Toimelias toukokuu

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta blogi-elämässä, mutta elämä on ollut kuin Särkänimen Tornadossa; stop, pysäyttäkää tai ainakin hiljentäkää! Ei voi sanoa, että asiat olisivat huonosti, on vain ollut niin paljon palloja ilmassa – ihan kuin kokonainen pallomeri olisi ilmoille singottu – olen yrittänyt ottaa koppeja.

Pienenä kertauksena tästä toukokuusta. Olen ollut 1 x Lontoossa ( 25-vuotishääpäivämatkalla), 2 x Saarijärvellä (veljen hautajaiset, ja talon tyhjennys + toisen veljen myllyjuhlat), 1 x Sonkajärvellä (kävin hakemassa appivanhemmat Helsinkiin). Siinä meni tämän kuun viikonloput.

Siinä välissä olen ollut töissä. Plus tehnyt remonttia. Plus normaalit kotiaskareet.

Plus lääkärihommat. Eilen olin elämäni ensimmäistä kertaa Jorvissa. Onpa hieno pytinki ja systeemi. Monta kertaa olen töissä vessanpönttöjä pestessäni miettinyt että tämä on varmasti hirveää monen mielestä, mutta ei minusta yhtään. Tänään, kun lääkäri tutki peräaukkoani erilaisin luupein, peilein ja systeemein, säälin häntä mielessäni, ja ajattelin että siitä vessanpesusta saa kyllä paljon vähemmän rahaa, mutta silti en viitsisi ruveta työkseni toisten kakkaröörejä tutkimaan. Hyvä että maksetaan siitä kunnon palkka. Ja onneksi siihenkin ammattiin joku kutsumusta kuulee!

Diagnoosi oli, että jonkinlaista yhteiskunnan tukirengasta putkistoon kaivattaisiin ellei peräti nostetta, mutta operaatio on niin suuri, että aluksi yritetään pärjäillä kevyemmillä ratkaisuilla. Sen sijaan virtsankarkailut korjataan jollakin verkkokiristyshommalla. Toinen vaihtoehto olisi että lopetan liikunnan, sekin houkuttaisi! Uhosin jo kotona, että jään eläkkeelle lenkkeilystä. Toisaalta olisihan se kätevää, jos sattuisi myös dementoitumaan, niin pissavanaa seuraten voisi minut löytää, hah. Asioilla tuppaa olemaan puolensa.

Olen myös vitsaillut kotiväelle että minusta on tulossa ihailemani Muumimamma. Hänelläkään ei persläpeä. Omaninkin on kasvamassa umpeen. Katoaakohan seuraavaksi suu? Toisaalta näissä uusimmissa Muumiversioissa muumeilla on suut. Se on kyllä luonnotonta.

Se vaivoista. Kaikki hyvin siis, about. Ai, vielä yksi juttu, pelkäsin ,että kyseessä on suolistosyöpä. Isoisäni kuoli siihen ja luulen että se olisi itsellenikin perintötekijöitä ajatellen sopiva kohtalo. Meidän suvussa ei ole rintasyöpää. Me voidaan syödä vaikka corona-pelin nappuloita ( veljeni söi pienenä, ja sitten niitä odotettiin vessassa, kaikki tuli takaisin), mutta vahvuudellakin on rajansa.

Kaikista eniten voimavarojani ehkä kuitenkin tässä kuussa on vienyt eräs tapaaminen.

Kaikki alkoi mieheni kirjan julkistamistilaisuudessa, joka oli jo helmikuussa. Siellä oli myös sen lehden päätoimittaja, johon kirjoitan kolumnia. Hän sanoi että haluaisi haastatella Kirsti Paakkasta. Oli jotenkin itsevarma olo sillä hetkellä, ja sanoin että saisinko minä tehdä sen!

Kirsti Paakkanen on minun ensimmäinen työnantajani, menin hänen mainostoimistoonsa toimistoemännäksi vuonna 1986, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi. Se kokemus oli erittäin merkitsevä koko loppuelämäni kannalta, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin saada sanoa kiitokset hänelle siitä mahdollisuudesta.

En ole monta kertaa elämässäni ollut niin peloissani, että haluaisin perääntyä. Samalla tiedän, että tie on kuljettava loppuun, ja se tulee olemaan hyvä kokemus, silti pelottaa niin paljon. Pelko johtuu asian merkittävyydestä ja tärkeydestä.

Edellinen vastaava pelkoasia tapahtui, olisiko ollut -93? Tapasin silloin ensimmäistä kertaa appivanhempani heidän mökillään. Muistan yhä sen tunteen, kun ajoimme mutkikasta Sammalperäntietä; ajattelin että jos vain voisi kääntyä, sen tekisin! Järjellä ajatellen tiesin, että mitään pelättävää ei ole. Tunne oli niin vahva. Asia itsessään oli niin merkityksellinen ja tärkeä, se pelotti.

Hyvinhän se meni. Lähdin nikkaroimaan juhannuslauttaa apen kanssa. Anoppi ei saanut minusta keittiöapulaista. Silloinkaan.

Mutta nyt. Kuinka monta vuotta on vuodesta 1986? En osaa edes laskea. Kauan.

Pelotti. Mutta kannatti mennä.

En saanut lupaa haastatteluun, mutta sain paljon enemmän – hetken elämää, muistoja, kokemuksia. Kohtaamisen, jota ei voi unohtaa.

Korvissani soi Tuure Kilpeläisen biisi Pelko pois! Taidankin kuunnella sen illan päätteeksi. Minun voimabiisi.

Normaali

Kuolinsiivous & Onpahanvaanjuhlat

Olen Keski-Suomessa tyhjentämässä veljen asuntoa. Kaksi viikkoa sitten, kun vietimme veljen hautajaisia, täällä oli lumi maassa. Nyt on kesä, miltei helle. Kyllä Suomen luonto on yllätyksellinen.

Asun Bed & Breakfast Ruustinnassa vanhassa pappilassa Saarijärven keskustassa. Kun olin pieni, tässä talossa oli kirkkoherranvirasto ja kirkkoherran koti. Muistan joskus käyneeni asioimassa virastossa äidin kanssa.

Ruustinna on vasta aloittamassa toimintaansa. Huoneiden ovia ei saa vielä edes lukkoon, mutta se ei haittaa, koska olen ainoa asukas. Kohta menen aamiaiasbuffeeseen alakerran saliin ja se on katettu vain minulle. Aikamoista luksusta. Vitsailin veljille, että nyt on Hyacinth löytänyt tasoisensa paikan.

Edellisenä yönä täällä oli toinenkin asukas, ruotsinopettaja Lahdesta. Istuimme iltaa yläkerran terassilla, josta aukeaa maisema järvelle. Meillä oli mielenkiintoiset keskustelut. Hän ”harrastaa” saattohoitoa, toimii vapaaehtoisena sairaalan saattohoito-osastolla. Juteltavaa elämästä ja kuolemasta riitti. Ja paljon naurua. Hänkin oli veljensä asialla täällä, hänen veljensä täyttää 60 vuotta ja sisko oli tullut järjestämään juhlia.

Tämän saman järven toisella rannalla oli lapsuuteni koti. Eilen illalla emäntä lämmitti rantasaunan. Olin kutsunut saunavieraaksi serkkuni, joka on täällä hoitamassa omaa äitiään, minun kummitätiä, joka sairastaa alsia. Saunoimme, kävin uimassa, istuimme laiturilla ja katsoimme kuinka yksinäinen laulujoutsen lipui ohi ja lähti sitten lentoon pitkän matkaa veden päällä juosten. Yöllä täysikuu paistoi ikkunasta sisään.

Veljen asunnon tyhjennys sujui mukavasti. Meillä on onneksi kahden elossa olevan veljeni kanssa hyvät ja toimivat välit. Mitään riitaa tavaroiden jaosta ei synny. Jokaisella on vähän oma maku, mieltymykset ja tarpeet.

Kuollut veljeni oli kyllä aikamoinen persoona, epäsosiaalinen erakko. Piirongin laatikossa oli hänelle lähetettyjä kortteja, valokuvia ja kirjeitä. Siellä oli myös meidän 25-vuotta sitten järjestettyihin häihin lähetty kutsu. Yhä avaamatta. Hän ei ollut edes avannut kutsua siskonsa häihin! Olihan kyllä paikalla häissä, ajoi hääautoa. Pakkasin avaamattoman kutsukortin mukaani. Piirongin laatikosta löytyi myös 15 vuotta vanha pipari, johon oli tomusokerilla kirjoitettu Lauri. Niitä pipareita oli tarjolla meidän pojan ristiäisissä 15 vuotta sitten. Pasi oli säästänyt piparin. Otin sen talteen, vien kotiin pojalle.

Entäpä sitten joulukoristeet. Joitakin vuosia sitten annoin veljelle lapsuudenkodista peräisin olevat jouluenkelit. Hennon pastellinsävyiset pienet enkelit, jotka olivat pöytäkoristeena lapsuuden kotona. Olin huomioinut että veljellä ei ollut koskaan mitään joulukoristeita kotona. Ajattelin että enkelit lapsuuden kotoa voisivat tuoda hänelle vähän joulutunnelmaa.

Aina kun kävin hänen luonaan joulun aikaan, huomasin että enkelit eivät olleet esillä. Nyt olin päättänyt ottaa enkelit takaisin itselleni. Niitä ei vain millään meinannut löytyä. Olin käynyt mielestäni läpi kaikki mahdolliset kaapit. Ajattelin jo hänen heittäneen enkelit roskiin. Kunnes, keittiön siivouskaapin nurkassa. Siellä oli ruskea paperikassi. Sen kylkeen olin kirjoittanut: ”Joulutunnelmaa Pasille”. Kassissa oli Marimekon joululiina ja koriste-enkelit. Hän ei ollut siis edes ottanut niitä pussista pois. Laittanut pusseineen päivineen siivouskaapin takimmaiseen nurkkaan jonakin turhakkeena. Oli se kyllä erikoinen ihminen.

Veljen karvattoman ja korvattoman nallen otin mukaani. Se saa uuden kukoistavan tulevaisuuden minun nukkieni seurassa. Niille tulee yhdessä varmasti hauska vanhuus.

Sain myös hoidettua mieltä painaneen asian. Kävin viemässä kiitokseksi sairaalan työntekijöille taukotilaan herkkuja. Kun katsoin heidän työskentelyään, miten hyvin he hoitivat veljeäni, se teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin kiittää heitä siitä.

Tänään on tiedossa iloa ja hauskanpitoa. Toiseksi vanhin veljeni järjestää myllyllä ”Onpahanvaanjuhlat” . Oikeasti ne on kälyn 65-vuotisjuhlat. Paikallinen Elvis-imitaattori esiintyy. Mylly on veljeni secret hide-away. Ihana paikka, jonka hän on laittanut hienoon kuntoon. Se on mainio paikka järjestää juhlia. Laitan uuden mekon päälle, on aika iloita ja nauraa. Yöllä kun palaan Ruustinnaan, ihailen taas täysikuuta ja aamulla herään lintujen lauluun. Kiitos tästä päivästä.

Normaali

Ihanat Cellbes-naiset

Aikakausilehdissä näkee silloin tällöin aukeaman mainoksia ruotsalaiselta postimyyntivaatemerkiltä Cellbesiltä. Mainoksissa on aina käynnissä jotkut juhlat, ja menoa ja meininkiä piisaa. Pääosassa ovat vanhat naiset.

Allit roikkuvat käsivarsissa, heltat leukojen alla, kasvojen iho on ryppyinen, dekoltee parhaat päivänsä nähnyt. Mutta hauskaa on! Samppanjalasit ovat täysiä, mansikkakakku maistuu, nyt ei otetakaan mitään pientä laihdutuspalaa, nyt otetaan reilu kimpale. Nyt ei pihtailla. Lasit täyteen! Lisää kakkua! Kukas sinä olet, minä en nyt muista, mutta väliäkös tuolla, tutustutaan.

Ja miten kauniilta he näyttävät juuri sellaisina kuin ovat ryppyineen ja vatsamakkaroineen! Kukkahatut, turbaanit ja höyhenkoristeet päässä, helmet kaulassa, isot strassikorvakorut killuvat korvilla. Kukkamekot päällä, korkkarit jalassa, tänään tueksi on valittu kukkakoristeinen kävelykeppi, huomenna ehkä pantterikuvioinen tai kultainen.

He ovat niin rohkeasti ja itsevarmasti juuri sellaisia kuin ovat, ja siksi niin kauniita. Minäkin haluan olla tuollainen. Isona minusta tulee Cellbes-vanhus. En peitä vatsamakkaraa, laitan muhkuroista huolimatta tyköistuvan kukkamekon. Laitan kaikki korut, mitä löydän ja turbaanin päähän ja helmiäismeikkiä luomiin, vaikka helmiäinen korostaakin ryppyjä, mutta minä haluan kimallusta. Reilusti meikkiä, isolla kädellä kaikkea, mitäpä sitä egoansa pienentämään. Pois nurkista. Vaatimattomuus ei kaunista. Me ei olla seinäkukkasia.

Jääkaapin oveen kehoitetaan laittamaan taivoitekuva itsestään. Minä taidan teipata Cellbes-naisen kuvan. Tärkeämpää kuin kilot, rypyt ja heltat, on asenne. Minä haluan Cellbes-asenteen! Itsevarman, iloisen, huolettoman. Vanhan Cellbes-naisen huolettomuus ei ole nuoren tytön huolettomuutta. Ne ovat kaksi täysin erilaista huolettomuuden lajia. Nuoren huolettomuus perustuu positiiviselle tietämättömyydelle, kun ei vielä ymmärrä olla huolissaan, kuvittelee että aina voi olla kaikki hyvin tai jos ei ole niin menee sitten vain pois. Vanhan naisen huolettomuus perustuu tiedolle ja elämänkokemukselle. Sille tosiasialle, että elämä tuo väistämättä eteen pahoja paikkoja. Niitä ei voi ohittaa, kiertää eikä kaartaa, Ne voi vain kohdata ja elää. Juuri siksi kannattaa iloita aina kun voi. Levittää ja lannoittaa iloa ympäristöönsä.

Päivä pitää elää kerrallansa, niin kuin vanha virsi kehottaa. Silloin kun on iloinen Cellbes-päivä, siitä pitää nauttia täysillä.

Normaali

Tunteista väsyneenä

Veljen hautajaiset olivat lauantaina. Takatalvi oli tullut. Hautausmaa oli lumesta valkeana. Oma poika ensi kertaa arkunkantajana. Hautausmaan kellot soivat haikeasti. Matka läpi lumisen hautausmaan oli pitkä, hautapaikka ihan toisella laidalla. Sinne pääsi veli äidin ja isän viereen. Oli heidän apurinsa vanhempien eläessä, nyt on lakeija paikallaan.

Kukkatervehdysvärssyksi valitsin pätkän Uuno Kailaan runosta: ”Sitä ketä aurinko on polttanut, tuuli ja sade nuollut, mielellään on kuollut.” Sydämen muotoinen kukkalaite, vaaleanvihreistä kukista ja hennoista, viheriöivistä koivunoksista.

Edellisenä yönä näin unta. Yritin ajaa autolla liittymää pitkin moottoritielle, mutta liittymä ei mennyt sinne, en päässyt moottoritielle. En tiedä, mitä uni tarkoitti, se jäi minulle arvoitukseksi. Jotenkin symbolinen. Mieleen tulee laulun sanat: ”Tää tie ei vie mihinkään, nyt sen nään.”

Muistotilaisuus onnistui hyvin. Meitä oli vain pieni porukka, alle kaksikymmentä henkeä. Itkimme ja nauroimme. Muistelimme. Tunnelma oli yhtä aikaa rento ja vakava. Uskoisin että veli itsekin olisi viihtynyt niissä hautajaisissa.

Olen miettinyt paljon veljen viimeistä vuotta. Tasan vuosi sitten soitin terveysasemalle. Olin huolissani ja veljen täyttäessä 55-vuotta hänelle oli tulossa ajokorttiterveystarkastus. Soitin ja pyysin että lääkärille välitettäisiin viesti siitä, että me lähiomaiset olemme huolissamme asianomaisen terveydentilasta. Epäilimme että veljellä olisi Azheimer tai Parkinson. Terveydenhoitaja sanoi että valitettavasti hän ei voi välittää viestiä eteen päin. Ulkopuolinen, ei edes omainen, voi tehdä ”tutkintapyyntöä” toisesta ihmisestä. Nyt vuosi siitä soitosta veli on kuollut. Hän läpäisi terveystarkastuksen, lääkäri ei huomannut mitään, lääkäri ei huomannut vapinaa, sitä että mies juuri-ja-juuri pystyi kävelemään.

Soitin myös sosiaaliviranomaisille huolestani. He sanoivat että mitään ei ole tehtävissä, jos ihminen ei ole vaaraksi muille.

Kesällä, kolme-neljä kuukautta terveystarkastuksesta, veli joutui ensi kertaa sairaalaan kolaroituaan autolla. Poliisin huomasi, että kaikki ei ole kunnossa.

Vasta silloin selvisi, mistä oli kyse – alkoholi oli tuhonnut pikkuaivot. Veli oli pystynyt juomaan vuosikausia salaa. Hän joi yksin kotonaan. Ei koskaan näyttäytynyt missään humalassa. Koti oli siisti. 10 kuukautta ensimmäisestä sairaalareissusta ja me vietämme hautajaisia.

En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, jos vuosi sitten ilmaisemani huoli olisi otettu vakavasti. Tuskinpa. Silti tuntuu että järjestelmässä on jokin väärin.

Sen sijaan hatunnosto sairaalan työntekijöille veljen hoidosta hänen viimeisinä päivinään. Katsoin, kuinka ammattitaitoisesti he työnsä hoitivat. Miten mistään ei näkynyt se, että veljen sairaus oli alkoholismi. Sairauksien arvoasteikon alimmainen, halveksittu sairaus. Hoitajat kohtelivat häntä kunnioittavasti ja hyvin. Se teki minuun suuren vaikutuksen.

Suuret tunteet väsyttävät. Olin ja olen hyvin väsynyt. Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin, kävin kylvyssä, söin ja menin nukkumaan. Miehelle sanoin että nyt haluan nukkua niin että en herää. Freudilainen lipsahdus. Enhän nyt suinkaan aikonut vaipua kuolonuneen. En kuitenkaan jaksanut enää korjata sanomisiani, ajattelin että ihan sama.

Nyt täytyy korjata itsenstä kokoon ja kasaan näistä rippeistä mitä on jäjellä ja jatkaa. Jaksaa jatkaa. Jaksaa, jaksaa.

Normaali