti sanoa puhelimeen, kun faxista oli loppunut paperi. Tarpeellinen lause! Vieläkin huudan mielellään saman, kotona vessassa.

Sain työpaikan A) koska olin kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta Keski-Suomesta kuin johtaja. B) koska isälläni oli sama tilintarkastaja kuin kyseisellä mainostoimiston johtajalla. Tämä tilintarkastaja näki ylioppilaskuvani ja kuuli että en ollut saanut jatko-opintopaikkaa. Hän ehdotti että hakisin töitä kyseisestä mainostoimistosta. Siitä KAIKKI alkoi. Minun elämäni alkoi siitä.

Olen vuosien varrella monta kertaa miettinyt, että haluaisin kiittää ja haluaisin tavata uudelleen. Tänä keväänä siihen tarjoutui mahdollisuus. Tapasimme. Juttu luisti. Joku mystinen ymmärrys, tuttuus. Huomasin myös helposti loksahtavani entiseen asemaani. Minun oli helppo ”palvella” häntä, olinhan tehnyt opinnäytetyöni jo vuonna 1986. Tiesin tavat ja tottumukset.

Toisella tapaamiskerralla hän ehdotti että mitä jos lähdettäisiin käymään meille yhteisessä kotipitäjässä. Hänellä on siellä mökki. Tiesin mökin, olin käynyt siellä silloin vuonna 1986. Hämmennyin ensin vähän ehdotuksesta, mutta sanoin, että minulla on kyllä asiaa sinne, keväällä kuolleen veljeni perunkirjoitukset olisivat lähiaikoina. Ehkä nämä asiat voisi yhdistää? Mutta miten hän 90-vuotias pärjäisi mökillä rollaattorilla? Hän sanoi pärjäävänsä.

Niinpä läksimme matkaan.

Siitä lisää seuraavassa.

Normaali

Kunnallispolitiikkaa

Maailma on kahtiajakautunut, mutta niin monesta kohtaa että on rikkinäinen peili. Mutta nyt en tarkoita mitään persut vs. vihreät tai feministit vs. naisvihaajat näkökulmaa, ihan liian raskaita aiheita! Ajattelin kesäasukkaat vs. paikallisväestöä.

Kesäasukas katsoo kyläpahasta aborginaalia poikkeavasta näkökulmasta. Käytän sanaa aborginaali, koska eilen paikalla kävi nuohooja, joka käytti tätä Australian alkuperäisväestöä tarkoittavaa termiä itsestään.

Kesäasukas on toisen luokan kansalainen. Meidän tavoille ja uusavuttomuudelle hymähdellään ja varmasti nauretaan takanapäin monet röhönaurut. Ei se mitään. Yhtä paljon mekin nauramme metsässä, tien vieren pusikossa pussikaljaa juovalle paikallisukolle, joka luulee olevansa näkymättömissä. Ehkä vaimoltaan onkin. Tai ”pitkäaikaistyöttömäksi” ristimällemme miehelle, joka istuu koko kesän rivitalo-osakkeensa terassilla siinä ihan Salen vieressä tummanruskeaksi paahtuneena. Hänen hupinsa on ilmeisesti tarkkailla kaupassakävijöitä. Terassilla on myös jääkaappi. Tai ”antiikkikauppiaalle”, joka oikeasti on romukauppias. Tai jäteaseman hahmoille. Tai kalakiskan miehelle, jolla on muoviset kalatossut jalassa.

Täällä on paikaillisia asukkaita noin 800, kesällä väkilukuun tulee nolla perään. Taitaa olla yksi Suomen suurimmista mökkipitäjistä. Kesämökkien kiinteistöverotulot taitavat olla kunnan suurin tulonlähde. Kesämökeistähän maksetaan huomattavasti isompaa kiinteistöveroa, ja onko jopa niin että kunnat voivat sen suuruuden päättää ihan itse.

Lisäksi mökkiläiset maksavat jätemaksun, vesimaksun ja maksun tien käytöstä. Eli mitään kuluja mökkiläisistä ei kunnalle ole, olemme rahanlähde.

Paikallislehdessä oli juttu kunnanvaltuuston kokouksesta. Kunnan tilinpäätös oli yli 300.000 plussalla. Ei ihme ettei kuntaliitos kiinnosta. Miksi liittoutua köyhemmän naapurikunnan kanssa, ja alkaa maksumieheksi kun omalla kunnalla pyyhkii hyvin. Veikkaanpa että täällä vanhustentalossa on hoitajamitoitus ihan kohdillaan, jos ei peräti ylimitoitettu. Varhaiskasvatus on ilmaista, ja omakotitalotontin saa keskustasta eurolla.

Töitä ei kyllä ole. Tai on kesällä, kun mökkiläiset saapuvat, kylän ainoa kauppa pullistelee tuotantonsa äärirajoilla, kesäasukkaat korjauttavat mökkejään, perämoottoreitaan; tahtovat parturiin, manikyyriin, kesäteatteriin; ulos syömään ja tanssimaan.

Lossinkuljettajan paikka oli auki, se kyllä kiinnostaisi! Jos olisin nuori, ryhtyisin ajamaan saaristolossia. Tosin paikka oli vain kesäkaudeksi, mutta aina parempi, kuka täällä liukkailla kallioilla ja myrskyssä talvella.

Monesta asiasta näkyy että hyvin pyyhkii. Keskustaan oli ilmestynyt koiraparkki! Siinä oli oikein kaksi eri aituuta, pienille koirille omansa. Aikas kaupunkilainen systeemi noin niin kuin mökkiläisen näkökulmasta. Eipäilen että koiraparkille ei täällä ole kovin paljon käyttöä. Luulisi että näin maaseudulla koirat juoksevat omilla kotipihoillaan ihan vapaasti muutenkin.

Koirapuiston viereen oli rakennettu ulkokuntosali. Kävin siellä vähän vatsalihaksia tekemässä. Muita käyttäjiä en ole nähnyt.

Ehkä tänne seuraavaksi tulee ratikkapysäkki, jos ei peräti metroasema. Sitten kyllä tarvittaisiin jo oma romanikerjäläinen Salen oven pieleen ja HopOn-HopOff -bussi ja sikinsokin kylätien varteen jätettyjä sähköpotkulautoja asukkaiden käyttöön. Kyllä! Kunta voisi kustantaa jokaiselle kunnan asukkaalle oman sähköpotkulaudan tai -skootterin.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten kunnanvaltuusto päättää 300.000 euroa käyttää.

Normaali

Kon- or nonmari.

Joka toinen kesä ”investoin”, toinen myyn. Nyt on meneillään tavara-ahdistuskesä. Harmittaa nurkissa pölyttyvät vekottimet ja härpäkkeet, joita ei muista, miten käytetään, mitä bensaa laitetaan, laitetaanko öljyä sekaan vai erilliseen putkiloon, miten päin ryyppyvipu olikaan. Onneksi on Tori.

Myin perämoottorin. Ihan pienen, 2,5…. mitä ne on; litraa? kiloa? hevosta? Nelitahtinen ainakin, vähän niin kuin joku tanssi, nelitahtinen. Ostin vuonna 2010. Yksi tai kaksi kesää päristeltiin, poika oli seitsemän, kahdeksan; tykkäsi ajaa perämoottorilla.

Sitten se jäi – varaston seinälle. Roikkui seuraavat yhdeksän vuotta seinällä kuin hirressä. Nyt lähti, papparaiselle Askaisiin, sanoi käyvänsä kalassa. Tinkasi kympin, se vähän harmitti. Priimaa tavaraa, en ollut kalkuloinut alennusprosentteja.

Kerran järkeilin että kunto ei saa romahtaa kesän aikana talven punttitreeneistä. Ostin vatsalihaspenkin, selkäpenkin ja vielä sellaisen ihme vatsalihasvekottimen – chin pin rack – joka asennetaan seinälle. Siinä roikutaan kyynärvarsien varassa ja nostellaan jalkoja ylös. Tosi tehokas. Tai olisi. Se on yhä laatikossaan, avaamattomana. Pyöröhirteen sellainen on hankala asentaa. Ollut hankala jo noin neljä vuotta.

Nyt meinaan myydä jumppavekottimet. Jos vain joku ostaisi. Laitoin hinnaksi 80 €, laskin 60 €. Ilmoitusta on katsottu 73 kertaa. Olo on toiveikas.

Painepesurin myin myös. Ostin viime kesänä. Olin innoissani, paineistin paljon. Vanhoista terassilaudoista tuli ”camouflage”. Talveksi vein pesurin kaupunkiin ettei jäädy mökillä, ja keväällä toin takaisin. Enää en halua kevätmuuttaa painepesuria, hyvä kun itseni jaksan tuoda! ja kissan! ja pojan! ja miehen! Terassi saa olla sellainen kuin on. Niin mekin olemme: minä myös camouflage.

Aurinko on painepessyt käsivarteni läikikkäiksi. Ihotautilääkäri sanoi, että pitää käyttää aurinosuoja 50…mitä se sitten on …ei ainkaan hevosvoimaa…kiloa, litraa… UV:tä!!, pitää olla 50 UV:tä jos ei halua auringon painepesemää camouflage-terassiefektiä ihoon.

Tästedes harjaan terassilta roskat pois. Sade saa hoitaa loput. Me sentään peseydymme saunassa, emme sateessa. Ja aamulla levitän camouflage-suojavoiteen, UV50.

Tien varteen jätin kyltin: Myydään hiiligrilli + 2,5 kiloa grillihiiliä yht. 10 € (kylttiin ei mahtunut että sytytysnestettä on myös). Tien päässä on leirintäalue. Arvelin että joku saattaisi äkkiseltään keksiä haluta vanhan hiiligrillin. Mieluusti mielihalumme kohtaisivat.

PAKKO TUNNUSTAA; ON MYYTÄVÄ HIILIGRILLI, KOSKA OSTIN KAASUGRILLIN! Miksi ihmeessä ostin kaasugrillin? Tämähän oli ei-mitään-uusia-härpäkkeitä– kesä. Tämän piti olla alku ei–mitään-uusia–härpäkkeitä–enää-ikinä–loppuelämälle!!

Keväällä kaikkialla tuli vastaan GRILLI. Kaikki puhuivat siitä, kuinka nyt avataan grillikausi, meillä avattiin jo pääsiäisenä! Eikö teillä vielä grillata? Kaikki maistuu grillattuna niin paljon paremmalta! Nyt grillataan! Kaikki grillaa- la -la -laa!

Paitsi me.

Me ei koskaan grillata. Me jäädään jostain paitsi, en ole varma mistä, mutta jostain tärkeästä, mitä muut. Ne jotka grillaa.

Siis ostin grillin. Samasta syystä ostin painepesurin. Ja perämoottorin. Ja vatsapenkin. Voileipägrillin. Lepotuolin.

Kaasugrilli on kyllä osoittautunut hyväksi hankinnaksi – toistaiseksi. Ainahan aluksi siltä tuntuu. Grillaan aamulla pekonit ja illalla jättikatkaravut. Kätsyä ja hyvää. Ensi kesänä tavataan Torilla.

Minna, kiltti, muista:Et tarvitse uusia härpäkkeitä. Vekottimet helpottavat, mutta tuovat myös lisätyötä, nytkin pitäisi pestä grilliparila.

Näin kyllä paikallislehdessä loistavan teräksisen pihakeittiöpöydän –50%! Olisi hyvä kalanperkuupöytä. Entinen on pahasti ruostunut. Pöytä maksaa 260 euroa, viisi kiloa ahvenia paikalliselta 30 euroa, neljäkymmentäkolme kiloa ahvenia perkuupöydän hinnalla.

Ehkä myyn seuraavaksi veneen ja verkot.

Mitä kaikkea ilman voi olla?

Ehkä jäljelle jää hammasharja. Ainakaan sitä ei kukaan osta.

Normaali

Yövieraita

Heräsin neljä euroa tyynyn viereltä. Arvelin että hammaskeiju on käynyt yön aikana, mutta kaikki hampaat olivat tallella. Olisiko sitten etumaksua?

Käytän julkista hammashoitoa, olen ollut tyytyväinen. Keväällä vanha amalgaamipaikka vaihdettiin uudenlaiseen. Samalla hammaslääkäri kurkki suuhun ja ihmetteli yläpurentaani. Olenhan sitä itsekin ihmetellyt, ja joskus asiasta valitellut. Aina on sanottu, että ei niitä enää kannata alkaa säätämään. 70-luvulla ei oiottu, joten antaa olla, on ollut tuomio.

Nyt sitten tämä reipas hammaslääkärinainen mittaili yläpurennan laajuutta ja sanoi, että tämä kyllä kannattaisi oikoa ja leuka siirtää kirurgisena operaationa. Häh? Siis sellainen sarasvuo-operaatio.

Että nyt sitten ryhdyttäisiin siirtämään leukaa? Mihin? Hietaniemen hautuumaalle, takaisin Pohjois-Karjalaan? Nyt on konsultaatioaika odottamassa oikojalle syksyllä. Saa nähdä, siirretäänkö leuka. Ehkä kolikot tyynyn vieressä tarkoittivat tätä?

Kissa toi yhden yövieraan; saaliinsa, kuolleen hiiren. Seuraavana yönä tuli yökkien kotiin, oksensi sängylle hiirenosia. Enimmät onneksi miehen puolelle, mutta minäkin sain osani. MINÄ EN PIDÄ HIIRISTÄ, MISSÄÄN OLOMUODOSSA! EN ELÄVÄNÄ, EN KUOLLEENA, EN RAATONA, EN PUOLIKSI SULANEENA HIIRIMÖSSÖNÄ.

Kälykin kävi yökylässä. Kestin 1,5 tuntia. Korvia jomottaa vieläkin. Puhetta non-stop. Tavallaan siinä on oma helppoutensa. Ei tarvitse itse miettiä puheenaihetta, ei kertoa mitään, antaa monologin jatkua.

Kamelin selkäni taittui, kun käly teki ruokapöydässä hitler-tervehdyksen, sanoi olevansa saksalaisen koulun kasvatti ja natsi. Missasin vitsin.

Ei mennyt sekään yövierailu ihan nappiin. Uusia odottellessa.

Ps. Lainasin erinomaisen kirjan, ihan sattumalta. Ljudmila Ultskaja: Meidän tsaarimme ihmisiä. Hyvin samantapainen kuin Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja, mutta kulttuuri toinen, venäläinen. Kivoja, pieniä novelleja ihmisistä ja ihmisyydestä, pilke silmäkulmassa kirjotettu. Tuntuupa hyvältä taas lukea, pitkästä aikaa. Aion lainata lisää Ljudmilaa.

Normaali

Juhannuskokossa palaa pojan lapsuus

Hyvinhän tämä kesäloma lähti käyntiin! Etkoilin vaikeuksia, hermojen menetyksiä ja raivonpuuskia, mutta ei mitään sellaista. Stressitasoa nosti tieto siitä, että mökillä ei olla käyty sitten viime syksyn. Hommaa on valtavasti ja paineita saada kaikki kuntoon.

Mutta ehkä tässä kävi niin että erikoisen puuhakas kevät sai aikaan sen, että nämä hommat taitavat mennä siinä muiden jatkoina.

Olen myös saanut psyykattua itseni ajattelemaan niin, että tehdään vähän kerrassa, ensin tärkeimmät, sitten vähemmän tärkeät ja sääkin pitää huomioida, sateella on turha haravoida. Ja jokainen puuhatkoon omalla aikataulullaan. Itse olen aamuihminen. Herään aikaisin, viiden-kuuden maissa, napsautan kahvinkeittimen päälle ja haen postilaatikolta Hesarin.

Samalla tuon naapurinkin Hesarin. Näin ollaan sovittu; se, joka ehtii, hakee molempien lehdet tien varrelta postilaatikoista. Meillä on sitten yhteinen lähilaatikko porttien välissä, sinne laitan naapurin lehden ja oksan kannen väliin merkiksi, että haettu on.

Luen lehden ja juon aamukahviin sängyssä kaikessa rauhassa. Sitten pompsahdan hommiin. Haravointia ja pihan siistimistä piisaa. Rankat fyysiset työt olen saanut tehdyksi viimeistään klo 11. Siihen mennessä teinikin on herännyt ja voimme syödä yhdessä, hän aamiaista, minä ja mies lounasta.

Loppupäivän voi lukea kirjaa, kirjoittaa, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, saunoa, virkata, venytellä, katsoa tv-sarjoja tai tehdä vielä jotain pikkupuuhia voimien mukaan. Tuntuu hyvältä saada elää oman sisäisen kellon mukaan ja omaa tahtia, ja nähdä siinä samalla kuinka paikat tulevat pikku hiljaa kuntoon.

Tontti on kallioinen, takana on vanha niitty. Melko helppohoitoista, kunhan vanhat havunneulaset, kävyt ja lehdet on saanut haravoitua pois. Niityn taidan antaa olla sellaisenaan tänä kesänä. Usein olen sen niittänyt, etteivät punkit hypi heti jalkoihin, mutta nyt taidan jättää sen sellaiseksi. Se taitaa olla myös ekologisesti kaikiasta parhain ratkaisu. Mahdollistan kaiken maailman ökkömönkiäisten elämän. Onpahan sitten linnuilla, mitä syödä.

Teini pakkasi mökille mukaan vanhat koulukirjansa (joita ei toisin ole paljon, koska nykyisinhän kirjoja ei saa omaksi, kaikki tehdään vihkoon) ja kokeensa sekä vanhan reppunsa. Hänellä on ideana polttaa ne kaikki juhannuskokossa. Hyvä idea, kannatan!

Itse olen muistojen hamstraaja. Vasta muutama vuosi sitten poltin omat koulukirjani – ja niitä oli paljon! Siihen aikaan kaikki kirjat saatiin aina uusina ja omiksi, ja ne kaikki oli minulla tallessa. Kyllä pitäisi osata luopua joistakin muistoista, ei kaikkea voi säästää! Jotenkin minulla oli sellainen romanttinen idea, että sitten vanhana, kun on aikaa köllötellä, lueskelen ne koulukirjat läpi ja opettelen kaiken uudestaan. Höpöhöpö! Tuskinpa. Luenko myös kaikki vanhat Valitut Palat, jotka olen jemmannut?

Ihan kaikkia omia koulukirjoja en polttanut. Säästin historian ja uskonnon kirjoja. Ehkä olisi kannattanut säästää myös bilsankirjoja. Niitä olisi voinut olla mielenkiintoista kerrata ihan yleissivistyksen kannalta.

Talven aikana pojan puumaja on rojahtanut alas. Taitaa mennä sekin juhannuskokkoon. Tuleepa mielenkiintoinen kokko: poltetaan pojan lapsuus, koulukirjat, reppu ja maja.

Normaali

Koko elämä on vain yksi hetki –tämä.

Yhdeksän vuotta sitten, syksyllä 2010, poika lähti kouluun. Iso Coca-Cola reppu selässään, hymy huulilla. Otettiin kuvan lähtijästä kodin eteisessä ja kotikadulla.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin otimme samat kuvat samoilla paikoilla. Pieni poika on venähtänyt nuorukaiseksi. Mihin nämä vuodet menivät? Mielessä on monta päivää pyörinyt lause: Koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

Muistan, kuinka ala-asteella oli oppimisvaikeuksia. Teimme yhdessä läksyjä kotona monta tuntia päivittäin, aina pieni hetki kerrallan että pieni jaksoi keskittyä. Taukoja oli paljon. Siksi prosessi kesti lähes koko illan.

Pikku hiljaa koulunkäynti alkoi sujua. Yläasteella vanhempien apua ei juuri ole tarvittu, enää en osaisikaan auttaa. Joskus olen vilkaissut kokeita, ja ne ovat vaikuttaneet paljon vaikeammilta, kuin mitä omana yläasteaikana.

Koskaan ei ole tarvinnut huolehtia siitä, onko läksyt tehty tai kokeisiin valmistauduttu. Ne poika on hoitanut itsenäisesti ja olemme voineet luottaa siihen että tehtävät on tehty. Edes aamuheräämisistä ei ole tarvinnut huolehtia. Poika on pienestä pitäen laittanut itse herätyskellon soimaan ja herännyt ajallaan. Kertaakaan ei ole koulusta myöhästynyt.

Ala-asteen luokanopettaja kehui pojan asennetta. Samaa olemme mekin hänelle sanoneen. Tuolla asenteella kyllä pärjää. Enemmän olemme olleet huolissamme siitä, ottaako liiankin tosissaan koulun, kantaako liikaa huolta omasta pärjäämisestä? Koulu on elämää varten, ei elämä koulua varten. Kannattaa keskittyä niihin asioihin, missä on hyvä. Joissakin aineissa voi olla huonompi. Voimat kannattaa keskittää.

Ikävinä muistoina ovat kiusaamistilanteet ja niiden selvittelyt. Ne ovat vienet voimat ja uskon ihmisiin. Miksi joku voi haluta tehdä toiselle pahaa? Sitä on vaikea käsittää. Olemme yrittäneet selittää asiaa siten, että usein kiusaajalla on itsellään ongelmia kotona, ehkä hän ei ole saanut osakseen rakkautta ja hyväksyntää, ja sen takia pönkittää omaa egoaan kyykyttämällä muita. Toivon, että nämä negatiiviset kokemukset eivät ole jättäneet jälkiä pojan itsetuntoon. Sitä en voi tietää. Sen tietää vain hän itse, ja näyttää tulevaisuus.

Välillä miettii omaa ”suoritustaan” äitinä. Miten siinä tehtävässä on pärjännyt. Onko ollut läsnäoleva vai vain paikalla? Monta kertaa olen ollut vain paikalla. En ole jaksanut kuunnella kunnolla. En tiedä, minkälaisena äitinä poika minua pitää, ehkä joskus kuulen siitä hänen oman analyysin. Mutta ainakin hauska ja huumorintajuinen, jos ei muuta.

Usein halaan poikaani sanomalla että siinähän se minun rakkain lapseni on, pojista paras, ja sitten jatkan, ai niin mutta eihän minulla muita olekaan. Tuntuu hyvältä saada halata, että murrosikäinen ei työnnä pois, niinkin voisi olla.

Joskus kun olen pois kotoa, poika soittaa ja sanoo että on ikävä. Se sattuu sydämestä, mutta toisaalta olen iloinen että hän osaa kertoa tunteistaan ja että olen hänelle tärkeä. Toivon että en ole liian tärkeä. Vanhempien tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Kasvattaa lapsi niin että hän pärjää, uskaltaa lähteä elämään omaa elämäänsä luottaen pärjäävänsä ja osaavansa.

Irtipäästäminen. Sitä tänäkin, yläasteen viimeisenä päivänä, minä vanhempana harjoittelen, niin kuin jokaisena elämäni päivänä äitinä.

Normaali