Tunteista väsyneenä

Veljen hautajaiset olivat lauantaina. Takatalvi oli tullut. Hautausmaa oli lumesta valkeana. Oma poika ensi kertaa arkunkantajana. Hautausmaan kellot soivat haikeasti. Matka läpi lumisen hautausmaan oli pitkä, hautapaikka ihan toisella laidalla. Sinne pääsi veli äidin ja isän viereen. Oli heidän apurinsa vanhempien eläessä, nyt on lakeija paikallaan.

Kukkatervehdysvärssyksi valitsin pätkän Uuno Kailaan runosta: ”Sitä ketä aurinko on polttanut, tuuli ja sade nuollut, mielellään on kuollut.” Sydämen muotoinen kukkalaite, vaaleanvihreistä kukista ja hennoista, viheriöivistä koivunoksista.

Edellisenä yönä näin unta. Yritin ajaa autolla liittymää pitkin moottoritielle, mutta liittymä ei mennyt sinne, en päässyt moottoritielle. En tiedä, mitä uni tarkoitti, se jäi minulle arvoitukseksi. Jotenkin symbolinen. Mieleen tulee laulun sanat: ”Tää tie ei vie mihinkään, nyt sen nään.”

Muistotilaisuus onnistui hyvin. Meitä oli vain pieni porukka, alle kaksikymmentä henkeä. Itkimme ja nauroimme. Muistelimme. Tunnelma oli yhtä aikaa rento ja vakava. Uskoisin että veli itsekin olisi viihtynyt niissä hautajaisissa.

Olen miettinyt paljon veljen viimeistä vuotta. Tasan vuosi sitten soitin terveysasemalle. Olin huolissani ja veljen täyttäessä 55-vuotta hänelle oli tulossa ajokorttiterveystarkastus. Soitin ja pyysin että lääkärille välitettäisiin viesti siitä, että me lähiomaiset olemme huolissamme asianomaisen terveydentilasta. Epäilimme että veljellä olisi Azheimer tai Parkinson. Terveydenhoitaja sanoi että valitettavasti hän ei voi välittää viestiä eteen päin. Ulkopuolinen, ei edes omainen, voi tehdä ”tutkintapyyntöä” toisesta ihmisestä. Nyt vuosi siitä soitosta veli on kuollut. Hän läpäisi terveystarkastuksen, lääkäri ei huomannut mitään, lääkäri ei huomannut vapinaa, sitä että mies juuri-ja-juuri pystyi kävelemään.

Soitin myös sosiaaliviranomaisille huolestani. He sanoivat että mitään ei ole tehtävissä, jos ihminen ei ole vaaraksi muille.

Kesällä, kolme-neljä kuukautta terveystarkastuksesta, veli joutui ensi kertaa sairaalaan kolaroituaan autolla. Poliisin huomasi, että kaikki ei ole kunnossa.

Vasta silloin selvisi, mistä oli kyse – alkoholi oli tuhonnut pikkuaivot. Veli oli pystynyt juomaan vuosikausia salaa. Hän joi yksin kotonaan. Ei koskaan näyttäytynyt missään humalassa. Koti oli siisti. 10 kuukautta ensimmäisestä sairaalareissusta ja me vietämme hautajaisia.

En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, jos vuosi sitten ilmaisemani huoli olisi otettu vakavasti. Tuskinpa. Silti tuntuu että järjestelmässä on jokin väärin.

Sen sijaan hatunnosto sairaalan työntekijöille veljen hoidosta hänen viimeisinä päivinään. Katsoin, kuinka ammattitaitoisesti he työnsä hoitivat. Miten mistään ei näkynyt se, että veljen sairaus oli alkoholismi. Sairauksien arvoasteikon alimmainen, halveksittu sairaus. Hoitajat kohtelivat häntä kunnioittavasti ja hyvin. Se teki minuun suuren vaikutuksen.

Suuret tunteet väsyttävät. Olin ja olen hyvin väsynyt. Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin, kävin kylvyssä, söin ja menin nukkumaan. Miehelle sanoin että nyt haluan nukkua niin että en herää. Freudilainen lipsahdus. Enhän nyt suinkaan aikonut vaipua kuolonuneen. En kuitenkaan jaksanut enää korjata sanomisiani, ajattelin että ihan sama.

Nyt täytyy korjata itsenstä kokoon ja kasaan näistä rippeistä mitä on jäjellä ja jatkaa. Jaksaa jatkaa. Jaksaa, jaksaa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s