Toimelias toukokuu

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta blogi-elämässä, mutta elämä on ollut kuin Särkänimen Tornadossa; stop, pysäyttäkää tai ainakin hiljentäkää! Ei voi sanoa, että asiat olisivat huonosti, on vain ollut niin paljon palloja ilmassa – ihan kuin kokonainen pallomeri olisi ilmoille singottu – olen yrittänyt ottaa koppeja.

Pienenä kertauksena tästä toukokuusta. Olen ollut 1 x Lontoossa ( 25-vuotishääpäivämatkalla), 2 x Saarijärvellä (veljen hautajaiset, ja talon tyhjennys + toisen veljen myllyjuhlat), 1 x Sonkajärvellä (kävin hakemassa appivanhemmat Helsinkiin). Siinä meni tämän kuun viikonloput.

Siinä välissä olen ollut töissä. Plus tehnyt remonttia. Plus normaalit kotiaskareet.

Plus lääkärihommat. Eilen olin elämäni ensimmäistä kertaa Jorvissa. Onpa hieno pytinki ja systeemi. Monta kertaa olen töissä vessanpönttöjä pestessäni miettinyt että tämä on varmasti hirveää monen mielestä, mutta ei minusta yhtään. Tänään, kun lääkäri tutki peräaukkoani erilaisin luupein, peilein ja systeemein, säälin häntä mielessäni, ja ajattelin että siitä vessanpesusta saa kyllä paljon vähemmän rahaa, mutta silti en viitsisi ruveta työkseni toisten kakkaröörejä tutkimaan. Hyvä että maksetaan siitä kunnon palkka. Ja onneksi siihenkin ammattiin joku kutsumusta kuulee!

Diagnoosi oli, että jonkinlaista yhteiskunnan tukirengasta putkistoon kaivattaisiin ellei peräti nostetta, mutta operaatio on niin suuri, että aluksi yritetään pärjäillä kevyemmillä ratkaisuilla. Sen sijaan virtsankarkailut korjataan jollakin verkkokiristyshommalla. Toinen vaihtoehto olisi että lopetan liikunnan, sekin houkuttaisi! Uhosin jo kotona, että jään eläkkeelle lenkkeilystä. Toisaalta olisihan se kätevää, jos sattuisi myös dementoitumaan, niin pissavanaa seuraten voisi minut löytää, hah. Asioilla tuppaa olemaan puolensa.

Olen myös vitsaillut kotiväelle että minusta on tulossa ihailemani Muumimamma. Hänelläkään ei persläpeä. Omaninkin on kasvamassa umpeen. Katoaakohan seuraavaksi suu? Toisaalta näissä uusimmissa Muumiversioissa muumeilla on suut. Se on kyllä luonnotonta.

Se vaivoista. Kaikki hyvin siis, about. Ai, vielä yksi juttu, pelkäsin ,että kyseessä on suolistosyöpä. Isoisäni kuoli siihen ja luulen että se olisi itsellenikin perintötekijöitä ajatellen sopiva kohtalo. Meidän suvussa ei ole rintasyöpää. Me voidaan syödä vaikka corona-pelin nappuloita ( veljeni söi pienenä, ja sitten niitä odotettiin vessassa, kaikki tuli takaisin), mutta vahvuudellakin on rajansa.

Kaikista eniten voimavarojani ehkä kuitenkin tässä kuussa on vienyt eräs tapaaminen.

Kaikki alkoi mieheni kirjan julkistamistilaisuudessa, joka oli jo helmikuussa. Siellä oli myös sen lehden päätoimittaja, johon kirjoitan kolumnia. Hän sanoi että haluaisi haastatella Kirsti Paakkasta. Oli jotenkin itsevarma olo sillä hetkellä, ja sanoin että saisinko minä tehdä sen!

Kirsti Paakkanen on minun ensimmäinen työnantajani, menin hänen mainostoimistoonsa toimistoemännäksi vuonna 1986, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi. Se kokemus oli erittäin merkitsevä koko loppuelämäni kannalta, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin saada sanoa kiitokset hänelle siitä mahdollisuudesta.

En ole monta kertaa elämässäni ollut niin peloissani, että haluaisin perääntyä. Samalla tiedän, että tie on kuljettava loppuun, ja se tulee olemaan hyvä kokemus, silti pelottaa niin paljon. Pelko johtuu asian merkittävyydestä ja tärkeydestä.

Edellinen vastaava pelkoasia tapahtui, olisiko ollut -93? Tapasin silloin ensimmäistä kertaa appivanhempani heidän mökillään. Muistan yhä sen tunteen, kun ajoimme mutkikasta Sammalperäntietä; ajattelin että jos vain voisi kääntyä, sen tekisin! Järjellä ajatellen tiesin, että mitään pelättävää ei ole. Tunne oli niin vahva. Asia itsessään oli niin merkityksellinen ja tärkeä, se pelotti.

Hyvinhän se meni. Lähdin nikkaroimaan juhannuslauttaa apen kanssa. Anoppi ei saanut minusta keittiöapulaista. Silloinkaan.

Mutta nyt. Kuinka monta vuotta on vuodesta 1986? En osaa edes laskea. Kauan.

Pelotti. Mutta kannatti mennä.

En saanut lupaa haastatteluun, mutta sain paljon enemmän – hetken elämää, muistoja, kokemuksia. Kohtaamisen, jota ei voi unohtaa.

Korvissani soi Tuure Kilpeläisen biisi Pelko pois! Taidankin kuunnella sen illan päätteeksi. Minun voimabiisi.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s